eväitä niin paljon mukaansa, että pääsevät ensimaiseen kylään ja
voivat, joskin vain niukasti, ruokkia kuljetettavansa sinne asti.
Toiset rupesivat laittamaan nuorilla lappalaisia toisiinsa kiinni. Sen
verran jätettiin väliä, että miehet sopivat hyvästi kävelemään ja
jälkimäinen edelliseltään näkemään jalkoihinsa. Kohta seisoikin yhdessä
jonossa kymmenen voivottelevaa ja sydämensä pohjasta rukoilevaa
karvaista ihmisolentoa, kädet selän taakse sidottuina toisissaan
kiinni.
Mikko antoi nyt Pentille revolverinsa ja sanoi kovalla äänellä ja
määräävästi:
-- Jos matkalla rupeavat vastustelemaan, niin käyttäkää omaa lakianne.
Tämä auttaa lopussa, jos ei vähemmästä ole apua.
Joukosta kuului rukoilevia pyyntöjä: -- Älkää rakas herra toki määrätkö
meitä tapettaviksi, armahtakaa edes lastemme tähden.
-- Ei teitä tapeta, vaan annetaan tietää mikä on pahantekijän palkka,
sanoi Mikko jäykästi.
Jono lähti liikkeelle. Pentti raskas eväslaukku selässään noin
sylenpituisesta jukosta talutti etumaista, ja kantaen vieläkin
raskaampaa evästarakkaa lähti Teppo kävelemään jälkimäisen takana.
Kymmenen lenkojalkaista, suurikenkäistä, matalaa miestä neljäntuulen
lakit päissään takaraivolle kallistettuina lähti hajalla säärin kahden
ison miehen välillä astua vemmeltämään. Matkue katosi heti kuusikon- ja
männikönsekaiselle rinteelle, mutta kauan kuului vankijonon valitus.
Hiljalleen loittoni sekin, vain metsän rinteistä saapui hienoa kaiun
hyminää, joka vaimeni tyyneksi, auringon kultaamaksi illan rauhaksi.
Saadakseen aikaan sovinnon meni Mikko Venäjän herran luo ja
ystävällisin kasvoin työnsi kätensä herran käteen, puristi sitä
lämpimästi ja toisella kädellään taputti olkapäähän. Venäjän herra
hyppäsi seisaalleen, rupesi iloisesti pölisemään ja tahtoi kaksin käsin
Mikon sulkea syliinsä ja suudella häntä, mutta Mikko esti sen, taputti
vain toistamiseen olkapäähän ja hymyilyllään näytti, että hän ei ole
vihassa. Nyt rupesi Venäjän herra viittilöimään käsillään ja
osoittamaan liikkeillään, että Mikon pitäisi häntä lähteä viemään
sinne, mihin lappalaiset viedään, mutta Mikko ilmaisi merkkikielellä,
että hänen oli lähdettävä rajalle. Venäjän herra otti eväskorinsa,
jossa oli vain leivän kannikka, näytti kannikkaa Mikolle, heitti sitten
koriin ja surullisen näköisin kasvoin kallellapäin näytti Mikolle
tyhjiä käsiään ja taas viittilöi ja pölisi sinne päin, mihin
lappalaisia vietiin.
Mikko nouti silloin eväistään kaksi leipää, ojensi ne Venäjän herralle
ja viittasi rajan suuntaan, kallisti sitten päänsä käteensä, ummisti
silmänsä ja nukkuvan hengityksellä ilmaisi, että tässä ollaan yötä.
Sitten päänsä oikaistuaan viittasi rajan suuntaan, jotta Venäjän herra
ymmärtäisi tässä oltavan yötä ja aamulla lähdettävän rajaa käymään.
Nyt rupesivatkin miehet tekemään yömajoja ja nuotioita. Olisi kyllä
ollut iltaa käydä raja hakemassa sille kohdalle, mutta Mikko tunsi
kaulansa kipeäksi eikä tahtonut sitä enää vaivata. Haettuaan
taistelupaikalta sinne pudonneen hyvän linkkuveitsensä hän istuutui
kaulaansa hieroskellen kaatuneen puun jäkäläiselle rungolle ja antoi
miesten laittaa yön tarpeita.
Kahdeksas luku.
Kolmas päivä oli jo puolen korvilla, kun saapuivat evääntuojamiehet
rajalle ja heidän mukanaan Risto Tervakka, hänkin ruokataakkaa kantaen.
Riston oli Suomen herra toimittanut työmieheksi ja samalla tulkiksi
Venäjän herralle, kun Risto pienenä poikasena Venäjällä kerjuulla
ollessaan oli oppinut venäjän aivan selväksi.
Kun Risto nyt sanoi Suomen herralta terveiset, pääsi Venäjän herran
suusta huutava ihastus. Kaksin käsin hän sulki Riston syliinsä ja
tahtoi suudella, koko mies näytti olevan täynnä sydämellistä iloa.
Kun päivä ei ollut päivällisen kohdalla, niin lähtivät miehet
joukollaan viemään rajaa eteenpäin, kunnes tulisi vastaan vesipaikka.
Mutta Venäjän herra pidätti Riston puhetoverinaan ja tahtoi saada
hetimiten kerrotuksi kaiken, mitä on tapahtunut sen jälkeen, kun Suomen
herra täältä lähti.
Päivällistulella sai Risto kuulla asian oikean laidan ja hän ilmoitti
silloin Venäjän herralle, että tämä oli asettunut rosvoja puolustamaan
ja että Mikko oli nimismiehen palvelija ja saattoi hänen puolestaan
vangita paitsi rosvot myös heidän auttajansa, jonka hän saattaisi
vieläkin antaa Suomen viranomaisten käsiin, jos tahtoo.
Nyt Venäjän herran ruskeat silmät muuttuivat hätäisiksi, hän ymmärsi
olevansa verkossa. Mikko oli hänelle hyvänä vain saadakseen hänet
seuraamaan itseään, kunnes voi jättää hänet viranomaisten käsiin. Nyt
hän antoi Riston kertoa Mikolle, että hänet oli petetty, lappalaiset
olivat muka hänelle kertoneet, että porot olivat omia, suomalaisilta
ostettuja, ja sen vuoksi niillä oli korvissa suomalaisten merkit.
Sitten Venäjän herra kättä puristaen Riston avulla pyysi Mikolta
anteeksi erehdystään, ja kun Mikko oli luvannut olla asiasta
kantelematta, pyysi Venäjän herra saada kirjoittaa taskukirjaansa Mikon
ja Mikon vaimon nimen ja osoitteen, jolla saa postilähetyksen Mikolle
lähetetyksi. Hän muka aikoi lähettää Mikolle ja Mikon vaimolle
kallisarvoiset joululahjat, joihin antaa piirtää kumpaisenkin koko
nimet. Mikko kiitti nyt kättä puristaen Venäjän herraa ja taputti
olkapäähän.
Neljäntenä päivänä saapui rajalle Pentti ja Teppo tuoden lämpimät
terveiset nimismieheltä. Pentti kaivoi taskustaan rotisevan
satamarkkasen, ojensi sen Mikolle ja sanoi:
-- Tämän lähetti teille nimismies vaivastanne palkkioksi, ja sitä
pahoili, kun ette sitä Venäjän herraa tuoneet samalla tänne. Olisi
opetettu tuntemaan Suomen lakia.
Venäjän herra tahtoi tietää mitä merkitsi satamarkkasen lähetys
Mikolle. Risto selitti nyt sen juurta jaksain Venäjän herralle. Sitä
kuullessa herran silmät taas tulivat hätäisiksi ja ennestään ruskeat
korvalliset kävivät vieläkin ruskeammiksi. Hän puhui melkein hätäisesti
muutamia sanoja Riston kanssa. Sitten Risto kääntyi Mikon puoleen ja
sanoi:
-- Herra pyytää kysymään, onko nimismies käskenyt vangita hänet ja
vangitseeko Mikko hänet.
Mikko tarttui Venäjän herran käteen ja sitä lämpimästi puristaen sanoi
kovalla äänellä:
-- Minä kun olen luvannut olla kantelematta, niin minä en vangitse
teitä, ja kun minä en teitä vangitse enkä vaadi vangitsemista, niin
kukaan ei teitä Suomessa vangitse, ellette tee uutta rikosta.
Kun Risto tulkitsi Mikon sanat Venäjän herralle, niin herralta
hyrskähti sydämen pohjasta kohoava ilon sysäys ja silmien nurkkiin
ilmestyi kirkkaat kyyneleet. Oikein kaksin käsin hän nyt taputti Mikkoa
olkapäihin ja sanoi ystävällisesti jotain, minkä Risto suomensi: »Sinä
jalomielinen herra, pidän teidät muistossani». Sen jälkeen oli Venäjän
herra aina hyvällä tuulella ja iloisena. Hän ei näyttänyt muistavankaan
niskassaan kannettavaa nyrkinkokoista veripahkaa.
Kun kaikki miehet nyt olivat kotiutuneet rajalle, rupesivat he
yhteisellä kiireellä jouduttamaan rajaa Kemijoen latvan jokihaaraan,
ollakseen siellä ennenkuin Suomen herra tulee sinne levähtelemään
uutta, kaikkein vaikeinta taivalta varten, minkä tiedettiin olevan
Paatsjoelle mennessä, ja onkimaan jokihaaran harreja, rautuja,
nieriäisiä ja tammakoita. Yhdeksäntenä päivänä Suomen herran lähdöstä
olivat jo miehet jokihaarassa. Aamusella ennen auringon nousua oli
taivas ruvennut hikeytymään, koko ilma hämärtyi kuin auringon pimetessä
ja kävi yhä raskaamman näköiseksi. Juuri kun miehet saapuivat
jokihaaraan, rupesi tuulemaan raskaasti, satamaan taivaan täydeltä ja
ukkonen siellä täällä laimeasti jyrähteli.
Vettä tuli taivaalta aivan kaatamalla. Tuuli kuljetti sitä harmaana
tuiskuna metsän lomia myöten, eikä minkäänlainen metsä voinut suojata
tältä vesiryöpyltä. Siitä huolimatta miehet kuitenkin laittoivat
sankkaan aarniokuusikkoon vankan nuotion palamaan. Tuulen puolelle
tehtiin syltä paksu seinä kuusia vasten pystytetyistä parin sylen
korkuisista kuusista. Nyt tämä seinä suojasi tuulen, ja rintimaisia
kuusia myöten valui satanut vesi alas, joten majaan ei tullut yhtään
vettä. Siihen kuusten sammaleiselle juurelle, missä ei muuta roskaa
näkynyt kuin kuusista karisseita suuria pörhistyneitä käpyjä,
asettuivat miehet nuotion paisteessa kuivailemaan itseään. Siihen
ystävällisesti naurua hörhöttäen iloisin naamoin ja pölisten tuli
Venäjän herrakin joukkoon. Hän oli iloissaan siitä, että jouduttiin
tänne sateen ajaksi ja päästiin näin hyvään suojaan, jossa ollaan kuin
Novgorodin parhaassa hotellissa.
Lappalaisten teurastamia parhaimpia lihoja oli otettu mukaan, ja vaikka
oltiin kalaveden rannalla, laittoivat miehet kolme kattilallista lihaa
tulelle. Tätä lihavelliä Venäjän herrakin särpi ja ihastuksissaan
pölisi, ettei Novgorodin parhaassa hotellissakaan ollut saanut parempaa
lientä.
Koko yön satoi vettä. Sateen ja tuulen kohina milloin hurjemmin,
milloin hieman laimeammin kuohui metsässä. Mutta majan asukkaille ei
satanut pisaraakaan, ainoastaan kuusien juuret nutjahtelivat nukkujain
alla ja nuotion liekki hulmahteli puolelle ja toiselle, juuri kuin
olisi tahtonut kaiottaa sääsket pois kumpaiseltakin puolen. Aamusella,
kun aurinko alkoi nousta, taukosi sade, pilvet ohenivat ja tuuli
kuoleutui aivan tyyneksi. Suurena, ihanana kultapyöränä kohosi vuorien
takainen aurinko, jonka kellahtavan kultaista lämpöä nyt myrskyn ja
sateen puhdistama luonto ahmien näkyi hengittävän keuhkoihinsa. Luonnon
valmistamaa juhlapöytää eivät nauttimatta sivuuttaneet joen harrit,
taimenet, raudut, nieriäiset eivätkä tammakotkaan, vaan kilpaa molskien
ja mäiskähdellen nokkivat joen pinnalla lehvottavia tai horisevia
perhosia ja muita hyönteisiä. »Noille nälkäisille täytyy tarjota
terästä», sanoi Väinö aamukahvinsa juotuaan, ja kohtapa olikin joka
mies joen rannalla vapa kädessä viskelemässä ja vetämässä onkeaan. Yksi
ja toinen harrin känttyrä, raudun sirkka, nieriäisen palko, taimenen
kämpäle ja tammakon penikka lensi rannan mättäikköiselle penkereelle.
Venäjän herrakin oli saanut ongen; hänkin rannan mättäällä seista
kamotti ja toisten esimerkin mukaan viskeli ja sinne tänne kuljetti
onkeaan. Vetäessään silloin tällöin harrin tai tammakon penikan
rannalle hän pölisi ihastuksissaan, juuri kuin lehmän olisi saanut.
Se toimi oli kaikista niin mieluista, että unohtivat syöntinsäkin, eikä
kukaan pitänyt mielessään, mitä kaloja ja montako oli saanut. Päivä oli
jo puolen rinnassa, kun Mikko näki, ettei siitä tästä hommasta toista
päätä tule. Hän nousi korkealle mättäälle ja tukkilaisen tapaan kovalla
äänellä huusi: »Kello s-o-o-i.» Silloin miehet kokoilemaan kaloja,
minkä käsissään saattoivat tuoda, ja laittamaan kalakeittoja tulelle.
Venäjän herrallakin oli suuri kyhmyniskainen harrin känttyrä, taimen ja
tammakko kourissa, kun hän nauraa hohottaen tuli jälempää muita
tulille. Hän pyysi Ristoa keittämään hänelle erityisen kalakeiton. Pian
Venäjän herra jo katkeamaton naurun hymy kasvoissaan hoiteli kattilan
alla palavaa tulta tuntien povessaan kutsumusta keiton jouduttamiseen.
Miehillä oli nyt kaloja valtainen koko. He eivät tienneet itsekään,
mitä niillä tehdä. Entistä suolattua lohta oli enemmäksi kun yhdeksi
viikoksi, ja Aaro tiesi, että matkalla Paatsjoelle tulee melkein joka
päivä vastaan pieniä jokia, joista saa rautuja ja tammakon penikoita
niin paljon kuin haluaa. Vain taimenien parhaat kohdat suolattiin
matkaan otettavaksi, muut kalat jäivät rannalle läjään odottamaan
Suomen herran määräystä. Herran piti aikomuksensa mukaan viimeistään
tänään tulla. Yksi ja toinen kävi joen rannalla kuuntelemassa, eikö
alkaisi kuulua tulijain ääniä, mutta sieltä ei kuulunut mitään sinä
päivänä eikä vielä huomennakaan. Vasta ylihuomenna puolenpäivän
rinnassa alkoi joelta kuulua kolinaa ja puheen pälinää. Kohta joen
mutkan takaa ilmestyi ruskea venhe ja kohta toinenkin, joita miehet
sauvoimilla joen pohjasta työntelivät. Nauraen ja kovalla äänellä
pölisten Venäjän herra nyt etumaisena vökelti rantaan, missä Suomen
herra olikivuoteeltaan konkoi pystyyn ja alkoi kömpiä rannalle.
-- Tässä on matkan pää, ei juokse pituuttaankaan eteenpäin, sanottiin
kun keula oli tärähtänyt rantaan. -- Mikko sai nyt Suomen herralta
kuulla niiden lappalaisten kohtalosta, jotka tämä oli nähnyt
nimismiehen kotona. Oikein oli sääli raukkoja, kun oikeitten ihmisten
vaatetta ei ole rihmankiertämää päällä muuta kuin niissä neljäntuulen
lakeissa vähäisiä viilekkeitä. Karvaiset poronnahkapukineet
kesähelteelläkin ja mitten poimuissa kitisee syöpäläisiä niin paljon
kuin sopii. Venäjän herrakin sai nyt kuulla, että lappalaisia oli
lähdetty kuljettamaan Merikosken kaupungin linnaan, kunnes virkateitse
saadaan niitten papinkirjat ynnä muut asiaan kuuluvat tiedot, jolloin
ne sitten haetaan oikeuden tutkintoon.
Venäjän herra alkoi taas peloissaan kertoa, miten hänet oli petetty, ja
pyysi päästä matkustamaan Suomen herran mukana täältä pois, kun hänelle
ei tullut miehiä.
Tuliaiskahvia odotellessaan Suomen herra kyseli, miten raja on mennyt
vanhoihin merkkeihin tuntureissa ja missä se on menossa. Kun hän sai
kuulla, että raja on hyvästi kohdannut merkkipaikat ja että se on hyvän
matkaa Korvapuolitunturista Huurupäätunturiin menossa, sanoi hän
palaavansa takaisin venetietä ja sieltä aikojaan myöten matkustelevansa
Inarin kirkonkylään, josta toimittaa venheet Paatsjoelle. Niillä on
kaikkien miesten tultava kirkonkylään kylpemään ja puhdistelemaan
itseään, kun ei täällä jääkylmässä joen vedessä voi uidakaan.
Kuullessaan, että herra lähtee takaisin ihmisten ilmoihin ja lupaa
viedä kirjeen postiin, Mikko kaivoi laukustaan kirjoitusneuvot ja
taskukirjansa kannella kirjoitti kirjeen kotiin sillaikaa kun Timo
toimitti kahvia juotavaksi ja venhemiehet kalakeittojaan syötäväksi.
Suomen herra oli tuliaiskekkeriksi varustanut matkaansa monenlaisia
sokeri- ja vehnäleivoksia. Kun kahvi oli kaadettu kattilasta pannuun ja
pannusta kuppiin, alkoivat miehet juoda sitä herran käskystä
vehnäleipäkimpaleitten ja monenlaisten kompiaisten kanssa. Ja vinhasti
nyt miesten suut pulluilivatkin kahvia ryyppiessä. »Yhdeksän ei yhtä
odota», huomautettiin Mikolle, kun tämä yhä viipyi kirjoittamassa,
vaikka kaikki muut olivat jo saaneet juoduksi. Mutta Mikko ei heittänyt
kirjettään kesken, vaan sanoi: »Viipyneen eväät parahat.» Saatuaan
kirjeensä valmiiksi ja annettuaan sen herralle vietäväksi postiin pääsi
Mikko yksinään juomaan viimeksi ja sai loput leivoksista panna
matkaevääkseen.
Aaro sai arvioida, milloin olisi Paatsjoelle toimitettava venheet ja
opas. Viimeistään neljän viikon päästä arveli hän oltavan siellä. Mutta
opas saa venheineen olla jo puolen neljättä viikon päästä paikoilla.
Hän yksinään on joutilaampi odottamaan. Asettukoon hän noin kahdensadan
sylen päähän Paatsjoen niskasta jokea alas. Sillä Olostunturista
Kallopäähän katsoen näyttää raja niiltä paikoin menevän poikki joen.
Suomen herra kiirehti lähtöään joutuakseen huomenillalla Martinkylään
yöksi. Miehet saivat nyt ottaa venheistä ruokatavaransa: kolme
sadankilon säkkiä leipiä, kolme takkaa kuivia poronlihoja, kolmen kapan
pussin suoloja, kolme kymmenen kilon pyttyä voita, viiden kilon pussin
kahvia, kaksi isoa toppaa sokeria ja Mikolle erittäin kymmenen kilon
pussi parhaita riisiryynejä.
Kun tavarat oli otettu venheestä, käski Suomen herra venhemiesten ottaa
toiset puolet hänen vuodeoljistaan ja laittaa toiseen venheeseen
Venäjän herralle samanlaisen vuoteen kuin hänellä itsellään oli.
Oltiin lähtöä varten jo seisovillaan, kun Venäjän herra tarttui Mikkoa
käteen ja sitä lämpimästi puristaen ja ystävällisesti pölisten vakuutti
lähettävänsä lupaamansa joululahjat ja oman ja vaimonsa valokuvan ja
erittäin kellonvitjoissa kannettavan kalliin koristeen, johon on
piirretty Mikon nimikirjaimet.
Mikko sen kuultuaan kumarsi kiitokseksi, mutta samalla sanoi:
-- 'Lupa ei taloa hävitä', sanotaan. Nuo kauniit lupaukset ovat vain
sitä, että niitten varjossa pääsee livistämään rauhassa omaan maahansa.
Kun Suomen herrakin oli hyvästellyt kaikki miehet ja toivottanut
terveyttä näkemiin, lähtivät herrat ja venhemiehet rantaan, kaikki
miehet saattoivat lähtijöitä rantaan ja kun venheet olivat kääntyneet
matkalle, alkoi joka mies huiskuttaa mikä hattuaan, mikä nenäliinaansa,
mihin vastaukseksi herratkin heiluttivat nenäliinojaan, kunnes venheet
kiertyivät niemen taa. Silloin miehetkin lähtivät tulille valmistamaan
rajalle lähtöä. Kohtapa nähtiinkin kolmetoista raskastaakkaista miestä,
Aaro etumaisena, lähtevän Huurupäätunturia kohti ja katoavan metsään.
Huurupäätunturin juurelle pääsivät miehet vasta huomenna, matkalla
täytyi olla yötä. Mutta sillä tempulla, että mentiin suoraan Huurupään
juurelle, lyheni eväänkantomatkaa enemmän kun kolme peninkulmaa. Nyt he
saattoivat tyhjinä miehinä hakea rajan sinne, kaikki miehet
kirvesmiehinä.
Siitä yöpaikasta lähtiessä miehet tekivät sopimuksen, ettei pidetä
pyhää eikä arkea, vaan lyödään rajaa hengentulleen edestä päivät
päästänsä. Lyötäisiin yötkin, mutta Mikko ei voi antaa tietä, minkä
vuoksi se aika nukutaan ja päivän valjetessa ollaan valjaissa.
Kävikin niin, että ennenkuin näkyi yhtään venhemiestä rajansuun
seudulla, oltiin Paatsjoella onkimassa Paatsjoen lohia. Vasta kolmen
päivän perästä tulivat venheitten tuojat. Miehistä olivat silloin
muutamat ihan hämmennyksissä viikonpäivistä. Venheitten tuojilta täytyi
Mikonkin kysyä, mikä viikonpäivä siellä Inarin kirkon kylässä on
tänään. Mies naurahti ja sanoi:
-- Siellä on tänään perjantai ja huomenna on lauantai, mutta mikä
teillä täällä lienee?
-- Me otamme sen Inarin ajanlaskun käytäntöön. Olkoon meilläkin tänään
perjantai, sanoi Mikko.
-- Perjantai? Päästäänkö huomenillaksi kirkonkylään? kuului
miesjoukosta ääni.
-- Päästään, kun ollaan ahneina, sanoi venhemies. -- Nyt auttaa tuuli,
on ihan peräntakainen, kun vain pysyisi tuolla.
Miehet olivat jo ennakolta laittaneet eväittensä tähteet, kirveet ja
kattilat metsän sisään tehtyyn majaan. Laukuissa oli vain parin päivän
eväs. Nyt miehet eivät käskyä odottaneet. Kiireimmän kautta he
kantoivat rannalta kuusen oksilla peitetystä läjästä kolmekymmentä
suurta lohta venheeseen ja peittivät kuusen lehvillä, sitten
toimittautuivat laukkuineen venheisiin ja niin työnnyttiin matkalle.
Parisataa syltä täytyi virtaista joen rantavettä mennä sauvomalla,
mutta kun oli päästy joen niskaan, nostettiin purjeet. Silloin kaksi
suurta selkävenhettä lähti rinnakkain pakenemaan ensimäistä saaren
salmea kohti.
Kiihtyvä itätuuli pilvisen taivaan alla ikäänkuin lennätti venheitä
salmesta salmeen, mistä aukeni näkymään korkeita paljaspäitä
tuntureita, jotka kuin taikavoimalla siirtyivät sivulle ja uusia aukeni
eteen. Matka näytti eksyksissä kulkemiselta, mutta perämiesten
kasvoissa ei näkynyt vähintäkään arkuutta. Melan ponnesta pidellen
hallitsivat he venheitä. Keltainen vaahto kohosi venheitten vierissä.
Mikko viimein kysyi perämieheltään: -- Onko tämä nyt sitä kuuluisaa
kaksitoista peninkulmaa pitkää ja kahdeksan leveää Inaria?
-- On, tämä on juuri sitä. Tämä on täynnä saaria, sanoi perämies
tyynesti ja silmät rävähtämättä katsoi venheensä käyräkokkaisen nokan
yli matkan suuntaa.
-- Kuinka kauan luulette kestävän, ennenkuin ollaan kirkonkylässä?
-- Jos tätä menoa kestää ja tuuli pysyy tuolla eikä tyynny, niin
huomenaamuna ennen ihmisten ylösnousua ollaan kirkkorannassa.
-- Silloinko on kaksitoista peninkulmaa kuljettu?
-- Eikö tätä liene viisikintoista, vielä suden hännällä mitattua, sanoi
perämies tyynesti.
Taivas hämärtyi paksunevaan sileään pilveen ja tuuli kylmeni. Näytti
tulevan illaksi oikein kylmä itäsade. Mutta vasta puolen yön aikaan
rupesi hienosti tihuttelemaan vettä, joka hiljalleen muuttui
raskaammaksi sateeksi. Viluaan ilmaisevat miehet kyyristyivät
nuttuihinsa, missä venheen laita suojasi tuulelta, ja vaikka vilu
yhtämittaa hienosti värisytti ruumista, niin somalta vain tuntui, kun
venhe aaltojen keinuttamana sihisten ja kohisten halkaisi vettä. Ja
kuten perämies oli sanonut, oli aamulla tuskin aurinko vielä ylhäällä,
kun edestä ilmestyi pappilan maalattu kartano ja harmaa, matala
kirkontorni näkymään. Ne rupesivat juuri kuin rautatiejunan vauhdilla
tulemaan vastaan. -- Kun tultiin rantaan ja noustiin venheistä, rupesi
jokainen mies värisemään vilusta niin että äänikin värisi. Alettiin
kiirehtiä talojen suojiin. Perämies tiesi, että Suomen herra asuu
pappilassa. Siksi Mikko meni pappilaan päästäkseen siellä perheen
pirttiin sisälle. Mutta pappilan suuri jäniskoira puhalti portaan alta
esiin ja nähdessään nuotion savusta mustuneen oudon miehen se nosti
niin tavattoman haukunnan, että siitä melusta valveutui koko talon väki
ja samalla Suomen herrakin. Hän katsoi akkunasta ja näki Mikon koiran
ahdistamana kartanolla. Herra kun huomasi Mikon värisevän vilusta, niin
haki palvelijan käsiinsä, toimitti sen kahvinkeittoon niin kiireesti
kuin mahdollista. Pian palvelija höyryävät kahvikupit tarjottimella
tulla sipsutti huoneeseen, jolloin herra viittasi ensiksi tarjoamaan
Mikolle. Kun herra kahvia juodessa kuuli, että miehet olivat pyhänsä
arkensa työtä tekemällä voittaneet aikaa niin paljon, että enemmän kuin
kaksi vuorokautta ennen venheitten tuloa oli jouduttu joelle, sanoi
hän:
-- Nyt saatte levähtää ainakin tulevaan keskiviikkoon ja kylpeä joka
päivä. Sen näytte sietävänkin, kovin on kaulanne ja korvanne nokisen
näköiset.
-- Sitä kun aina väliin täytyy sääskien ahdistamisen takia hipua
pikiöljyä, ja aurinko paahtaa siihen, niin täytyyhän sitä mustua, sanoi
Mikko hieman nureksien.
Mikko vei sitten herran rantaan katsomaan venheessä olevaa lohien
paljoutta. Herra ihmetteli tavatonta saalista. -- Lohiako ne ovat
kaikki? kysyi hän.
-- Lohia ja niitä oikeita Valkeanmeren lohia. Niitä on kolmekymmentä
kappaletta, ne saatte te käyttää mihin tahdotte. Me olemme syöneet
lohia niin kylläksemme, että enemmän peloittaa kun haluttaa, sanoi
Mikko päättävästi.
-- Mutta mitä sanovat toiset miehet?
-- Eivät sano mitään, kyllä näille minä saan olla isäntä.
-- Kun asia niin on, niin minä annan majatalooni, pappilaan, noista
puolet ja loput kahtia nimismiehelle ja metsäherralle. Ja suuhan se
olisi lukkarillakin, mutta pappilasta saakoon hän osansa.
Kylmässä sateessa vastarannassa eivät Mikko ja herra viipyneet kauan,
vaan lähtivät taloon.
Kirkkoherrakin oli jo sillä välin noussut ja ensi töikseen kuultuaan
odottamattomasta lahjasta lähti heti rantaan katsomaan lohiaan.
Yhdeksäs luku.
Mäkelässä oli heinänteko ollut nyt kaksi kokonaista viikkoa aivan
seisauksissa, kun oli vain satamistaan satanut. Väliin oli yrittänyt
ilma kuivamaan, mutta samalla tupsahtunut uuteen pilveen ja lientynyt
sateeseen. Alituinen sade ja töitten edistymättömyys tekivät Aunon
mielen raskaaksi, mitä lisäsi katkeamaton, eroamaton kysymys, missä on
Mikko, ja Mikon viime kirjeen sanat: »Et osaa minulle kirjoittaa.»
Usein herahti silmiin kyyneleet huomaamatta, juuri kuin omia teitään.
Nyt oli pyhä ja naapurin kirkkomiehet toivat postista kirjeen, jonka
kuoressa näkyi Mikon käsiala.
Henkeään pidättäen Auno avasi kirjeen ja alkoi ahmien lukea ja kun sai
loppuun lukeneeksi, alkoi uudestaan. Mitä useammin hän luki, sitä
enemmän yleni mieli, ja juuri kuin sen kirjeen tuomana yleni ilmakin.
Ilta-aurinko laskeutui kirkkaaseen poutaan, eikä huomenaamuna auringon
noustessa näkynyt pienintäkään pilveä. Auno joudutti nyt entistä
aikaisemmin aamukahvin, jota juomaan ei Juhaniakaan tarvinnut
herätellä. Kenkäjalassa ja lähtöön valmiina tämä odotteli kahvin
joutumista ja ilmaa katsellen tuumaili: