juuri kuin henki olisi vetänyt. Se vanha rouva oli niin ystävällinen ja
hyvä ihminen, että siitä on minulla samanlainen muisto kuin tämän talon
emäntä vainaasta. Vaikka tiesinkin, ettei vanha rouva eikä vanha
herrakaan ole enää elossa -- monta kertaa tuota sitäkin vanhan herran
kohjaketta hieroin, nyt on maan povessa sekin -- niin menin talon
keittiöön kuin meninkin ja ajattelin, että jos talo näyttää kovin
kolkolta, niin tästä vieraasta ei ole pitkällistä ristiä, minä heti
pääsen takaisin Helsteenille, varsinaiseen majatalooni, syöp nyytystäni
ja nukun omaa untani. Mutta rouva sattui olemaan keittiössä ja minut
nähtyään se tuli ystävälliseksi kuin liposen lintu, vei paikalla minut
sisälle ja siellä sisällä minua kestittiin kuin piispaa pappilassa ja
piti huomispäiväksi lupautua rouvaa hieromaan. Huomennahan minä sitä
siellä sen omassa pienessä kamarissa hieroa nytystelin. Paljonkopas ne
semmoiset sylivauvat kestävätkään ja paljonkopa he tarvitsevatkaan,
missäpä heidän jäntereensä kipeytyvät, tavan vuoksi vain nytystelin,
siksi miten parhaiksi tiesin lystiltä tuntuvan. Niin siinä minä kuulin
kummia! Minä kuulin sellaisia kummia, että näitten harmaitten hapenieni
tunsin päässäni nousevan pystyyn kuin piikkisian harjan. Oli
kymmenkahvin aika, kun piika toi meille kahvia ja rouva kysyi siltä: --
Onko siellä herran puolella nyt vieraita? -- On siellä kauppias
Restliini ja kauppias Pölvästi. -- Mitä ne siellä toimivat? -- Mikä
lienee heillä yhteinen kirja-asia, sen ääressä nuo nauravat ja
rähisevät, sanoi piika. Kun piika poistui, rupesi rouva minulle
avomielisesti kertomaan kuin parhaalle ystävälleen -- senkään kielen
alla eivät tunnu asiat kauan salassa pysyvän. Rupesi kertomaan, että
nyt ne siellä sen Mikko Mäntysen velkakirjaa laittavat liikkeelle.
Minkä Mikko Mäntysen, Mäkelänkö Mikon? kysyin minä. -- Niin juuri,
sanoi rouva makeasti hymyillen. -- Mikä velkakirja sillä on, vieläkö
sillä on Mäkelän hinta maksamatta? kysyin. -- On kai sitä sitäkin ja
sitäpaitsi sillä on lankojensa ja vaimonsa kanssa yhteinen, lähes
kymmenen tuhannen kirja, jota Mikko ei ole uhannut maksaa. Sillä
haetaan kuvernööristä panttausvälipäätös. Siihen hakemukseen täytyy
liittää takaus, ja sitä ne herrat nyt siellä valmistavat. Huomenaamuna
vaiko jo tänä iltana lähtenee herra läänin kaupunkiin kätten mahtain
viemään paperit kuvernöörin päätettäväksi. Ei ole monen päivän takana
ennenkuin sillä tuomiolla Mäntylästä pantataan kaikki, mitä hengestä on
irti, ja ajetaan koko talosta pois kuin kylän koirat alle ilman
aidattoman. Siitä tietävät uhanneensa olla maksamatta velkaansa. --
Minua rupesi niin vapisuttamaan, ettei tullut hieronnasta kalua,
sormetkin tuntuivat jäykistyvän. Minä viimein sanoin, ettei ole oikein
eikä ihmisellistä ajaa ihmiset talostaan tielle tietymättömälle, olipa
asiat miten tahansa.
-- Sanoitteko? kysyi Auno vapisten.
-- Sanoin ihan nenästä nokkaan.
Auno rykäisi kurkustaan karvaan palan ja kysyi, mitä siihen rouva
virkkoi.
-- Virkkoihan se hävytön, sanoi että tehkööt uudesta talon semmoiset
yrittäjät, isässäni ei ole talon tekijää, sille täytyy valmistaa sijaa,
se pääsee jo kevätkesästä vankeudestaan. Se sen isä kuudentuhannen
kassavaillingista raahattiin neljäksi vuodeksi kuritushuonevankeuteen.
* * * * *
Kuultuaan Leenan kertomuksen loppuun Mikko kysyi katsoen Leenan
silmiin: -- No puhuuko se Leena nyt aivan totta? Leenan päässä
näyttivät hiukset pöyhistyvän ja hän kivahti: -- Jokahinen sana on niin
totta kuin minä tässä, ja sentähden olen tässä, että teille se hanke ei
tulisi niin tietämättä kuin ukkosen salama poutaiselta taivaalta... En
minäkään uskoisi, jos olisin muualta kuullut, mutta kuulin sen
asianomaisen suusta, ja tunsinhan minä, että rouvalla tämä puhe ei
ollut tavallisia muilta kuultuja hierontalörpötyksiä, vaan se oli
asiaa. Ja tämän lisäksi päivällispöydässä kuulin, että herra sanoi
syötyään lähtevänsä ajamaan läänin kaupunkiin ja huommenna ennen
kahtatoista olevansa kuvernöörin virastossa.
Mikko ja Auno näyttivät kivettyvän ja syönti katkesi kokonaan, vaikka
Mikko ei sanonut Leenan kertomuksen ruokaa suusta vievän. Mattikin
tyrmistyksissään katseli kaikkia silmiin eikä senkään syönnistä näkynyt
tulevan tolkkua.
Leenastakin alkoi siitä asiasta puhuminen maistua puulta. Syömästä
päästyään hän kävellä löntösteli sivuakkunan luo ja alkoi kertoa, miten
ihmeelliseltä hänestä tuntui, kun kuusi nyt oli poissa. Matilta sai hän
kuulla, että myrsky kaatoi sen.
Jokohan tuo ennusti jotakin kummempaa, niinpä se minun mielessäni
rupeaa kummittelemaan? Kerran tuolla Heinärannan Kukkolassa vei myrsky
kuusen, joka oli yli neljäsataa vuotta ollut pitämyspuuna. Yksi suku
oli asunut siinä talossa koko ajan. Senkin kuusen vei syksyllä myrsky,
mutta tulevana kesänä oli tila vieraalla. Talvella kuoli isäntä ensin
ja sitten muutamaa kuukautta myöhemmin kuoli emäntä. Jäi viisi
alaikäistä lasta, nuorin viiden päivän vanhaksi. Talo ennen kesää
myytiin huutokaupalla. Silloin siitä Kukkosen suku haihtui ja uusi
asukas tuli Rissalan pitäjästä. Mutta ei se siinä menestynyt, vaikka
oli uopea ja rikas. Ensi juhannuksena kaatoi karhu kaksi lehmää ja
rukiinpanoaikana hevosen, kylän hevosella piti ruis panna. Tulevana
talvena uudenvuoden yönä paloi navettakartano täysineen, eikä yhtään
vuotta ollut, ettei milloin kaksi tai kolme karvajalkaa olisi mennyt
ylenkäden, ja mikä pysyi käsissäkin, niin se oli pystykarvainen kuin
ukonkoira. Eikä siinä ollut menestystä ihmisilläkään. Yksi ihminen
siinä oli aina sairasvuoteella, milloin isäntä, milloin emäntä tai joku
muu talon ihminen, ja lapsissa oli joutava itkettäjä. Yöt ne itkivät ja
parkuivat kuin päätään leikattavat. Koirakin rupesi kitumaan, vaikka
sille ei mitään tapahtunut. Niin uumoilen pahasta päästäni, että jos
tästäkin Turusen suku kokonaan joutuu pois, niin ei ylistä onneaan uusi
asukas, koska kuusi on tuosta poissa. Kumma on nähdä, joka elää.
Kun Mikko ja Auno olivat yhä puhumattomina, löntösteli Leena suurine
kenkineen heidän luokseen istumaan ja sanoi: -- Te olette nyt niin
kynsille lyödyn näköiset, vai puustako lienette pudonneet.
-- Vielä korkeammalta kuin puusta, sanoi Mikko. -- Jo menee yli minun
ymmärrykseni, miten tuo hanke voi toteutua, että sillä velkakirjalla
nyt aivan suorastaan riistetään koko elämisemme, kun velkakirja on
väärennetty.
-- Väärennettykö velkakirja? huudahti Leena.
-- Väärennettypä hyvinkin. Nuo äidin veljet, sen tulen uhrit, ovat
antaneet velkakirjan ja kirjoittaneet, kirotut sielut, meidänkin
nimemme.
-- Kirjoittaneet teidänkin nimenne ja teillä itsellä ei ole osaa eikä
arpaa koko asiaan?
-- Ei hiuskarvan vertaa.
-- Nyt kummia kuuluu! Jos tuon olisin tiennyt, niin olisin kyllä sen
akan siihen pitkälleen haukkunut aivan kypsäksi. Sen sydämellinen ilo
tästä asiasta minua jo pisteli. Silmille olisin sylkenyt. Ei usko itse
rietaskaan, mitä tässä maailmassa tapahtuu.
-- Minä en osaa muuta ajatella kuin että Jumala ei anna pahalle niin
paljon valtaa, että meille viattomille ihmisille voisi toinen ihminen
tehdä niin paljon pahaa, sanoi Auno tyynesti.
-- Jumalasta nähden ne kyllä maailmassa saavat tehdä ja tekevätkin
vaikka mitä, jollei omatunto ole estämässä, virkkoi Mikko katkerasti.
-- Se on totta, sanoi Leena.
-- En ymmärrä mitä tekisimme. Jos olisi ostaja, niin myisin ainakin
tuon irtaimen ja pistäisin rahat taskuuni. Mutta mistäpä sai ostajia
nyt muutamassa päivässä!
-- Emme rupea siihen. Paras on katsoa mitä tuleva on, sanoi Auno
väräjävin äänin.
-- No niin minustakin on, että eihän nyt osaa tulipalon tavalla ruveta
liikkumaan, sanoi Leena.
Kaikki olivat nyt kuin puolipyörryksissä. Mikko ei tänä iltapäivänä
osannut lähteä mihinkään työhön eikä vielä huomennakaan, käveli vain
kartanon tienoissa kuin hammassärkyä sairastava kykenemättä puhumaan
mitään. Eikä Aunoltakaan tahtonut puhe luistaa, vaikka Leena aloittikin
aina eri asioista. Auno vakuutti vain aina tyynesti, että hän luottaa
Jumalaan. Ei tullut tulevan yön tienoona Aunon jalkojen hieronnasta
eikä huommenillalla kuppauksesta tolkkua, kaikki elivät niinkuin
unissaan.
Mutta pyhänä Mikko ja Auno saivat harvinaisen vieraan, jota ei ollut
osattu odottaakaan. Aunon enon poika Tuomas oli kymmenen vuotta ollut
Amerikassa ja tullut nyt syntymäseutuaan näkemään. Kun tämä rupesi
kertoilemaan Amerikan tapahtumista ja näkemistään kummista, haihtuivat
Mikon ja Aunon haikeat ajatukset ja kielet kuontuivat tehtäväänsä.
Vieraalta ei kuitenkaan salattu uhkaamassa olevaa asiaa. Hän jäikin
Mäkelään nähdäkseen mitä tuleva on, ja hän ymmärsi, että tarinoita
pitää tulla riittämään, toista toiseen puuttumaan. Niitäpä täytyi olla
öiksikin, kun Mikko ei saanut unta levottoman mielensä takia. Niin
kului aika päivästä toiseen. Oli tultu tulevan viikon tiistaipäivään,
kun puolen päivän rinnassa ajaa kahautti kaksi tähtiotsaista herraa
Mäkelän kartanolle ja humalasta hoiperrellen tulla kompuroi Mäkelän
pirttiin. Tulijat eivät sanoneet hyvää päivää eivätkä tervehtineet
talon väkeä, riisuivat vain turkkinsa päältään. Toinen herroista oli
Koskelan kaupungin viskaali, toinen kaupungin poliisi. Humalasta
pöhöttyneillä, vinoilla silmillään viskaali rokonarpisesta naamastaan
hetkisen katsella töllisteli kuin paleltuneesta nauriista, ja nähtyään
akkunasta, että jo alkavat hänen jälkiväkensä saapua kartanolle, otti
hän pienestä laukustaan paperin, jonka sivulla näkyi laaja sinetti. Se
kuului olevan kuvernöörin välipäätös. Sitä hän vapisevissa käsissään
pitäen katkonaisesti lukea tolitti ja kun sai lukeneeksi, niin
röyhkeästi sanoi:
-- Nyt saat ottaa vaatteesi ja akkasi vaatteet ja lähteä tästä talosta.
Me otamme tämän talon kaikkineen tämän kuvernöörin päätöksen voimalla
haltuumme. Ala keräillä hyntteitäsi ja mennä.
Mikko menetti tavallisen malttinsa ja jalkaansa lattiaan jyräyttäen
sanoi:
-- En tunne sitä paperia. Tuosta on viisi hirttä poikki, ala kävellä
tuosta veräjästä ja katoa papereinesi.
-- Sinun ei tarvitse tätä tietää, kun minä sen tiedän, karjaisi
viskaali öräkällä äänellä. -- Vai meinaatko ruveta minua vastustamaan
virkatoimissani?
-- Tokko tottelet sanaani vai näytänkö? ärjäisi Mikko, tulta säihkyvin
silmin ja lähti uunin luota ottamaan halkoa, mutta kun viskaali lähti
vökeltämään ulos hakemaan sieltä apuväkeä, niin Mikko syöksähti jälkeen
ja lennätti viskaalia monen sylen päähän pihalle. Mies rätjähti
päälaelleen maahan ja juuri saapuneen oman joukkonsa reen kantaan löi
kulmansa niin että rupesi verta vuotamaan. Poliisi aikoi portailla
ottaa Mikon kiinni, mutta sekin oli melkein älyttömänä humalassa eikä
kerjennyt mitään tehdä ennenkuin Mikko lennätti sen vieläkin
kauemmaksi. Päästyään jaloilleen viskaali alkoi puolihätäisesti ränkyä:
-- Vangitaan tuo roisto! Miehet, köysiä tänne! Vangitaan tuo roisto!
Tappaa se minut, tuokaa pian köysiä!
Miehillä olikin reissään köysiä. He rupesivat jo lähenemään portaita.
Silloin Mikon amerikkalainen vieras sanoi vakavasti Mikolle: -- Se on
nyt somimmillaan, heitä nyt pois vastustus, ei sinua tänä päivänä
vangita. -- Samalla hän sanoi köysimiehille: Heittäkää se homma
kerrassaan pois, tätä ei vangita tänä päivänä eikä teidän hommillanne,
minä takaan sen. -- Kun viskaali yhä ärjyi: -- Se vangitaan, minä
käsken, että se vangitaan, varoitti Tuomas ryhtymästä sellaiseen
kokeiluun, koska hänkin on miesväestä kotoisin ja on parasta ensin
katsoa hänen nyrkkejään. -- Selittäkää ihmisiksi asianne ja näyttäkää
meille paperinne, jos teillä sellaista onkaan. Jos se on lain mukainen,
niin me tyydymme. Viskaali ei kuullut mitään, pyyhki vain veristä
kulmaansa ja ärjyi samaa.
Miehet ymmärsivät nyt asian ja alkoivat puhua viskaalille, että on
parasta lukea siivosti se kuvernöörin päätös ja näyttää tälle
isännälle. Jos se ei sitä tottele, niin sitten he vangitsevat, eivät
ennen. He huomauttivat myös, että viskaali oli liiaksi päissään.
Poliisi humalassa ja silmät valkeina toikkuroi kartanolla ja houkutteli
viskaalia ryypylle.
Viskaali ei sitä kuunnellut eivätkä muutkaan miehet. Poliisi ryyppäsi
pullostaan kaksi pitkää kuilausta, sitten nojasi hartiansa reen perää
vasten ja alkoi laulaa lojautella yksikantaisia jonninjoutavia
rekilaulun pätkiä, mutta kohta vötkähti pitkälleen ja nukkui
tiedottomaksi.
Kun viskaalin kulmasta yhä tihkui verta, painoi joku miehistä haavaan
paperilapun ja sitoi vaatteen siisnalla ympäri pään. Toinen silmä
kääreen alta näkyvissä hän sitten töllisteli ja aina väliin ähkäisi ja
porisi: -- Tämä vielä kerran maksaa miehelle... Virkamiehelle
virantoimituksessa... Tästä ei vielä kerran miehen päätä silitetä, äh.
Kun miehet pysyivät vaatimuksessaan, kaivoi viskaali, joka alkoi hiukan
selvitä humalastaan, kainalolaukustaan asiakirjat, antoi kirjavihon
eräälle miehistään, ja kaikki keräytyivät kuulemaan ja näkemään
päätöstä. Tuomaskin kävi katsomassa kirjavihkoa, siirtyi Mikon luo ja
sanoi: -- Kyllä ne näkyvät olevan lailliset paperit. Ne ovat
hakemukseensa liittäneet takuun, jonka kuvernööri on hyväksynyt. Kyllä
ne nyt tekevät mieluistaan. Vastustaminen pahentaa vain asian.
Asiakirjat oli sillä välin luettu ääneenkin.
-- No aivanko kaikki irtainkin jää heille? kysyi Mikko levottomana.
-- Lupasihan se vaatteet, ja ennen muuta ota rahasi, sanoi Tuomas.
Tämän viimeisen lauseen sanoi Tuomas Mikon korvaan kuiskaten, jotteivät
miehet kuulisi.
Mikko ymmärsi asian ja lähti puoleksi juosten pirtin kupeessa olevaan
kamariin. Tuomaskin tuli sinne jälessä. Siellä Mikko aukaisi kaappinsa
ja sen laatikosta kopristi hankosensa täyden paperirahoja tunkien ne
nuttunsa povitaskuun.
Mikon ja Tuomaan jälessä tulla vetelehti pari miestä, jotka silmät
suurina katsoivat, kun Mikko työnsi rahoja nuttunsa povitaskuun ja
sulloi niitä pohjaan.
Auno, Leena ja Matti olivat paenneet navettaan ja istuivat siellä
muurin vieressä halkoläjän päällä, kun Mikko ja Tuomas menivät sinne.
Ennenkuin Mikko kerkisi virkkaa mitään, tekeytyi Tuomas iloiseksi ja
sanoi kovalla äänellä: -- Ei auta itku markkinassa. Semmoista se on,
että lähtö teillä on tästä talosta, mutta onsihan se on taivaan alus.
Auno kimposi silmänräpäyksessä seisoalleen ja huudahti tuskaisesti: --
Herra Jumala hyvästi siunatkoon! Mikä se nämä lehmät hyvittää.
-- Kuuluvat nuo ryövärit ottavan mukaansa. Vaatteet on luvattu meille.
Lähde niitä katselemaan, siellähän ison kaapin alalaatikoissa on paljon
vaatteita, sanoi Mikko.
-- Sekö siitä lopultakin tuli, sanoi Leena tyrmistyneenä.
Kaikki lähtivät kiireesti hynttyyttämään luhtiin, josta Tuomas kantoi
sylyksen toisensa perästä sekä pito- että sänkyvaatteita kartanon
ulkopuolelle lumihangelle. Ja kun kaikista huoneista ja huoneitten
ylisiltä oli kaikki tuotu siihen yhteen kokoon, oli siinä ylemmäksi
Tuomaan päätä ylettyvä tunkio. Tuomas sitten viskaalin miehille
kehahtikin, että tuossa läjässä on enemmän kuin tuhannen markan edestä
tavaraa, mutta sillä on miehinen haltija.
Kylältäkin alkoi tulla ihmisiä kummaa katsomaan. Mutta kun viskaalin
miehiltä saatiin kuulla, että on kysymys kymmenentuhannen markan
velkatuomiosta, murahtelivat jotkut, että velihän se on velka
otettaessa. Eihän siitä velasta pääse mustalainen maksettaissa muuten
kuin maksamalla.
Nyt viskaali komensi miehensä hakemaan elukoita. Lammas- ja
vasikkakuormat lähtivät etumaisina, sitten talutettiin lehmiä, mutta
kun Auno jäi kotiin ja tuntemattomat miehet olivat taluttamassa, niin
lehmät rupesivat vastustelemaan, ryöhyilivät tiepuoliin ja vänkeilivät
tullakseen takaisin kotiin. Mutta kun miehet pitkillä kaarakoilla
ruoskivat ja ärjyivät, niin täytyi oieta tielle, mutta eläimet
päästivät yhteisen surumielisen ammomisen, jota kuului kauan. Auno ei
voinut tätä katsella, vaan kiirehti navettaan ja kyyristyi sen loukkoon
itkemään.
Kun navetassa vallitsi peloittava tyhjyys, ei Auno siellä kauan
viipynyt. Hän kuivasi kasvonsa vaaleapohjaiseen esiliinaansa ja tuli
ulos näkemään, mitä Mikko ja Tuomas hommaavat, mihin päin sitä aiotaan
lähteä. Mutta nyt juuri oli myöskin Virtalan Tahvo-isäntä, Mikon
rippikoulutoveri, tullut katsomaan ihmeellistä hävitystä ja puheli
paraikaa Mikolle ja Tuomaalle, että hänellä on kattoa Mäkelän väen pään
päälle, ei sitä vielä taivaan katettavaksi tarvitse jäädä.
Kohta olikin Virtalan kaksi hevosta kartanolla. Rekiin lastattiin
kaikki vaatteet ja viisi suurta vuodepatjaa täysineen, joten kuormista
tuli oikein majanmuuttokuormien näköiset. Mutta Mäkelän kaikki huoneet
oli nyt sineteillä lukittu ja viimeiset viskaalin matkueen kuormat
lähtemässä. Poliisikin oli jo herännyt ja laittoi hevostaan
lähtövalmiiksi. Toinen silmä kääreen takana viskaali silmäili
pöhöttyneine naamoineen itsetietoisena suuri turkki yllään huoneitten
ovilla lopottavia, poltettuun lakkaan painettuja sinettejä. Ja kun ne
sinetit nyt mykällä kielellään vakuuttivat vartioivansa taloa,
heittäytyi viskaali rekeensä ja nojasi selkänsä reen perää vasten.
Rokonarpiset kasvot töllöttivät virallisen jäykkinä hevosta kohti, joka
nyt vihaisesti huiskautti häntäänsä, kun poliisi alkoi häkiä
taipaleelle.
Kun viskaalikin oli lähtenyt, sijoittuivat Mikko, Matti, Auno ja Tuomas
vaatekuormiin ja katselivat vielä kerran maaliskuun ilta-auringon
valaisemaa kotiansa. Kumiseva tyhjyys vastasi Mäkelän kartanosta
lähtijäin aisakellon ääneen, kun Virtalan hevoset reipasta hölkkää
juosten lähtivät alamäkeen. Liukkaasti tutisivat jalakset rekien alla
huilatessa alasmäkeen. Mutta Mikon ja Aunon mielestä se oli kuin
kamalaa unta, josta oli mahdotonta selvitä.
* * * * *
-- Virtalassa annettiin Mikolle ja Aunolle oma tilava ja valoisa tupa,
jonka emäntä oli omista askareistaan tyhjentänyt. Hohtavan valkeine
kuvikaspeitteisine pöytineen se odotti tulijoita. Kun hevoset tulla
hurahtivat kartanoon, tuli talon ketterä emäntä Aunoa auttamaan reestä
ja sydämellisen ystävällisesti vei Aunon sinne hänelle aiottuun
huoneeseen ja auttoi päällysvaatteitten riisumisessa. Ja kun Mikko,
Matti, Tuomas ja isäntäkin olivat saapuneet huoneeseen, tuoda kyyhötti
emäntä kirkkaan pannunsa pöydälle. Sen ympärille kaikki kehiysivät.
Samalla alkoi siinä kyselyt ja selitykset tämänpäiväisistä
tapahtumisista. Tuli siinä kerrotuksi juurtajaksain koko se juttu aivan
alkujuuriaan myöten. Vaikka isäntä ja emäntä kahvipöydässä
osaaottavasti päivittelivät, näkyi kasvoissa kuitenkin salainen tieto
ja usko, että velkakirja ei ole ollut kokonaan väärennetty. Tuomas oli
melkein äänetönnä kuunnellut muiden keskustelua, mutta lopuksi sanoi
hymyssäsuin:
-- Tämänpäiväisessä näkemisessä oli minusta merkillisintä se, että näin
kahden miehen lentävän. Toinen niistä kyllä lensi enemmän kuin siivet
kantoivat ja putosi liian raskaasti maahan.
Kun Tuomas sitten mehukkaasti ja hyvästi lisäillen selitti, mitä hän
tuolla siivettömällä lentäjällä tarkoitti, pääsivät kaikki nauramaan.
Mikonkin rinnassa hytkähteli nauru ja kasvot hetkeksi elpyivät, mutta
mieli kuitenkin pysyi synkkänä ja pian synkistyivät taas kasvotkin.
Leena jäi nyt tänne kylälle hieromaan ja kuppaamaan. Hän kertoi
kaikkialla kuulemansa ja näkemänsä. Pianpa alkoikin näkyä Leenan
puheitten vaikutus. Ihmisten kasvoissa näkyi sääli Mikkoa ja Aunoa
kohtaan. Tulipa viikon päästä Leena Virtalaankin Aunoa näkemään ja sai
päivän emäntää, toisen isäntää hieroa. Silloin muuttui niidenkin usko.
Kaikki kyläläiset tulivat ystävällisiksi ja osaaottaviksi. Talojen
emännät rupesivat kilvan kantamaan Aunolle syömisenapua. Mikä toi
voita, mikä maitoa, mikä lihaa, mikä kalaa, mikä leipää, mikä jauhoja.
Auno unohtikin kohta vastoinkäymisensä, mutta Mikko ei päässyt siitä
elpymään.
Tuomas viipyi viikkokauden Mikon ja Aunon hupina ja Mikkoa
viihdytelläkseen myötäänsä puhui Amerikan oloista kehuen niitä ja
kehoitti lähtemään sinne hänen matkaansa. Matti oli niin perehtynyt
Tuomaaseen, ettei tahtonut erota. Kun Tuomas lähti kyläilemään
tuttaviinsa ja sukulaisiinsa, otti hän Matin mukaansa, joten Mikko ja
Auno jäivät kahden Virtalaan.
Seitsemästoista luku.
Kaksi viikkoa olivat Mikko ja Auno asuneet Virtalassa, mutta tänä
aikana ei Mikolle työ eikä ruoka maistanut. Unikin katosi. Vasta
aamuyöllä hän vaipui unenhoureeseen, mutta heräsi siitä säikähtäen,
kuin joku olisi häntä repäissyt. Samalla takertuivat ajatukset siihen
yhteen ja samaan ikävyyteen.
Kun kevät nyt oli tulossa, ajatteli hän lähteä pohjolan savottaan,
mutta mieli oli niin herpautunut, että pois piti heittää sekin ajatus.
Ainoa mieltä hyvittävä seikka oli se, että Auno näytti melkein
unohtaneen surulliset tapahtumat ja liikkui jotakuinkin yhtä iloisena
kuin ennenkin talon askareissa emännän apuna. Mutta vähitellen alkoi
Mikon tila huolettaa Aunoa. Hän näki, ettei Mikolle maistu ruoka,
vaikka hän parhaimman mahtinsa mukaan koetti laittaa sitä, mikä ennen
oli ollut Mikosta mieluisinta, ja Mikon unettomuus tuntui hänestä
arveluttavalta. Hän rupesi vaikeroimaan, että Mikko heittäisi
ajattelemisen, kuten hänkin oli tehnyt. -- Silloinhan vasta
onnettomaksi joudumme, jos rupeamme yhtä tapahtumaa suremaan, niin
ettemme muuhun mihinkään kykene.
Mikko tiesi sen sanomattakin, mutta hän ei voinut mitään sille, että
ajatukset, jotka hän koetti suunnata toisaalle, palasivat tuohon yhteen
eivätkä löytäneet elämästä sitä, mikä mieltä hyvittäisi.
-- Ruvetaan nyt vain ajattelemaan, että johonkin järven rannalle
tehdään nyrkin kokoinen puumökki, jossa kaloja ja lintuja pyydellen
rupeamme asumaan, sanoi Auno koettaen lietsoa Mikkoon elämänhalua. --
Onhan meillä neljä vahvaa kättä, ja Matti kohta joutuu kättä
pitemmäksi. Kuokimme siihen peltoa, raivaamme niittyä, joten ennen
pitkää on lehmä, vieläpä toinenkin meidän pienessä navetassamme. Jumala
voi siunata elämämme päivät valoisiksi ja onnellisiksi.
-- Onni on yksillä, kesä kaikilla, sanoi Mikko, juuri kuin ei tahtoisi
kuulla puhuttavan mistään onnesta. Eipä saanut Mikko pitkiä aikoja olla
Virtalassakaan, ennen kuin jo oli lautamies hänen kimpussaan. Lautamies
oli saanut Ledenbergiltä haastemääräyksen. Mikon oli saavuttava
huhtikuussa pidettäviin välikäräjiin Tuomelan kievariin.
-- Mitä se nyt vielä minusta tahtoo, nahkanko se vielä tahtoo minusta
nylkeä? sanoi Mikko ja kasvot vaalenivat.
Lautamies otti taskustaan kirjeen ja katseli sitä joka puolelta. Siinä
sanottiin kuitenkin vain, että Mikko oli haastettava käräjiin. Asiaa ei
mainittu. Kun lautamies oli lähtenyt, tuli Auno Mikon viereen, kasvot
kummallisesti vaalenneina hänelläkin. He rupesivat tuumimaan keskenään,
onko kaikki vain paljasta kiusantekoa vai mitä. Mutta ei kerjetty
varsinaisesti tuumia mitään, kun Tuomas ja Matti tulivat kotiin. Matin
silmät loistivat ilosta. Tuomaankin kasvoista näkyi jotakin
erinomaista. Riisuessaan palttootaan ja pannessaan naulaan Tuomas
virkkoi iloisesti: -- Tiedättekö, että me Matin kanssa lähdemme
huomenna Amerikkaan! Sivolan Santra ja Väinö lähtevät mukaan, ja tällä
kyläretkellä on päätetty sekin, että me Santran kanssa siellä
Amerikassa rupeamme yhdessä padassa keittämään.
Auno löi tapansa mukaan käsiään yhteen ja huudahti:
-- No sillä lailla! Onnipa olkoon! Vai Sivolan komean Santran kanssa
sinä rupeat yhdessä padassa keittämään!
-- Niin on päätetty, sanoi Tuomas vakavasti. Ja minä puolestani olen
päättänyt, että jos Matti tulee lähtemään mukaan, niin lähdemme parin
päivän perästä, ja sitten toisen luokan vaunussa kahnaisemme poispäin
tästä puolesta. Matin kohtaa ajattelen senkin tähden, kun teillä täällä
on tämä eläminen näin rempallaan. Jos annatte Matin mukaan, niin
kasvatan siinäkin toivossa Mattia mieheksi, että se kykenee teitä
vanhaksi tultuanne kuurtoilemaan. Rahan vähyydestä ei meillä tule
olemaan mitään puhetta.
-- Tuntuuhan tuo vähän kummalliselta Matin lähteminen noin pienenä
outoon maailmaan, mutta minä en siitä rupea päättämään mitään, sanokoon
isä mitä sanoo, arveli Auno hieman alakuloisesti.
-- Hyvä on, että pääsee Matti näitä näkemästä, mitä meillä on
nähtävänä, sanoi Mikko tyynesti ja huulet näpistyivät visuun. Ajatukset
palasivat äskeiseen haasteeseen.
Sitten Auno kääntyi Mattiin ja sanoi hymyillen: -- Mitäs se Matti
sanoo, lähdetkö sinä sedän matkaan?
-- Lähden minä, sanoi Matti jäykästi ja päätään pyöräyttäen.
Kirkkaat kyyneleet kiilsivät Aunon silmien nurkissa. Tuomas oli
asiaansa innostunut ja alkoi kuvata, miten onnellista on tulla Matin
iällä Amerikkaan.
-- Kun suomalainen oppii selväksi maan kielen, niin se on Amerikassa
haluttua tavaraa, vaikka millä alalla. Eipä ole tietoa, minkälaisena
käskijänä tämä kirkassilmäinen Matti on kahdenkymmenen vuoden perästä.
-- Ihmisiähän ne ovat käskettävätkin. Kunpahan hänestä tulisi kunnon
käskettävä, niin eihän sekään paha olisi, sanoi Auno, mutta sanoissa
tuntui Tuomaan puheen vaikuttama mieltymys.
* * * * *
Raskaalta tuntui Aunosta ja Mikosta tottua uuteen, yhtäkkiä päätettyyn
asiaan, joka oli riistävä heidän ainoan lapsensa valtamerien taa. Matti
oli ollut kodin ilona eikä häntä olisi nyt päästetty lähtemään, ellei
elämä olisi näin suistunut raiteiltaan.