muistanut jalkojaan. Ne kuitenkin vaistomaisesti väliin juosten ja
väliin käyden veivät kotiin. Kotiveräjällä sattuivat Mikon silmät
kotikuuseen. Mikä olisi hänen kotinsa kohtalo, jos hän olisi matkalla
Venäjän hirttomaailmaan. Tämä ajatus vavahutteli häntä, mutta hän
hillitsi itsensä ja astui rauhallisena pirttiin, jossa uuni parhaaltaan
iloisen näköisesti lämmitä rekotteli, Auno alusti valkoista
leipätaikinaansa ja Matti puikoista rakennellen huoneita iloinen hymy
kasvoilla kipelehti lattialla.
Auno ei Mikon asioista tiennyt mitään ja siksi hän kysyi vain: --
Terveenäkö siellä oli nimismies ja onko siellä nyt tie hyvin ummessa?
Mikko vastasi lyhyesti ja saatuaan muutetuksi arkivaatteet ylleen meni
valjastamaan hevostaan murareen eteen, jota ruuna verkalleen kävellen
lähti vetämään murahaudalle päin.
Kahdestoista luku.
Aika kului rauhallista latuaan, tuli kesä ja tuli juhannus. Kesäkuun
päivä ei voi olla kauniimpi kuin nyt juhannuksena.
Jertta oli tullut miehineen Mäkelään kylään, kun kaikki elukat olivat
laitumella eikä kotona ollut mitään hoidettavaa. Noin kilometrin päässä
kylästä kulki leveä, luhtarantainen ja lahdikas joki, jonka tyyneen
kalvoon rannan lehtiset yksikantaiset puut tai siellä täällä seisovat
vaahtolatvaiset ja -oksaiset tuomet kuvastuivat.
-- Eikö lähdetä joukolla tuonne soutelemaan, sanoi Auno, kun minulta
niin harvoin tulee lähdetyksi eikä usein pääsekään. Sitä on aina
jotakin, joka hännästä pitää.
-- Lähdetään vaan, sanoi Erkki. Vai mitä sanoo Jertta?
-- No sitähän lähdetään, sanoi Jertta innostuneena, vaikka tiesi kohta
olevansa tulemassa äidiksi.
-- Minä myöskään en pane vastaan, sanoi Mikko ja nousi seisoalleen
lähtemään.
Auno pujotti nyt Matille vaaleankirjavan tähtikirjaisen koltun ylle,
päähän pani tupsupäälakisen, punaisella ja sinisellä langalla
koristellun, pumpulivaatteesta tehdyn hammaspartaisen keveän myssyn ja
lähti Mattia kädestä taluttaen rantaan. Aunon jälkeen lähtivät
toisetkin.
-- Eikö sillä niin matalalla miehellä ole liian lyhyet askeleet, Erkki
kysyi? Etkös tulisi minun syliini?
-- Ei ne ole pitkiä ne askeleet, mutta kun niitä tulee sakeaan kuin
sian porsaalla, niin kyllä se matka edistyy, sanoi Auno. -- Antaahan
sen ensi alusta kävellä, kannetaan sitten kun askeleet alkavat harveta.
Pian alkoikin Matti väsyä. Erkki koppasi hänet syliinsä ja sanoi: --
Oh, miten on raskas mies. Ei se näin raskas mies jaksa pitkältä
kävellä, meidän keveämpien sitä pitää jalkoina olla.
-- Mutta ennen sen heität kuin rantaan pääset, on se Matti siksi
tuoreista aineista, sanoi Auno hymyillen.
-- Eihän mitä! Kyllähän mies miehen kantaa, vakuutteli Erkki.
Mattikin näkyi uskovan Erkin puheen. Jalat hervottomina hän istui Erkin
käsivarrella ja toisella kädellään pidellen Erkin kaulasta suurilla
silmillään katseli kulkijoita.
Tultiin viimein rantaan ja venhe työnnettiin vesille. Auno se istui
soututuhdolle, Mikko periin ja Jertta, Matti ja Erkki keskelle
venhettä. Soudeltiin hiljalleen ylös virtaan enemmän kuin kilometrin
matka, sitten venhe jätettiin virran valtaan ja ruvettiin katselemaan
vaaran rinteen taloja, joitten melkein kaikkien talojen välillä oli
vaaralta alas joelle päin laskeva niittynotko. Sinne tänne niityn
kaunistukseksi jätetyt tuomipehkot seisoivat vaahtolatvaisina, tehden
heinikkoiset notkot valkokirjaisiksi viheriäpohjaisiksi vaipoiksi.
Venhe lipui vähäisen virran mukana alasvirtaan. Erkki teroitti silmänsä
Mäkelän kuuseen ja sanoi:
-- Tuota kuusta ei tänne katsoen kukaan usko puuksi. Se on kuin
tummanvihreä vuorenkukkula.
-- Ei sitä tunne puuksi tänne katsoen, toisti Mikkokin. Mutta Aunon
silmät yht'äkkiä suuntautuivat heinikkoisen lahdekkeen pohjukkaan ja
hän sanoi:
-- Mutta tuolla on ihminen, tuolla tuon matalan pensaan luona. Se menee
piiloon tuon pensaan taakse. Emmekö käy katsomassa, kuka ja mitä varten
hän siellä on?
-- Käydään vaan, käydään vaan, kuului jokaisen suusta. Auno rupesi
soutamaan ja Mikko ohjasi venhettä sinne. Pensaan kohdalle töksähti nyt
venheen keula rantaan. Soututuhdolla ollut Auno hyppäsi rannalle ja
kiersi pensaan toiselle puolen, missä harmaapukuinen tyttönen suullaan
kutjotti maassa ja kaitaiset hartiat nytkähtelivät juuri kuin itkua
nyhkien. Auno hieman kammahtuneena nykäisi tyttöä olkapäästä siksi
voimakkaasti, että näki kasvot, ja samassa huudahti. -- No Jumalan
tähden, mitä minun pitää nähdä! Pekkilän Sikrikö, ja verissään kuin
kotkan repimä!... Nouse pois ja tule venheeseen.
-- Elkää viekö minua minnekään. Minä kuolen tänne, kuului tytön ääni
sammalesta.
-- No, ei sinua nyt siihen heitetä kuolemaan, se on varma, sanoi Auno
tarttuessaan tyttöä olkapäihin ja nosti seisoalleen. Venheessä olijat
katsoivat äänettöminä, pitääkö sinne lähteä apuun, mutta huomasivat
pian tytön tulevan Aunon taluttamana venheeseen. He näkivät kauhukseen,
että takaraivalla vaaleankeltaiset tukat olivat hyytyneenä veritallona,
kulmassa oli nyrkinkokoinen mustelmapahka ja toisen silmän ympärillä
laaja, melkein musta kuolleen veren kiehkura. Silmä oli muutenkin
melkein umpeen turistunut.
Tyttö istui venhepohjaan ja hyrski itkua. Auno se kerkisi ensiksi
tiedustamaan:
-- Hyvä Jumala nähköön, mikä sinua on tuollalailla repinyt?
-- Se äitipuoli, sanoi tyttö tuskin kuuluvasti.
-- No, mistä syystä?... Heitähän nyt itku, ei se asia sillä parane.
Mikä sillä oli olevinaan syynä?
Tyttö nyt pyyhki esiliinaansa kasvojaan ja jäykistäen itseään sanoi:
-- Sillä akalla oli meininki mennä kirkkoon, ja siksi se tänä aamuna
ajoi minut puolessa öin lehmiä yösyönnistä hakemaan. Mutta lehmät
olivat laskeutuneet sinne Saraojan varrelle ja osuneet Romppaalan
toisenvuotiselle puiraan sängelle, jossa oli kyynärän pituinen
nurmikas- ja ohraheinän sekainen heinä. Siitä en saanut niitä
lähtemään, vaikka mitä olisin tehnyt. Kun kellokasta ajoin, niin toiset
eivät lähteneet, ja kun toisia palasin ajamaan, niin se sillaikaa
palasi joukkoon, joten piti antaa niitten syödä kyllikseen. Kun minä
sitten aloin ajaa kellokasta, niin toiset lähtivät jälkeen, ja eihän
tuo aurinko kovin korkealla vielä ollut, kun lehmät sain kotiin. Mutta
hänen mielestään viivyin kauan, ja siitä hän repi tukkiani, löi tänne
takaraivaani ja tuohon kulmaani. Silmääni millä lienee lyönyt. Se olisi
tappanut siihen paikkaan, mutta Pikkulan Santra kuuli kirkumiseni ja
juoksi hätään ja silloin nakkasi akka kivensä pellolle ja hyppien ja
noituen lähti höntyynsä. Uhkasi tappaa minut, jos vielä saa käsiinsä.
Se noitui ja hyppi kuin hullu. Minä lähdin juoksemaan metsään, mutta
pellon pientarelle päästyäni kaaduin ja kuinka kauan siinä lienen
ollut, ennenkuin toinnuin ja lähdin tänne rannalle.
-- Se on äitipuoli se! No mitä varten tänne rannalle? kysyi Erkki.
-- En aikonut mennä enää kotiin. Toivoin kuolevani tänne.
-- Missä se isäsi oli, kun ei tullut apuun?
-- Se oli kirkolla. Eilen meni itseään ja akkaansa kirjoittamaan
lukukirkkoon.
-- Hm. Rippivieras pitänyt aamuhartaushetken.
-- Onko se ennenkin ollut niin pahana sinulle, se akka?
-- On monestikin, tuossakin on iso aho, josta repi tukat, sanoi tyttö
kädellään osoittaen päälakeensa.
-- Kun se isäsi antaa sen sinua repiä?
-- Minkä sille isä taitaa, kiittää kun saa pitää silmät päässään.
-- Miksi et jo ennen ole lähtenyt oman onnesi nojaan.
-- Isä on aina houkutellut, kun se ei saa minkäänlaista apulaista...
Nyt en aio enää mennä, menen vaikka koskeen, sanoi tyttö ja samassa
alkoi itkeä.
Mikko, joka oli kaiken aikaa korvalliset kuumina kuunnellut ääneti,
sanoi nyt jäykästi:
-- Ei tarvitse enää mennä koskeen eikä Pekkilään. Lähdet meille, niin
ehkäpä tukkasi saavat rauhan.
-- En minä saa teillä rauhaa. Ne hakevat sinne ja vievät
väkiselläkin... Meninhän minä jo kerran Timolaan, niin isä haki ja vei
väkisellä, kun olin alaikäinen, sanoi tyttö itkunsa seasta.
-- Katsotaan kannasta rekeä, tuleeko Pekkilän läntsykkä hakemaan sinua
meiltä, sanoi Mikko tulisesti silmät säihkyen.
-- Ja pitäisi kai lainkin olla meidän puolellamme, kun sinä olet minun
äitini sisaren tyttö... Sinä ihmisraukka olet todellinen orpo, sanoi
Auno, ja kirkkaat kyyneleet kihahtivat silmien nurkkiin.
Sikri tuli nyt Mäkelään ja Auno pesi ja liotteli veren Sikrin päästä,
voiteli haavat puuöljyllä, pani huolellisesti kääreet ja toimitti tytön
aittaan nukkumaan, mistä Sikri huomenaamuna tuli pirttiin virkeänä,
mutta aroin katsein silmäillen kaikille suunnille.
Mikko ja Auno istuivat pöydän takana aamukahvia juomassa, ja sinne
kutsuttiin Sikrikin. Mutta samassa nähtiin Pekkilän ukon Keskitalosta
päin kiirein askelin astua työntelevän. Miehen asia arvattiin ja
silloin Mikon korvalliset kävivät punaisiksi.
Pekkiläinen työntyi pirttiin ja silmät sattuivat ensimäiseksi Sikriin.
Vieras istui penkille, mutta kun ei vieraalta kysytty sanomia ja kun
hän muutenkin kohtasi kylmiä katseita, sanoi hän tiukasti:
-- Tännekö se Sikri on pohjaistunut? Minä tulin hakemaan, alahan
toimittautua mukaan.
Sen kuultuaan Mikko loi Pekkiläiseen silmäyksen, jonka olisi luullut
ainakin sylen verran siirtävän katsottavaa kauemmaksi, ja sanoi:
-- Alahan laittaa luitasi nyt pois minun näköpiiristäni ennenkuin
kerkiän antaa kiireen voidetta. Sitä on tuossa halossa semmoiselle
turvattoman orvon hoitajalle. Tyttö ei lähde sinun matkaasi.
-- Sinäkö meinaat anastaa minulta lapsen! Helisevissäpä kävelet, mies!
Siihen ei ole pitkä aika, sano minun sanoneen, sanoi Pekkiläinen
vihasta sähisten ja suurta päätään nyökyttäen sanainsa mukaan.
Mikko hyppäsi pöydän takana pystyyn kuin lentoon lähtevä ja sanoi: --
Etkö meinaa totella sanaani?
Pekkiläinen tunsi nyt tuhon tulevan, hyppäsi seisoalleen ja lähti
kiireen kaupalla ulkonevine suurine jalkoterineen mennä läntsimään ulos
poristen: --- Kyllä semmoisia oriita on taltutettu ennenkin, kyllä
tänne kohta tulee vieraita, joitten mukaan lähtee tyttö ja helisevissä
lähdet niitten mukaan itsekin.
Sen enempää ei Pekkiläinen kerjennyt porista, kun kuuli Mikon raskaat
askeleet kintereilleen. Juoksujalassa syöksähti vieras ulos ja
räiskäyttämällä löi oven jälkeensä kiinni. Ja kohta nähtiin Pekkiläisen
samaa Keskitaloon vievää pellon piennarta, jota oli tullutkin, vihaisen
näköisesti astua tempovan, ja pää pyöri puoleen ja toiseen
vilkaisemaan, näkyykö Mikkoa tulevaksi. Auno ja Sikri kiirehtivät
akkunasta katsomaan. Auno nauraen:
-- Pekkiläinen menee kuin saaliin jaolle.
Sikri jäi Mäkelään ja oli iloinen kuin perho. Hän autteli Aunoa
kaikissa tehtävissä, ja kun isän uhkauksista ei näkynyt mitään
koituvan, kävi Sikri päivä päivältä iloisemmaksi.
Oli heinäkuu puolivälissä, kun tuli Mäkelään suuri joukko
talvimatkailijoita ihmettelemään Mäkelän satumaista kuusta.
Matkailijain joukossa oli lääninkamreeri rouvineen. Rouva oli entisen
Salmenniemen rovastin tytär, joka oli nuoruudessaan kiipeillyt tuon
kuusen oksilla, kun isä ja äiti tulivat tänne marja-aikana kyläilemään.
Sikri oli eilen ja tänäpäivänä poiminut mansikoita viedäkseen
kirkonkylään kaupaksi. Kun nyt Auno kuuli kamreerinrouvan mainitsevan
marjoista, nykäisi hän Sikriä mukaansa lähtemään ulos. He palasivat
kohta, Sikri kantaen suurta maljaa kukkurillaan hohtavankypsiä suuria
mansikoita ja Aunolla kumpaisessakin kädessään isot maitomukit.
Laskiessaan maitomukit pöydälle Auno sanoi:
-- Tässä olisi vieraille marjoja ja maitoa, mutta asian mukaisia
syöntiastioita meidän talossamme ei ole.
Vieraat naurahtivat ja rupesivat kuin kotonaan tapailemaan astioita.
Pian oli kullakin oma astiansa, kamreerilla ja hänen rouvallaan
porsliiniset lautaset. Sikri toi vielä kolme kissanpään kokoista
mokaretta sokeria. Vieraat kurikoivat sokeriharkot pienemmiksi
paloiksi. Kukin sai palan, josta rupesi taskuveitsellään raaputtamaan
sekorijauhoa marjamaitoonsa. Kamreerin rouva, jonka katse oli kiintynyt
Sikriin, sanoi:
-- Kun minä tarvitsisin juuri tuommoisen tyttösen, niin eikö emäntä
antaisi tuota tyttöä minulle, jos nimittäin tyttö tahtoisi lähteä?
-- Saatte kai sen, kun ette muuta tahtone, sanoi Auno iloisesti.
-- Aivanko totta?
-- Aivan totta kuin vettä. Se on kaikkein turvattomin orporaukka.
Äitipuolensa hengenrajoja myöten rusikoimana kuukausi takaperin
löytönämme löysimme tuolta joen rannalta. Oli paennut sinne kuolemaan,
kuten kuolinhaavan saanut metsän otus.
Kaikki vieraat keskeyttivät syöntitoimensa ja kääntyivät katsomaan
Sikriin ja Aunoon.
-- Ei jouda saduksi. Vielä on akan kiven haava tytön päässä ja kulmassa
kuhmu. Silmän ympäriltä juuri näinä päivinä on kadonnut kuolleen veren
kiehkura.
-- Ja irtikö sitä pidetään sellaista petoa? sanoi kamreeri ja tummat
silmät säihkivät tulisina.
-- Vähänpä irtikin. Ukon läntsykkä tuli ihan rautakahleitten uhalla
hakemaan tyttöä sinne, mutta me emme antaneet.
-- Hakemaan tyttöä sinne! huudahti kamreeri. -- Olisi sietänyt saada
halosta muistoa sen asiamiehen.
-- Jos ei olisi lähtiessään venyttänyt askeleitaan tavallista
pitemmiksi, niin se olisi saanutkin halosta kiireen voidetta, sanoi
Auno.
-- No mitäs se sitten sanoo tyttö, Sikrikö se kuului olevan nimesi?
Lähdetkö sinä sinne Merikaupunkiin meidän kotiimme? kysyi rouva.
Sikri katseli hieman arasti Aunoa silmiin, eikä tullut sanaa suusta.
Auno kiersi kätensä tytön kaulaan ja sanoi ystävällisesti: -- No sano
nyt, lähdetkö vai et. Siellä kyllä ei ole Pekkilän akasta pelkoa.
Sikri käänsi päänsä Aunoon päin ja sanoi tuskin kuuluvasti: -- Lähden.
-- Aikoo tämä lähteä, ilmoitti Auno hymyillen.
-- No meiltä ei tule Pekkilän ukko eikä akka hakemaan tyttöä, sanoi
kamreeri jäykästi.
-- Ei tule. Ei tule, toisti rouvakin. -- Me täällä Salmenniemen
kirkonkylässä ja lähipaikoilla kyläilemme noin viikon päivät. Sitten
kotimatkallamme poikkeamme ottamaan sinut mukaamme. Niinkauan saat olla
tämän hyvän emännän turvissa. Sitten meissä Jumalan avulla on turvaa
kaiken puolesta, sen lupaamme.
Marjasyönti oli loppunut. Kamreeri nousi lähtemään. Isäntäväen
kiellosta huolimatta kaivoi kukin vieraista taskustaan markan ja heitti
pöydälle ja kiirehti Aunoa ja Sikriä hyvästelemään. Ja kohta nähtiin
valkolakkisia nuoria miehiä ja valkolakkisia neitejä rinnakkain
parikkaina, jälkimäisenä parina harmaahattuinen kamreeri ja
tummapäähineinen rouva, kävellä heilottavan alasmäkeen painuvaa
kirkonkylälle vievää tietä.
Vierasten kadottua metsän suojaan Auno ja Sikri tulivat pöydän luo ja
luettuaan kahdeksantoista hopeamarkkaa ja kaksi viisimarkkasta sanoi
Auno:
-- Saitpa, Sikri, hyvän hinnan marjoillasi. Näillä ostetaan nyt
vaatetta ja laitetaan, ettei Pekkilän ryököissä tarvitse lähteä
Mäkelästä. Nyt, Jumalan kiitos, sinun kurjan orporaukan edessäsi
loistaa elämä, eikä kuolema ole enää katsomassa vasten silmiäsi.
* * * * *
Sikri oli viety ja kesä oli kulunut jo lokakuuhun saakka. Pekkilästä
päin ei kuulunut hiiren hiiskausta. Mutta eräänä päivänä Mikko
Aunoineen ja Matti-poikineen istui päivällispöydässään mitään pahaa
aavistamatta. Väliin he katselivat ulos, kun pilvien raosta paistavat
auringon valolevyt tuulen nopeudella kulkivat vaarojen rinteitä ja
laaksojen pohjia jättäen harmaan pimennon jälkeensä. Hulmahtipa aina
pirttikin valoisaksi ja lattialle ilmestyi akkunoitten laajuiset
valovyöt, jotka samassa katosivat ja huone peittyi levottomaan pimeään.
Valon leikitellessä tällä lailla rauhattomasti tuli lautamies kahden
toverinsa kanssa pirttiin. Miehet istuivat umpimielisen näköisinä
penkille.
Mikko luki kasvoista vieraitten asian, mutta ei ollut siitä
tietääkseenkään, kysyipä vain:
-- Mitä sitä vieraille kuuluu?
-- Eipä liikoja, sanoi lautamies. Sitten hän rykäisi tekorykäyksen ja
sanoi: -- Pekka Pulkkinen se vaatii sinua oikeuteen lapsensa
valtaamisesta ja sen kaupitsemisesta orjaksi.
-- Hohhoh! Nytpä eivät ole asiat pienuudella pilassa, sanoi Mikko
ääneensä nauraen. -- Eiköhän tuossa olisi vähän niinkuin tinkimisen
varaa.
-- Oikeuspa hänet tutkii... Onhan siinä vähän paha puoli se, kun ette
pitäneet tyttöä kotonanne, vaan päästitte alaikäisen siirtymään
maailman jalkoihin.
Mikko hymähti vain eikä jatkanut minkäänlaista puhetta. Vieraat näkivät
Mikon ylpeän mielen ja nousivat lähtemään, mutta silloin Mikko sanoi:
-- Elkääpä kiirehtikö ennenkuin laitan teidät asialle. Timolan isäntä
ja emäntä ja Pikkulan Santra ovat haastettavat minulle todistajiksi
siinä Pulkkisen jutussa. Mikko haki kamarista sopivat haastepalkkarahat
ja heitti ne ylpeästi lautamiehen kouraan. Nyt lautamieskin ymmärsi
seurueineen lähteä pois.
Oikeuden istuntohuoneessa seisoi yleinen syyttäjä hajasäärisenä ja
virallisesti pönäkkänä, seisoi tavallisella paikallaan oikeuspöydästä
kolmisen askelta syrjässä. Tuomari oli heittäytynyt keinutuolinsa
selkänojaa vasten selkäkenoon ja silmäili tarkoin Mikkoa, näkyisikö
miehessä arkuuden merkkejä, kun se on niin törkeästä rikoksesta
haastettu. Mikko kuitenkin seisoi rauhallisena tuomaria vastapäätä,
verkalleen käänteli päätään nähdäkseen huoneen kaikille suunnille.
Tuomari kääntyi kantajan puoleen ja kysyi sävyisästi:
-- Mitä tässä nyt sanotaan?
Pekkiläinen rykäisi kaksi tekorykäystä, kohotti harmaakulmaisen suuren
päänsä pystyyn, jolloin kaulasta näkyi pystyssä töröttävä,
tummanharmaaksi pinttynyt hurstipaidan kaulus, joka oli kaitaisella
silkkihuivin siisnalla alempaa sidottu kiinni, aukaisi suunsa ja sanoi:
-- Tämä vastaaja Mikko Mäntynen viime kesäkuussa valtasi ja anasti
minun alaikäisen lapseni Sikrin ja sitten kuukauden perästä, viime
heinäkuussa kaupitsi sen Merikaupunkiin orjaksi.
-- Merikaupunkiin orjaksi? keskeytti tuomari.
-- Niin, Merikaupunkiin orjaksi, siten tuottaen minulle, lapsen isälle,
sanomatonta harmia ja tuskaa. Tästä aivan ennenkuulumattomasta teosta
vaadin hänen langettamistaan kaikkein ankarimpaan edesvastuuseen ja
rangaistukseen.
Tuomari kirjoitti kantajan kanteen pöytäkirjaan ja kääntyi sitten
Mikkoon päin kysyen lauhkeasti: -- Mitäs tähän nyt sanotte?
Mikko rupesi verkalleen ja jäykästi kertoilemaan, millaisessa tilassa
tyttö oli löydetty, miten häntä oli Mäkelässä hoidettu ja miten hän
sitten oli joutunut kamreerin perheeseen. Hän uskoi tehneensä siinä
tytölle hyvän työn, tyttö oli sieltä jo kirjoittanut ja kiittänyt
Mikkoa.
-- Lääninkamreerin hoitoon Merikaupunkiin, itsekseen jatusti tuomari.
Pulkkisen todistajat kävivät ensin kaikki puhumassa, sitten huudettiin
Pikkulan Santra sisään. Hän astui keihakkana oikeuspöydän eteen ja jo
tulennasta näki, että muija tietää jotakin. Kun tuomari oli kysynyt,
mitä Santra asiaan tiesi, suoristui Santra vieläkin suoremmaksi ja
sanoi kelkkeästi:
-- Tiedän minä sen, että likellä Pekkilätä asuessani olen usein nähnyt,
että tämän Pekka Pulkkisen eukko, Sikrin äitipuoli, on repinyt Sikrin
tukkia ja lyönyt sitä kuin järjetön. Tyttö on paennutkin toisiin
taloihin, mutta tämä ukko on keppi kädessä pakottanut tytön palaamaan
takaisin. Ja viimeksi viime juhannusaamuna pellollaan akka rääkkäsi
tyttöä, repi tukkia, otti pellosta kiven mukulan ja mukiloi sillä
tyttöä päähän. Ja miten olisikaan tyttöparan käynyt, jos en olisi
kerjennyt hätään ja jo näkösen päästä huutanut: »Elä tapa, elä sen
tulinen ruoja tapa sitä tyttöä!» Silloin se kuitenkin heitti uhrinsa
käsistään ja tasakäpälässä hyppien, noituen ja tappaa uhaten mennä
rötkelti huoneeseensa. Luultavasti se häpesi minua.
Santran puheen aikana tuomarin kaulasuonet pingottuivat paksuiksi
makkaroiksi ja korvain lehdetkin kävivät punaisiksi kuin hiili.
Kun Santra sai mennä ulos, avasi Pekkiläinen suunsa jotakin sanoakseen,
mutta tuomari jyristi kohta kantapäätään lattiaan ja kielsi miestä
puhumasta.
Kesti kauan ennenkuin tuomari tunsi sen verran rauhoittuneensa, että
tavallisella äänellä voi sanoa, että isäntä Timonen käsketään sisään.
Se olikin nokka oven raossa jo odottamassa aukaisua, kun tiesi, että
hänen vuoronsa tulee Santran jälestä. Timolan isäntä kertoi miten
Pekkilän Sikri mustelmille lyötynä oli viime kevättalvella tullut
hakemaan häneltä turvaa ja miten raa'alla pakotuksella tyttö oli haettu
takaisin kotiin.
Kauan kesti odotusta ennenkuin huudettiin kaikki asialliset sisään.
Tuomari alkoi jyrisevän kovalla äänellä lukea, että kihlakunnanoikeus
on katsonut oikeaksi kumota kanteen ja tuomita kantajan vastaajalle,
Mikko Mäntyselle maksamaan oikeudenkäyntikuluja kahdeksankymmentä
markkaa sekä kantajan loukkaamisesta sata markkaa ja orvon tyttönsä
sopimattomasta hoidosta kolmesataa markkaa sakkoa, joista puolet Suomen
kruunulle ja puolet vastaajalle.
* * * * *
Lappalaisten vangitseminen samoin kuin Jertan ja Sikrin jutut tuottivat
Mikolle kuntalaisten luottamuksen. Mikon suora, järkähtämätön
oikeudentunto ja uhrautuvaisuus oikeuden puolesta tuli yleisesti
tunnetuksi.
Kolmastoista luku.
Oli talvinen pyhäilta, pakkanen paukahteli nurkissa, täysi kuu
hopeanhohtavana paistoi itäiseltä taivaalta. Kuun valossa sekä maalle
että kuusen oksille karttunut lumi säteili pieniä kirkkaita säteitä.
Mikon luo Mäkelään oli tullut neljä kunnan luotetuinta miestä
valittamaan rovastin ahneutta ja väärinkäytöksiä saatavain kannossa. He
olivat tulleet ajatelleeksi, että rovasti ehkä häpeäisi, jos tuosta
kirjoitettaisiin sanomalehteen. -- Me päätimme pyytää sinua sitä
tekemään, meiltä muilta se ei synny, ja jos joltakin syntyisi, niin se
on rovastin suosiossa, ja koirahan ei koiran häntää polje, sanoivat
miehet.
Mikko ajatteli kauan ja viimein sanoi: -- Kyllä minusta se tuntuu
tavattoman vastenmieliseltä, mutta kun se on teidän tahtonne ja ehkä
monen muun tahto, niin jospa kirjoitan, tuli hänestä perästäkin tuohta
tai malkaa.
Kun asia oli päätetty, haki Mikko paperinsa ja kirjoitusneuvonsa
pöydälle ja rupesi kokonaiseen isoon arkkiin kirjoittamaan. Vieraat
tupakoivat äänettöminä, eivät keskinäiselläkään puhelullaan tahtoneet
häiritä kirjoittajaa. Kirjoittaessa Mikon korvalliset ja kasvotkin
tulistuivat ja väliin lauhtuivat. Puolitoista tuntia saivat vieraat
tupakoida, ennenkuin se arkki oli täyteen kirjoitettu ja kirjoitus
valmiina, jolloin Mikko sanoi:
-- Kuulkaapas nyt kun luen, onko tässä teidän mielestänne liikaa tai
lisättävää.
Kun Mikko oli lukenut loppuun, sanoivat vieraat kuin yhdestä suusta:
-- Siinä ei ole rikkaakaan liikaa, ja muutenkin on sanottu, mitä
sanottavaa on. Olemme valmiit kirjoittamaan alle.
-- Riittää kai se, kun minä yksin kirjoitan alle, sanoi Mikko, haki
kirjekuoren, johon kirjoitti: »Kalevalan Kaiulle», ja pani kirjeen sen
sisään. Miehet saivat sen viedä postiin.
Tulevana pyhänä olikin se Kalevalan Kaiussa toista palstaa pitkänä
kirjoituksena luettavana. Kirkkomiehet toivat pappilasta kuulumisia,
että rovasti aikoo nostaa kunnianloukkausjutun Mikkoa vastaan. Mikon
mieltä hieman vavahutti, mutta kun hän tiesi totta kirjoittaneensa,
niin ei osannut mitään pelätä. Tuntui vaan vähän ilkeältä joutua taas
käräjiin, hän kun ei halunnut miksikään käräjäpukariksi, vaikka oli
saanut jo muutaman kerran käräjätuvassa käydä.
Rovasti haastoi Mikon maaliskuussa pidettäviin käräjiin, kuten oli
uhannut.
Pappilassa oli suurin juhlallisuuksin vietetty rovastin
viidettäkymmenettä nimi- ja syntymäpäivää, ja tuomarikin, hovioikeuden
määräämä uusi tuomari -- oli ollut siellä ja viipynyt myöhään yöhön,
minkä tähden tänä aamuna aloitettiin oikeuden istunto kaksi tuntia
myöhemmin kuin muina päivinä. Hyvin olivat tuomarin kasvot pöheisinä,
silmävalkeaiset verestävinä ja ääni äräkkänä. Kauan piti miehen
tuomioistuimellaan rykästellä ja kakistella ennenkuin hän kykeni
puhumaan.