mitään.
-- Hyvä on, sanoi Mikko ja painoi otsansa kämmeneensä ja peitti
silmänsä, kun alkoi taas valvomisesta päätä huimata.
-- Eiköhän sinun olisi parempi olla pitkänäsi, sanoi Ville ja toi
tyynyn. -- Mutta pysy nyt sentään valveilla, kunnes syödään. Laitetaan
sitten vuode, johon rupeat nukkumaan, täällä ei häiritse kukaan, kun
otamme avaimen ovelta.
Sen sanottuaan Ville rupesi toiseen huoneeseen laittamaan pöytää, kun
tiesi Liljan kohta tuovan ruokia. Eikä tarvinnutkaan kauan odottaa
ennenkuin Lilja tulla hoilotti korit kumpaisessakin kädessä. Kohta
olikin pöytä katettu kaikenlaisilla ruuilla. Keskellä pöytää oli
viinipullo, sen vieressä kolme isoa, kirkasta pikaria. Siihen pöydän
ääreen Lilja-neidin osoittamalle tuolille istui nyt Mikko. Lilja täytti
pikarit, otti yhden niistä käteensä ja sanoi: »Vieraan kunniaksi!»
Mikkokin seurasi talonväen esimerkkiä ja ryyppäsi puolilleen, mutta
Lilja pakotti hänen ryyppäämään tyhjäksi ja täytti samalla pikarin
uudelleen ja sanoi: -- Kaksi silmää on vierahalla!
Mikko puistalti päätään ja sanoi: -- Ei nyt toki enää.
-- Tämä tekee teille hyvää, tätä annetaan sairashuoneessakin heikoille
sairaille, sanoi Lilja siirtäen pikaria Mikon eteen.
Mikko ei kyennyt vastustamaan, vaan ryyppäsi pikarin tyhjäksi ja tunsi
kohta somaa kiertelyä sydänalassaan. Sitten Lilja pani ruokia Mikon
lautaselle kuten pienelle lapselle, kehoitti syömään ja täytti taas
lasin viinillä. Mikko ei nyt enää vastustanutkaan, vaan ryyppäsi ensi
esityksellä.
Kun syömästä oli päästy, niin Lilja laittoi vuoteen ja sanoi: --
Riisukaa kenkänne ja nuttunne ja ruvetkaa vuoteeseen.
Siihen Mikko rupesikin, mutta Lilja toi hänelle vielä unipulverin, joka
Mikon oli nielaistava, ja sanoi: -- Nyt me jätämme teidät nukkumaan.
Älkää nyt ajatelko mitään, antakaa unen tulla vaan.
Liljan ja Villen mentyä Mikon sameat silmät vielä kauan aikaa
harreilivat valveilla, mutta ajatukset olivat jo päässeet koko lailla
vapautumaan Ledenbergistä. Ne olivat saaneet toisen kiinnekohdan: --
Lilja ja Ville pääsevät Gyldénin talon omistajiksi; kun he ovat noin
ystävällisiä, niin ne antavat palasen siitä meille. Me teemme sille
maalle pienen talon, kuten Auno oli esitellyt... Viimein tuntui hieman
raukaisevan, ja kohta sammuivat ajatukset kuin riutuva tuli. Uni oli
voittanut.
Oli jo iltapäivä, kun Mikko yhä nukkui sikeästi lausuen unissaan
katkonaisia sanoja kuusesta, vihavenäläisistä, isosta Jyristä,
lappalaisista, virrasta, kalliosta, viskaalista, Tuomaasta, Matista,
metsosta ja metsäkanasta -- kaikista sekaisin.
Kun hän sitten heräsi, oli hänen päänsä paljon selvinnyt. Kahvipannu
sattui olemaan pöydällä. Mikko kutsuttiin kahville pöydän ääreen, jolla
oli runsaasti houkuttelevia leivoksia. Lilja ja Ville näyttivät hyvin
tyytyväisiltä, kun näkivät Mikon levänneen ja päässeen hyvään unen
alkuun.
Mikko otti leivoksia paljon ja monenlaisia Liljan kehoituksen mukaan.
Liljan katsoessa kelloaan kiintyivät Mikon silmät vitjoihin.
Laskettuaan kuppinsa pöydälle hän sanoi: -- Mitä ainetta noissa teidän
kellonvitjoissanne ovat nuo säteilevät tähdet? En tuommoisia ole ennen
nähnyt.
Lilja otti povestaan kellon käteensä ja sanoi: -- Ne ovat jalokiviä.
Tahdotteko nähdä tätä kelloa? Sitten Lilja-neiti kertoi, miten hänen
isänsä ollessaan Brasiliassa oli laivojen yhteentörmäyksessä pelastanut
oman henkensä uhalla monimiljonääri-neidin hukkumasta. Kun pelastaja ei
huolinut rahalahjasta, lähetti neiti, joka sai periä isänsä kuuluisan
jalokiviliikkeen, hyväntekijälleen tämän kellon. Lilja-neiti sai sen
sitten isältään. Tämän kerrottuaan Lilja otti Mikon kädestä kellon,
aukaisi sen ja Mikolle jälleen tarjoten sanoi: -- Tuossa on sen neidin
kuva, jonka isäni on pelastanut.
Mikko katseli hetken sitä kuvaa ja arvellen sanoi:
-- Pulska tyttö. Mahtaa sillä olla kosijoita.
-- Hyvin luultavasti, mutta tyttö ei ollut sanonut koskaan menevänsä
naimisiin. Isäni oli silloin jo leski, ja tuo neiti oli sanonut, että
hän menisi naimisiin vain siinä tapauksessa, että saisi tulla isäni
elämäntoveriksi.
-- Sitä on kummallisia luonteita, niinkuin tuollakin neidillä, kun ei
halua tulla naimisiin. Luulisi, että rikkaan on kaikista parhain mennä
naimisiin nauttimaan elämästä, sanoi Mikko yhä jalokiviä ja kuvaa
katsellen.
-- Kaikista vaikein on rikkaan tulla naimisiin, sanoi Lilja vakavasti.
-- Miksi niin?
-- Siksi, että kaikki kosijat ovat ihan sanomatonta rakkautta täynnä.
Niitten kirjeetkin ovat niin rakkaudesta ylitsevuotavia, että oikein
haisevat, vaikka monet kokemukset näyttävät, että rakkaus onkin
kestänyt vain kosinta-ajan. Rikkaan on paras mennä naimisiin semmoisen
pojan kanssa, joka ei uskalla kosia. -- Miten niin? -- Siksi vain, että
sitä voi syrjästä katsomalla nähdä toisen sisimpään, ja katse voi
merkitä enemmän kuin sanat. -- Mutta meiltähän tässä unohtuu elämän
tärkeimmät toimet ja jäähtyy meidän lempiliememme. Sitten hän,
kaadettuaan kupit täyteen kahvia, kehoitti Mikkoa panemaan sokeria
sekaan ja ottamaan leivoksia. -- Tehän kuulutte olevan metsästäjä.
Kohta joutuu metsopäivällinen. Me olemme ostaneet suuren metson
salametsästäjältä.
Mikon sydän hytkähti, kun hän kuuli tänä päivänä pääsevänsä
metsopäivällisille. Hän ei osannut sanoa muuta kuin: -- Kuinka te
voitte minulle, tuntemattomalle miehelle, olla näin hyvä? Lilja koetti
torjua ylistelyn, vakuutti, ettei Mikko ole tuntematon -- onhan Ville
hänestä paljon puhunut -- ja alkoi kertoa, miten sairaalassa oppii
rakastamaan lähimäistään, siellä kun tapaa vain kärsiviä ihmisiä.
Päivällispöydässä johtui puhe metsästykseen. Mikkokin kertoi, miten
metsäkana lensi hänen päänsä päälle ja miten metso lensi eteen, kun hän
matki koppelon ja metson laulua. Kun Lilja tätä kovasti ihmetteli,
kertoi Mikko:
-- Minä kun olin äitini lapsista vanhin, niin täytyi jo
kahdeksanvuotiaana yksin olla karjan paimenessa laitumilla
kuljettelemassa lehmiä ruokapaikasta toiseen. Siellä toukokuun ja
kesäkuun pitkinä päivinä tuli miettineeksi jos jotakin. Nuori kieleni
oli silloin taipuisa vaikka solmulle vedettäväksi. Siellä taivuttelin
ääntäni matkimaan lintuja ja kohta aloin nähdä, että milloin metsäkana,
milloin teeri, milloin metso lentää korahti eteeni, vieläpä
päälaellekin.
-- Silloin kai se käsikin tottui viskaamaan kiveä mihin paikkaan
tahtoi, sanoi Ville.
Nyt Ville kertoi, miten he rippikouluaikanaan olivat joutuneet
kivisotaan rovastin pahanilkisten poikien kanssa. -- Me olimme uimassa,
kun sen riettaan orjat rupesivat meitä kivittämään sinne järveen --
tässä kulmassani näkyy arpi vieläkin, kun muuan vinkula viskasi
teräväsärmäisellä kivellä. Mikko oli rannalla, tämä kun
pohjanmaatulaisena ei osannut uida. Tämän Mikon täytti pyhä viha, hän
koppasi rannalta kivenmukulan ja sanoi: »Sitten on ihme, jos noista ei
lopu risti», ja viskasi kivellä juuri sitä, jonka kivi sattui minuun,
ja silmä meni sisään.
-- Se kai osui sattumalta? sanoi Lilja.
-- Sattuipahan toinen kivi toista takaraivaan, kun lähtivät älisten
juoksemaan kotiinsa, ja vielä kolmatta selkään, vaikka olivat jo
ainakin viidenkymmenen sylen päässä menossa.
-- Osasin minä toki siihen aikaan viskata kivellä mihin lehteen puussa
tahansa, sanoi Mikko vakuudeksi.
-- Oli tällä poikasena kummallisia taipumuksia, sanoi Ville. --
Vieläköhän sinä osaisit saarnata sen Nilsiän rovastin vaalisaarnan.
Tämä kun kuuli minkä papin tahansa kirkossa saarnaavan, niin paikalla
samalla äänellä saarnasi saman saarnan, mutta muut eivät olleet niin
ylösrakentavia kuin se Nilsiän rovastin vaalisaarna. Me tätä
kutsuimmekin Nilsiän rovastiksi.
* * * * *
-- Etköhän antaisi minulle pyssyä ja ampumatarpeita, veisin jonkun
linnun kotituliaisiksi, sanoi Mikko seuraavana päivänä Villelle.
-- Aivan mielelläni annan ja hyvän annankin, olin juuri sitä ajatellut,
vastasi Ville. -- Mutta sinulla ei ehkä ole niin kiirettä sinne
kotipuoleen, ettet joutuisi olemaan huomeneen ja nukkumaan vielä
tulevan yön.
-- Kyllä minä nyt unelta jaksan, ja sitäpaitsi näkyy tulevan tyyni yö
tänä iltana. Metso laulaa, puhui Mikko päättävästi, mistä äänen sävystä
kuului, että hän tahtoi nyt lähteä.
Ville ja Lilja eivät nyt enää kieltäneetkään lähtemästä, mutta Ville
kysyi: -- Mitä nyt meinaat siellä kotipuolessasi, mitä latua aiot
lähteä hiihtämään, kun Mäkelän tie on noussut pystyyn.
-- Jos joltakin hyvältä ihmiseltä saisin tilkareen maata, rupeisin
siihen tekemään pikkuista kouran kokoista mökkiä, jossa rypisimme.
-- Onhan meillä maata vaikka paljon, kiirehti Lilja sanomaan.
Siihen Liljan esitykseen ei Ville tarttunut, vaan sanoi: -- Minulla on
tilkka tiedossani, käpylintu kätkössäni. Tällä kauppias Leizénillä on
maatila tuolla Koutajärven takana Kuurtajanjoen suulla, joka Leizéniltä
joutaa myytäväksi. Silloin ei tarvitse paljaan taivaan alle, kylmään
metsään ruveta talontekoon.
-- Silläkö Lentsulla? keskeytti Mikko jo hiukan innostuen.
-- Sillä Lentsulla juuri on maatila, joka joutaa ja hyvin joutaakin
myytäväksi, miehellä ovat raha-asiat siksi rempallaan ja luottoa ei
tahdo löytyä hakemallakaan.
-- Söisihän se koirakin leipää, kun olisi rahaa. Mistäpä siihen
semmoisen tilan ostoon minunlaiseni rahat koppasi, sanoi Mikko
tyynesti.
-- Rahoja niitä kyllä on ja saadaan myös, sanoi Ville. -- Minä olen
toimikunnan jäsenenä tässä täällä sijaitsevassa Kontiorannan pitäjän
säästöpankissa ja siinä on nyt rahaa. Otetaan siitä rahat kiinnitystä
vastaan, niin ei tarvita takausmiehiä eikä mitään, kiinnitetään vain
tila takuuseen. Eikä muuta kuin asiaan käsiksi. Silloin sikaa säkkiin,
kun se on päin.
Mikko punalti päätään ja sanoi: -- Sietääpä harkita. Kun käyn Aunon
luona, niin tulen tänne uudelleen. Silloin tuon sen pyssysi, jonka nyt
annat.
Lilja oli tätä kuunnellut ääneti, mutta yhtyi nyt puheeseen: -- Jos se
homma ei ottaisi tulta, niin meillä on tuolla Hirvilahden rannalla
maata paljonkin. Kaikki sanovat sitä hyväksi viljelysmaaksi. Jospa
rupeatte sinne tekemään taloa. Paha kyllä siellä ei ole entistä.
-- Se sitten, kunhan tästä Leizénin tilasta otetaan ensin selvä, sanoi
Ville.
Kaikki nousivat pöydästä. Kiiteltyään isäntäväkeään Mikko toimittautui
kotimatkalle. Elämä oli saanut taas sisältöä. Oli taas olemassa
muutakin kuin Ledenberg ja kosto.
Yhdeksästoista luku.
Virtalan emäntä oli Aunon kanssa jo käynyt toimittamassa aamulypsyn
navetassa ja hellaan oli jo pantu tulta aamiaiskeiton keittämistä
varten. Nyt keskustelivat taas naiset siitä ainoasta mahdollisuudesta,
että Mikko on sillalta hypännyt jokeen, kun häntä ei kuulu missään eikä
kukaan ole nähnyt. -- Mutta kukas tuolta tulee! sanoi emäntä
ihastuksissaan, osoittaen kädellään akkunaan. Auno pyörähti katsomaan,
tapansa mukaan löi käsiään yhteen ja huudahti: -- Herra Jumala hyvästi
siunatkoon! Mikko ja lintutakka selässä. -- Muuta ei osannut Auno
sanoa, räpäytti vain käsiään kuin lentoon pyrkijä ja kiirehti
aukaisemaan Mikolle ovea.
Mikko heitti nyt kauloista vitsalla yhteen sidotut lintunsa lattialle
-- kantamuksessa oli neljä metsän parhainta metsoa, kaksi suurta mustaa
teertä ja kukkapää metsäkana -- ja sanoi tyynesti: -- Siinä on
keittämisen apua.
Hikeä otsastaan pyyhkien meni Mikko pöydän taakse istumaan. Auno oli
riemuissaan Mikon tulosta ja hänen tuomisistaan. Hän rupesi emännän
kanssa päästelemään lintuja vitsasiteistä ja he hokivat yhteen suuhun:
-- Siinä on keittämisen apua, siinä on keittämisen apua. -- Kun linnut
oli levitelty lattialle, otti Auno yhden metson, ojensi sen emännälle
ja sanoi iloisesti: -- Saaneen kädet ne ovat sulimmat, tässä on sinulle
tämä. Emäntä ihastui: -- No se tuo ei ole vähäinen käsianti -- ja lähti
viemään metsoa pirttiin muittenkin nähtäväksi.
Auno olisi nyt lähtenyt, mutta emännällä oli valmis pannu, sitä kantaen
hän palasi tupaan ja naurussa suin ilmoitti: -- Pitää se toki
metsämiehen suu saada sulaksi. Sen suu se napsaa, jonka jalka kapsaa.
Tuommoinen lintuläjä ei ole joka miehen lattialla.
-- Ei olekaan, mutta meidän lattiallamme se ei ole ensi kertaa. Ja kun
Jumalalta lienee myötiä, niin ei se ole vielä viimeinenkään, sanoi
Auno. Kun oli istuttu kahvipöydän ääreen, täytyi Mikon ruveta tekemään
selvää matkastaan. Hän kertoi lyhimmittäin menneensä Koskelan
kaupunkiin entiseltä Tervolan Villeltä saamaan pyssyä ja ampumatarpeita
ja sitten metsästellen sieltä palailleensa. Sen Auno ja emäntä
uskoivatkin.
Mikko ei välittänyt välipalasta, hän rupesi syömään vasta kun
lintukeitto oli valmis. Emäntä oli tuonut pöytään rukiisen pullan ja
voilautasen. Auno ei tullut pöytään ennenkuin oli laittanut Mikolle
vuoteen. Hän näki Mikon nyt syövän aivan harvinaisella halulla ja uskoi
nyt myös saavan unta, kun tiesi hänen koko yön rähmästäneen metsojen
jälessä. Syötyään Mikko sanaa puhumatta riisui kenkänsä jaloistaan ja
köllistyi vuoteelle ja vetäisten peitteen ylleen hautautui kokonaan
peitteen alle. Auno otti nyt keittokuppinsa, lusikkansa ja
leipäpalasensa ja hiljaa ovea kiinni painaen poistui keittiöön
syöntiään lopettelemaan. Hän varoitteli vielä talon lapsiakin pysymään
hiljaa, jotta Mikko pääsisi nukkumaan. Mikko koetti olla nyt mitään
ajattelematta. Ajatukset liikkuivat kuitenkin kaupunkimatkassa,
Leizénin maatilassa ja viimeöisessä metsästysretkessä. Ne Lättenperin
aikaansaamat tapahtumat tuntuivat olevan likellä, mutta ne olivat kuin
kaiken viljan sortanut raesade, joka pois paetessaan viimeisiä
rakeitaan piristelee, samalla kuin heikkenevä ukkosen jyrinä kerta
kerralta etenee ja pilven synkkä seinäkin loittonee. Ennen pitkää
rupesi Mikkoa raukaisemaan. Oli kuin korviin kuuluisi Liljan herttainen
puhelu ja hänen rinnoillaan näkyisivät häikäisevän säteilevillä
jalokivillä koristetut kellon vitjat letkahtelemassa, mutta kohta
katosi kaikki. Jäsenet valahtivat hervottomiksi, ainoastaan peite
liikkui huokumisen mukaan.
Oli jo päivä kallistumassa illaksi, eikä vieläkään kuulunut tuvasta
mitään liikettä. Auno oli varustanut kahvipannun toivossa, että Mikko
ehkä nyt herää kahvia juomaan. Hän aukaisi varovaisesti tuvan oven ja
hiipi tupaan. Mikko nukkui aivan tiedotonna, oli vain kääntynyt
selälleen ja peitettään solauttanut jalkoihinsa päin. Toinen käsi
peitteen alla ja toinen heitettynä vuoteen liepeelle hän nyt veteli
sellaista unta, jota Auno oli Jumalalta hänelle monta viikkoa
rukoillut. Ei Auno nyt raskinut herättää Mikkoa kahvia juomaan, vaan
hiipien poistui tuvasta ottaen avaimenkin ovelta, jotteivät lapsetkaan
sinne menisi ilakoimaan.
Kun ei Mikko herännyt koko sinä iltana, poistui Auno pirtistä, meni
tupaan ja teki vuoteensa lähelle Mikon vuodetta, kuullakseen milloin
Mikko alkaa liikkua ja voidakseen nousta toimittamaan, mitä hän
tarvitsee. Mutta ennen pitkää Auno oli nukkunut yhtä sikeään uneen kuin
Mikkokin. Huomisaamun hämärä oli harmaan hevosen kokoinen, kun Auno
heräsi, ja samassa alkoi Mikkokin viehkuroida ja verrytellä nukkuessa
rauenneita jäseniään.
Kimpoamalla hyppäsi nyt Auno vuoteeltaan ja kiiruhti keittiöön saamaan
ensinnäkin kahvia. Kun kahvipannu jo oli tuvassa, venytteli ja oikoi
Mikko käsiään ja jalkojaan vuoteellaan ja kysyi: -- Iltako nyt on vai
aamu? Olen nukkunut niin sikeästi, etten ole tiennyt tästä maailmasta
tämän taivaallista.
Auno naurahti ja virkkoi iloisesti: -- Kyllä tämä on aamu.
-- Kyllä kai se nyt Uni-Matti sai sitten velkansa, sanoi Mikko ja alkoi
konkoa vuoteelta. Seisoalleen päästyään hän kankein askelin poistui
ulos. Sieltä tullessaankin hän vielä käveli kankeasti ja sanoi
hymähtäen: -- Kukahan minulta on nukkuessa jalat vaihettanut, kun nämä
eivät tunnu entisiltä omilta jaloiltani?
-- Eiköhän se kauppa sentään purkaudu, kunhan tässä saadaan kahvia,
sanoi Auno tyytyväisenä kahvia kaataessaan kuppiin. Sinne pöydän taa
istui nyt Mikko ja kankeasti käsitellen kuppia alkoi ryyppiä kahvia.
Kahdeskymmenes luku.
Kylvöaika alkoi olla käsissä, minkä vuoksi Mikko lähti ottamaan selvää
Leizénin maatilasta. Hän matkusti ensinnäkin Kuurtajanjoen suulle
näkemään tätä tilaa. Hän tuli Leizénin omistamalle Korholan tilalle ja
näki kartanon olevan kauttaaltaan ränsistyneenä, ihan viimeistä
värsyään laulavana ja raunioiset pellot laihaa nurmea kasvavina
ketoina. Ainoastaan muutaman pelto-osan puolisko oli hyvin nikuraisena
rukiinlaihona ja muutaman osan nurkka sulana peltona, jossa viime
kesänä näkyi kasvatetun perunoita. Aitaa ei peltojen ympärillä ollut
yhtään tavallista riehtoväliä, ainoastaan pönkittelemällä köhilöitä ja
repaleita. Mutta näköala matki Mäkelän näköalaa. Mikon silmä kaipasi
vain isoa kuusta, jota ei kuitenkaan ollut -- eihän sitä ollut enää
Mäkelässäkään. Mikon povessa tuntui mieluisa sysäys: Mikäs tässä
hätänä, kaiken muun voi sentään korjata käsin!
Tilan yhdessä huonerähjässä asui vaimoineen ruma mies, jonka toinen
jalka oli korttelia lyhempi toista. Kuullessaan Mikon asian mies nousi
levottomana kävellä länkkäilemään huoneensa lattialla, suuri
paksuhuulinen suu puoleksi auki hölmöttäen. Hänen suurinokkainen
vaimonsakin alkoi toihuutella nokkaansa pahantuulisen näköisenä ja
porisi: -- Kyllä on hätäisistä hätäisin, joka tähänkin kyykistelee. Ei
miespolveen ole oikeaa asujaa ollut eikä tule.
-- On kai tässä kerran ollut oikeakin asuja, kun noita peltoja on
noinkin paljon ollut sulana ja huoneitakin on ollut ihan tarpeen
mukaan, sanoi Mikko vakavasti.
-- On ollut, mutta nälkä on ajanut asukkaan ja ajaa vieläkin, sanoi
akka melkein ävähtäen, ja vinot pikkuiset käärmeensilmät kiiluivat
syvistä kuopistaan.
-- No, onko teillä sitten mitään asiallista vastaansanomista, jos minä
tämän ostaisin, sanoi Mikko tutkivasti kumpaistakin silmiin katsoen.
-- Ei mitään, kyllä kait tämän meistä nähden saatte ostaa, sanoi ukko
ja istahti mustalle jakkaralle.
Akka toihautti suurinokkaista päätään ja salaperäisen ivallisesti
sanoi: -- Kyllä kait tähän tulla saa ken haluaa, vaan ei tässä lysti
olla ole.
Mikko siinä ei enää viipynyt, vaan lähti kiirehtimään Koskelan
kaupunkiin. Matkalle tultuaan hän ajatteli: »Taitaa tuolla muijalla
olla huonemieheksi pääsy huonoa, siitä syystä ehkä mielii vastustamaan
meidän tuloamme. Mutta kun älynnee olla siivolla, niin kyllä tuossa on
tilaa sekä meille että heille.»
Kuurtajanjoen suulla, aivan siinä niemessä, missä joki yhtyy
Koutajärveen, asui rikas kauppias. Tultuaan talon kohdalle Mikko
pistäytyi kauppapuotiin, missä iloisesti hymyilevä toimeliaannäköinen
talon rouva hääri mitaten vaaleata kangasta muutamalle ostajalle.
Hoikkainen puotineiti luki rautanauloja toiselle ostajalle.
-- Olisiko kauppias saatavilla, kysyi Mikko rouvalta.
-- Kyllä se on. Mistä te olette, ette suinkaan liene näiltä tienoin,
koska en teidänlaistanne ole täällä nähnyt? sanoi rouva Mikkoa silmiin
katsoen.
-- Olen tuolta Salmenniemen pitäjästä.
-- Missä täällä sitten kuljette?
-- Kävinpähän tuota Korholan tilaa katsomassa ostaakseni.
-- Mikä on nimenne?
-- Mikko Mäntyseksi ne ovat sanoneet.
-- Varmaan se Mikko Mäntynen, josta tässä toisella viikolla
sanomalehdistä luettiin, että oli tuomittu konkurssitilaan.
-- Se sama minä olen, sanoi Mikko hieman alakuloisesti.
Kun puotineiti oli saanut rautanaulat antaneeksi ostajalle, sanoi
rouva: -- Käypä sinä, Olka, sanomassa kauppiaalle, että tulee käymään
täällä ja että eräällä vieraalla on sille asiaa.
Kauppapuodin perällä olevasta ovesta tulla töpsytteli kohta puotiin
leveämuotoinen, hyväntuulen näköinen kauppias, jolle rouva virkkoi
iloisesti: -- Tässä kuuluu olevan Korholan uusi isäntä, se Mikko
Mäntynen, josta toisella viikolla luettiin sanomalehdestä.
-- Terve sitten, hyvä naapuri! Lähdetään tänne sisälle, sanoi kauppias
tarjoten kätensä Mikolle.
Kauppias vei sitten Mikon kahden huoneen läpi valoisaan, loistavasti
kalustettuun saliin ja osoitti istumaan eräälle hyllyvälle tuolille.
Itse hän istui toiselle ja sanoi: -- Te olette siis ostanut Korholan.
-- En vielä ole ostanut, mutta luulen ostavani. Kävin vasta sitä
katsomassa. Muu tuossa ei miellytä kuin näköala, vaikka eihän sitä
sillä eletä.
-- Kyllä siinä Korholassa elää muutenkin, kun työtä tekee, sanoi
kauppias varmasti. -- Korhola on seudun parhaimpia tiloja, mutta sattui
joutumaan huonoille jälille. Se joutui kerran perikunnan tilaksi, tuo
ukko kämpyrä huusi sen huutokaupasta. Siltä kuoli sitten emäntä, sitten
lapsilleen äitipuoleksi nai tuon koleron, mikä sillä nyt on toverina.
Tämä levitti lapset maailmalle eikä alkanut saada minkäänlaista
vierasta apulaista. Parikymmentä vuotta on nyt ukko yksinään
kämpyröinyt ainoana työntekijänä, ja sitä tietä on tila mennyt
tuommoiseksi kuin se on. Oli ukko joutumassa ihan lintujen kirjoihin,
mutta sai myydyksi tuolle kauppias Lentsulle. Siitä sai muutamia satoja
markkoja, joita se nyt syöpi.
-- Paljonkohan siitä Lentseeni on maksanut.
-- Lieneekö ollut aivan täyteen kolmetuhatta. Ei sitä nykyään kuljeteta
suurista rahoista.
-- Sentähdenpä se minulle onkin sopiva, minä en kykene kallishintaisiin
kättäni puuttamaan, kuten tunnutte tietävän. Pari viikkoa sitten olen
tuomittu konkurssitilaan ja paljastettu ihan luita myöten. Enkä muutan
olisi uskaltanut ajatella tämmöistäkään, mutta tuolla Koskelassa se
konttoristi Ville Tervonen minua kehoitti tähän hommaan. En minä muuten
olisi tiennytkään tästä tilasta.
-- Se konttoristi Tervonen minulle juuri teidän kohtalostanne kertoi jo
ennen sitä konkurssijuttua. Oli silloin juuri tuotu teidän
lehmäkarjanne Koskelaan. Minusta tuntui se Tervosen kertomus
mahdottomalta uskoa, mutta nythän minä sen saanen kuulla itseltänne,
onko se sitten niin, että väärennetyillä papereilla olisi teidät
paljastettu todellakin luita myöten.
-- Kyllä se on totta ja vielä enemmän kuin totta, sanoi Mikko lujasti.
-- Miten aiotte päästä nyt alkuun, kysyi kauppias ja äänessä kuului
myötätunto.
-- Se Tervonen aikoi pitää huolen ainakin ensimäisestä kauppasummasta
tai vaikka koko hinnastakin. Ja eräs vaimoni sukulainen, Amerikasta
tullut, lahjotti vaimolleni sata dollaria. Sillä saamme lehmän ja ehkä
jonkinlaisen hevosenkin. Ja jos se ryöstö olisi siihen päättynytkin,
että karja ja maatila irtaimineen ryöstettiin, niin minulla olisi yli
parin tuhannen rahaa sen vaimoni sadan dollarin lisäksi, mutta kun
minut tuomittiin konkurssitilaan, niin pesänhoitajat paljastivat nekin,
ettei ole muuta penniäkään kuin se sata dollaria.
-- Voi katalaa tekoa, sanoi kauppias ja lisäsi oltuaan hetken vaiti: --
Jos te tulette tarvitsemaan työaseita, niin niitä saatte meiltä
lainaksi, ettei niitä tarvitse paikalla ruveta ostamaan.
-- Kiitos, kiitos siitä. Mutta minulla oli asian nimenä tähän taloon --
kun tuossa Korholassa näkyy olevan vähäsen sulaa peltoa, niin saisinko
teiltä ohran siemeniä vai pitäisiköhän niitäkin sieltä Koskelasta
haalia?
-- Saatte ja hyviä saattekin niin paljon kuin tarvitsette, ja saatte
muutakin mitä vain tarvitsette. Ei täällä vielä nälkä tule päätänne
palelemaan, sanoi kauppias reippaasti.
-- Olen sangen kiitollinen, en osannut aavistaakaan, että täällä
tuntemattomassa puolessa sellaista osanottoa tulisin tapaamaan, sanoi
Mikko hyvillään.
-- Ette te kovinkaan tuntematon ole, kuulin konttoristi Tervoselta
siksi tarkoin kohtalonne.
Mikolla oli kiire päästä Koskelaan talon kauppaa tekemään. Hän nousi
lähtemään ja kiitteli kauppiasta, joka puristi lämpimästi Mikon kättä
ja ystävällisesti sanoi: -- Tervetuloa naapuriksemme.
* * * * *