Auno ei viime yönä ollut nukkunut silmänsäkään täyttä. Matinkin silmät
pysyivät kirkkaina, kun hän näki isän ja äidin alakuloisuuden. Kaikki
olivat kuin puusta pudonneet ja vähän säikähtäneet. Aunolla oli
mielessä ruveta ajankuluksi kyselemään Mikon kesäisiä retkiä, mutta suu
oli kun suljettu. Jos hän mitä hiukan puhui, oli se kuin väkisellä
tehtyä. Viimein Mikko laski kyynäspäänsä pöydälle ja kasvot kämmenten
nojassa sanoi: -- Oli kuin kylmää vettä olisi kaadettu selkään, kun
tuolta tullessani huomasin, että kuusi on kadonnut. Näytti niin
alastomalta ja autiolta koko talo, kuin ei kymmeneen vuoteen olisi
asunut ketään ja yhäkin tuntuu se kokonaan arvonsa menettäneeltä. Ihan
selittämätön turvallisuus on kadonnut, ennustaneeko se sitten mitään
pahaa. Kummalta se vaan tuntuu.
-- Se on totta, toisti Auno. -- Onkohan tuossa kuusessa tosiaankin
asunut jokin näkymätön olento, joka on tätä taloa varjellut kaikelta
pahalta? Esimerkiksi tässä ei tiedetä tulen tehneen hiuskarvankaan
vahinkoa. Kerrankin äidin kuoleman jälkeen oli isä tuon kamarin yöllä
tuntenut kylmäksi ja varhain aamusella pannut lämpiämään ja ruvennut
köllöttämään sänkyynsä, jonka pää oli lähellä uunia. Isä oli siihen
nukkunut eikä tiennytkään, kun kekäle omia aikojaan oli pudonnut uunin
kielen alla olevaan havuilla täytettyyn sylkilaatikkoon, jossa havut
olivat ruvenneet rätisten palaa liemuamaan. Liekit olivat ihan
hipponeet sängyn päältä riippuvaa lakanaa, kun harmaapukuinen,
pyöreämuotoinen nainen oli tullut ja nykäissyt isää kyynäspäästä,
jolloin isä oli herännyt. Ensin oli isä selvästi nähnyt sen naisen,
mutta sitten se oli muuttunut harmaaksi usvaksi. Isä uskoi, että hyvä
enkeli oli hänet herättänyt.
Mikkokin rupesi kertomaan vanhain ihmisten tarinoita haltioista ja
niitten ihmeistä ja ennustuksista. Niitä kertoessa kuluikin yö. Päivä
rupesi valkenemaan ja helakat ruskot levisivät yli taivaan. Myrskyn
puhdistamat lehdettömät metsärinteetkin kumaltelivat puhtaudesta.
Kultainen hohde rupesi valaisemaan pirttiäkin. Rupesi tuntumaan siltä
kuin entinen hyvä haltia palaisi takaisin, koti alkoi tuntua kodilta ja
kotoiset tehtävät mieluisilta. Mutta kylmästi jylähti Mikon ja Aunon
sydän aina, kun silmät sattuivat sinnepäin, missä kuusi ennen seisoi.
Viidestoista luku.
Talvi oli kulunut enempään kuin puoleen, kun erään tuiskupäivän
iltamyöhänä lumisena ja viluisen näköisenä Mäkelän pirttiin tulla
syöksähti Ledenbergin konttoristi, sama, joka kirjoitti Mäkelän
kauppakirjan. Päästyään kynnyksen yli konttoristi huudahti
ihastuneesti: -- Hoh, hoh, miten täällä on lämmin pirtti, ihan kuin
käen pesä. Terveisiä Koskelasta ja erittäin kauppias Ledenbergiltä.
Mutta minulla on ensimäinen asia pyytää saada olla yötä talossa, kun
sitäpaitsi on vähän niinkun asiankin nihua taloon.
-- Tervetuloa vaan! Onhan tässä lämmintä lakeen asti, sanoi Mikko
iloisesti ja kiirehti riisumaan turkkia vieraan yltä ja kopistelemaan
lumesta. -- No, mitä sinne muuta kuuluu?
-- Eipä liikoja, rauha vain. Rauha ramea ja ruoka makea.
-- Millä kyydillä sitä on kuljettu, onko hevonen ja kyytimies mukana?
-- Tulin oikein kievarikyydillä, mutta kyytimies lähti kartanolta
takaisin, ei sanonut tulevansa pirttiin sulailemaan lumiansa, sanoi
olevan paremman olla yhdessä lumessaan.
-- No tulkaahan tänne peremmäksi istumaan, onhan sitä istuimen
laatuakin, sanoi Mikko ja osoitti pöydän lähellä olevaa uutta valkoista
jakkaraa.
-- Kiitos vaan! En halua istua, kävelen, niin paremmin lämpiän. Huh,
tuli vähän kylmän köhmäkkä tuossa reessä vastatuuleen istuessa, sanoi
vieras hartioitaan nujautellen.
Nähtyään vieraan viluisena Auno kiirehti panemaan tulta hellaan
saadakseen kahvia vieraalle. Kainostellen vierasta Mattikin kahmerehti
siellä äitinsä suojassa. Vieras kääntyi sinne ja naurusuin sanoi:
-- Täällähän se emäntä hyörii ja pyörii askareissaan yhä näinkin
myöhäisenä iltahetkenä ja täällähän se on se talon nuori isäntäkin,
joka minun Kivelässä käydessäni mötkötteli kätkyessä ja völlötteli
tämän ilman tietymätönnä äidin sylissä. Mutta olethan sinä paljon
kasvanut, kohta puoli miehen pituutta ja yhtä punaposkinen ja
kirkassilmäinen kuin silloinkin. Lopsautapas päivää nyt pitkästä
kotvasta. Kas niin, se mies antaa kättä toiselle miehelle, niin että
oikein katto raikuu. Tiedätkö sinä miten vanha sinä olet?
-- Kuudennella, sanoi Matti kainosti.
-- Tiedätkö sinä, mitä varis tekee, kun pääsee kuuden vuoden vanhaksi.
Matilla meni sormi suuhun. Hän ei osannut sanoa mitään.
-- Jos sinulta toinen kysyy, mitä varis tekee, kun pääsee kuuden vuoden
vanhaksi, niin sano sinä, että se lähtee paikalla seitsemännelle.
Sen kuultuaan Matti naurusuin pyörähti äitinsä suojaan.
Nyt vieras silmäsi ympäri pirtin ja sanoi: -- No tämän verranko teillä
sitten pientä väkeä onkin, kun ei näy kätkyttä eikä lattiallakaan
ryömijöitä?
-- Mitäs noilla vielä monilla tekisi! On tuota tuossakin villipyörässä
hallitsemista ja vaate-päällä pitämistä. Tuolla lumihangessa myötään
köryää. Jos laittaa kuin uudet vaatteet, niin yksi kaksi ovat
repaleina, sanoi Auno ikäänkuin moittien Mattia, mutta kasvoissa näkyi
tyytyväinen hymy.
-- No niin, mutta sieltä ne ovat nuo punaiset posket kotoisin, sanoi
vieras. -- Meidän pesuettamme ei ollut vähemmän kuin yhdeksän päätä ja
meillä äidin kanssa tahtoi olla siitä riidat, että me päiväkaudet
jymysimme ulkona niin kesällä kuin talvellakin. Mutta me emme
tarvinneetkaan apteekin lääkkeitä, kuten herrastalojen lapset, joita
hengentulleen edestä varottiin varsinkin talvista ulkoilmaa henkeensä
vetämästä.
-- Kyllä se tämä meidän Matti ottaa luntakin henkeensä eikä vain ilmaa.
Monta monituista kertaa päivässä tulee ulkoa ihan yltäpäältä lumessa,
silmänreikiä vain vähän näkyy. Kun entinen pirtissä vähän sulaa, niin
sittenhän se uusi lumi paremmin tarttuu makkarana pyöriessä nietosten
harjoilta alasmäkeen. Se se sitten onkin vaatteille taulakkata, puheli
Auno ja lähti kirkasta kahvipannuaan viemään pöydälle, minkä ympärille
talon väki vieraineen kehiysi jatkamaan iloista keskustelua.
Tänä iltana ei konttoristi puhunut asiastaan mitään. Mutta kun
huomenaamuna oli aamukahvit juotu, otti hän asiallisen näköisenä
pienestä laukustaan paperivihkon, laski sen pöydälle ja sanoi:
-- Minulla on taloon hyvin merkillistä asiaa. Kuten tietänettekin, se
ukko Ledenberg on nyt kuollut, ja sen pesänselvitys on nyt käynnissä.
Pesän päähoitaja nuori Ledenberg toimitti minut käymään täällä
merkitsemässä tämänkin talon näihin pesän kirjoihin.
Aunon kasvoihin hulmahti kauhistuksen ilme, hän löi käsiään yhteen ja
hieman hätäisesti sanoi: -- Herra Jumala! Miten se tämä talo kuuluu
ukon kuolinpesään? Mehän tämän ostimme, kuten tiedätte, nuorelta
Lättenperiltä ja olemme hyvin lopuksi maksaneetkin.
-- Me olemme tämän nuorelta Lättenperiltä ostaneet ja maksaneet. Nyt on
enää sata kuusikymmentä markkaa auki. Senkin olisin syksyllä pohjolasta
palatessani maksanut, mutta herra ei ollut itse kotona. Siksi jätin
toistaiseksi, mutta sen voin maksaa minä päivänä tahansa, joten tämä
talo ei kuulu eikä saa kuulua ukon kuolinpesään, sanoi Mikko jäykästi,
ja sisäinen viha kihosi partaisiin poskipäihin.
-- Teillä on tässä asiassa jonkinmoinen erehdys, sanoi konttoristi
kohteliaasti. -- Tämä tilankauppa, joka silloin Kivelässä tehtiin, kun
minä kirjoitin kauppakirjan, tuli ukko Ledenbergin tiliin, sillä nuori
Ledenberg oli silloin ukon prokuristi ja koko hänelle kuuluvan
omaisuuden hoitaja. Teille on tullut siinä erehdyttävä usko, kun tämä
nuori Ledenberg on samanniminen kuin ukkokin. Poika kirjoitti
kauppakirjan alle ukon nimen, ja te luulitte sen kirjoittaneen oman
nimensä. Ettekö huomanneet sitäkään, että nimen alla oli sana »kautta»
ja nimimerkit.
-- Mistä me tyhmät talonpojat niitä kaikkia kommelluksia tietäisimme,
kun niitä ei selvitetä! Ettepähän tekään silloin puhunut näistä
halkaistua sanaa, sanoi Auno vihasta sähisten.
-- Minua oli nimenomaan kielletty siitä, sanoi konttoristi tyynesti. --
Ja jos muistatte, niin minä koko kaupan aikana olin vähäpuheinen,
katsoin vain valmista ja tein mitä käskettiin... Ja, kuten tiedätte,
tämä tilahan silloin huutokaupassa myytiin ukko vainaan velasta, ja kun
nuori Ledenberg huusi tämän vasaran alta, niin eihän se mitenkään
voinut omassa nimessään myydä.
-- No, mutta kun minä olen tämän hinnan maksanut ja maksan
viimeisenkin, niin tottahan silloin tämä tila on minun, olkoonpa kauppa
kenen tahansa nimiin tehty. Tottahan tämän hinta tukki sen tilin, sanoi
Mikko kuivasti.
-- Se on totta, sanoi konttoristi. Jos maksatte kaiken, mikä teillä on
maksamista, niin totta totisesti täytyy asian selvitä. Mutta teillä
näkyy olevan muutakin maksamista, ei ainoastaan tämän tilan hinta.
-- Mitä muuta? tikaisi Mikko. -- Minulla ei ole pennin pyöreän velkaa
Lättenperin pesälle muuta kuin tämän tilan kauppasumman jäännös, kuten
jo äsken sanoin.
-- Kyllä sitä on, sanoi konttoristi päättävästi. Nyt tämän
pesänkirjoituksen aikana minäkin olen vasta huomannut, että täällä
pesän kirjojen joukossa on konttokurantti aina emännän isävainaan
ajoilta, jota tämän emännän veljet ovat sitten melkein joka vuosi
lisänneet. Te olette siitä sitten tämän emännän ja lankomiestenne
kanssa antaneet yhteisen velkakirjan ja yhteisesti sitoutuneet
maksamaan, kellä varoja löytyy.
-- Minäkö antanut semmoisen velkakirjan! Sitä ei ole eikä tule olemaan!
sanoi Mikko mieli kuohuksissa.
-- Kyllä täällä on kirja, ja ei suinkaan siihen taivaasta ole teidän ja
teidän emäntänne nimet pudonneet, sanoi konttoristi ottaen salkusta
velkakirjan ja siirtäen sen Mikon eteen. -- Tässä on paperi, jossa on
teidän ja emäntänne nimet, kuten teidän käsialannekin todistavat.
Mikko katseli kirjaa ja näki omalla käsialallaan kirjoitetun nimensä ja
samoin Aunon nimen tämän käsialalla kirjoitetuksi. Hänen silmänsä
rupesivat syvenemään ja kasvot kävivät kamalan vaaleiksi. Viimein hän
sanoi huokaisten ja ääni väristen: -- Nyt ollaan myllyssä.
-- Mitä se sitten on? kysyi Auno vapisten ja tuli hänkin katsomaan
paperia.
-- Eikö emäntäkään tunne tätä paperia? sanoi konttoristi ja katsoi
terävästi Aunon silmiin.
-- En, Jumalan tähden, minä tunne tätä enkä minä ole tuota nimeäni
kirjoittanut, sen sanon, vaikka kaula pölkylle vietäköön.
-- Sen minäkin sanon, että minä en ole tuota paperia ennen nähnyt kuin
tuossa. Sen sanon, vaikka puukkoja niskaan satakoon.
-- Minä puolestani en tiedä tähän asiaan muuta, kuin että nimensä
kieltäminen on paha asia, jos se tulee toteen näytetyksi, ja yhtä paha
asia on toisellekin, jos joku muu on teidän nimenne kirjoittanut ja
sekin tulee toteen näytetyksi. Tunnustan kyllä, että tästä vielä kerran
syntyy lujilleotto, sanoi konttoristi vakavasti.
-- Kutka tuossa kirjassa on todistajat? huomautti Mikko ja kääntyi
katsomaan niitä nimiä.
-- Se on juuri pahin, että todistajat ovat kuolleet. Se käypi siten,
että ainoastaan käsialojen tuntemisella ja niitten todistamisella tämä
asia tullaan ajamaan perille, jos nimittäin ei teillä tulle sovintoa
pesänomistajain kanssa, sanoi konttoristi ja lähti siitä pöydän luota
kävelemään lattialle. Hän huomasi nyt, että iso kuusi oli poissa, ja
alkoi puhua siitä saadakseen mielet siirtymään pois ikävästä asiasta.
Nyt Mikko viskasi kädestään sen paperin pöydälle ja sanoi: -- Tuo ei
ole muuten mitenkään, kuin että tuon äidin veljet, sen tulen kirotut
sielut, ovat tuon paperin meidän kaulavilloiksemme valmistaneet.
-- Sitä mahdollisuutta minäkin tässä mielessäni haimentelen, mutta
juolahti mieleeni toinenkin mahdollisuus ja päätin teiltä kysyä, kuinka
kauan te olette olleet naimisissa.
-- Seitsemän vuotta, vähän päälle, sanoi Mikko.
-- Tulevana syksynä Topiaksen päivänä täyttyy kahdeksan vuotta, sanoi
Auno varmalla painolla. -- Mutta miksi sitä kysytte?
-- Tämä velkakirja on lähes seitsemän vuotta vanha. Uumoilin, että jos
te olisitte saaneet tästä isänne kodista jotakin periä ja siinä
tapauksessa kirjoittaneet tuohon paperiin, mikä mahdollisesti on teiltä
unohtunut.
-- Sain minä yhden lehmäsiivatan, rukin ja kartat, en tämän
taivaallista ole muuta saanut, enkä minä sen pantiksi ole nimeäni
kirjoittanut mihinkään paperiin, jotapaitsi minä pienemmätkin asiat
muistaisin... Ja kuinka suuri se velka sitten on? kysyi Auno jäykästi.
-- Onhan se seitsemäntuhatta sata ja seitsemäntoista markkaa, ja
korkojahan siihen karttuu niin, että se loppusumma tulee olemaan lähes
kymmenentuhatta, sanoi konttoristi.
-- Kymmenentuhatta! huudahti Auno. -- Se hirsi kun päälle kaatunee,
niin sen alle kyllä jäämme, se on totinen tosi.
-- Ei ole sanottu, olettehan nytkin viidessä vuodessa maksaneet
seitsemättä tuhatta, sanoi konttoristi ikäänkuin taivutellen,
ruvettaisiinko siihen suuntaan tuumimaan.
-- En penniäkään minä maksa tuota velkaa, ävahti Mikko jalkaansa
polkaisten. Minulla ei ole Lättenperille muuta velkaa kuin tämän tilan
kauppasumman tähde, sen maksan ja silloin on suu puhdas, kahta päätä ei
ole leikatulla.
Auno otti taas pöydältä sen velkakirjan katsellakseen, katseli nimeään
ja viimein sanoi:
-- Sen sanon ja vannonkin, että tuon nimeni kirjoitus on veli Teemun
työtä. Se aina jäljitteli muitten käsialoja minunkin kotona ollessa.
Jos oikein lujille otetaan, niin tuossakin Mikon nimessä jos ei muuta
niin ainakaan tuo i:n pää ei ole isän tekemä.
-- Eikö niitä lurjuksia ole nähty milloinkaan liikkuvan siellä
kaupungissa? kysyi Mikko.
-- Kyllä vuosi takaperin oli siellä kaksikin niitä samoja, jotka tässä
silloin huutokaupan aikana rähisivät. Siellä herran puolella ne olivat
koko päivän ja olivat päivälliselläkin, mutta minä en heidän nimiään
tullut kysyneeksi, eivätkä ne konttorissa käyneetkään.
-- Mutta se on varma, että silloin se on laadittu tämä paperi, ihan
juuri silloin, huudahti Auno ja tapansa mukaan löi käsiään yhteen.
-- Mutta silloin olivat nuo kirjan todistajat jo kumpikin kuolleet,
huomautti konttoristi.
-- Niinhän se on pitänyt ollakin, että siihen on täytynyt kuolleet
kirjoittaa todistajiksi, sanoi Mikko ja tuimasti punalsi päätään.
Konttoristi pyöräytti lyhyttukkaista, suurikorvaista päätään, oli
hetken ääneti ja silmättyään todistajain nimiin ajatusalta sanoi: --
Lienee niinkin mahdollista, mutta minun uskooni ei ota mahtuakseen,
että esim. tuo Aleksanteri Lindgrenin nimi olisi koulua käymättömän
tukkilaisen tekemä. Se näyttää oikein konttorimiehen kädestä
lähteneeltä, lienee sen sitten tehnyt kuka tahansa... Yksi seikka
tuossa kyllä on, joka hiukan niinkuin puhuu teidän puolestanne. Se on
se, että tämä paperi ja nämä kirjoitukset näyttävät nuoremmilta kuin
viiden tai kuuden vuoden vanhoilta. Paperi ja kirjoitukset kuudessa
vuodessa enemmän muuttuvat kuin tämä on muuttunut. Mutta voihan se
sentään ehkä pysyä muuttumattomana, kun se on jossakin pinkassa
liikuttelematta. Minä ainakaan en ole nähnyt tätä paperia, ennenkuin
nyt tänne lähtiessä annettiin mukaan. Mikä verkko peräksi lopussa
tullee, mutta siltä nyt vain kuulostaa, että oikeudessa käymättä te
ette selviä. Kun tällä velkakirjalla teiltä ruvetaan perimään, on
teidän pakko nostaa juttu, ellette aio ruveta maksamaan.
Mikko punalsi tuimasti päätään ja ävähtäen sanoi:
-- Minä en maksa. En vaikka jäät palakoot tammikuussa, niin minä en
maksa.
-- Ei tuo toki Jumalakaan salline, että tuommoiseen vahinkoon meidät
kiedottaisiin tai oikeammin sanoen kokonaan haudattaisiin, sanoi Auno
nureksien ja rupesi toimittamaan aamiaisruokia pöydälle.
Konttoristi nousi lattialle kävelemään, rupesi puhumaan, että hänen on
toimittauduttava taipaleelle.
Auno kantoi juuri kukkuripäistä juustokuppia pöydälle ja sanoi: -- Ei
tässä nyt vielä puhuta lähdöstä ennen syöntiä. »Syödä sitä täytyy
syntyneen, maata käydä kasvaneen», on vanha sananlasku. Alkakaahan
vieras kiertää tänne pöydän taakse.
Konttoristi ei odottanutkaan toista käskyä, kiersi pöydän taakse ja
sanoi ihastuneesti: -- Toista täällä maalla on kuin kaupungissa. Ei
siellä kanneta herrain eikä narrien eteen tuommoisia juustokuppeja, ja
matalampia ne ovat voilautasetkin siellä. Puntarin nokasta otetaan niin
voi kuin muukin syöminen.
-- Onhan tuota vielä ollut syömistä tähän asti, miten käynee tästä
lähtien, jos vietäneen syöminen ja saaminenkin, sanoi Auno matalalla
äänellä, nykäisten päähuivinsa otsemmalle, ja istui Mattia vastapäätä
pöytään.
-- No, ei nyt sentään liene tarvis ruveta kovin huolehtimaan, sanoi
konttoristi. -- Saattaahan nämä asiat muuttua hyvinkin hyviksi.
Paistaahan aurinko synkänkin pilven takaa selvittyään yhtä herttaisesti
kuin ennen sitäkin. Eihän sitä nyt vielä osaa pelätä, että syytön
tuomitaan.
-- No, ei taivaan enkelikään ole syyttömämpi Jumalan edessä, kuin me
olemme tuosta asiasta, sanoi Auno alakuloisesti.
Tähän ei kukaan enää jatkanut. Mattikin äänetönnä pyörein silmin
katseli kaikkia silmiin. Hän oli nukkunut ja herännyt vasta syömään
eikä tiennyt, mistä ikävyyksistä nyt oli puhe.
Kuudestoista luku.
Oli kirkas maaliskuun päivä, kun Kinnusen Leena, liinaan kääritty
nyytti selässään, työntyi Mäkelän pirttiin. Auno oli pöydän luona
leipomassa ja huudahti iloisesti: -- Leena! Vielä sitä Leenaakin näkee!
Siitä kai on hetki heijahtanut, kun Leenaa on täällä nähty.
-- Ainahan sitä elävän silmät näkee, mutta silmäthän nuo jäävät ulos,
kun tuo lumen pinta kimmeltää noin kirkkaalla paisteella. Huoneeseen
tultua ei näe mitään. Enhän minä olisi, eikähän minua sanottaisikaan
läänin kuppariksi, jos minä joka viikko samoja vakoja kyntäisin, sanoi
Leena Aunoa tervehtiessään.
Leena ennätti puhua paljon ennenkuin päällysnuttukaan oli riisuttu.
Asiatta hän ei ollut tullut, vaikka sanoikin Aunon ja Mikon tuntuvan
läheisiltä sukulaisilta. Mikkoa odottaessa hän kääri hihansa ylemmäksi
kyynäspäitään ja meni auttamaan Aunoa leipomisessa.
-- Mutta jopa teillä on valkeata taikinaa, ihan kuin nisutaikinaa.
Tuommoista se ennen äitivainaannekin leipoi, taitaa se olla kotipellon
kasvuista?
-- Kotipellon on, sanoi Auno. -- Eihän tuota sitten, kun tähän taloon
asetuttiin, ole säkkiään tarvinnut vieraan aitan kynnyksen yli tarjota.
-- Kyllä se on kaunista tuo taikina, en malta olla maistamatta.
Tämmöistä se juuri äitivainaannekin leipoi, ja sillä olikin mistä
leipoa, vaikka sen käsi ei ollut koukussa köyhän kulkijankaan talosta
lähtiessä. Paksun, oikein savolaispullan antoi aina muun hyvän lisäksi
minullekin lähtiessäni, vaikka minä silloin en ollutkaan harvoin
käymässä, tuossa Kurkiharjun mökissä kun sikiöjoukon kanssa elää
kituroimme. Urpupuuhunhan se lintu lentää, sanotaan, ja tosi se onkin.
Puhe kääntyi Aunon äitiin, hänen hyvään luonteeseensa ja kauniiseen
kuolemaansa. Tultiin siihen, että hyvä omatunto on pehmein vuode
kuollessakin. Kun ei Auno tätä puheen aihetta enää jatkanut, niin Leena
työnsi taikinaa suuhunsa ja sanoi hymyillen: -- Uudeltahan se sika
lihoo ja talon emäntä taikinalta. Taikinaltakohan sitten tuo Polvelan
emäntä lienee lihonut. Siinä on jo ainetta, ei ovista tahdo sopia, ja
lattiat notkuvat kun se kävellä mäykyttelee.
-- Niin, mutta kyllä sen kelkka sentään kääntyy asian kohdalla. Ei se
sentään vetele jalkojaan niinkuin vaivainen kana, kuten tuokin
Tuokkilan emäntä. Ensimäiseksi valmistuu heinäruko heinäniitylläkin
Polvelan emännältä ja isoimman haravan se valitseekin luo'olle
lähtiessään. Tuokkilan emäntä yhkää ja ähkää eikä tahdo yli kynnyksen
päästä, vaikka on nuorempi ihminen.
-- Tuokkilan emäntä oli jo tyttönä ollessaan kirveellä halkaistavan
laiska. Äiti hupsu passasi sitä kuin lapsiakkaa ja kasvatti kuin kukkaa
kämmenellä. Ja jos se ei olisi ollut ison Laitilan ainoa tyttö, niin
kyllä kosijat olisivat sivu ajaneet, mutta kun se oli rikas, niin
tottapa se oli rakaskin ja pääsi kuin pääsikin Tuokkilan pulskalle
Santerille emännäksi. Rahan vieressähän sitä kelpaa vaikka minkälainen
töntsä, kunhan vain on hamepäällinen.
-- Niinhän se on, että rahahan se kaikki voittaa, sanoi Auno ja lähti
uunia hoitamaan.
Päivällistä syömään ruvetessa Leena korvallisillaan riippuvia harmaita
hapsiaan kaksin käsin hutaisi korviensa taakse ja puheen aluksi sanoi:
-- Eilen olin päivällisillä Koskelassa kauppias Lättenperillä ja nyt
olen täällä.
-- Paljon se Leena vielä jaksaa ryötöstää, kun enemmän kuin
kolme peninkulmaa vuorokaudessa, vaikka ikä kai se on jo yli
seitsemänkymmenen missä asti lieneekään, sanoi Mikko kummastellen.
-- Näkyy sitä vielä taival katkeavan, varsinkin kun on asiallista
asiaa. Se toisenpuolen keventää jalkoja, ja tien päälläpä minä enimmän
ajan olen ollutkin. -- Leena kuvasi matkan varrella käydyt
majapaikkansa, niiden ihmiset ja kahvinjuontinsa. Polvelassa ei emäntä
kauan siekaillut, kun pani pannunsa tulelle. -- Kolme ihan pirivaloa
kuppia pakotti juomaan. Ihan mahassa hölkki kahvi, kun siitä lähdin,
muisteli Leena.
-- Eikö Lättenperin herrasväki laittanut terveisiäkään? keskeytti Auno.
-- Eipä ne tienneetkään, että minä olen tännepäin aikeessa, minä tein
koiranjuonen, sanoin meneväni Seitaharjun kylälle. Sanoin, että
Seitalan emäntää olen aikonut tulla näinä päivinä hieromaan ja
kuppaamaan. Ne sen hyvästi uskoivat ja päästivät lähtemään, vaikka
olisivat muuten vielä pitäneet. Herrakin jäi aivan koskemattomaksi.
Minun täytyi päästä tänne vaikka läpi valkean.
-- Mikä se sellainen pakottaja oli? kysyi Mikko, ja korvallisissa näkyi
outo punoitus.
Leena ryyppäsi haarikasta piimää ja rupesi paksusta pehmeästä pullasta
leikkaamaan uutta palasta hiukan miettivän näköisenä. Sitten hän
kelkkeästi sanoi: --Tuskinpa minä sitä asiaani tässä ruokapöydässä
rupean kertomaan, minä taas tästä talosta en lähdekään, kuten jänis
haavalta. Emännän jalkoja kuuluu pitävän hieroa ja kupata. Huomenna on
lauantai, minä silloin lämmitän saunan, siinä saadaan kaksi kärpästä
yhdellä lyönnillä. Kylvetään pyhäksi ja kupataan samalla. Minä tulevan
yön tienoona hieroa nujuutan emännän jalkoja, eipähän siltä päivällä
saisikaan niitä haltuunsa, sen tiedän vanhastaan. Meillä on sitten
aikaa tarinoida sitäkin jos tätäkin.
-- Sanokaahan pois! Eihän se ruokaa suusta vie syödessäkään, jos
kuinkakin kamalaa olisi, sanoi Mikko, ja korvalliset yhä enemmän
punastuivat.