siellä kaupanteossa ja saapui samana iltana illan pimetessä Virtalaan,
missä iloisin kasvoin sanoi Aunolle: -- Nyt sitä minä olen taas talon
isäntä ja sinä tulenpalava talon emäntä.
Auno löi käsiään yhteen ja huudahti: -- Nyt kummia kuuluu! Mistä
pilvestä se nyt putosi?
-- Ei ole pilvestä, maasta se on kotoisin ja maaksi se on jälleen
tuleva, sanoi Mikko. -- Meillä on pitkä muuttomatka, mutta eipähän
tavarat haitannekaan. Enemmän kuin kuusi peninkulmaa saamme taivaltaa,
ennenkuin olemme kotonamme.
-- Enemmän kuin kuusi peninkulmaa! Aivan toisessa maailman ääressähän
se sitten on!
-- On sitä vielä ilmaa etempänäkin, eikä se ole sen loitompana kun
Kuurtajanjoen suulla, Koutajärven takana, ei kaukana Koutajärvestä.
-- Aivan tuntemattomaan puoleen, sanoi Auno, äänessä väräjävä
alakuloisuus.
-- Eihän meillä täälläkään pestyä pöydänpäätä ole, ja ihmisiä niitä
näkyy olevan sielläkin, naapurinamme on rikas kauppias, joka lupasi
meitä auttaa kaikella, mitä tarvitsemme. Sanoi tietävänsä kohtalomme,
ja se häntä näkyi lämmittävän.
-- Joko sitä milloin lähdetään?
-- Täytyy lähteä matkalle jo huomenna, jotta ylihuomenna pääsemme
perille. Täytyy joutua tekemään toukoa.
-- Tekemään toukoa? Semmoistakinko lystiä siellä on, että vielä omaan
peltoon saa tehdä toukoa?
-- Saamme tehdä vähän kevättoukoakin ja rukiin laihoakin. Kun sattuu
hyvilleen, niin pari riihentäyttä tulee rukiita.
-- Ihan vuoden leipä! No ei ole hätä tämän näköinen kun aivan oinaan
tavoin pukaten päästään vielä maahan kasiksi. En ole osannut
aavistaakaan enkä ajatellakkaan, muuta kuin pientä puumökkiä johonkin
järven niemeen, sanoi Auno ja syvä ihastus povessaan rupesi laittamaan
illallista.
-- Vai viime kerta me tässä iltaistelemme, sanoi Auno sitten
illallispöydässä mietteissään. -- Kiitollinen muisto jää tähän taloon,
on tässä kovimman kohtalon aikana ollut hyvä olla. Ovat lämpimästi
meidän kohtalomme ymmärtäneet ja tukeneet juuri kuin sairasta lastaan.
Puhe siirtyi huomiseen lähtöön. Huomattiin, että pitäisi olla kontti,
johon ottaisi evästä, mutta ei ole sitäkään, jos ei talosta saa. --
Säkkinä se on köyhä kaikki, huomautti Auno. -- Jos emme saa konttia,
niin käärimme evästä niitten vaatteitten sisään, mitä emme päällämme
tarvitse. Niihin kääröihin laitamme joistakin nuoranpalasista
lapinviilekkeet, joilla kiinnitämme kääröt selkäämme, ja
lähdetään pitkin ruununsarkaa astua heittelemään. Se sitten on
majanmuuttajaisrymäkkätä se!
Mikko itsekseen hymähteli ja sanoi viimein:
-- Kyllä vissiin siellä ihmisillä silmät aukeavat, kun näkevät Korholan
uusien asukkaiden kaikkine tavaroineen tulla rymyävän.
-- Onko siinä asukkaita ollenkaan?
-- On siinä oikein ruma ukko ja vielä rumempi akka, nokkakin on kuin
piilikirves ja kaula pitkä kuin kuokan varsi.
-- Hyi!... Onko niillä siinä talossa mitään osaa?
-- Ei mitään, mutta eihän niitä siitä viitsi taivasalle ajaa, kun vain
siivolla lienevät.
-- Ei suinkaan, kun hänessä lienee meille jotakin katosta.
-- On siinä huoneita, mutta ovat ikänsä eläneitä, melkein kaikki aivan
päälle kaatuvia.
-- Onko siinä navetta lehmälle, sehän meillä täytyy olla ensimäinen.
-- On siinä navettakin, mutta siitä toki näkyi jo laipio pudonneen
alas.
-- No, kyllä sitä kesän aikana tulee laipiottomassakin aikaan.
Talveksihan saa laipion.
-- Täytyy kai se saada ja on siinä talossa muitakin puutteita, jotka
täytyy kiireesti korjata. Ei ole pelloilla aitaa aidanlajista yhtään
riehtoväliä. Niityillä ei mahtane olla sitäkään vähää. Jos mihin päin
katsoo, niin näkee, että se talo on laitaan eletty.
-- Kukapa se hyvän talonsa meille antanee! Kellä on hyvä, se asuu itse
talossaan. Ei ole muusta huoliminen, kunhan on työalaa, mitä voi työllä
korjata.
-- Sitä siinä on, sanoi Mikko, nousi pöydästä ja alkoi riisua kenkiään
ja päällysvaatteitaan ruvetakseen maata.
Huomenaamuna nousevan auringon rusko valaisi vasta korkeampien vaarojen
lakia, kun Mikko ja Auno säännöttömiksi mykerretyt ja nuoranpalasilla
sidotut vaaterykelmät selässään työntyivät Virtalan portilta tielle,
minne isäntä ja emäntä saattoivat lähtijöitä ja viime kerran käsiä
puristaessaan sanoivat: -- Miloinkahan teitä nyt näkee tai näkeekö
milloinkaan? -- Mutta Auno sanoi emännän kättä puristaessaan: -- Minä
kyllä en sinne niin juurilleni kasva, etten joskus vielä kävisi teitä
näkemässä ja näkemässä vielä Mäkelääkin, jossa silmäni olen tälle
maailmalle aukonut.
-- Sitä en minä halua nähdä. Kamalat muistot vain uudistuisivat, sanoi
Mikko ja lähti astumaan. Jälkeen lähti Aunokin ja äänettöminä astua
julppasivat toinen toista laitaa tietä eivätkä katsoneet jälkeensäkään,
vaikka Virtalan isäntä ja emäntä katsoivat menijöitä niin kauan kuin
tien kääntyessä vesakko peitti suojaansa menijät.
* * * * *
Toukokuun keltainen aurinko paistoi jo lännen syrjältä, kun Mikko ja
Auno kaikille ilmansuunnille katsellen saapuivat Korholan
kotipientareelle. Päivä oli jo jälellä puolen. Kun talosta ei näkynyt
mitään liikettä, istuivat Mikko ja Auno tiepuolessa olevalle rauniolle
ja siinä istuessaan he katselivat lähelle ja kauas. Auno katseli lännen
rannalle, mistä näkyi vielä jääpeitteinen Koutajärven selkä, ja sanoi:
-- Tuo näköalahan tässä on puoli ruokaa. On vielä avarampi ja
mahtavampi kuin Mäkelässä. Olen tuota Koutajärveä aina kuullut
mainittavan isoksi, mutta en sitä noin suureksi ole uskonut, kun
tuoltakaan suunnalta ei näy laitaa. Ai, ai, miten on miellyttävä tuo
näköala!
Auno näki Mikon katselevan toisaalle päin, missä sieltä täältä mäkien
rinteiltä näkyi taloja ja vainioita vihottavine laihopeltoineen. Nyt
Aunokin kääntyi sinne katsomaan, huomasi raunioiselta pellolta
jäkäläpäällisten raunioitten lomasta näkyvän vihantaa rukiin laihoa ja
sanoi ihastuneena: -- Tuollako se meidän rukiinlaihommekin on?
-- Siellä se on.
-- Mutta jo noita raunioita on noilla pelloilla. Mitenkä noita
kynnetään ja kartutaan, jos sulaksikin saisi?
-- Nuo rauniot eivät ole juurillaan. Myötäinen on maa tuonne, kyllä ne
tulevat muuttamaan majaa, sanoi Mikko varmasti ja nousi lähteäkseen
taloon.
Pirtin ja tuvan välillä olevaan eteiseen, jossa kattoa oli vain
muutamia ruoteen piikkejä ja siellä täällä joku ruoteeseen käpristynyt
tuohenriepale, heittivät nyt Mikko ja Auno kantamuksensa. Kun tuvasta
kuului liikettä, menivät he sinne.
Kun tuvan asukkaat näkivät Mikon, niin kumpaisenkin kasvot värähtivät
ja ukko heti sanomat kysyttyään virkkoi: -- Vieraat taitavat olla tämän
talon tulevat isäntä ja emäntä.
-- Kyllä me olemme, sanoi Mikko ujosti.
Sen kuultuaan akka toihautti päätään ja sanoi: -- Jälestäkö ne tavarat
tulevat? Eihän teidän matkassanne ole muita tulijoita.
-- Ei tule tavaroita jälestä eikä edeltä, sanoi Auno hieman ylpeästi,
kun tunsi akan niin kylmän tuulen puhaltamana käyvän asiaan.
-- Ja tyhjin käsin aiotte tähän ruveta taloksi! Vihellä sinä, minä
pyöritän, sanoi akka katkera iva kasvoissa pyörittäen ojennettua
sormeaan ilmassa.
-- Koetella täytyy, sanoi Auno yhtä ylpeästi.
-- Miten te luulette pääsevänne alkuunkaan? sanoi akka kylmästi.
-- Kylä ei kudetta kiellä kyynärältä kymmeneltä, sanoi Auno varmasti.
Varsin lopettaakseen Aunon ja akan keskustelun Mikko virkkoi:
-- Mahtaisikohan täällä kenelläkään olla myytävää lehmää ja vieläpä
hevostakin?
-- Kyllä niitä toki näin kyläisessä kylässä löytyy kumpaisiakin, kun
vain rahaa on, sanoi ukko ja kopisteli piipustaan tuhkia.
-- Sana rahaksi ja viimeinen velaksi, huomautti Mikko reippaasti.
Akka rähähti ilkeän ivalliseen nauruun ja huudahti: -- No kyllä sillä
lailla!
Mikkoa rupesi kyllästyttämään tämä keskustelu.
-- Missäpäin tässä on likinnä taloja, minä lähtisin käymään kylässä?
kysyi hän ukolta.
Ukko viittasi luoteen suunnalle ja sanoi: -- Tuonnepäin niitä on.
Tuosta vesakon läpi näkyy ensimäinen, ja siitä lähtien niitä on ihan
rupenaan kymmeniä taloja, ja sitten vähän väliä eteenkinpäin.
-- Siinäkö se on se Ryhälänmäen kylä? kysyi Mikko ja viittasi Aunoa
lähtemään mukaan.
-- Siinä se on, kuului ukon sana.
Mikko ja Auno lähtivät kylälle, mutta ei kestänyt kovin kauan, kun
Repolan emäntä talutti suurta, lihavaa lehmää, kuin hyljettä, ja Auno
heinätakka selässä tulla hynttyytti perässä.
Repolan emäntä vei suoraa päätä lehmän navettaan, sitoi sen parren
rahiloon vitjoista kiinni ja nähdessään akan tulevan navettaan sanoi
ylpeästi: -- Tuossa on tähän navettaan nykyiselle emännälle ensimäinen
ja ilkeää sen tarjota ensimäiseksikin: se ei ole karvakato eikä sen
alta tarvitse emännän tyhjin astioin nousta. Iso pitää olla kiulu,
jonka se vuotaa kerralla.
Akka oli kumman tuulen näköinen. Sillaikaa kun Auno taakasta purki
heiniä lehmän eteen, viittasi akka Repolan emäntää hätäisesti ulos,
missä emännän korvaan söpöttäen kysyi: -- Oliko sillä rahat lehmästä?
-- Oli. Ihan rotisevan satamarkkasen työnsi isäntä lehmästä.
Samassa joutui Auno navetasta ulos, mutta ei ollut puhetta kuulevinaan,
kutsui vain Repolan emäntää jäljessään tulemaan huoneeseen, kaivoi
vaatemyttynsä sisästä pannunsa ja kahvikompeensa, haki talon sivuitse
juoksevasta pienestä purosta pannuunsa vettä ja meni porstuan perällä
olevaan keittiöön. Keittiön loukossa oli polven korkuinen kivilaite,
jolla oli tulisija ja ylhäältä orresta riippuva puukoukku ja muutamia
kekäleitä. Siihen koukkuun pani Auno pannunsa sangasta riippumaan ja
kekäleistä viritti tulen alle. Siinä kyllä mustui pannu, mutta saatuaan
kahvin keitetyksi Auno vei pannunsa purolle ja luuturaasulla puhdisti
kirkkaaksi ennenkuin toi pöydälle. Siinä talon sinne tänne
hetjahtelevalla mustalla pöydällä olivat nyt kahvineuvot. Sen ympärillä
oli sekä talon väki että Auno vieraineen iloisesti keskustellen
juomassa kahvia, kun mies mustaharjalla ruunikolla hevosella toi
heinäkuormaa ja Mikko asteli heinäkuorman perässä. Kun ukko akkunasta
havaitsi sen, leimahtivat kasvot kumman näköisiksi. Hän nousi katsomaan
ja sanoi: -- Koivulan Risto!
Hevonen saatiin talliin ja heiniä eteen. Miehet tulivat tupaan, ja
nähtyään pöydän ympärillä kahvinjuojat Risto virkkoi hyvän tuulen
näköisenä iloisesti: -- Tekö täällä olette, tuota, harjakkaita
juomassa, ja meinaatteko meidät asianomaiset jättää, tuota, kuiville
suin.
-- Nämä ovat lehmän harjakkaita, hevosen harjakkaat tulevat perästä,
sanoi Auno iloisesti ja kohotti pannuaan, tuntuisiko siitä vielä edes
yhdet kupit tulevan. Pannussa tuntui vielä olevan. Auno puhdisti kaksi
kuppia ja laski ne täyteen.
-- Siinä on aluksi teillekin, minä tuon kohta lisää, sanoi hän ja
melkein juosten kiirehti ulos.
Risto ja Mikko tyhjensivät kuppinsa. Nyt Mikko otti povitaskustaan
lompakkonsa, veti siitä kolme suorallaan olevaa kirkasta satamarkkasta
ja sanoi: -- Tuo hevosenkauppa kai se päätetään, mutta kun teiltä nuo
kärryt eivät joutane myötäväksi, niin kyllä minä tulen aikaan. Minulle
ensi hätään on kärryt luvassa lainaksi, vaikka omiensa edellehän sitä
ei olisi käynyttä.
Satamarkkasia Mikon kädestä ottaessaan Risto sanoi arvellen:
-- Ne, tuota, ovat minulla ainoat. Kesää vasten ainoat eivät jouda,
tuota. -- Sitten Risto kääntyi ukon ja akan puoleen ja hieman kaupasta
hyvillään satamarkkasia poveensa kätkiessään sanoi: -- Meillä, tuota,
tuli äkäisesti hevosen kaupat. Sanotaan, että yhdellä lastulla, tuota,
ei puu kaadu, vaan nyt se kaatui. Minä, tuota, lähdin tälle isännälle
tuomaan heiniä, niin tämä isäntä, tuota, kysyi ostaakseen tuota ruunaa.
Minä, tuota, arvelin, että saattaa sen yhtä hyvin myödäkin. Tämä
isäntä, tuota, kysyi mitä, tuota, tahdotte tuolla ruunalla. Minä
sanoin, tuota: »Minä tahdon, tuota, kolme sataa». Tämä isäntä, tuota,
tarjosi kättä siihen sanaan.
-- Tyhmä mies, kun et tahtonut kuuttasataa, sanoi akka ilkeä ivan hymy
kasvoissa.
-- Kohtalainen makkara se paras on, tuota. Minä en, tuota, aiokaan
uutta naapuriani ruveta nylkemään. Ja sen minä sanon, tuota, että tällä
kylällä eletään siksi röytämällä, tuota, että ei tahdota vasta tullutta
ruveta, tuota, paikalla paljastamaan.
Lennätettyään kahvipannun pöytään alkoi Auno valitella sitä, ettei
täksi kesäksi voida saada perunankylvöä ollenkaan. Jos saisi
siemeniäkin, niin ei ole aikaa idättämään, ja siksi toiseksi ei näytä
olevan sulaa peltoakaan. Se tilkka, mikä olisi sulana, pitäisi saada
ohraksi, jotta saisi muutamankaan riihen täyden ohria.
-- Meillä on, tuota, siksi roppakädellä pantu perunan siemeniä itämään,
tuota, että hehdon tai parikin saatan antaa, tuota, teille, virkkoi
Risto reippaasti.
-- Sepä olisi Jumalan lykky, jos niin kävisi laatuun, sanoi Auno
tyytyväisenä.
Mikko ei raskinut viimeisiä rahojaan panna perunan kauppaan eikä siinä
ukon ja akan kuullen tahtonut puhua velkakaupasta. Kääntääkseen
senvuoksi puheen toisaalle hän sanoi: -- Mutta niitä raunioita, niitä
näkyy olevan teidänkin pelloillanne, jos tämänkin talon. Se on kumma,
kun ne niitä sietävät pelloillaan, kun niitä näkyy olevan joka talon
pellot täynnä.
-- No kun niitä tottuu kiertelemään, tuota, niin siinä se, tuota,
menee.
-- Minulla kyllä ei riitä kärsivällisyyttä niitä kiertelemään. Kyllä
lähtevät sitä mukaa kuin sulaksikin saan ja sen sanon, että haihtunut
niitten luku on, kun tulette tulevana keväänä näillä ajoin katsomaan.
-- Paljon mahdollista, tuota, mutta kyllä ne sentään ovat isompia nuo
rauniot, tuota, kuin ne näyttävät. Ne kun satoja vuosia ovat painuneet,
tuota, niin niissä on kätösen loimet niitä ottaessa, tuota. Ne eivät
tämänkään talon pellolla ole eilisen teeren poikia, tuota. Tämä on
vanhimpia taloja. Tässä tiedetään tulen palaneen ennen isoa vihaa,
tuota, ja niillä monilla raunioilla on jo päiviä päässä, tuota.
-- Olkoon niinkuin on, kyllä ne tästä lähtien rupeavat muuttamaan
majaa, sanoi Mikko jäykästi.
Risto nousi kahvipöydästä, onnea toivottaen alkoi kätellä Mikkoa ja
Aunoa ja kutsui ensi pyhänä tulemaan kumpaisenkin kotiinsa kylään.
-- Me tulemmekin, ja sitten tehdään se perunakauppa, sanoi Mikko Riston
kättä puristaessaan.
Ukko ja akka näkivät, että asiat lähtivät loistavasti uusilla
asukkailla alkuun, ja he olivat nyt kuin kynsille lyödyt. Alakuloisina
ja häveten päivällistä käytöstään akka kysyi: -- No miten se nyt on,
pitääkö meidän nyt tästä ihan suin päin lähteä pois, vai sovimmeko
vielä olemaan, meillä kun ei ole tämän enempää perhettä?
-- Kyllä ainakin syksyyn asti, sanoi Mikko. -- Tuossa tämän kupeessa
näkyy olevan pöksä, johon minä laitan uudet akkunat ja muutenkin sitä
puhdistelen. Siinä me tulemme aikaan, sillä minä en päivällä tule
tarvitsemaan huonetta muuta kuin syöntiaikana ja sitten yöllä.
-- Kyllä sopu tilaa antaa, kun kukin panee siipensä sivulleen, sanoi
Auno viitaten akan päivälliseen käytökseen heidän ensi näkemässään.
Auno lähti hoitamaan lehmäänsä ja Mikko hevostaan, mutta nyt täytyi
saada talosta huomiseen asti lainaksi astioita, joilla antaisi
elukoille vettä ja lypsäisi lehmän.
Ukko toimittikin Mikolle ämpärintörppöjä elukkain astioiksi ja akka
antoi inhoittavan mustan puukiulun lypsyastiaksi. Auno vei sen purolle
ja koetti siellä hiekalla puhdistaa, mutta se ei sen valkeammaksi
tullut, siihen täytyi lypsää. Navetasta palatessa olikin maitoa
kaikille tämän katoksen alla asuville ihmisille.
* * * * *
Huomeniltana ei Aunon enää tarvinut Onnikkiaan lypsää akan mustaan
kiuluun, vaan oli sekä maito- että muut ruoka-astiat uudet ja omat.
Illalliskeitonkin sai keittää omalla padallaan ja sai ruveta nukkumaan
omaan sänkyyn, omiin vaatteisiin oman katon alla. Vuodetta kyllä
ympäröivät mustat seinät, mutta ne eivät mieltä ahdistaneet. Kaikki
vastoinkäymiset tuntuivat olevan takana päin. Taivaan siunaus tuntui
viihdyttävän vastatulleita illan uneen. Ja huomenaamun tulikeränä
kohoava aurinko näkyi tuovan uutta siunausta.
Kahdeskymmenes ensimmäinen luku.
Kaksi viikkoa olivat Mikko ja Auno asuneet Korholassa. Kaikki
kevätkylvöt oli jo tehty, oli korjattu vainioitten aidat, lakaistu
pientareet niityiltä ja nurmilta kerätty risut. Lukemattomat
teräväkärkiset ruohon oraat vihannoittivat maata, puitten urvuista
puhkeavat lehdet loivat päivä päivältä metsäisille rinteille kesän
herttaista väriä.
Mikko käveli tänä aamuna nurmisella vainiolla, jonka aikoi sulata tänä
kesänä kylvettävälle rukiille. Kun raunioita oli paljon, mietti Mikko,
mitä hänen nyt oli lähinnä tehtävä: ruvetako vetämään rauniot ensin
pois ja sitten vasta sulata nurmi pelloksi. Rauniot olivat satojen
vuosien kuluessa uponneet puolikyljistään maan sisään ja ympärille oli
syntynyt korkeita, nurmea ja vaaraimen varsia kasvavia penkereitä.
Tuollaiselle nurmen orasta vihottavalle penkereelle istui nyt Mikko ja
kun ympärillä näkyi vain raunioita, tuntui hänestä kuin hän olisi
hautautunut näiden jäkäläpäällisten raunioitten sisään. -- Kaikkea
pitää nähdä, kun satoja vuosia on taloa asuttu ja noita on siedetty
pelloilla, tuumi Mikko itsekseen.
Aitojen takana vesakossa oli louhinen kumpu, jota ei voinut koskaan
pelloksi sulata. Sinne raivasi nyt Mikko kivenvetotien ja kohta
nähtiinkin hänet ruunallaan vedättämässä tuolle kummulle kiviä. Kuului
kuin ankara ukkosen jyrähdys aina kun Mikko päästi kärryjen korista
kivikuormansa valumaan.
Päivä oli puolen rinnassa. Etelän lauhkea tuuli leuhutti ruunan pitkää
harjaa ja kesän ensimäisten kärpästen takia ruuna kimpsautteli
jalkojaan seisoessaan kärryjen edessä rauniolla, mistä Mikko hikipäässä
kaksin käsin ammensi kiviä kärryihin. Hän ei huomannut vieraan tuloa,
ennenkuin tämä sanoi hyvänpäivän ja hymyillen lisäsi: -- Jopa nyt on
vanhoja aarteita ruvettu purkamaan.
-- Eiväthän nämä eilisiä näy olevan, sanoi Mikko kääntyessään
vieraaseen päin. Samassa Mikko tunsi kylmän väristyksen käyvän läpi
olentonsa: vieraan otsalla oli poliisin merkki ja virkalaukku
kainalossa.
-- Eivät nähtävästikään ole eilisiä, sanoi vieras. Lienevät niitten
Korhosten kokoamia, joiden tiedetään jo paljon ennen isoavihaa Savosta
tänne tulleen. Niitä tiedetään olleen kaksi veljestä, toinen on
asettunut tuohon Kuurtajanniemeen ja toinen tälle paikalle. Tuota jokea
ovat ruvenneet kutsumaan Kuurtajaksi, kun se on kuurronnut heidän
eläimiään metsän pedoilta toiseltapuolen, -- toiselta puolen kuurtoaa
taas tuo ympäri niemen kiertävä järven ranta.
-- Tämäköhän se sitten on vanhin paikka tällä kylällä.
-- Tämä se tiedetään vanhimmaksi. Tästä ne sitten ovat levinneet sitä
mukaa kuin ihmisiä on lisäytynyt.
-- Vanhuuttaanko tämä sitten sairastaneekin, kun on näin kulolleen
joutunut. Uudesta on alettava, jos mielii maasta leipänsä saada.
Vieras punalsi varmasti päätään ja sanoi: -- Kyllä tämä maa antaa
leipiä kyntäjälleen. Asujain kunnottomuutta tämä on tällä jäljellä.
Vuosikymmenen, jopa enemmänkin, on ollut aivan omine ruokineen... On
soma nähdä, mitä on tuleva, kun näyttää teillä olevan aikomus aivan
perustuksia myöten ruveta kuntoon laittamaan taloa. Tuntuu senkintähden
somalta, kun tähän minunkin isäni isä on syntynyt. Siitäpä olen
kuullutkin tämän talon historian. Isän isältäpä kuulinkin, että hänen
vanhemmillaan tässä on ollut leipää ja leivän särvintä toistenkin
lapsille.
-- Eivätpähän ole noita raunioita pelloilta raivanneet, sanoi Mikko
istuessaan rauniota kiertävälle penkereelle. Siihen istahti vieraskin,
kaivoi taskustaan sikaarin, jonka sytytettyään juuri kuin
puolustaakseen vanhempiaan sanoi: -- On ollut yleisenä tapana koota
pelloilla kivet raunioihin. Kuten näette, on niitä kaikkien talojen
pelloilla, missä vain kiviä on. Onpa ollut luulona, että rauniot
suojelevat hallalta toukoja, että kesän lämpö kun lämmittää rauniot
perinpohjin, niin ne hallayönä vuorostaan höyryävät lämpöä ympärilleen.
-- Hm... Voi lapsellista ajatusta! sanoi Mikko. -- Päinvastoin
raunioitten kohdalla, jossa ei talven lumi suojele maata, menee routa
syvään, ihan maaemään asti, ja sieltä se kesän pitkään sulaessaan itkee
vettä ja pitää maata kylmänä. Sanokaapas, kuka on raunion ympäriltä
leikannut täyden tou'on? Nekin korren piikit, jotka vaivaisesti raunion
ympärille kasvavat, pysyvät vihantina jälemmäksi eivätkä maan kylmyyden
vuoksi voi tuleentua muitten mukana... Jos pysyn elossa ja Jumalasta
lienee myötiä, niin kolmen vuoden perästä ette näe tämän talon
pelloilla rauniota eikä halla kylmä viljaa aikaisemmin kuin
rauniopelloilla.
-- Paljon mahdollista, paljon mahdollista, sanoi vieras ja kiven
särmään niisti sikaarinsa päästä valkeaksi palaneen hiilen. Sitten hän
rykäisi kolmeen kertaan ja osaaottavalla tavalla virkkoi:
-- On oikein mieluista nähdä, että tätä rappiolle joutunutta isoisäni
syntymäkotia näin perinpohjin ruvetaan kuntoon ottamaan. Mutta minulla
on sangen ikävä asia teille ilmoitettavana. Siinä eräässä Salmenniemen
rovastin välisessä jutussa, jonka hyvin muistanette, on hovioikeus
vahvistanut kihlakunnanoikeuden päätöksen. Sen on vahvistanut
senaattikin ja tuominnut teille kolmekymmentä päivää vankeutta, jonka
johdosta nimismies toimitti minut teitä täältä hakemaan ja saattamaan
Koskelan kaupungin vankilaan suorittamaan vankeuttanne. -- Sen
sanottuaan mies kaivoi kainalolaukustaan paperin, jonka nurkissa näkyi
ruskeankirjavat leimamerkit, ja sanoi: -- Tässä se on päätös.
Mikko ei välittänyt päätöksen näkemisestä. Kasvot synkistyivät ja hän
puristi suun ja hampaansa visuun ja oltuaan kauan ääneti sanoi
surunvoittoisesti: -- No, hyvä tuo oli, ettei sattunut heinän- tai
elonkorjuuaikana. Mutta rukiinkylvöttä jään tulevaa vuotta varten. Voi
tätä maailmaa!
Mikko riisui hevosensa aisoista, talutti sen taloon, missä toimitti
Aunolle, jonka tuli viedä se Koivulaan. Koivulainen toimittaisi ruunan
omien hevostensa mukana laitumelle.
Nololta ja haikealta tuntui Mikosta tämä lähtö. Hän neuvotteli lyhyesti
Aunon kanssa elämän järjestämisestä kuukaudeksi eteenpäin, sanoi
katkerana jäähyväiset ja lähti poliisin jälkeen kävelemään, kasvot
synkkinä ja hampaat lujaan puristettuina.
Saman päivän iltana poliisi saattoi Mikon Koskelan vankilaan, missä
vankilan päällikön vaimona oli Pekkilän Sikri. Mikon nähtyään ja
poliisilta kuultuaan asian tämä sanoi iloisesti nauraen: -- Nyt
kuitenkin minulle aukeaa tilaisuus sen velan maksamiseen, joka on ollut
minun sydämeni pohjalla siitä Pekkilän syöjättären kynsistä
pelastumisesta. Hän osoitti keinutuolinsa Mikolle istuimeksi ja poistui
kahvin keittoon.
Vankilan päällikkö sai poliisilta nimismiehen antaman passin ja
merkitsi kirjoihinsa, jonka jälkeen poliisi sai poistua. Sitten hän
kirjansa lupsautettuaan kiinni kääntyi Mikkoon ja sanoi ystävällisesti:
-- Me olemme pitkin matkaa seuranneet teidän elämänne tarinaa ja
tapahtumia, ja tämä Sikrihän se tuon tuostaan on säälistä itkeä
suhauttanutkin. Nyt minä puolestani lupaan, että teidän ei tarvitse
tietää olevanne vankina. Iltaisin, kun toiset vangit suljetaan
yöteloilleen, suljen minä toisten silmien peitteeksi teidätkin
koppiinne, mutta samalla heitän lukon auki. Kun kaikki vangit ovat
paikallaan, niin pääsette omia aikojanne tulemaan tänne meidän
seuraamme samoille illallisille.
-- Kiitos teille vaan, sanoi Mikko. -- En minä vankeudesta vankeutena
kovinkaan paljon perustaisi, olinpa minä nämä kolmekymmentä päivää
vaikka aidan vitsaksena. Mutta se kaivaa sydäntäni, kun rukiinmaa oli
kedosta sulattava ja nyt tämän seikan takia jään rukiinkylvöttä.
-- Ei nyt sentään, sanoi vankilan päällikkö mietteissään. -- Nyt on
vasta toukokuun kahdeskymmenes viides. Kesäkuun kahdentenakymmenentenä
neljäntenä päivänä pääsette vapaaksi. Heinän teko alkaa tavallisesti
siellä maaseudulla vasta heinäkuun puolivälissä. Siihen mennessä vielä
kerkiätte laittaa rukiinmaata ison alan.