rovastinkin kasvot, mutta leveä leuka oli ajeltu sileäksi, rosoinen
nenä ja risaiset kasvotkin hohtivat puhtautta. Hienot huulet
luonnottoman kehnotekoisen nenän alla nipistyneinä visuun, pitkä musta
viitta yllään ja sanomalehti kultasormuksisessa kädessään seisoi nyt
rovasti oikeushuoneessa keskellä lattiaa.
Lautakuntakin istui penkillään kymmenmiehisenä rivinä kenkiään
katsellen. Kaikki näkyivät odottavan, milloin tuomari kykenee
tehtäväänsä. Viimein kuitenkin tuomari loi ruskeat pullistuneet
silmänsä rovastiin ja örähti: -- Mitä tässä nyt sanotaan?
Rovasti kumarsi niin syvään, että pitkän viitan helmat huiskahtivat
ylemmäksi vyötäisiä ja sanomalehteä tavattoman pitkällä kädellään
ojentaen tuomarille rykästellen sanoi:
-- Ehkä minulla on kunnia korkealle oikeudelle esittää tämä
sanomalehti, jossa on tämän vastaajan kirjoitus, joka äärimäisen
hävyttömästi loukkaa minun kunniaani. Minä en ole pakottanut vastaajaa
saatavissani maksamaan penniäkään liikaa, jota paitsi minä olen Jumalan
palvelija ja hänen pyhän evankeliuminsa saarnaaja, mikä tekee syytöksen
vielä raskaammaksi. Toivon, että korkea oikeuskin ymmärtää minua ja
tuomitsee tämän hävyttömän vastaajan tästä teosta mitä ankarimpaan
rangaistukseen. Aa... -- Rovasti esitti tämän kanteensa hartaalla
saarnanuotilla ja aikoi panna loppuun aamenen, mutta huomasi
keskeyttää.
Tuomari sanomalehdestä lukea änkytti koko sen kirjoituksen, heitti
sitten sanomalehden pöydälleen ja yhäkin ulommaksi pullistunein silmin
katsoi Mikkoon ja ärjymällä kysyi:
-- Onko tämä rovasti kahden tai kolmen lihanaulan sijasta pakottanut
sinut maksamaan kokonaisen häränlavan ja onko rovasti pakottanut sinut
jyvämitan panemaan kukkurina ja villanaulan sijasta määrättömän
annoksen villoja ja niin poispäin. Onko tämä totta?
-- Kun rovastin saatavien kanto on luonnossa maksaen ollut tuollaista
määrätöntä, niin omasta kohdastani olen suorittanut rahalla, enkä saa
tässä selvitetyksi, mikä siinä on liikaa, mutta eihän kirjoituksessani
puhutakaan minun yksityiskohdastani, siinä puhutaan yleisön puolesta,
sanoi Mikko jäykästi.
-- Sinä et ole yleinen syyttäjä, täällä on meillä yleinen syyttäjä,
ärjäisi tuomari kädellään osoittaen nimismieheen, joka sekin kasvoista
ja silmistä päättäen oli illalla ollut rovastin nimi- ja
syntymäpäivillä.
Mikko näki mitä tuleva on eikä tahtonut enää jatkaa puhetta puolestaan,
sanoi vain kylmästi: -- Kuunneltakoonhan kuitenkin todistajat.
Mikolla oli kaikki ne neljä miestä todistajina, jotka olivat Mikkoa
pyytäneet kirjoittamaan.
Kun yksi heistä valansa tehtyään sai jäädä sisään, kysyi tuomari, oliko
tämä nähnyt rovastin pakottavan Mäntystä liikamaksuihin.
-- En minä sitä pakotusta ole nähnyt Mikko Mäntysen suhteen, mutta sen
minä kyllä tiedän, että rovastin saatavainkantotapa on ollut semmoinen
kuin siinä sanomalehtikirjoituksessa luettiin, sanoi todistaja
varmasti.
Mutta todistajan suusta sanan katkaisten tuomari ävähti: -- Tässä ei
ole kysymys yleisön asioista, tässä on vain kysymys, onko rovasti
pakottanut vastaajan maksamaan nämä sanomalehdessä mainitut
liikasaatavat. Jos ette sitä tiedä, niin saatte mennä ulos.
Todistajan korvalehdetkin olivat punastuksissaan. Päätään hieman punoen
ja hiljaa itsekseen mutisten hän meni hitain askelin ulos. Kaikki
todistajat tiesivät tarkalleen saman kuin ensimäinenkin.
Tämä juttu ei päättynyt yhtä hyvin kuin Mikon aikaisemmat käräjämatkat.
Kihlakunnanoikeus katsoi oikeaksi yleisen syyttäjänkin vaatimuksesta
tuomita vastaaja Mikko Mäntynen rovastin kunnian loukkauksesta
kolmensadan markan sakkoon. Ja kun rovasti oli pyytänytkin ainoastaan
sata markkaa oikeudenkäyntikulujaan, ei oikeus puolestaan sitä
lisännyt.
Päätöksen kuultuaan Mikko kivahti: -- En tyydy päätökseen. Laita
minulle heti osa pöytäkirjasta. -- Silloin nimismies murahti jotakin ja
tuomari koppasi kynänsä, kumartui kirjoittamaan jatkoa pöytäkirjaansa
ja sanoi: -- Vastaajaa sakotetaan viisikymmentä markkaa röyhkeästä
käytöksestä oikeuden puheenjohtajaa vastaan.
Mikko lähti nyt ulos ja mennessään sanoi kaikuvalla äänellä: -- Jos
sata sakotetaan niin tuhat maksetaan.
Mikon todistajat olivat kuin kynsille lyödyt. -- No, nythän sitä
tiedämme olleemme etsimässä laista oikeutta, sanoi eräs heistä. -- Ei
olisi asia tuolla tavalla mennyt, jos entinen tuomari oli tuomitsemassa
ja nimismies yleisenä syyttäjänä. Mutta se tuo ruskosilmä sai tuosta
nimismiehen potjakkeesta juoppotoveristaan vauhtia. Taluttamalla oli
viime yönäkin kumpainenkin tuotu pappilassa rekeen, missä ne
nimensätietämätönnä muka lauluja älisten oli vedätetty tänne
asuntoihinsa... Emme ole tuommoista vielä nähneet.
Nyt Mikko näki, että käräjäkartonon porrasten edustalle ajoi hevonen,
jonka perässä oli monilla komeilla peitteillä varustettu reki. Kun
rovasti suurissa turkissaan käräjäkartanon toisessa päässä olevasta
ovesta lähti tulla tönöttämään, sanoi Mikko kovalla äänellä:
-- Ei huolita olla millämmekään, me olemme sanoneet totuuden ja se on
enemmän kuin kolmesataa viisikymmentä markkaa. Se yksi sata meillä aina
täytyy olla varattuna, jos joku pyhän laitoksen palvelija helvettiin
kyytirahakseen tarvitsee.
Rovasti koetti turkkinsa kauluksella suojella korviaan, jottei kuulisi,
mutta kyytimies pukilla istuen ja häkien häntäänsä pyörittävää hevosta
lähtemään katsoi sinne toisilla portailla oleviin ihmisiin ja nauroi.
Mikosta ei siinä hetkessä tuntunut pahaltakaan. Oli sääli niitä
todistajia, kun näki niiden tunnonvaivat.
* * * * *
Viikko oli kulunut, kun kauniina huhtikuun iltana, auringon viime
säteillään vuoria punatessa Mäkelän kartanolle ajaa karahutti viisi
hevosta. Vieraita oli kaksikymmentä henkeä, naisia ja miehiä, nuoria ja
vanhoja. Mikolta, joka oli tullut portaalle, kysyttiin etumaisesta
reestä iloisesti: -- Sopiiko sokea sotaan? Saammeko tulla sisälle näin
suurella joukolla?
-- No, jo vaan. Sitä vartenhan talo tiellä poikkiteloin, levätä
vierahan väsynehen, sanoi Mikko iloisesti ja kiirehti pirttiin
puusepänkompeitaan työntelemään. Vieraat tulla sukittivat koommaksi
pirttiin ja päällysvaatteensa riisuttuaan kuntakokousten esimies
ensimäisenä tuli Mikkoa kättelemään. Kun kaikki olivat tervehtineet
Mikkoa, niin kuntakokousten esimies sanoi:
-- Eilen illalla oli meillä ompeluseurat, ja siellä päätettiin tänä
iltana, jos ilma sallii, tehdä tänne rekiretki ja tulla katsomaan,
kuinka te olette suruissanne viime aikain tapahtumista.
-- Hm... Itkekööt ilvekset, niillä on suuremmat silmät ja enempi vettä,
sanoi Mikko reippaasti.
-- Mutta sitten toinen asia. Meillä on matkassa teetä ja kahvia ja
minkä mitäkin. Kun talosta saisimme tulisijaa ja keittoastioita, niin
iltamme kuluessa viljelisimme tuomisiamme.
-- Pitäisi löytymän, sanoi suutari lestiään. Patoja ja kattiloita
löytyy ja tuossa loukolla on rojo honkaisia halkoja.
Auno tuli navetasta. Vieraat käteltyään hän rupesi vierasten neitien
kanssa laittamaan hellaan tulta ja pesemään patoja. Toiset neidit
purkivat koreistaan pöydälle kaikenlaisia leivoksia, ja kohta olikin
pöytä ihan kukkurillaan leivoksia ja makeisia. Kun iloinen seura pääsi
kahvin ja teen kimppuun, kehoitettiin Mikkoa ja Aunoa ensiksi ottamaan.
Kun ensimäinen kierto oli juotu, nousi kuntakokousten esimies
seisaalleen ja sanoi: -- Lauletaan nyt joku laulu. -- Kaikki vieraat
hyppäsivät seisoalleen, ja kohta kajahti »Jos sydän sulla puhdas on...»
Mikko tunsi, että laulu oli hänelle tarkoitettu. Hän tunsi sydämensä
lämpenevän, ja ennenkuin laulu oli loppunut, kiilsivät kirkkaat
kyyneleet Mikon ja Aunon silmien nurkissa.
Vieraat viljelivät ahkerasti teetä ja kahvia ja nousivat väliin
seisoviltaan laulamaan vereksen kansanlaulun. Mutta viimein, kun ilta
oli jo myöhä, nousi kuntakokousten esimies pöydän päässä seisoalleen ja
sanoi: -- Tällä meidän rekiretkellämme oli toinenkin tarkoitus, se ei
ole vain huvimatka. Olemme siellä kirkonkylässä panneet toimeen
rahankeräyksen teidän hyväksenne, ja on saatukin niin paljon kokoon,
että voitte murheetta maksaa sen inhoittavan rovastin jutun. Tässä on
nyt tasalleen neljäsataa viisikymmentä markkaa teille. Lopuilla
ostettiin näitä matkaeväitä, mitä on tässä viljelty.
Mikko vakuutti jo sen myötätunnon, jota hänelle oli osoitettu,
riittävän yllinkyllin palkitsemaan jutun vaivat ja maksut. Hän ei
siitäkään syystä voinut ottaa lahjaa vastaan, että juttu menee
hovioikeuteen ja senaattiin, joten maksu on vuosien takana -- päätöksen
hän ei uskonut muuttuvan, kehoitti antamaan rahat jollekin
hyväntekeväisyyslaitokselle.
-- Ei se käy muuten laatuun, sanoi kuntakokousten esimies. -- Meillä on
sanomalehteen menevä kirje melkein valmis, jossa pääpiirteissään
kerrotaan tämä juttu ja mainitaan tämän rekiretken tarkoituksesta,
rahojen antamisesta teille, vieläpä teidän jalomielisestä
puheestannekin. Muu ei käy laatuun, kuin että te otatte nämä rahat,
joten rovasti näkee sanomalehdestä kaikki meidän toimenpiteemme teidän
hyväksenne.
Kaikki ilmaisivat toivovansa, että Mikko käyttää rahat tuon iljettävän
jutun suoritukseksi, joutukoon se maksettavaksi ennen tai myöhemmin.
Mikko otti rahat erityisesti puristaen jokaisen vieraan kättä.
Ilta oli Mikolle unohtumaton. Hän oli saanut tunnustusta, joka poisti
katkeruuden hänen mielestään.
Neljästoista luku.
Kaksi vuotta oli mennyt kuin nukkumalla, ei mitään muuta ollut
tapahtunut, kuin että rovastin juttu oli palannut hovioikeudesta, ja
Mikko oli uudella valituksella lähettänyt sen senaattiin, ja että
rovasti oli saatavilleen asettanut määrät, vaikkakin oman harkintansa
mukaan. Mutta jos joulupaistilihaa oli neljää kiloa enemmän, annettiin
tähteet takaisin. Jyvämittaa ei otettu kukkurina, villoja ja hamppuja
vain naula kumpiakin, heiniä kaksikymmentäviisi leiviskää ja
kalatihuntia vain vanha leiviskä nuotalta. Voita ei otettu hiehoilta
eikä poikimattomilta mahoilta, kuten ennen.
Mikko oli nyt nämä kaksi vuotta liikkumatta kotonaan, joten kesäisin
oli aikaa kalastella ja syksyisin ja talvisin metsästellä enemmän kuin
koskaan ennen. Mutta nyt ei Mikko lähtenyt kalalle eikä metsälle kuusta
kuulematta. Ja pitkällisen harjoituksen avulla hän tuli ymmärtämään
kuusen puheen. Jos kuusessa kuului yhtämittaista kiinteää ilmavirtaa,
olivat kaikki otukset niin arkoja, etteivät silmiä sietäneet, olipa
ilma miten kaunis tahansa. Linnutkin jo hänen ollessaan kaukana
lähtivät lentämään ja nousten korkealle ilmaan lensivät alle ilman
aidattoman. Ja jos lähti verkkojaan kokemaan, olivat ne tyhjät. Kun
Mikko tuli tietämään, että kuusessa kuuluva kiinteä ilmavirta ennusti
ensi tai toisella vuorokaudella syntyvää kylmää tai lauhkeaa myrskyä ja
näki, että linnut ja kalat järvessä tietävät sen jo paria vuorokautta
ennen, ei hän lähtenyt metsälle eikä kalalle, milloin kuuli sellaista
ilmavirran ääntä kuusessaan. Kun taas myrsky oli laantumassa ja
kuusessa alkoi kuulua lauhkeampaa, vaikka voimakastakin tohinaa, lähti
Mikko heittämään verkkojaan järveen tai metsästämään ja silloin hän
huomasi, että kalat olivat jo olleet liikkeellä ja metsässä linnut
kesyjä, juuri kuin edellisen myrskyn väsyttäminä. Mikko ymmärsi nyt
täydelleen kuusen kielen. Hän tiesi, ettei kuuselle tarvitse uhrata
lahjoja eikä antimia, mutta luonnon salainen voima puhui kuusen
välityksellä ennustuksensa hänelle samoin kuin metsässä jokainen puu
linnuille, jäniksille ja oraville ja luultavasti järvessä veden
liikunta kaloille.
Mikko tunsi suurta riemua rinnassaan, kun näki, että hänellä on luonnon
ja itsensä välillä sellainen puhelin, jota ei monellakaan ole. Eikä
kulunut sitä päivää, ettei Mikko olisi kerran tai useammin painanut
korvaansa kuusen kylkeen, olipa sitten lähtöä mihinkään tai ei. Tuntui
kuin salainen voima vetäisi häntä kuusen puheille.
* * * * *
Tänä keväänä liikkui puheita, että pohjolan tukkitöissä maksetaan
kaksinkertaiset palkat entiseen verrattuna. Senvuoksi Mikko esitteli
eräänä päivänä Aunolle, että jospa hän vielä kerran lähtisi pohjolaan,
kun kotona ei tule kokoon niin paljon, että saisi kartanoa korjatuksi.
Pirttirakennus pitäisi kengittää ja laudoittaa ulkoa ja maalatakin.
Navetta rupeaa lahoamaan, mutta sitäkään ei jaksa apulaisetta saada
pystyyn.
-- Enhän minä kiellä sinua lähtemästä. Tiedäthän, että minä koetan
parastani kotona. Ehkäpä kesän aikana voin hankkia apua siksi, että
saan pellot kylvöön, heinän tehdyksi ja leikkuut leikatuksi. Ehkäpä
Jumala lähettää taas jonkun minun avukseni, kuten kerran sen Juhanin.
Maaliskuun viimeisenä päivänä Mikko voiteli kahdet saappaat lähtöä
varten, toiset jalkaan ja toiset tarpeen varalle. Hän tervasi ja
voiteli suksensakin ja laittoi varpaalliset kuntoon huomenaamuna jo
aamukylmäsen aikana lähteäkseen matkalle, päästäkseen hyvän suksikelin
aikana perille, ennenkuin rupeaa suveilemaan ja sydänmaan joet tulevat
tulvilleen. Aamulla päivän valjetessa olikin Mikolla laukussa saappaat,
neljä paria sukkia, kaksi paria paitoja, kahden päivän eväs ja laukun
ulkopuolelle nuoranpalasella sidottu harmaa nuttu. Juotuaan lähtökahvit
ja hyvästeltyään Mikko sitoi laukun selkäänsä, työntyi ulos ja oikaisi
suksensa pohjoista kohti. Nopeana kuin tuuli eteni Mikko pellon
perillä, laukun päällä olevan nutun helmat vain liehuivat ilmassa.
Kahden viikon perästä tuli Mikolta kirje, josta Auno luki: »Eilen
illalla pääsin tänne perille. Täällä on hankitöitä enemmän kuin
tekijöitä. Ei kuitenkaan hankitöitten aikana makseta kuin neljä ja
puoli markkaa päivältä, josta markka päivältä menee ruokaan. Puhtaaksi
tuloksi jää yli sadan markan kuussa, kun tekee työtä pyhänsä arkensa.
Kun vedet aukeavat, luvataan meille ensiluokan tukkilaisille seitsemän
markkaa päivältä. Silloin se vie puhtaan tulon hyvään määrään
kolmannelle sadalle kuussa. Ruokaa täällä saapi, saapi herkkujakin,
mutta kun sitä on lähtenyt ansaitsemaan, niin herkutteleminen täytyy
jättää niille, jotka elävät kädestä suuhun, arvellen että huominen
päivä saa tulla tuumineen. Toivon saavani sinulta kirjeen. Osoitteeni
on: Sodankylä, Kitisen latva. Oma Mikkosi.»
* * * * *
Auno tiesi voivansa nyt lähettää Mikolle mieluisen kirjeen. Hän saattaa
ilmoittaa, että on saanut Juhanin vaimoineen kesäapulaisiksi, että
Juhanilla on jo vaimo, mutta ei lasta, että ne toukokuun ensimäisenä
päivänä tulevat ja ovat kekriin asti.
Auno kirjoittikin samalla istuimella, missä sai Mikon kirjeen. Hän haki
sitten Keskitalon tytön Matin huviksi ja lähti juoksuttamaan kirjettä
postiin.
Tänä kesänä olikin säännöllinen kirjeenvaihto Mikon ja Aunon välillä.
Kaksi viikkoa viipyi Aunon kirje mennessään Mikolle ja Mikon kirje
kaksi viikkoa tullessaan Aunolle.
* * * * *
Näin kului aika syksyyn. Oli jo lokakuun päivät käsissä, oli ne päivät
kulumassa, jolloin Mikko viime kirjeessään oli luullut joutuvansa
kotiin. Mutta sinä iltana, jolloin Auno hartaimmin odotti Mikkoa
tulevaksi, syntyi illan kuhjassa myrsky, jota Auno luuli
ukkosmyrskyksi, kun kaukaa läntisen taivaan rannalta näkyi salaman
leimauksia, jotka aina silmänräpäyksen ajaksi valaisivat huoneenkin.
Salaman leimaukset kuitenkin vähitellen himmenivät ja kohta loppuivat
kokonaan, mutta sensijaan yltyi myrsky hirvittäväksi. Se jyrisi kuin
ukkonen, ja koko huonerakennus tutisi, seinät sujahtelivat ja kipeästi
ruskivat myrskyn voimasta. Auno ei hirvinnyt mennä ulos, istui vain
vavisten Matin kanssa sylikkäin pirtin rahilla povessa polttava ajatus,
missä on isä ja mikä hetki on viimeinen, sillä hän uskoi hautautuvansa
asuntonsa murskautuvaan pärtöläjään. Yö oli jo pimeimmillään, kun
kuului entistä kovempi myrskyn puuska. Koko rakennus jyrähti kuin olisi
suunnattoman kiviraunion kaatanut seinää vasten. Hirvittävä porskahdus
kuului ulkoa ja samassa hulmahti yön valo huoneeseen selvempänä kuin
äsken. Auno säikähti niin, että melkein parkaisten siunasi ja Mattia
rintojaan vasten puristaen sanoi: -- Pirttimme murtuu, mutta me emme
pääse pakoon.
Hetken kuluttua Auno selvisi pökerryksistään ja huomasi, että kuusen
tohinaa ei enää kuulu. Hän hiipi Matin kanssa akkunan luo, kurkisteli
puoleen ja toiseen, löi käsiään yhteen ja huudahti: -- Herra Jumala!
Kuusta ei näy missään. Ilmaanko on lentänyt vai maan alle vajonnut?
Kun kuusi oli poissa, kuului myrskyn ääni toisenlaiselta. Myrsky ei
enää jyrissyt ja tohissut kuusessa ja nurkissa, nyt tuntui maa
jyrisevän ja nurkat vinkuivat toisella tavalla.
Kamalalta tuntui olo akkunan lähellä, ja siksi Auno ja Matti palasivat
entiseen paikkaansa istumaan rahille, jossa Matti ihmetellen sanoi: --
Mutta miten se niin raskas kuusi olisi ilmaan lentänyt, ja mitenkä
maahan olisi niin iso kuoppa syntynyt, johon se olisi sopinut?
-- Jumalalle ei ole mikään mahdotonta, sanoi Auno huokaisten. -- Jumala
on tyhjästä luonut koko maan ja kaikki, mitä sen sisällä ja päällä on.
Hän on luonut kuun, auringon ja tähdet taivaalle, hänelle on
vähäpätöinen asia lyödä yksi kuusi tuhaksi, jonka myrsky lennättää ja
piristelee maille ja merille aina maailman ääriin asti.
-- Milloinka se Jumala teki tämän maailman? kysyi Matti sormeaan
suussaan pyöritellen.
-- Aikojen alussa. Siitä on jo lähes kuusituhatta vuotta. Siitä on jo
pitkä aika. Kauan on kerjennyt kasvaa tuokin kuusi, jota nyt ei enää
ole. Kaikki katoo ja mullaksi muuttuu. Kukas osasi uskoa, että
tuommoinen jättiläinen murtuu?
Huomenna oli aivan tyyni, ei pienintäkään tuulen henkäystä tuntunut.
Lokakuun aurinko paistoi vaisusti poutaiselta puolenpäivän taivaalta,
kun Mikko hitain askelin tuli kuusen kannon kohdalle, missä seisahtui
katselemaan myrskyn tuhoja. Hänestä tuntui kaamealta. Auno ja Matti
juoksivat vastaan ja Auno huusi iloisesti:
-- Vielähän näemme isän aivan terveenä ja lihavampana entistään, vaikka
minä viikolla näin unissani sinut niin surkean näköisenä ja laihtuneena
kuin luuranko.
Mikko katseli alakuloisena myrskyn jälkiä: katottomia huoneita,
kaatuneita aitoja ja murskautuneitten puitten sämäytyneitä kantoja tai
kaatuneitten puitten juurikoita. Sitten hän siirtyi kuusen kannon luo,
missä suuret rautamuurahaiset harhaillen hiljaa etsivät entistä
kotoaan. Ne olivat satojen vuosien kuluessa maan rajasta jyrsineet
ontoksi kuusen tyven ja siten heikentäneet...
Mikko ei ollut koskaan kotiin tullessaan tuntenut mieltään niin
masentuneeksi kuin nyt. Riisuttuaan enimmät vaatteensa hän sanoi: -- On
ihan onehko tämä pirtti nyt, kun kuusi on poissa hämärtämästä
akkunoita. On ihan kuin seinä olisi poissa.
-- Niin se on. Ulkoa tullessa juolahtaa aivan mieleen, että poissa se
on tuo sivuseinä. Ja et sinä usko, miten minä säikähdin, olin ihan
pyörtyä, kun tuosta kuusen kohdalta kuului ponneton rouskahdus ja tämä
huone tuntui lekahtavan ylöspäin.
-- Se näkyy olleen erityinen iili, sanoi Mikko. -- Se on kulkenut
tuolta lännestä itään ja sen linjalle on sattunut kuusikin. Sen näkee,
kun se on siltä linjalta lakaissut kaikki isoimmat puut ja aidat kumoon
ja huoneet katottomiksi. Ja mihinkähän tuon kuusen olisi vienytkään,
jos ei se olisi sattunut pyörimään tuonne kartanon suojaan!
Kun kahvi oli juotu, lähti Mikko katsomaan kartanon takana oksiensa
varassa pitkällään rymöttävää kuusta, jonka sämäytynyt tynki näkyi
huoneitten räystäitten tasalta. Vesalan harmaapää äijäkin
käsnäkeppineen tulla köntysti sinne Mikon luokse ja tervehdittyään
Mikkoa sanoi:
-- Sitä jotakin pitää nähdä, kun kauan elää, että tuon kuusen näkee
murtuneena... Mutta ei se ole ollut hänkään terve, vaikka päältä
katsoen on luultu terveeksi. Ihan on miehen mentävä ontto sisässä.
Mutta nuo muurahaiset ne vasta mestareja ovat kavertamaan kotelokaan
tuonne puun sisään. Niissä on ihan paperin paksuiset väliseinät ja
niitä on kotelo kotelon vieressä. Luulisi, että se on eri perhekuntien
välillä jaettu asumuksiksi.
-- Kukas sen tietää, vaikka heilläkin olisi jonkinlainen perhejako.
Mutta eivätpä viihdy nyt tuolla ontelossa. Tuolla ikäänkuin eksyneet
harhailevat pitkin puun runkoa ja kiipeilevät oksissakin, sanoi Mikko.
Ukko ei voinut kylliksi ihmetellä puuta. -- Täällä latvassa on niitä
haaroja ja haaroja ja vielä sittenkin haaroja, sanoi hän. -- Mitähän,
jos joku rohvessyöri olisi tutkimassa, niin eiköhän se huomaisi tämän
olleen jotakin muuta kuin tämänpuolen tavallista kuusen rotua, kun tämä
latvaosa runkoa on aivan yksinä lukemattomina haaroina ja niitten
kanssa turistunut yhdeksi turpeeksi, niin että tuskin tuo muurahainen
sopii läpi pujottelemaan.
-- Mistäpä häneeseen ulkomainen siemen olisi tullut, tuumi Mikko. --
Tuossa yksinään kun on vuosisatoja, ehkä tuhansiakin touhottanut, niin
luonnolla on ollut aikaa kutoa, mitä on mieleen johtunut.
-- Mutta jos ulkomaalaisen kuusen siemen on yhtä kevyt kuin nuo, mitä
meidän puolen oravat ja käpylintuset syövät, niin esimerkiksi sellainen
myrsky kuin viimeöinen voisi lennättää kuusen siemenen vaikka
Amerikasta tai Portukalista.
-- Eihän se mitään mahdotonta ole, arveli Mikko.
-- Mutta mitenhän tuo yksi siemen olisi sieltä tullut, kun täällä ei
muita tämänlaisia ole. Tämä on ollut jo suuri puu, kun tähän on
ihmisasuntoa perustettu, koska tämä on otettu pitämyspuuksi, jos
kertomuksissa on perää. Sitten sitä kyllä on ruokittu vaikka millä
tavalla. Sille on uhrattu vaikka mitä, ja onhan se itsekin osannut
ravinnostaan huolehtia. Kartanon ja lantatunkioitten alitse tulevat sen
juuret tänne pellolle. Jos tätä peltoa kyntäessään painan auraa
tavallista syvempään, niin tuon sormen ja vieläpä peukalonkin paksuisia
juuria nousee aurassa. Ja täältä se on imenyt itselleen sen hyöteän,
mustanpuuhakan värin, joka on kaikkia katselijoita ihmetyttänyt. Eipä
sen pinta olisikaan näin terveenä säilynyt tähän asti, jollei sitä
olisi säilytetty pitämyspuuna. Mutta on tämän rungossa sentään
rautaakin.
-- Mistä se sitä olisi saanut? virkkoi Mikko.
-- Se vihavenäläinen oli sitä ison Jyrin vaimoa ruvennut tätä kuusta
vasten hätäyksissään pistämään, ja silloin oli keihäs äiskähtänytkin
kuuseen ja katkennut siihen. Kun minä olin mustalaispojan kokoinen,
niin näkyi se arpi, ja kun puukon kärjellä koeteltiin sen haavan
pohjaa, niin puukon kärkeen tuntui rauta. Mutta nyt ei siinä enää
moneen vuosikymmeneen ole näkynyt minkäänlaista merkkiä.
Ukko lähti nyt kuusen sivua pitkin askelin astua lohnimaan ja tyven
kohdalle päästyään huudahti ihastuneesti: -- Kun on ainoastaan yhtä
näppäistä syltä pitempi kuin paksu. Tämä on kolmetoista syltä pitkä ja
runsaasti kaksitoista syltä läpimitaten kattoi maata oksillaan.
-- Vai on se sentään syltä pitempi! Pystyssä ollessaan se on näyttänyt
olevan yhtä korkea kuin leveäkin. Kolmeatoista syltä pitkäksi sitä ei
olisi uskonut pystyssä ollessa, sillä kolmetoista syltä pitkä
tavallinen puu on pitkän näköinen, eikä niitä näistä kylän lähimetsistä
monta löydäkään.
Mikko katseli kuusta ja miettien sanoi: -- Mutta siinä on työperä,
ennenkuin se on halkona, ja muutakaan hänestä ei tule.
-- Ei siitä poikaset saa enempi eloa kuin hiiri kovasimesta.
Auno viittasi Mikkoa tulemaan kartanoon. Mikko arvasi päivällisen
olevan laitetun ja lähti alakuloisin mielin kävelemään kartanoon.
Vesalan ukkokin lähti keppi kolmantena jalkana astua työntelemään
kotiinsa.