taivaanrannalla, kun Alatalon Kustin oriin kulkuset ja aisakello
helisivät kartanolle, josta hetken perästä Kusti itse pitkine
turkkineen ja pitkäsääryksisine koirakintaineen työntyi tupaan. Pian
oltiin yhdessä pöydän ympärillä lähtökahvia juomassa. Eikä siinä kauan
viivyttykään, ennenkuin oli kaikki lähtöön valmiina. Mattikin silmät
kirkkaina oli jo vaate päällä ja toimittautui kasvot totisina sitä
mukaa kuin näki Tuomaankin toimivan.
Auno otti nyt vuoteeltaan lämpimät huopapeitteet, kääri ne Matin
ympärille ja kantoi sitten pojan rekeen, missä peitteli yltä päältä.
Syvästä vilttien lomasta näkyi vain pojan kasvot. Kuumat kyyneleet nyt
tippuivat Matin kasvoille, kun Auno moneen kertaan suuteli Mattia ja
sanoi: -- Tokkohan sinua nähnen enää.
Tuomas kaivoi povitaskustaan lompakkonsa, otti sieltä sadan dollarin
rahan, pisti sen hyvästellessään Aunon käteen ja sanoi: -- Tuolla saat
kesäksi lehmän, osta se minun ja Matin muistoksi. -- Sen sanottuaan hän
istui Matin viereen rekiperään. Samassa hyppäsi Kusti reen
kuskipukille. Silloin helähtivät kulkuset, remahti aisakello ja reki
lähti jymisten pakenemaan tielle. Kulkusten kilke levisi tyynessä
aamuhämärässä raikkaaseen ilmaan, mutta kohta vaipui tuskin kuuluvaksi
himinäksi, joka sekin vähitellen sammui.
Syvä tyhjyyden tunne povissaan palasivat Mikko ja Auno tupaan, istuivat
pöydän taa, missä Auno täytti molemmat kupit kahvilla ja sanoi: --
Lähtö, lähtö seuraa ihmislasta synnyinsijalta hautaan asti. Kyllä
minulla kauan pysyy mielessä Matin lähtö. Mutta minä voin kuitenkin
Jumalan avulla ottaa päivän vastaan sellaisena kuin se tulee. Jumalan
johto oli siinäkin, että tuo Tuomas tuli huviksemme näiksi kamaloiksi
päiviksi ja ehkä Matin ikuiseksi elämän onneksi.
-- Oli se todellakin soma sattuma tuo Tuomaan tuleminen tänne, mukautti
Mikkokin ja jäi syviin mietteisiinsä.
Kahdeksastoista luku.
Huhtikuun neljästoista päivä oli tullut. Taivas oli kauttaaltaan
uhkaavassa pilvessä, mutta ilma oli lauha ja tyyni, kun Mikko istui
Tuomelan kievarihuoneiston korkeilla portailla odotellen sitä määrättyä
hetkeä. Odotus tuntui ilkeältä, paha aavistus sanoi, että oli ikävä
edessä, josta ei voittajana suoriuduta. Tunnelmaa lisäsi sisältä
kuuluva juopuneen nauru. Mikko huudettiin sisään. Hän ei ollut
ensikertalainen, hän oli jo tottunut käräjätapaan. Hän näki taas
valkealla liinalla katetun pöydän raamattuineen ja lakikirjoineen ja
kymmenmiehisen rivin vakavia lautamiehiä. Huomatessaan pöydän takana
istua mörsöttämässä saman juopponaamaisen tuomarin, joka rovastinkin
asian oli ratkaissut, valtasi hänet täydellinen toivottomuus ja kylmä
välinpitämättömyys. Toisella sivulla huonetta seisoi paperiretaleet
käsissään Koskelan kaupungin viskaali, liisterillä kiinnitetty lappu
otsakulmassa. Vahingon ilo turvottuneissa kasvoissa hän katsella
öllisteli Mikkoa ajatellen: pyydyksessä sinä sankari nyt olet. Siitä ei
Mikko ollut tietävinään, seisoi vain oven lähellä olevan, vasta
lämmitetyn uunin vierellä katsellen puoleksi auki olevaa kamarin ovea
kohti, mistä näkyi pöytä pitkine pulloineen, kirkkaine pikareineen.
Tämä näky ei hänen toiveitaan lisännyt eikä mielialaansa kohottanut.
Kun Mikon asiaan päästiin, ojensi viskaali tuomarille käsissään olevan
paperiretaleen ja katkonaisesti sanoa tolitti:
-- Tässä on kauppias Ledenbergiltä valtakirja, jonka nojalla minä
saanen kunnian korkealle oikeudelle hänen puolestaan esittää seuraavaa:
Kuten siellä korkean oikeuden hallussa olevista asiakirjoista näkyy,
minä viime maaliskuun 10 päivänä läänimme herra kuvernöörin antaman
välipäätöksen nojalla sanotun kauppias Ledenbergin puolesta tulin tämän
vastaaja Mikko Mäntysen hallussa olevalla Mäkelän tilalla panttaamaan
kaikkea sekä irtainta että kiinteää hänen hallussaan olevaa omaisuutta,
jolloin sanottu Mikko Mäntynen yhdessä erään apumiehensä kanssa anasti
suuremman summan rahaa, joka oli ulosoton alaista, ja kaikki
vaatetavarat, vaikka ulosottolain mukaan hän olisi saanut viedä
ainoastaan välttämättömät pitovaatteensa, mihin katsoen vaaditaan tämän
Mikko Mäntysen asettamista konkurssitilaan. Ja koska vielä minua,
laillista virkamiestä, häirittiin virkatoimessani, pideltiin pahoin ja
lyötiin otsaan, mistä on todistuksena tämä haava kulmassani, vaadin
hänen langettamistaan suurimpaan lain ja asetuksen mukaiseen
rangaistukseen.
Sitten kauppias Björkqvist ojensi tuomarille kädessään olevan paperin
ja sanoi: -- Kuten tästä paperista näkyy, minullakin on tältä Mikko
Mäntyseltä saamista, minkä tähden yhdyn kauppias Ledenbergin
vaatimukseen Mäntysen asettamisesta konkurssitilaan.
Tuomari kirjoitti kanteen nyt pöytäkirjaansa, oikaisi selkänsä
takakenoon, katsoa moljautti Mikkoon ja kylmän öräkästi kysyi: -- Mitäs
tähän nyt vastaaja sanoo?
Mikko ei ollut moneen yöhön nukkunut, pää oli tohjona, äänikin tuntui
salpautuneen. Viimein hän rykäisi ja ponnistaen viime aikoina
käyttämättä ollutta puhekykyään jäykästi sanoi: -- Minä en ole mitään
laittomuutta tehnyt. Minulla ei ole mitään velkaa Lättenperille. Se
velkakirja on väärennetty, tuulesta tehty, jolla minulta ryöstettiin
omaisuus.
-- Vai väärennetty, tuulesta tehty! sanoi tuomari purevan ivallisesti.
-- Se on väärennetty, minulla ei ole sitä asiaa Lättenperille, sitä
vähemmän tälle Jörkvistille.
-- Anastitkos sinä ne rahat ja vaatteet, joista kantaja kertoi? sanoi
tuomari, äänessä puolihumalaisen iva.
-- Otin minä, ja ne olivat omiani, niissä ei ollut mitään varastettua.
-- Löitkös sinä tätä ulosottomiestä kulmaan, vai kuka löi?
-- Minä vähän pukkasin tieltäni, ja silloin humalainen rötkö lankesi
kulmansa reen kantaan, sanoi Mikko ja mieluisasti kutkutti povea, kun
sai sanotuksi.
Lähtiessään salista Mikko melkein huutaen sanoi: -- Minulla ei ole
Lättenperille mitään velkaa, enkä mitään laitonta ole tehnyt. -- Ovea
kiinni painaessaan Mikko kuuli Björkqvistin katkeran ivallisena
sanovan: -- Etkö sinä tahdo kulujasikaan? minkä jälkeen kuului yleinen
rähähtävä nauru.
Ulos tultuaan Mikko istui rakennuksen portaalle. Tuuli kylmästi ja
hänen tuli vilu, mutta hän ei osannut muuallekaan mennä, vaikka
täytyikin enemmän kuin kaksi tuntia siinä istua. Ja kun viimein
käskettiin sisään ja Mikko seisattui entiseen paikkaansa uunin luo,
niin vilu pudisti ruumista, joka jäsen tutisi. Silloin Björkqvistin
suusta kuului ilkkuva kuiskaus: »Sian vilupa tarttui mieheen.» Suut
vetäytyivät hymyyn.
Silmättyään ympäri huoneen ja nähtyään, että kaikki oli niinkuin olla
piti, alkoi tuomari virallisen kylmällä örisevällä äänellä lukea:
»Kihlakunnan oikeus on tämän asian ottanut lopullisesti tutkiakseen, ja
kun asiakirjoista on käynyt selville, että kauppias Ledenberg-vainajan
kuolinpesän saaminen perustuu selvään velkakirjaan, jonka sisällön
kuvernööri on tuominnut ulosotettavaksi, ja koska on käynyt ilmi, että
vastaaja ulosottotilaisuudessa on anastanut suuremman määrän rahaa ja
vaatteita, jotka olisivat olleet ulosoton alaisia, niin kihlakunnan
oikeus katsoo oikeaksi asettaa vastaajan Mikko Mäntysen
konkurssitilaan.»
Sanat »asettaa konkurssitilaan» tuomari lausui oikein jyrisevän
painokkaasti ja ne kävivät Mikon koko olennon läpi kuin sähkö-isku.
Mikko ei enää kyennyt tarkkaamaan, mitä luettiin. Hän kuuli jotain
valvontapäivästä, pesän hoitajista, esiinhuudosta, yleisestä
syyttäjästä, virkamiehen pahoinpitelystä, verihaavasta, sakosta ja
vankeudesta. Mikko oli niinkuin vesi-astia, joka on jo ennestään
laitojaan myöten täynnä; jos siihen kaadetaan lisää, ei se sen
täydemmäksi tule, vaan vierii laitojen yli. Kun tuomari viimein lopetti
lukunsa ja kaikkien eleistä näkyi, että toimitus on lopussa, ärjäisi
Mikko epätoivon ja vihan täyttämänä: -- Minä en ole tehnyt mitään
laitonta, minulla ei ole velkaa Lättenperille, se on väärä tuomio. --
Tuomarin kasvot lensivät punaiseksi kuin kekäle ja hän ärjyi jalkaansa
polkaisten: -- Viekää ulos tuo lurjus! Kaksi lautamiestä nousi
paikaltaan, aukaisi oven ja työnsi Mikon ulos, mutta Mikko vielä
sittenkin huusi, että tuomio on väärä ja että hänellä ei ole
Lättenperille mitään velkaa, sitä vähemmän Jörkvistille, sen tuliselle
pöllöhavukalle. Hän vaikeni vasta kun lautamiehet raskaasti
lupsauttivat oven kiinni.
Nimismies huomautti nyt vaativansa yleisenä syyttäjänä, että Mäntystä
sakotetaan näin törkeästä käytöksestä oikeutta vastaan, ja tuomari
rupesikin hommaamaan, että Mäntynen on kutsuttava sisään. Mutta samalla
nähtiin, että Mikko oli menossa pellon veräjän takana Virtalaan päin.
Kukaan ei lähtenyt häntä sieltä hakemaan, joten sakotushomma jäi
semmoisekseen.
Mikko koetti kaikin voiminsa taistella itsensä kanssa saadakseen
synkeyden kulumaan pois sielustaan, mutta sitä hän ei saanut. Hän ei
saanut sammumaan sitä vihan tulta, joka hänen sielussaan nyt paloi
Ledenbergiä ja tämän rouvaa kohtaan. Ajatukset kiehuivat sen ympärillä
suomatta yön lepoa, päivän rauhaa. Unettomuuden aiheuttama heikkous ja
aivojen rasitus saivat hänen mielensä ilkeään, levottomaan houretilaan,
jossa selvä arvostelukyky katosi. Aivoissa jyskyttivät irtonaiset sanat
ja lauseet, ja silmissä kieppuivat kaikenlaiset kiusalliset näyt.
Aunoa rupesi huolettamaan, kun hän näki, että Mikko ei viikkokausiin
nukkunut. Auno rupesi rukoilemalla pyytämään Mikkoa lähtemään lääkärin
apua saamaan, ennenkuin olisi myöhäistä. Mutta Mikko ei lähtenyt, kun
pelkäsi joutuvansa hourusairaalaan. Aunolle hän ei kertonut pelkoaan,
vaikka uskoikin ennen pitkää menettävän järkensä, jos ei kuolema
pelastaisi. Mikko tunsi sielustaan pakenevan kaiken muun paitsi vihan.
Katkeamaton palava viha poltti sielusta sen, mikä ennen oli
elähdyttänyt sielua ja ruumista. Kuoleman ajatus tuli nyt yhä useammin
ja itsepintaisemmin hänen mieleensä. Veteen hukkumista oli sanottu
helpoimmaksi kuolemaksi, minkä vuoksi Mikko alkoi olla yhä enemmän
selvillä siitä, että hänenkin oli sitä tietä siirryttävä pois tästä
elämästä.
* * * * *
Noin parinsadan askeleen päässä Virtalasta oli virran yli vievä
maantiesilta, joka oli niin korkea, että höyryvenheet savupiippuineen
sopivat alta kulkemaan. Siinä sillalla Mikko usein kävi istumassa ja
siinä hän istui tänäkin iltapäivänä. Ennen oli jo kaksi epätoivoista
sielua siitä sillalta heittäytynyt virtaan, ja Mikko ajatteli itseään
kolmanneksi. Sillalta hän ei kuitenkaan halunnut hypätä, vaan katsoi
itselleen toisen paikan. Virran rannalla oli sileä kallio miltei virran
tasalla, siksi ylhäällä vain, että pysyi kuivana. Vilisevä virta hiveli
lakkaamatta sen laitaa. Tälle kalliolle laskeutui nyt Mikko pitkäkseen
lähelle virran laitaa. Laskeva aurinko kultasi luontoa, ruskopilvet
kuvastuivat veden pintaan ihanina. Mikosta tuntui, että teko on nyt
tehtävä, turha sitä on lykätä, mutta samassa helähti Aunon ääni
sillalta: -- Isä! Mitä sinä nyt sinne kylmälle kalliolle olet ruvennut
maata. Tule syömään, siellä on keitto valmis. Silloin Mikon koko ruumis
hytkähti. Hän osasi vain sopertaa: -- Ei tämä ole kylmä, - - ja nousi
seisoalleen, mutta jalat olivat siinä kylmällä kalliolla niin
jähmettyneet, että hän oli hoipertua virtaan.
Mikko ja Auno lähtivät rinnakkain hitain askelin kävelemään Virtalaan.
Auno alkoi huolestuneesti puhella.
-- Ei, rakas Mikko, sinusta tule miestä, jos sinä et heitä ja irroita
itsestäsi tuota surua. Otetaan kaikki tämä Jumalan, hyvän Isän,
rakkaana kurituksena, jonka hän suuressa viisaudessaan lähettää meidän
parhaaksemme.
-- Mutta mitä minä sitten olisin pahaa tehnyt Jumalalle, kun tällä
tavoin rankaisee, vielä noita roistoja apumiehinään pitäen?
-- Voi, rakas Mikko, mitä sanot! Jumalan kirkkaitten kasvojen edessä ei
ole mitään puhdasta. Kultakaan ei kuulu olevan puhdasta, kun se maasta
tai kallioista kaivetaan, sekin täytyy tulella puhdistaa. Jumala tahtoo
saada tulen avulla kuvansa itsensä kaltaisiksi. Hiuskarva ei putoa
päästömme taivaallisen Isän tahdotta, eikä varpunen putoa oksalta hänen
tietämättään. Jumalan tahdosta ja meidän hyväksemme tämä kärsiminen on.
Minulle ei ainakaan, jos tätä mieltä jatkuu, tule tässä elämässä niin
kovaa koetusta, jota en ilolla ja kiittäen Jumalaa voisi ottaa vastaan,
vaikka se katkeraltakin lihasta ja verestä tuntuisi.
-- Se on hyvä se, sanoi Mikko, äänessä outo kankeus.
Mikko ja Auno tulivat nyt Virtalan tupaan. Auno rupesi kiireimmän
kautta laittamaan illallista, toi keittiöstä keittopatansa tuvan uunin
eteen ja sanoi: -- Laurilan emäntä toi suuren rieskan ja niin rasvaisen
vasikan ronkan, ettei munuaisia näkynyt. Siitä keitin nyt paistin,
panin vielä emännän antamaa maitoa tähän keittoon. Tämmöinenhän tuo
sinusta ennen on ollut mieluista.
Mikko ei kuullut Aunon puhetta, käveli vain tavallista ripeämmin
lattialla sormet nyrkkiin puristettuina ja voimakkaasti ojennellen
käsiään kaikille suunnille, kasvot entistä synkempinä.
-- Mikä sinun on? Onko sinulla jotakin suonenvedon tapaista? kysyi Auno
levottomana.
-- Tuli vähän kylmä, sopersi Mikko.
-- Johan tuon nyt tiesi, kun iltakylmällä menit sinne kalliolle, jossa
kinos on vielä törmän vieressä, nuhteli Auno ja toimitti ruokaa
pöydälle. Mutta Mikko yhä käveli lattialla ojennellen nyrkkiin
puristettuja käsiään. Hänessä oli huomaamatta herännyt ajatus, että jos
hän itsensä lopettaa ja jättää Ledenbergin akkoineen eloon, niin ne
vain makeasti nauravat. Hänen täytyy laittaa niin, että ne samassa
kaupassa tulevat pois maailmasta. Mikko tiesi, että Ledenberg akkoineen
usein kävelee kaupungin kosken sillalla. Hänen suunnitelmansa oli tuota
pikaa selvä. Kiihtyneessä mielentilassaan hän uskoi voivansa tämänkin
teon suorittaa.
Keittokuppi höyrysi pöydällä, siinä oli hänen lempiruokaansa. Mistä
kummasta lieneekään äkkiä ilmaantunut. Hän siirtyi halukkaasti pöydän
ääreen, söi enemmän kuin moneen viikkoon, kuppinsa melkeen tyhjäksi.
Auno sanoi jo ihastuneesti:
-- No mieshän sinusta takanakin taitaa ruveta tulemaan, kun noinkin
hyvästi söit. Moneen viikkoon en ole huomannut ruuan kuluvan, millä
häntä lienet elänytkin. Lieneekö niin kuten sanotaan, että joka antaa
työn, se antaa ruuankin.
-- Niin kai se on ollut, mukautti Mikko.
Illan ruusuhohteinen kajo valaisi vielä huonetta, niin että erotti
esineet yli huoneen, kun Auno ja Mikko olivat käyneet levolle.
Vuoteellaan selällään ollen Auno liitti kätensä ristiin ja korkeuteen
katsoen luki hartaammin kuin koskaan ennen iltarukouksensa, sillä
hänellä oli povessaan salainen pelko, jonka Mikon uhkaavat eleet olivat
synnyttäneet. Kun Auno oli painunut uneen, tunsi Mikko olevansa yksin
ja koko sielu ja ruumis hulmahtivat täyteen äskeistä aietta. Hän tiesi
kerkeävänsä Koskelan kaupunkiin huomenaamuksi...
Auno nukkui varmasti, Mikko hiipi niin hiljaa kuin taisi vuoteeltaan,
panna kähnehti kengät jalkaansa ja puki vaatteet päälleen. Hiljalleen
ja varovasti painaen työnsi hän sitten oven auki ja ulos hiivittyään
samalla tavalla painoi sen kiinni, jottei Auno sitä kuulisi. Pian oli
hän Koskelan kaupunkiin vievällä maantiellä. Hän oli niin innoissaan,
että suoritti alkutaipaleen puolittain juosten. Lopulta oli hänen
kuitenkin istahdettava kivelle tiepuoleen. Siinä hän pyyhki hikeä
otsaltaan ja hämärillä silmillään katseli jälkeen jäänyttä kauan sitten
palanutta, monen kilometrin pituista kangasta, jossa nyt oli miehen
korkuinen koivikon vesakko. Sen keskestä piikotti sieltä täältä
katkolatvainen palaneen puun pökkelö. Koivikon vesakossa kuului
urosmetsäkanan räkätys. Mikko oli poikasena opetellut kaikkien lintujen
ääniä matkimaan ja alkoi nyt enempää ajattelematta naukuttaa kuten
naarasmetsäkana. Mutta samassa vesakosta lentää kurahti oikein kukkapää
urosmetsäkana ja istui Mikon päälaelle. Mikko tempasi silmänräpäyksessä
metsäkanan sääristä käteensä, rapsautti kiveen ja heitti kiven
juurelle, missä se muutamia kertoja räpäytti siipiään ja jäi
kuolleeksi. Pian alkoi kankaan liepeeltä kuulua metson laulu. Mikko
rupesi kotkottamaan koppelon tavalla ja väliin matki metsoa. Silloin
metso lähti lentää tohkaisemaan Mikkoa kohti. Mikko kyyristi päänsä
alas: istuisikohan tuokin hänen hartioilleen? Sitä ei metso kuitenkaan
tehnyt, vaan laskeutua humahti Mikon eteen maantielle, jossa sinne
tänne juoksenteli kuulostellen äskeisiä laulajia. Mutta kun ei niitä
kuulunut, niin se nosti pyrstönsä pystyyn, pöyristi höyhenensä, levitti
siipensä ja rupesi laulamaan. Siinä laulaessaan ja pyörästellessään se
huomasi kuitenkin Mikon ja säikähtyneenä hyökkäsi lentoon ja lensi
korven pisimmän kuusen latvaan, missä pystypäisenä pyörästeli ja
toihuili nähdäkseen ja kuullakseen toisia. Mikko muisti nyt matkansa,
hyppäsi tielle ja lähti juoksujalkaa jatkamaan kulkuansa.
Koskelan kaupunki oli kahden jyrisevän putouksen rannalla. Putouksien
välisessä suvannossa oli keskellä jokea korkea kalliorystyinen saari,
jonka kautta, jakaen korkeat kalliorystyt kumpaisellekin puolelle
tietä, kulki nyt leveä maantiesilta kaupunkiin. Tälle sillalle kerkisi
nyt Mikko juuri kun aurinko selvisi paistamaan joen toisella puolen
olevan korkean metsäisen vaaran yli. Heleän aamuauringon paisteessa
loistivat akkunat kuin liekehtivä tulimeri. Kun ei sillalla vielä
näkynyt ketään liikkujaa, niin Mikko katseli hetken kaupunkia ja
virtaa, joka vinhasti kiirehti noin viidenkymmenen askeleen päässä
olevaa putousta kohti. Korkeuteen hyökyilevät aallot täristivät
pauhaten ja jyristen vierellään seisovia mustia kallioseiniä. Se jyrinä
lauloi nyt Mikolle kaameata jäähyväisvirttä. Mikko puristi hampaansa
yhteen ja sormensa nyrkkiin.
Eräistä kaupungin savupiipuista alkoi hienoja savusuortuvia hiljalleen
pyörteillen nousta korkeutta kohti. Kaupungin kaduilla näkyi jo joku
kävelijä ja aurinko alkoi kohota yli vaaran paistamaan sillallekin. Yön
kylmyys tuntui rupeavan poistumaan ilmasta, mistä Mikko arvasi, että
kohta niitä tyhjän toimittajia alkaa tulla sillalle.
Siinä missä sillan hirsistä rakennetun reunakaiteen pää liittyi saaren
pystyjyrkkään kallioseinään, oli kallioseinää enemmän kuin metrin
verran jätetty kaiteen päästä tien puolelle, joten siihen jäi nyt
tasakulmainen pieni loukko.
Kun ihmisiä alkoi näkyä tulevaksi sillalle, kyyristyi Mikko tähän
loukkoon istumaan ja odottamaan koston hetkeä jokainen hermo
jännityksessä ja kädet nyrkkiin puristuen. Hirsinen kaide oli
vähäpätöinen este, jos Ledenberg, tuo kiusanhenki, hänen elämänsä
turmelija, ilmestyisi sillalle. Meno kaiteen yli tekisi toimituksen
vain juhlallisemmaksi.
Ihmisiä alkoi täytyä sillalle. Toiset kävelivät rinnakkaisina pareina,
toiset yksinään. Tätä sinne tänne liikkuvaa joukkoa katseli Mikko,
mutta hänen silmänsä eivät keksineet Lättenperiä. Mikko tarkasteli
liikkumattomana istuen niin tolkussa jokaista kulkijaa erikseen, ettei
huomannut, kun entinen Tervolan Ville, hänen rippikoulutoverinsa,
seisahtui hänen eteensä ja hieman kumartuneena Mikkoon sanoi: -- No,
Mikkoparka! Terve mieheen! Mitä sinä nyt siinä? En yrittänyt tuntea.
Mikko ojensi nyt kätensä Villelle, mutta ei noloudessaan tahtonut saada
suutaan auki. -- Enpähän varsinaisesti mitään, sammalsi hän viimein.
-- Nousehan nyt yhteen matkaan. Minä olen kuullut sinun ikävyyksistäsi
ja olisin mielelläni lähtenyt sinua katsomaan, mutta kun on toisen
palveluksessa, niin ei ole helppo päästä. Tänäpäivänä olen kuitenkin
minäkin vapaa, kun on vapunpäivä.
Mikon oli vaikea siirtyä siitä ajatusmaailmasta, johon hän oli
eläytynyt. Hän kuunteli vain puolella korvalla ja kysyi jonkun ajan
kuluttua: -- Oletko nähnyt Lättenperiä täällä päin liikkuvaksi?
-- Miksikä?
-- Ilman vaan, sanoi Mikko kankeasti.
-- Ei se ole täällä. Se matkusti rouvineen muutamia päiviä sitten
Sortavalaan, siellä nyt tänä vapunpäivänä mikä lienee muistojuhla, ja
sitäpaitsi niitten sukulainen tulee sinne rovastiksi ja pitää
tuliaiskekkerit. Ne sukulaiset eivät ole tätä Ledenbergin nuorta rouvaa
vielä nähneetkään.
-- Milloinkahan ne tulevat?
-- Eivät suinkaan ne siellä kovin monta päivää viivy, sanoi Ville ja
pyysi Mikkoa kotiinsa. Hän luuli Mikon tulleen riitajuttunsa tähden
tänne tapaamaan Ledenbergiä.
Asuntoonsa tultuaan Ville kehoitti Mikkoa istumaan pöydän takana
olevalle topatulle sohvalle. Itse hän istui toiselle puolen pöytää
tuolille, josta saattoi nähdä torille. Sinne olivatkin Villen silmät
enimmäkseen kiintyneet. Puheen aluksi hän sanoi: -- Näyttää, että sinä
et ole terve. Oletko tullut lääkärin apua saamaan? Mikä sinulla on
vaivana?
-- En ole terve enkä sairas, ei minulla ole muuta sanottavaa vaivaa,
kuin että pää on tohjona. En ole kuuteen viikkoon hetkeäkään kelpo
tapaan nukkunut.
-- Kuuteen viikkoon? Onpas henki sitkeässä! huudahti Ville.
-- Niin... Nyt sitten välikäräjäin en ole nukkunut silmäni täyttä.
-- Miten se on mahdollista?
-- On täytynyt olla mahdollista, kun ei ole saanut unta.
-- Täällä täytyy jotakin koettaa, eiköhän täällä kosken äänen
kuuluvissa sentään löytyisi unta. Mutta tiedätkö sinä, että minäkin
olen kihloissa?
-- No, onnipa olkoon! Kenen kanssa vai yksinäsikö?
-- En aivan yksinäni. Tuon kapteeni Gyldénin Liljan kanssa.
Ei kestänyt kauan ennenkuin kaunis kesäpukuinen nainen tuli Villeä
hakemaan. Se oli juuri Lilja Gyldén. Heidän oli määrä lähteä yhdessä
kävelylle.
Ville joutui esittämään: -- Minulla on täällä vieras. Hän on minun
syntymäkylästäni. Me olemme rippikoulutoverit tämän Mikko Mäntysen
kanssa.
-- Mutta sinähän olet sairaanhoitaja, etköhän sinä siellä sairaalassa
ole nähnyt semmoisia, joita on vaivannut pitempiaikainen unettomuus.
Tämä mies ei ole nukkunut kuuteen viikkoon juuri ollenkaan.
-- Tottahan siellä nyt jotakin on nähnyt, mutta enhän minä silti
lääkäri ole, sanoi Lilja. Sitten hän riisui saalinsa hartioiltaan,
istui Mikon viereen sohvalle, jossa puristeli Mikon kalvosia, koetteli
päätä ja niskasuonia ja kysyi: -- Mistä se unettomuus on tullut?
Ville jouduttautui sanomaan ennenkuin Mikko kerkisi mitään virkkaa: --
Tämähän se on juuri se Ledenbergin leikin uhri, josta minä sinulle jo
kerran puhuin.
-- Hyvä Jumala sentään! Vai tämä se on se kovan onnen lapsi ja siitä
surusta se unettomuus!
-- Vähempikin tuo valvottaa kuin se, että viedään koti ja kaikki, mitä
hengestä on irti, ja työnnetään talostaan paljaan taivaan alle kuin
kylän koira, sanoi Ville silmät säihkyen.
-- Vai niin! Vai niin. Mutta me emme lähde nyt kävelemään. Sinun pitää
käydä pullo hyvää viiniä, sanoi Lilja määräävästi. -- Minä laitan tänne
meille aamiaista, me syömme täällä ja toimitamme tämän vieraan
nukkumaan. Sitten on meillä aikaa kävellä.
-- Se on viisain temppu, sanoi Ville, pani kesäpalttoon ylleen ja
katosi ulos. Mutta tuokion perästä hän palasi, otti palttoonsa povesta
tumman, kultakaulaisen pullon, pani sen kaapin päälle ja sanoi: --
Tuossa sitä on oikein espanjalaista, sitä ei ole joka pojan nokan alla.
-- Jää sinä nyt tämän vieraamme huviksi, minä lähden kotiin
toimittamaan sieltä syötävää tänne. Laita sinä tuonne toiseen
huoneeseen pöytä valmiiksi, sanoi Lilja, nousi, hulmautti saalinsa
hartioilleen ja kiirehti ulos.
Mikko näki Lilja-neidin juoksujalkaa suuntautuvan kapteeni Gyldénin
talon porttia kohti.
-- Sekö on tuon ukko Jylteenin tyttö? Tiennenkö väärin, se kai on
ainoa? kysyi hän Villeltä.
-- Sen se on. Ei sillä ole muita perillisiä... Onhan tuo vielä vähän
varhaista sanoa, mutta sinne päin ovat sukset soutamassa, että josko
jonkun kuukauden perästä lienen tuon talon omistaja.
-- Se ei sentään entiselle Tervolan Villelle ole aivan lyhyt askel.
Eikö tämän isällä sitten ole ketään sukulaisia.
-- Ei sillä ole, se on norjalainen ukko, isätön poika, päässyt jo
pienenä merelle ja siellä kohonnut kapteenin arvoon.
-- Mutta jos ukko testamenttaisi jollekin hyväntekeväisyyslaitokselle
tavaransa ja jättäisi vain jonkun osan teille.