kolmessakin viikossa kerkiäisi, mutta viittä vaivainen vailla, kun
on puussa pohjat, petäjässä liisteet. Ei ole viikatteita, ei
viikatevarsia, ei hankoa, ei haravia, ei sanalla sanoen mitään kynttä
karkeampaa. Niin ne ovat yhtäälle yhden jäljet, kun sitä on yksinään
laittamassa.
-- Onhan se niin, mutta täytyy tehdä yksi ensin, mikä on ensimäinen, ja
toiset perästä. Lopulla tulevat kaikki tehdyiksi.
-- Niin kai on tehtävä, sanoi Mikko alakuloisesti.
Sikri toi nyt kahvipannua tupaan ja sanoi hymyillen: -- Olin ihan
sikisoki tänä aamuna lähtemässä teitä katsomaan, kun sanottiin ensi
kerran laivan lähtevän sinne Kuurtajansuulle, mutta siihen se kuitenkin
häläytyi lähtö ja nyt se jää siksi, kunnes te pääsette vapaaksi. Sitten
lähden teitä saattamaan ja näkemään Aunoakin. Lättenperin rouva se nyt
on hyvillään, ei tiedä lintuko hän on vai kala, kun isälleen sai
keinotelluksi Mäkelän. Mutta sen kuusenhan siitä kuuluu toki myrsky
vieneen, jonka tarinoita te aina kävitte kuulemassa.
-- Mennyt on kuusi ja se joutikin, sanoi Mikko vahingoniloa tuntien.
-- Sehän kuului olleen suuri se kuusi. Sikri on siitä paljon kertonut,
sanoi vankilan päällikkö.
-- Oli se jommoinenkin näre, sanoi Mikko. Kolmetoista ja puoli metristä
syltä lähti halkoja. Sinne jäivät nekin jokainen kapale, kuten muutkin
vaiviot. -- Mutta vähät huolisin kuusesta, kun vain se olisi vahinkoa,
mutta kun meni kaikki henkeä, hipiätä myöten, niin se on enempi kuusta.
-- No niinköhän tuo menee, että se asia ei koskaan oikea? sanoi
Sikri. -- Täällä on toissa talvena oleksinut kaksi niitä
lankomiesväikkänöitänne, ne ovat majailleet Lättenperissä ja täällä
kaupungilla kehuneet, että eivät siinä Mäkelässä kauan tule olemaan
nykyiset asukkaat... Olen niiltä, joille ovat kehuneet, kysellyt,
ovatko sanoneet syytä minkätähden Mäkelän asukasten on lähdettävä,
mutta eivät ole sanoneet syytä, sen vain että eivät ne kauan ole.
-- Sepä se. Saahan sitä miehestä päivän pahaa puhua, kunhan ei nimeä
sano, virkkoi Mikko.
Kun nyt kahvi oli juotu, poistui Sikri keittiöön laittamaan
illallisruokia. Pitkän tuokion perästä hän tuli ruoka-astioita kantaen
tupaan ja sanoi tyytyväisen näköisenä: -- Sitä on lykkyäkin, jos
pahojakin päiviä. Postin mukana saimme tuolta Kolehmajoelta
kolmattakymmentä kiloa painavan lohen juuri kuin teidän varaksenne.
Hätä ei ole tämän näköinen.
-- Mutta eiköhän siinä Kuurtajanjoessa liene lohia, sehän on melko
suuri joki, sanoi vankilan päällikkö.
Tuli puhe lohista. Mikko oli pohjolan-matkoillaan tullut siinä asiassa
hyväksi asiantuntijaksi.
-- Kuuluu siinä järvilohia olevan, mutta kun minulla ei ole mitään
pyydystä, niin pysyvät lohet niinkuin muutkin kalat siellä missä ovat,
sanoi Mikko alakuloisesti.
Nyt Sikri oli saanut pöydän katetuksi illallisruoilla ja kehoitti
Mikkoa ja miestään kääntymään pöytään.
Sikri istui pöydässä pieni lapsi sylissään ja alkoi Mikolta kysellä
olojen kulkua aina siitä päivästä lähtien, jona hän lähti Mäkelästä.
* * * * *
Kesä oli lämmin ja pitkä. Syyskuun loppuun kesti lämmintä, joten
Korholan ruis kerkisi hyötyä, kasvaa ja joutua aivan täysikypsäksi.
Tuli kaksi riihentäyttä rukiinlyhteitä ja toiset kaksi ohria, joten
niistä lähti enemmän kuin vuoden leipä ja siemenet tulevaksi vuodeksi.
Olipa iso ala terhakkaa rukiin laihoakin tulevan kesän varalle, mutta
laihon keskellä näkyi nyt raunioita, joita ei olisi näkynyt, jos Mikko
olisi saanut olla Korholassa.
Kahdeskymmenes toinen luku.
Mikko oli nyt joka tapauksessa linnassa istunut mies, ja se seikka ei
mennyt jälkeä jättämättä, vaan kuvastui hyvinkin selvästi naapurien
käytöksessä. Olihan hän joutunut linnaan vielä papin syytöksestä ja
eihän tietenkään pappi tyhjiä kaivele.
Olipa sattunut varjoa lankeamaan Aunonkin maineeseen. Mikon istuessa
vankilassa oli Aunon sukulainen Saara tullut Etelä-Suomesta Aunon luo
ja siellä saanut kuolleena syntyneen lapsen. Ukko ja akka toitottivat
vahingoniloisina maailmalle, että oli tapahtunut lapsenmurha, he kun
muka olivat aamulla kuulleet selvästi lapsen itkua. Tieto levisi
nopeasti ja Auno joutui Saaran mukana vastaamaan asiassa. Lääkäri kyllä
todisti lapsen kuolleena syntyneeksi, joten ukon ja akan kuulema itku
jäi vain maurullaan olevien kissojen naukumiseksi. Sitäpaitsi oli akan
kolero oikeudessakin hullusissaan kertonut, että juuri Auno oli hänelle
ensiksi jo aamulla varhain ilmoittanut lapsen syntymisen, joten
salaamisesta ei voinut olla puhettakaan, ja oikeus vapautti Aunon
syytteestä. Mutta tämä lapsenmurhajuttu rikkoi lopullisesti vanhuksien
ja Aunon välit.
Aunon poissa ollessa olivat lisäksi elukat syöneet rukiinlaihon ja
hänen palatessaan makasi parhaillaan suuri lammaskatras laihossa. Auno
oli heti selvillä siitä, että ukko ja akka -- »nuo kirotut henget» --
olivat tahallaan repineet aidat. Ukko ja akka viipyivät toista viikkoa
käräjämatkallaan. Kun he sitten palasivat, koetti akka tavatessaan
Aunon olla kuin liposen lintu. Hän alkoi kertoa matkastaan, missä he
ovat olleet ja mitä kaikkea siellä kuulleet ja nähneet. Mutta Auno ei
kuunnellut akan kertomuksia. Hän tunsi rintansa kuohahtavan ja sanoi:
-- Te ette saattaneet olla meidän kanssamme ihmisiksi. Muun pahan
lisäksi syötitte nuo ainoat laihon piikit mierolaisten elukoilla
repimällä aidat auki.
-- Nyt kummia kuuluu! Mekö repineet aidat auki ja mieron elukoilla
syöttäneet laihon! Se vasta vale on, tohisi akka.
-- Te juuri! Kumpainenka lienee teistä se, joka on aidan repinyt auki
ja siitä ovat Erkkilän lehmät ja kyläläisten lampaat silloin
käräjäpäivänä tulleet laihoon ja syöneet mustalle mullalle. Mutta nyt
on sillä lailla, että ei tarvitse enää kähennellä näitten kattojen
alle, vaan saatte kiireimmän kautta toimittautua sinne, missä ei meitä
ole. Siellä opitte erottamaan, mikä on lapsen itkua ja mikä on
maurullaan olevien kissojen marmatusta ja volinaa.
Sen kuultuaan akka hyppäsi tasakäpälässä ja käsiään yhteen räiskäyttäen
sanoi: -- Mutta me emme lähde sinun käskylläsi. Meidät on Lentseeni
luvannut asumaan, emmekä lähde muitten kuin Lentseenin käskyllä.
-- Lentsutta tästä lähdet, kunhan sieltä Mikko kotiutuu. Näette varmaan
silloin lähdön, jommoista ette ole ennen nähneet, sanoi Auno ja niistä
sanoista kuulikin ukko ja akka sellaisen varmuuden, että huomenna
katosivat Korholasta. Myöhemmin kuultiin, että lähes kahden peninkulman
päässä olevalle Koikeron kylälle, ukon veljenpojan luokse olivat
päässeet asumaan. Mutta vihansa hyvikkeeksi he eivät osanneet tehdä
muuta kuin kaiken kykynsä mukaan levittää juorua, että se tohtori, joka
Saaran lapsen ruumiin tutki, on ollut lapsen isä ja neuvonut Saaraa
myrkyttämään lapsensa. Tästä juorusta ei Saara eikä Aunokaan heti
tiennyt, ja kun he sanomalehdestä näkivät, että sama tohtori tiedusteli
palvelijaa, niin Auno tunsi olevansa hyvän velassa ainoalle
pelastajalleen ja kehoitti Saaraa menemään tarjoksi tohtorille
palvelukseen.
Saara pääsi tohtorille palvelukseen. Tästä sai akka uutta vettä
myllyynsä. Nythän muka nähdään, että Saara on kuin onkin tohtorin
jalkavaimo! Olivathan molemmat lisäksi tulleet äskettäin
Etelä-Suomesta. Kohta olikin yli koko Koutajärven seurakunnan ihmisissä
se usko, että Auno on Saaran kanssa yksissä tuumin murhannut Saaran
lapsen. Auno näki nyt kaikkien ihmisten silmissä halveksivan ilmeen.
Kaikki olivat herkät uskomaan, että Mikko ja Auno ovat tapainsa vuoksi
tulleet syntymäpitäjässään niin ihmisten sierateiksi, että täytyi paeta
tänne vieraaseen paikkakuntaan.
* * * * *
Mikon ja Aunon mieltä ei ihmisten ylenkatse painanut eikä sekään, että
he näin jäivät kaikista paikkakunnan luottamustoimista syrjään. Heille
riitti, kun he saivat rauhassa ahertaa kotinsa hyväksi. Vähitellen
rupesikin vuosien kuluessa Korholassa kartano muuttumaan koko kylän
huomattavimmaksi. Pellot puhdistuivat raunioista ja tou'ot olivat joka
kesä Korholan pelloissa paremmat kuin toisissa taloissa. Niitytkin
laajenivat ja puhdistuivat pensaista, ja uuteen, isoon navettaan
lisäytyi vuosi vuodelta karjaa ja lampaita kuin itsestään. Ennen pitkää
karttuikin karja niin suureksi, että Auno ei jaksanut niitä yksin
hoitaa, vaan piti saada palvelija. Kävivätpä Mikonkin työalat niin
laajoiksi, ettei hänkään tullut yksin toimeen, vaan piti saada renki.
Tänä syksynä ruvettiinkin tiedustelemaan palvelijoita, mutta kun
kaikkialla tiedettiin Korhola muita taloja ahneemmaksi työtaloksi, niin
kukaan paremmanpuoleinen palvelija-ihminen ei lähtenyt Korholaan.
Korholaiset saivat tyytyä niihin maailman kiertolaisiin, mitä
milloinkin saivat. Jonkun viikon tai kuukauden oltuaan nämä aina
lähtivät pois. Niitä piti koettaa pitää mielin kielin, kesyttää juuri
kuin metsäeläimiä, että pysyisivät talossa.
Tänä syksynä, eräänä marraskuun päivänä, tulla leimotti Korholaan
iloinen, reippaannäköinen mustatukkainen keskikokoinen nuori tyttö,
joka hilpeydellään jo ensi näkemässä miellytti Aunoa. -- Mistä olet?
joutui Auno kysymään. -- Et ainakaan aivan naapurista ole.
-- Olen Sysmäjoen pitäjästä asti, virkkoi vieras, heilutteli jalkojaan
istuessaan penkillä ja olkapäällään riippuvan vahvan palmikkonsa
huiskautti selkänsä taakse.
-- Mikä sinun on nimesi? kysyi Auno terävästi katsoen vieraan silmiin.
-- Reetaksi ovat kutsuneet. Pappi kuuluu nimeä antaessaan
karahteeranneen Markareetaksi, mutta sittemmin en ole kuullut muita
kuin Reeta.
-- Mihin se sitten on matka?
-- Kaikkeen maailmaan. Ei ole isää eikä ole äitiä, olen kuin taivaan
lintu ilman alla. Avara maailma on edessä ja takana.
-- Mikä taika se sitten tänne veti, sanoi Auno yhäkin kiinteämmin,
katsoen Reetan silmiin ja käärien käsillään luudan ympärille sidettä
väännetystä vitsasta.
-- Kun pääsin palveluspaikastani irti, niin päätin lähteä tänne
pohjolaan näkemään niitä maailmankuuluja revontulia. Täällähän niitä jo
sanotaan nähtävän. Ja tuolla muutamassa talossa sanottiin, että tässä
talossa ei ole palvelijaa. Senvuoksi pistäydyin tähän kysymään saisiko
työtä ja leipää. Vai lieneekö se sananlasku yhäkin tosi, että pyrkivää
ei oteta ruokapalkallekaan?
-- Meillä on kumpaistakin, on työtä ja on ruokaakin ja vielä palkkaakin
kun vain lienee olijassa olijata. Sanotaanhan sitä niinkin, että paha
on orja palkatonna, paha paljon palkan kanssa.
-- Sittenhän sen näkee kun koettaa, sanoi Reeta jalkojaan yhäkin
virkeämmin heilutellen, ja pyöreillä kasvoilla näkyi mieluinen hymy.
Auno sai nyt luutansa sidotuksi ja pani sen lyhyeen
huoneittenlakaisuvarteen, jätti sen loukkoon ja ystävällisesti virkkoi:
-- Lähdepä, Reeta, sitten katsomaan meidän navettahoitoa.
Reeta hyppäsi seisaalleen, nykäisi vaaleankirjavan päähuivinsa
kaulalleen niskansa taakse ja lähti kynttä kantta Aunon jäljessä mennä
leimottamaan navettaan.
-- Ai, ai, miten iloinen ja valoisa navetta, ja siisti kuin parhain
pirtti, ja lihavat ja puhtaat lehmät kuin hylkeet! huudahti hän
astuessaan navettaan. -- Oliko noita monta? Yksi, kaksi, kolme, neljä,
viisi, kuusi, seitsemän, kahdeksan, yhdeksän. Yhdeksän aikuista, ja
mitäs täällä toisella sivulla?
-- Täällä ei ole kuin pari sonnia, vanhempi ja nuorempi, ja kolme
nuorukkata, sanoi Auno tarttuen pumpun kampeen ja alkoi pumpata vettä
vesisäiliöön.
Reeta katseli yhä karjaa ja puheli: -- Onpa tosiaankin soma navetta ja
vielä somemmat elukat. Noita kyllä hoitaa ihan mielellään, ei mikään
ole mieluisempaa työtä kuin hoitaa elukoita. Minä olenkin semmoinen
otus, että minä saan elukat heti suopumaan itseeni.
-- Kyllähän sikakin sukijansa tuntee, sanotaan, ja tosi se onkin, kyllä
elukka mikä tahansa perehtyy hoitajaansa, kun sitä hoitaa hyvin eikä
kolhi millään, sanoi Auno hymyillen.
Reeta ja Auno rupesivat nyt ikäänkuin kilpaa kantamaan vesiämpäreitä
lehmien eteen. Kun kaikki elukat oli kyllin juotetut ja suuret vihkot
vihreitä nurmia annettu kaikille eteen, seisahtuivat Auno ja Reeta
rinnan navetan lattialle ja katsoivat hymyillen, miten kaikki elukat
juuri kuin kilpaa suittensa täydellä vetivät venyvää ruohoa. Yli
navetan kuului purennan jurskutus ja heinien kahina.
Reeta hieraisi käsiään yhteen ja sanoi: -- Somatpa ovat nuo elukat.
Tässä talossa minä tahdon olla, kun vain saanen olla.
-- Saat, hyvä ihminen, olla vaikka kymmenen vuotta, kun hoidat elukoita
ja auttelet meitä kaikissa toimissa niinkuin me tahdomme, sanoi Auno
taputtaen Reetaa ystävällisesti olalle.
-- No kuinkas muuten, tottahan toki, minä en aio talon tapoja ruveta
muuttamaan, vastasi siihen Reeta painaen navetan ovea kiinni
lähteäkseen Aunon jälkeen navetasta.
Tällä välin oli Mikko tullut metsästä kotiin ja pirtissä odotteli
päivällisen antajia, kun Auno Reetan seuraamana tuli pirttiin. --
Minulla se on palvelijakin, vaan mitäs sinulla! Yksin on pojaton
pinolla, huudahti Auno Mikolle.
Mikko katsoi Reetan miellyttävännäköistä, reipasta liikettä ja sanoi:
-- Kunpahan sinulla on, niin pidetään yhteisenä. Yhteisiähän ne ovat
uskovaisten tavarat.
-- Ei, ei! Kyllä minä pidän Reetan omana apulaisenani. Ei pyyssä kahden
jakoa, oravassa toisen miehen, sanoi Auno ja poistui noutamaan
päivällisruokia.
Aunon mentyä Mikko yhä katseli Reetan liikkeitä, kun tämä märkiä
käsineitään laittaa roppelehti uunin korvalle kuivumaan, ja kysyi:
-- Reetako sinun on nimesi ja mikä sukusi?
-- Reetaksi ovat kutsuneet ja Kanerva lienee sukuni. Sen lienen perinyt
äidiltäni, kun olen äidin tyttö, sanoi Reeta ja tummansinisillä
suurilla silmillään vilkaisi Mikkoon.
-- Niinhän se meille tuli palvelija kuin pilvestä, virkkoi Auno tuoden
päivällisruokia. -- Ja mistä maailman äärestä lieneekään, kun ei kuulu
revontulia vielä nähneen.
-- Mistä kaukaa hän sitten on?
-- Ei toki kovinkaan kaukaa. Olen vaan Etelä-Hämeestä, Sysmäjoen
kirkolta.
Päivällispöydässä juteltiin tarpeellisista ja tarpeettomista asioista.
Siinä päätettiin Reetan vuosipalkkakin. Kun Reeta oli miellyttävän
näköinen, lupasivat Mikko ja Auno hänelle korkeimman palkan, mitä
tiedettiin kenenkään antavan. He lupasivat runsaasti senkintähden,
ettei kukaan tulisi Reetaa tahtomaan ja kilpailemaan palkalla.
Reeta jäi nyt Korholaan palvelijaksi. Oli päästy kesäkuuhun asti, ja
kaiken aikaa oli Reeta näyttänyt tahtovan olla talonväen mieliksi,
jottei loukkaisi isäntäväkeään sanalla eikä työllä. Hän oli usein
kehunut, että tässä talossa hän tahtoisi olla ikänsä, kun vain saisi
olla. Rahaakin oli Reeta ottanut palkkaansa vastaan ainoastaan
senverran kuin oli tullut ansaituksikin. Mutta nyt eräänä kesäkuun
lauantai-iltana, kun Auno oli karjaa hoitamassa, Reeta tuli Mikon luo
nöyrän näköisenä ja sanoi: -- Mitä se isäntä sanoisi sellaiseen asiaan,
että minun pitäisi saada kesäleninki, kun ei ole mitään harvinaisempaa
kuin nuo jokapäiväiset. Tuolla työväen osuuskaupassa olisi minun
mieleistäni vaatetta, mutta siitä leninkivaate maksaisi
satakuusikymmentä markkaa. Ja sitten pitäisi parikymmentä markkaa saada
ompelijan palkaksi, kun itse en osaa, eikähän sitä ole aikaakaan.
-- Mihin sinä entiset rahat olet pannut? Olethan saanut jo kolmatta
sataa.
-- Niitä alusvaatteita olen laittanut ja sairaalle sisarelleni tässä
tuonaan lähetin sata markkaa.
Mikko mietti hieman, mutta viimein sanoi: -- On sata kahdeksankymmentä
markkaa vähän liian paljon, mutta ikävähän tuo on nuorta ihmistä nähdä
repaleissa. Minä annan sen rahan.
Mikko nouti kamaristaan rahat ja ojensi Reetan käteen. Reetan kasvoihin
ilmestyi silloin kummallinen punastus. Hän pani rahat taskuunsa ja
sanoi hieman arasti: -- Mitäs se isäntä arvelee niistä ylitunneista?
Mitä te niistä aikoisitte maksaa?
-- Mistä ylitunneista? kysyi Mikko ja kasvoissa näkyi outo punastus.
-- Niistä ylitunneista. Ettekö tiedä, että nyt on kahdeksantuntinen
työpäivä laillinen, ja tässä talossa tehdään työtä aamuneljästä
iltayhdeksään, joskus kymmeneenkin, mikä aika yhteensä on
seitsemäntoista tai kahdeksantoista tuntia. Jos siitä otetaan kahdeksan
työtuntia ja kaksi ruokatuntia, niin jää ylitunneiksi seitsemän, jopa
kahdeksankin tuntia päivässä.
Mikko punalti tuimasti päätään ja sanoi jäykästi: -- Me olemme sopineet
vuosipalkasta, eikä silloin ollut sanaakaan puhetta ylitunneista.
Niistä minä en maksa mitään, sen saat uskoa yhdellä sanalla, äläkä toki
rapeakaan joutavoimaan.
Reeta pyörähti, lähti ulos ja sanoi mennessään nyrpeästi: -- Kun ette
maksa, niin minkäpä minä sille taitanen.
Reeta meni suoraa päätä laittamaan saunaa kylvettäväksi ja tulikin
kohta sanomaan, että sauna on kylvettävä. Saunassa oli Reeta nyrpeämpi
ja vähäpuheisempi kuin tavallisesti. Mitään niskoittelua ei Mikko
kuitenkaan huomannut hänen käytöksessään. Tuon nyrpeämielisyyden hän
kyllä arvasi, mutta uskoi sen jo ainakin yön kuluessa haihtuvan, kun
tiesi Reetan muuten hyvin mielellään olevan heillä.
Illallispöydässäkin Reeta oli vähäpuheisempi kuin ennen. Auno luuli sen
johtuvan siitä, että hän oli Reetan käskenyt yksinään laittamaan
saunaan vesiä, sillaikaa kun hän itse hoitaa karjaa. Syömästä päästyä
Reeta korjasi ruoat, pesi ruoka-astiat ja laittoi ne järjestykseensä
yhtä kapperasti kuin ennenkin. Kaikki näkyi olevan hyvin, kaikki
kasvitkin kartanon vaiheilla ja vainioilla pystypäisinä nauttivat
tyynen kesä-illan kultaisesta rauhasta. Laskevan auringon säteet loivat
huoneisiinkin puhtaan juhlamielen.
Kuurtajanjoessa oli Mikolla kalastuspatoja, joista rysillä ja merroilla
pyydettiin siikoja, säyneitä, haukia, harreja ja ahvenia. Huomenaamuna
Mikko lähti näitä pyydyksiään kokemaan niin aikaisin, että Aunokin jäi
vielä yövuoteelleen, ja oli jo kalakontteineen paluussa, kun aurinko
vasta puitten latvain yli oli joutunut paistamaan vainioille. Sen
valossa väikkyi kauniina vaaleankeltaiseksi maalattu kartanokin, jonka
viisi valkeapuitteista suurta akkunaa liekehti auringon säteissä. Tätä
katsomaan istahti nyt Mikko vainion aidan veräjälle tyytyväisenä, kun
hänellä nyt oli tällainen rauhallinen ja turvallinen koti. Mieli
liikuttui sitä katsellessa... Mutta Mikon astuessa pirttiin jylähti
rinnassa kolkosti, sillä hän näki Aunon itkevän. Mikko säikähti, heitti
kalakonttinsa lattialle, meni Aunon luo ja sanoi levottomana, mutta
hellästi: -- Mitä on tapahtunut, sano?
Auno pyyhkäisi esiliinallaan kasvojaan ja sanoi:
-- Eipähän tuota muuta, kuin että se Reeta meni pois.
-- Pois?
-- Niin ja haukkui minut ihan pataluhaksi. Olin yöllä tullut kipeäksi
-- lienenkö illalla liiaksi kylpenyt -- ja menin siksi Reetaa
tavoittelemaan karjanhoitoon. Kun en löytänyt yövuoteelta, niin menin
katsomaan tuolta toisesta talosta. Siellä usahti silmille kuin paha
koira. Ei kuulunut meillä olevan yötä eikä päivää, ei pyhää eikä arkea,
ja yhtäkaikki sinä olet illalla sanonut, että ylitunneista ei makseta
mitään. Sanoi opettavansa tietämään, mikä on kahdeksantuntinen
työpäivä. Kaikkien ihmisten sanoi tietävän, että meillä ei yksikään
palvelija ole pysynyt koko vuotta, vaan meidän koiruuden tähden on
jokaisen täytynyt lähteä kesken vuosin, kuten hänenkin nyt. Ei pahin
mustalaisakka osaa ilkeämmästi ja hävyttömämmästi haukkua.
-- No kunpa häntä ei sen pahempaa ole tapahtunut, niin menköön vain ja
pitäköön tapansa, -- sanoi Mikko rauhoittuneena ja istahti penkille.
Hyvä, ettei Auno tiedä mitään rahoista, jotka se lunttu eilen illalla
sai. Se vain lisäisi Aunon surua.
Auno tunsi rauhoittuvansa kun näki, ettei Mikko Reetan menosta
suurestikaan välitä, mutta sanoi kuitenkin surunvoittoisesti:
-- Olen jo monta vuotta ajatellut -- vaikka sitä ajatustani en ole
ennen sinulle sanonut -- että tämä talo on liian suuri meidän
asuaksemme, kun tuo työkansa vuosi vuodelta pahenee. Tämä on myytävä,
ja sitten teemme vaikka kylmään metsään sellaisen talon, jonka itse
jaksamme viljellä. Eipähän meillä liene lapsistamme turvaa; Matti ei
sieltä Amerikasta tule tänne. Tässä saamme yötä päivää raataa itsemme
vaivaisen omiksi. Jos sensijaan myymme tämän talon, niin saamme rahaa
elämämme turvaksi, asumme pienessä mökissämme ja siinä teemme työmme ja
syömme kuin kissa saaliimme.
Aunon sana 'myymme' vihlaisi Mikon sydäntä juuri kuin palan siitä olisi
lohkaissut. Hän sanoi kuitenkin rauhallisesti: -- Ei suinkaan tästä
vielä tuon yhden luntun, tuon maailmankiertolaisen, jälkeen ole meidän
pakko lähteä!
-- Ei yhden eikä toisen jälkeen, virkkoi Auno, mutta kun emme
kuitenkaan suurellakaan hinnalla saa apulaista emmekä mitenkään voi
tätä elettä kahden hoitaa, niin mitä tästä suuruudesta on meille iloa.
Työkansa pahenee vain vuosi vuodelta eikä ole toivoakaan apulaisten
saannista.
Mikko aikoi sanoa, ettei nyt kuitenkaan tässä hetkessä siitä päätetä,
katsoa on parempi kuin katua. Keskustelu tästä asiasta jäi sikseen, kun
toisen talon emäntä aukaisi oven. Pirttiin tultuaan hän meni hieman
kallellapäin osaaottavan näköisenä Aunon luo ja sanoi:
-- Teiltä se palvelija meni kuin menikin?
-- Niin on tehnyt, virkkoi Auno ja osoitti tuolia emännälle istuimeksi.
Emäntä kertoi, miten eräs helsinkiläinen puhuja oli pannut yllytyksen
alulle, ja eräässä kokouksessa, jossa olivat kaikki kylän palkolliset,
oli päätetty ruveta perimään ylitunneista eri palkkio. -- Käräjiinhän
tuo kuuluu olevan aikomus haastaa isännät niistä ylituntimaksuista,
vakuutti emäntä. -- Uhka kuului olevan Reetallakin vielä teiltä koettaa
periä, vaikka oli meidän Liisalle kehunut eilen illalla tämän talon
isännältä saaneensa rahaa. Oli hyvästä mielestä oikein nauraa
rähättänyt, kun isäntä on ollut niin pöljä, että on antanut suuret
summat rahaa etukäteen.
-- Saiko se sitten eilen illalla meiltä rahaa? kysyi Auno keskeyttäen
emännän puheen.
-- Sai muutamia markkoja, mutta saakoon. Ei niillä pitkälle potkita.
Emäntä jatkoi yhä puhettaan palvelusväestä: -- Entisajan piikoja ja
renkejä ei tarvinnut kiirehtiä. Ne olivat kuin talonihmiset, ahertivat
työtä itsestään. Kun ei nykyisiä palvelijoita kehdanne myötään häkiä ja
sormellaan osoittaa: tee nyt tuo, tee nyt tuo, niin ne istuvat
ristissäkäsin kuin Tervajärven kirkkomiehet, kuten sanotaan.
Auno katkaisi emännän puheen: -- Minulla ne ovat lehmät vielä
navetassa. Viime yönä olin tullut kipeäksi -- lienenkö illalla liika
kuumassa kylpenyt. Sentähdenhän minä tulin teiltä sitä Reetaa käskemään
avukseni, mutta sain koiran silmilleni. Pitänee niitä koettaa päästää
irti ja saattaa hakaan.
Mikko hyppäsi seisaalleen lähteäkseen ulos ja sanoi:
-- Kyllä minä päästän irti ja vien hakaan ne lehmät, sinä kun jaksanet,
niin laita aamiaiskeittoa noista kaloista. Niistä saapikin keiton
semmoisen, jota ei ole Reetan edessä tänä aamuna.
-- Mutta osaa se kissakin kätkeä kyntensä, sanoi Auno kuultuaan
vieraalta, miten Reeta oli häntä ja Mikkoa haukkunut. -- Meillä ei ole
koko aikana ollut väärää sanaa, ja töilleen siinä ei ole moittimista.
Minähän olinkin hyvilläni, että viimeinkin san oikean palvelijan. Eikä
nytkään illalliseen iltaan asti ollut sen enempää, kuin että käskin
hänen yksinään laittaa saunaan vesiä, kun minulla oli elukkain hoito.
Puhe siirtyi Aunon tuumaan, että Korhola myytäisiin ja Mikko ja Auno
tekisivät johonkin kuusen juurelle majan.
-- Se teille onkin sominta. Teidän poikanne tuskin tulee Amerikasta.
Kenenkä hyväksi te rupeaisitte yli voimainne riehumaan?
Emäntää tultiin hakemaan kotiin.
-- Joko kaivataan? sanoi emäntä ja hyppäsi lähtemään.
Aamiaispöydällä eilen paistettujen valkeitten rieskain, rukiisten
leipien, lujan voilautasen ja viilihulikan vaiheella höyrysi suurista
ahvenista ja hauista valmistettu kalakeitto. Mikko oli odottanut sitä
hartaasti, mutta nyt hän ei voinutkaan kevein mielin käydä pöytään.
Aunon sanat »myydään tämä talo» kumisivat kolkosti hänen aivoissaan.
Kahdeskymmenes kolmas luku.