-- Niinpä näyttää, sanoi Auno kopperehtaessaan kahvinjuontikompeita
pöydälle.
Pouta oli huomennakin, ja nyt pantiin pukaten pakaten lato täyteen
Juhanin eilisiä niitoksia. Tyytyväisenä istui Auno mättäälle ja sanoi
tovereilleen:
-- Jospa olisi Luojalta se armo, että tämä viikko olisi poutaa, niin
meidän heinäntekomme menisi kuitiksi.
-- Mistä meillä koko viikoksi olisi heinäntekoa? sanoi Juhani. -- Kun
tuo ala tuolla lahdenperässä lienee aholaisten, niin eihän tässä ole
kuin kaksi kokonaista alaa. Tämän alan tähteen pyyhiskelen tässä tänä
iltana, tuo menee huomenna, tuo viimeinen ylihuomenna ja silloin ollaan
selvät tervaksista.
-- Tuota perkkiöalaa et, kuule, pyyhkäisekään päivässä, sanoi Jertta,
-- siinä on kantoja, kun se on isävainaan perkkaama.
-- Isämeidän perkkaama. Enhän minä kantoja niitä, älä luulekaan. Minä
niitän vain heiniä, kannot jätän sinun isämeidällesi, jatusti Juhani
virnistellen ja lähti niittämään.
Auno istui vielä Jertan kanssa ja he katsoivat varsin tahallaan, kun
Juhani rupesi niittämään ja niitti kuin kilvassa.
-- Se kunniakseen koettaa, kun tietää ettei yhdessäkään talossa tällä
viikolla lopu heinänteko, päästä ensiksi irti, vaikka on yksinään
varsinaisena niittäjänä, sanoi Jertta.
-- Hm! Uskonpa, ettei Juhani paljaasta rahapalkasta olisi noin ahne ja
kaikessa kotiinpäin. Tässäkin sadeviikolla paikkasi latojen kattoja
ihan itsestään. En älynnyt esittääkään. Luulenpa, että Juhani toivoo
sinusta parempaa palkan lisäystä kuin rahaa.
-- Minusta? Hui, hai! Jo on mies mieltä vailla, kun siinä toivossa
puskenee.
-- Niin, mutta luuletko Niemelän Erkistä saavasi paremman miehen?
Uneksit pääseväsi rikkaaseen taloon miniäksi, mutta muistahan
sananlasku: »Niin on miniä miehelässä, kuin on koira kahlehissa». Kaksi
köyhää on paljon onnellisemmat kuin rikas ja köyhä yhdessä. Kyllä
Jumalalla on rikkautta, kun kahdella köyhällä on rakkautta.
-- Heitä jo höpinäsi! Akkaiselle puhemiehelle pannaan halko häntään.
-- Elähän sano! Minä olen kuitenkin yötä vanhempi ja askelta etempänä.
-- Pianhan minä sen tavoitan ja joudun edellesi.
-- Hyvä kun jäljessä pysyisit!
-- Tokihan tuossa kiireessä. Yhdestä aisasta on reki perässäsi tänäkin
kesänä, toisen aisan vetäjä kiipeilee Lapin tuntureilla revontulia
haistellen. Semmoinen se on sen kahden köyhän kohtalo, osa ja arpa.
Mutta köyhä kun pääsee rikkaan kainaloon, niin on kuin herran
kukkarossa.
-- Sinä puhut niinkuin sinulla ei olisi poskiluitakaan. Minullako olisi
reki yhdestä aisasta perässä. Etkö tiedä, että meillä on kumpaistakin
aisaa vetämässä mieheni lähettämät satamarkkaset. Minä vain työnnän
rekeä sitä mukaa kuin jaksan, ja maa on kasvamassa leipää vetäjälle ja
työntäjille. Mutta sinulle ei Niemelän pellot kasva muuta kuin kuivan,
kaunaisen, kyynelillä kasteltavan kannikan.
-- Tiedätkö varmaan vai sanotko summassa? sanoi Jertta ja lähti
haravoimaan Juhanin niitoksia.
Perjantaina ei Auno tullut niitylle, vaikka Juhani ja Jertta olivat
manailleetkin, että saataisiin haravat ja viikatteet tuoda iltasella
kotiin. Auno leipoi tänään kotona rieskaa ja vehnästä ja keitti illaksi
oikein juhannusjuustoa. Nyt Auno näki jo ennen tavallista
kotiintuloaikaa Juhanin ja Jertan viikatteet, hangot ja haravat
olallaan hiljalleen astuskellen kohoilevan alangolta kotiin.
Silloin hän toimitti pirtin pöydälle kuuman teekannun, kahvikupit,
sokeriastian kukkurillaan sokeripaloja ja vakaisen koon isoiksi
paloiksi leikeltyjä pehmeitä vehnäpaloja. Pantuaan tikaportaaseen
viikatteensa ja haravansa Juhani ja Jertta tulivat pirttiin.
-- Menehän sinä Juhani pöydän taa, Jertta olkoon ylimmäisenä
juomanlaskijana, ja pitäkää siinä juhlaa oikein jalkatenästä sen
muistoksi, että meillä on heinänteko lopussa, eikä kenelläkään muulla.
Auno lähti itse lypsylle ja sieltä palattuaan näki, että Jertta ja
Juhani olivat lopettaneet teen juonnin. Hän siirsi nyt teekojeet
latvapäähän pöytää ja toiseen päähän kantoi kaksi kukkurikuppia
ruskeakokkaista juustoa, kaksi viilihulikkaa, neljä rieskaa ja kaksi
kukkurilautasta hohtavaa kesävoita ja kehoitti niittymiehiä käymään
pöytään, istuen siihen itsekin.
Juhani istui entiselle paikalleen ja sanoi:
-- Sietäisipä nyt olla kolme mahaa, mutta ei ole kuin yksi ja sekin
enemmällä puoliaan entistä panosta. En totta tosiaan tässä elämässäni
ole saanut tuommoisen heinänteon loppiaispöydän alle jalkojani ojentaa.
-- Niinkö on mennyt?
-- Niin on mennyt. Ei ne tuolla isoissa taloissa pidä päivää kummempana
heinänteon paremmin kuin leikkuun loppiaispäivääkään. Juurikkalahdessa
kuulutaan juhlittavan kumpaakin -- lieneekö taian vuoksi vai muuten,
mutta siinä talossa en ole ollut.
-- Onhan tuo toki niin tärkeän työn kuin heinänteon ja leikkuunkin
loppuminen kunnialla siksi mieltä ylentävä seikka, että mielellään tuon
erikoisemmalla ruokaverolla tahtoo merkitä elämänsä muistikirjaan.
Tuntuu siltä kuin se tekisi uuden lehden mieluisemman näköiseksi, olipa
siinä vaikka miten paljon vaivoja.
-- Niin on, mukautti Juhani. -- Somasti se vaikuttaa olentoon, kun
joskus aina saa jokapäiväisyydestä eroavan ruokaveronkin, vaikka se on
vain ruokavero. -- Minulla on niin paha elämän laatu, että
yksitoikkoinen muutteeton elämä tummentaa ja tylsentää ajatuksenkin, on
kuin aurinkokaan ei paistaisi täydeltä terää.
-- Kenelläpä tuo ei niin liene. Niin minullakin on ja näyttääpä
muutteeton elämä painavan rahtikoninkin mielen alas.
Jertta ei ollut keskusteluun ottanut ollenkaan osaa. Hän pääsi
ensimäiseksi syömästä ja sanoi:
-- Kunpa olisi soittaja, niin tanssiksi pantaisiin ja paikalla. Siinä
olisi vaihtelua ja valoa elämän pimeään yöhön.
-- Sehän se sinun valosi on, poloinen henki, sanoi Auno hieman
huokaisten, oikaisi selkänsä seinää vasten ja maahan luoduin silmin
näkyi miettivän. Juhanikin nousi pöydästä ja äänettömänä alkoi riisua
kenkiään nähtävästi laittautuakseen nukkumaan.
* * * * *
Juhani jäi vielä leikkuuajaksikin Mäkelään, ja Auno käski häntä
ryhtymään joutuneimpia kohtia ohrasta leikkaamaan, siinäpähän toisetkin
kohdat joutuvat. Näin Mäkelässä leikattiin kokonainen viikko, kun
toisissa taloissa tehtiin heinää, tehtiinpä muutamissa taloissa
kaksikin viikkoa jälemmäksi heinää, joten silloin Mäkelässä oli kaikki
elot kuhilaalla ja osa jo kykäissä. Kun nyt oli kuumat poutailmat, niin
kyläläisten touot muutamissa päivissä joutuivat kariseviksi. Sen vuoksi
kyläläiset rupesivat pitämään leikkuutalkoita. Talkoot pidettiin siinä
talossa ensiksi, jonka touot parhaiten olivat joutuneet. Huomenna oli
samanlaiset talkoot toisessa talossa, kunnes koko kylän joka talon
vuoro oli tullut. Jokaisessa talkoopaikassa oli iltasella
tanssikekkerit, Mustilais-Janne, kuuluisa viulunsoittaja soittajana.
Jertasta ja Juhanista oli tavattoman mieluista niissä talkoissa
kulkeminen, eikä Jerttaa pitänyt pitäväkään niihin menemästä. Ja kun
Mikko oli keväällä kirjoittanut tulevansa puimaan riihet, ei Auno
tahtonut kieltää Juhaniakaan taikoihin menemästä: eihän riihienkään
puinnista olisi tullut tolkkua Juhanilta yksinään, kun Jertta oli
poissa. Auno itse kotona vain kokoili eloja kykäisiin ja aumoihin
sikäli kuin kuhilaat kuivuivat. Kun Jertta oli kaunis ja norja ja koko
seudun paras tanssija, -- päivällä hän sitäpaitsi leikkuupellolla
kykeni näyttämään etevintä sirpinkäyttöä -- niin hän sai jokaisessa
tanssikekkerissä uusia kosijoita, ja juorumuijat alkoivat kertoa ikäviä
juttuja. Auno huomautti niistä Jertalle, mutta Jertta vastasi ylpeästi:
-- Kyllä kuiva rikka pian hännästä putoaa.
Talkoot loppuivat. Jertta ja Juhani rupesivat puimaan riihiä.
Kun Mustilais-Janne yhäkin viipyi kylällä, niin nuoret melkein joka
illaksi panivat toimeen tanssit, joihin Jertta ja Juhani iltaisensa
syötyään lähtivät. Usein he palasivat vasta aamupuoleen yötä.
Tanssipaikasta erotessa tahtoivat Jertan kosijat monesti pakottaa
Jerttaa jäämään sinne yöksi. Tappelun tapaisella meiningillä sai Juhani
Jertan niitten käsistä pois, joten Jertan ja Juhanin välit pakosta
muodostuivat semmoisiksi, että Jertta ei milloinkaan lähtenyt tanssiin,
jollei Juhani lähtenyt. Kerran Juhani ei lähtenyt, aamulla varhain kun
oli oltava riihellä. Mutta huomenaamuna Jertta nousikin aikaisin
herättämään Juhania lähtemään riihelle, jotta he saisivat aikanaan
riihen puhtaaksi, toisen sisään ja elot puhdistetuksi niin varhain,
että ehtisivät päivännäköä kylpemään ja iltaisen syötyään lähtemään.
Kaikki näkyi käyvän Jertalla ja Juhanilla yksituumaisesti. Aunosta
näytti, että Juhani ja Jertta vähitellen likenevät toisiaan, kuten Auno
oli toivonutkin. Näkipä Auno Juhanin joskus Jertan vuoteen liepeelläkin
leikkiään laskien venyskelevän, mutta siitä hän ei ollut millänsäkään,
kun toivoi vain näiden perinpohjaista likenemistä.
Auno oli saanut Mikolta Inarissa kirjoitetun kirjeen, josta näki, että
Mikko joutuu vasta lokakuun loppupuolella kotiin. Hän rupesi
ahnehtimaan perunannostoa samalla kuin riihiäkin puitiin, joten ennen
syyskuun loppua oli riihet puitu ja perunat ja nauriit kuopassa. Nyt
Auno laski Juhanin pois talonsa toimista ja he elää kyhnerehtivät
Jertan ja Matin kanssa kolmen ilman mitään lisäväkeä. Jertankin täytyi
pysyä tanssista poissa, mutta hänen mielensä painui ikäväksi. Niemelän
Erkin uusien ja vanhojen kirjeiden lueskeleminen oli ainoa huvi. Mutta
vaikka Jertta pysyikin poissa tanssista, eivät ilkeät juorut silti
loppuneet. Päinvastoin oli kolme miestä, Komulan Taavetti, Tuokkilan
Eetu ja Kinnulan Matakka, jotka olivat saaneet tuntea Juhanin nyrkin
voimaa, sepittänyt juorun, että he ovat maanneet Jertan kanssa, joka on
ollut valmis mihin tahansa. Tämä juoru kulki ämmäin avulla Niemelän
Erkinkin tietoon ja koko Niemelän talonväellä nosti karvat pystyyn. Nyt
Erkki oli kirjoittanut Jertalle ankaran erokirjeen, jossa muunmuassa
oli sanottu: »Sinä inhoittavista innoittavin olento et saa lähestyä
minua kolmea syltä likemmäksi. Ja parempi olisi, kun pysyisit niin
kaukana, etten ikänä näkisi niitä sinun roistojen tahraamia kasvojasi.»
Nyt oli eräs lokakuun päivä. Taivas oli pilvessä, vinha itätuuli juhisi
nurkissa kylmää lumi- tai räntäsadetta ennustavana ja kohisi kuusessa,
kun eräs muija pistäytyi pirttiin ja niiltä seisoviltaan pisti Jertan
käteen kirjeen ja kaikista pyytämisistä huolimatta työntyi ulos kiirein
askelin. Jertta repi pahaa aavistaen kirjeen auki ja ensimäistä riviä
lukiessa rupesivat korvalliset ja hiusmarto käymään kuuman näköisiksi,
ja koko ruumis värisi ennenkuin kirje oli loppuun luettu. Kun Jertta
oli saanut kirjeen loppuun luetuksi, tunsi hän olevansa kuin tulisilla
hiilillä. Hammasta purren hän koetti jäykistää itseään ja väliin aina
kirjettä lukien kävellä lattialla. Viimein hän kuitenkin repäisi
kirjeen pieniksi paloiksi ja viskasi lattialle, jolloin puhkesi
voittamaton itku. Jertta paiskautui karsinapenkille vatsalleen. Siinä
hän itki kiemuroiden ja ruumistaan tuskaisesti heitellen. Lattialla
kipelehtävä Mattikin oudostui tätä ja juoksi sivupenkillä istuvan
äitinsä syliin ja siinä pyörein silmin, sormi suussaan, katseli Jerttaa
ja väliin vilkaisi äitinsä silmiin.
Samassa aukeni ovi, ja Mikko parrakkaana, punaposkisena ja ilon hymystä
loistavin kasvoin työntyi sisään. Mutta ennenkuin Mikko kerkisi virkkaa
mitään, hyppäsi Jertta ylös ja kasvojaan näyttämättä kiirehti ulos ja
juoksi navettaan.
Mikko katsahti hämmästyneenä jälkeen, mutta se hämmästys hälveni heti,
kun Auno iloisesti alkoi:
-- Ja sinä tulit kuin varis puheillesi. Ja niin terveen näköisenä ja
lihoneena kuin mikähän patruuna.
-- Etkö sinä ole nähnyt kirjeistäni, että saattaa sillä hoidolla terve
ihminen lihoakin? sanoi Mikko päällysvaatteita riisuessaan.
Saatuaan naulaan päällysvaatteensa lähti Mikko ojennetuin käsin
tulemaan Aunon luokse ottaakseen Matin syliinsä ja sanoi:
-- Lihonutpa tuo on Mattikin, ja ethän tuota ole karvakato sinäkään.
Matti kääriytyi kuitenkin syliksi äitiinsä ja hätäisin silmin rupesi
nyhkimään itkua. -- Sehän on isä, jota me yhdessä olemme niin usein
muistelleet ja ikävöineet, sanoi Auno Matille. -- Nythän se tuli. Tuon
parran tähdenkö sinä et tunne. Menehän nyt isälle tahi tuonne lattialle
juoksentelemaan. Matti jo saattaa juoksennellakin, niin että minä
pääsen kahvin keittoon.
Sen kuultuaan rupesi Matti hymyilemään ja ojensi kätensä Mikkoa kohti.
Mikko ottikin Matin äidiltä ja istuttuaan penkille istutti Matin
polvelleen, jossa Matti pyörein silmin rupesi silittelemään Mikon
tummanruskeata partaa ja hoki: »Palta, palta, palta». Mikko kysyi
partaa yhä silittelevältä Matilta: »Onko sinulla ollut minua ikävä?»
»On», sanoi Matti tuskin kuuluvasti. »Onkos äidillä ollut ikävä?» »On»,
sanoi taas Matti tuskin kuuluvasti ja painoi päänsä Mikon rintaa
vasten. Samassa Auno toi kahvipannun pöydälle.
Nyt asetuttiin pöydän taa oikein istualtaan juomaan kahvia.
-- Mitä se Jertan menettely merkitsi, kun se niin kummasti käyttäytyi?
Onko hän kipeä vai mikä hänellä on? kysyi nyt Mikko.
-- Sillä on sydänala ronkasta kipeä, kuten sanotaan, vastasi Auno. --
Se oli Niemelän Erkin kanssa kihloissa, mutta nyt sai Erkiltä
erokirjeen. Sen sirpaleet ovat tuossa lattialla. Se siihen näkyi
koskevan vähän liiaksi.
-- Hm. Siitä taudista nuori, hänen näköisensä ihminen kyllä selviää.
Viisussa lauletaan: »Entinen on hyljännyt, vaan otan uuden kullan».
-- Ei taida se lääke tepsiä. Meillä oli tässä kolme kuukautta
nuorimies, joka näkönsä ja kaiken puolesta on enemmän kuin Erkin
arvoinen, mutta ei niin rikas. Se nähtävästi piti koko ajan mieltä
päästäkseen lähestymään Jertan sydäntä ja teki siinä toivossa työtä
kuin hurja: kaikki niityt niitti yksinään ja heinänteko meiltä loppui
paljon ennen muita. Leikkuut oli leikattu, riihet puitu, perunat ja
nauriit nostettu ennen muita. Minä koetin olla sille puhemiehenä, mutta
Jertta ei kärsinyt kuulla koko puhetta. Sen näki siitäkin, että sillä
oli aina Erkin uudet ja vanhat kirjeet taskussa. Niitä se luki tuon
tuostaan. Sai se kirjeitä muiltakin, mutta ne se poltti paikalla
luettuaan. Kyllä se on todella kiintynyt Erkkiin.
-- No, mistä syystä se sitten ero tuli?
-- Sitä ihminen kun on nuori, niin sitä on huima ja hupsu.
Leikkuuaikana kylällä joka talossa pitivät leikkuutalkoita, joissa
iltasella oli tanssit. Jertta ei tietysti pysynyt sieltä poissa.
Semmoisissa tilaisuuksissahan ne kauniit ja norjat tytöt, jotka vielä
päivällä leikkuurintamalla kykenevät ensimäistä numeroa näyttämään,
luonnollisesti saavat uusia kosijoita, ja rupesikin kosimakirjeitä
tulemaan ihan tulvana, mutta kaikki saivat rukkaset. Niin siitä vihasta
kolme roistoa sepitti juorun, että he siellä tanssitilaisuuksissa ovat
Jertan kanssa harjoittaneet aivan törkeintä salavuoteutta ja varta
vasten laittoivat juoruämmät toista toisensa perään viemään sitä tietoa
Niemelään. Sen arvaa, että matkalla se asia ei ole pienennyt. Muuan
muijankynttyrä, joka lieneekin paras, Kerilän Inka, oli saanut sen
kirjeen tuodakseen. Jo kasvoista näki, kun Inka astui pirttiin, että ei
ole hyvä jalassa. Ja vaikka olisin köyteen pannut, niin ei taipunut
viipymään talossa, pisti vain kirjeen Jertalle ja meni ettei häntä
perää tavoittanut.
Mikon kasvot kävivät totisiksi. -- Ei luulisi, jos häntä laissa lienee
oikeutta, niitten roistojen päitä silitettävän, jos tyttö on syytön.
-- Sen minä kyllä uskon, että se on viaton, sanoi Auno varmasti ja
lähti navettaan käskemään Jerttaa tuliaiskahville. Mutta Jertta ei
tullut, oli vain painaunut navetan loukkoon heinäläjään kutjottamaan.
Aunon tultua pöydän luokse Mikko otti lompakon povestaan, purki siitä
pöydälle vihkon, jossa oli sekaisin isompia ja pienempiä rahoja, ja
sanoi:
-- Pitääpä katsoa, mitä täällä on tähteenä. Tuhat markkaa jätin
tullessani Lättenperille kauppasummasta.
Sitten Mikko luki rahat ja sanoi: -- Kahdeksansataa kahdeksankymmentä
viisi, ja täällä kukkarossa on siksi, että yhdeksäs sata täyttyy ja
vähän jääpikin. Ja tänne olen lähettänyt yhdeksän sataa.
-- Lähes kolme tuhatta vajaassa vuodessa, huudahti Auno. -- Niin
sanotaankin, että joka kovan kokee, se pehmeän perästä löytää. On sitä
meillä kumpaisellakin ollut huolta ja puuhaa, mutta ei ole kuumille
kiville mennyt.
Auno vuorostaan ylpeili sillä, että hänellä oli viisi Mikon lähettämää
satamarkkasta jäljellä. -- Leipämme, kahvimme ja kaiken, mitä olemme
tarvinneet, olen ottanut kapaloistani, olen hoitanut lehmiä hyvin ja
kirnunnut voita enemmän kuin monessa talossa kymmenestä lehmästä,
lisäsi hän.
-- Nyt minä en lähde ensi talvena mihinkään, sanoi Mikko niitä Aunon
tuomia rahoja sovitellessaan lompakkoonsa. -- Rupean laittamaan maata
kuntoon. Ensi talven vedätän muraa pellot täyteen. Nyt ensi työkseni,
jos sulaa olisi, täytyy ruveta kyntämään sänget.
-- Mutta missä se on ruuna? keskeytti Auno.
-- No, vastako sinä sitä muistat? Se on tallissa.
-- Vasta. Tässä on todellakin ollut niin monta mielessä, että en
muistanut sellaista olentoa kuin ruunaa olevankaan.
-- Tallissa on ruuna, sillä oli paras kesä ikänään. Lieneekö viikon
päivät ollut siinä talossa kevättöitä, jotka toimitettiin ruunalla,
sitten sai kesän koloilla heinäisessä haassa, aivan kuin niityssä.
Hetteestä puhkeava puro juoksee halki haan. Kun sitten yöt alkoivat
jatkua ja ilmat kylmetä, olivat yöksi ottaneet talliin ja päiväksi aina
päästäneet köllehtimään hakaan. Se on nyt uudella karvalla, karva lyhyt
kuin hiiressä ja ojassa on lautanen. Kun nyt syksystä lähtien ruvetaan
sen paloja vähän parantelemaan, niin kyllä sillä asia sujuu. Humu
kuuluu eikä köyhyyttä, kun me ruunan kanssa lähdemme.
-- Vai kotona se on ruuna... No nythän me todellakaan emme ole muuta
vailla kuin Jumalan siunausta. Meillä on aitassa enemmän kuin vuoden
leipä ja siemen. Meillä on kauniit hinkalot venäjänkarjalaisen sanaan
»helmenkarvallisie eloja». Ohra ei kasvanut kovin pitkäksi, mutta kun
siihen kauttaaltaan ripisteltiin karjan lantaa, niin terä tuli hyvä,
jok'ikinen pää tuli kauniisti veriinsä. Ne sitten parhaassa lemmessään
ollessa leikattiin ja korjattiin kykäisiin -- ei vesipisaraa
kuhilaittenkaan päälle satanut. Niistä kun tekee rieskan, niin sitä ei
usko, että se on ohrista. Rukiita ei tullut kuin neljä riihtä, mutta
lähtö oli hyvä. Yli kolmen hehdon lähti aina riihestä, ja ne ovat
suuria ja kauniita. Niitä ei ole vielä maisteltu, mutta ei sitten enää
elojen kauneudesta ole etua, jos ei niistä tule hyvä leipä.
-- Ei se näkö tavoittaan mene.
-- On niitä ollut Mäkelän aitassa ennenkin kauniita eloja, mutta on
siellä nytkin.
-- Kyllä todellakin on eloja, on mistä antaa ruunallekin ja muillekin
elukoille, sanoi Mikko tyytyväisesti ja lähti lompakkoaan viemään
kamariin arkkuun. Ja Auno poistui navettaan katsomaan, tointuisiko
sieltä Jertta tulemaan pois. Jertta ei kuitenkaan tullut navetasta
ihmisten ilmoille ennenkuin huomenna silmät punaisina ja turvoksissa.
Iltasella hän taas meni navettaan yöksi eikä tehnyt pirttiin vuodettaan
tullakseen siihen yölläkään.
Aunokin oli alakuloinen koko huomisen päivän ja iltaista syödessä alkoi
nureksien puhua:
-- Kyllä tuo Jertta menettää järkensä, ei tuota leikkiä kauan kestä.
Kuuluisi haastavan käräjiin ne roistot, kun saisi asiamiehen. Tulevalla
viikolla kuuluvat alkavan käräjät.
-- Eiköhän lautamies ajaisi hänen asiataan? arveli Mikko.
-- Lautamies, joka on Kerilän Ingan veli! Ei ole ollenkaan
ajateltavissa, että se ajaisi. Kun ei kukaan usko, että Jertta on
viaton, niin ei sen asiaa rupea kukaan ajamaan. Kukaan ei häntä
puolusta, jos et sinä asetu puolustamaan.
-- Minä käräjiin!... Minä en lähde käräjiin. Minä tahdon siinä
suhteessa olla isäni lainen. Se aina ylpeili, että tässä on mies, joka
ei ole lakituvan kynnyksen yli jalkaansa astunut ja täksi on elänyt.
-- Mutta eihän siellä pilaannu. Ihmisiä ja vieläpä ihmisten oikeuksia
vartenhan sekin laitos on laitettu. Sanotaanhan pyhässä kirjassa, että
se on pahoille rangaistukseksi ja hurskaille kiitokseksi.
Tähän ei Mikko virkkanut mitään, jäi vain ajattelemaan, kun näki Aunon
mielen menevän alakuloiseksi. Kauan vielä vuoteellaankin Mikko ajatteli
tätä kysymystä, eteen asettui kaksi vastakkaista puolta: vastahakoisuus
lähteä käräjiin ja tieto, että Jertan kohtalo ei lähtemättä selviä
eivätkä miehet saa palkkaansa. Mikko joutui nyt taistelemaan sisäistä
taistelua.
Aamulla ei Jerttaa ylösnousun aikana näkynyt asuinkartanon puolella ja
Auno oli päähuivinsa laskenut silmilleen, minkä Mikko arvasi
merkitsevän sitä, että Aunokin oli itkenyt tai itki, vaikka puheessaan
salasi surunsa. Mikko teki ratkaisun ja sanoi aamukahvia juodessa:
-- Jos Jertta hankkii tohtorin todistuksen viattomuudestaan, niin minä
otan huolekseni hänen asiansa esittämisen oikeudelle.
Sen kuultuaan Auno meni navettaan kertomaan tästä Jertalle, joka
huvikseen kampaili ja puhutteli lehmiä. Jertta löi käsiään yhteen ja
huudahti:
-- Kiitos Jumalan. Lähden tulisen paikalla kaupunkiin. -- Samassa hän
syöksähti ulos, pesi kaivolla kasvonsa ja kohta nähtiin Jertan
pyhäpukuisena puoleksi juosten mennä hurottavan valtatielle päin.
Huomenna Jertta palasi kaupungista ruotsinkielinen tohtorin todistus
mukanaan. Todistuksen sisällöstä ei saatu selvää, eikä Jerttakaan
tiennyt sanoa, mitä todistukseen oli kirjoitettu, hän tiesi vain
itsensä viattomaksi ja uskoi, että tottapa se todistuskin on sitä
mukaa. Mutta Mikko ei Jertan vakuutusta uskonut, vaan Auno sai
pappilasta -- tai mistä saisi -- hakea ruotsalais-suomalaisen
sanakirjan, jonka avulla otetaan selvä sen sisällöstä. Auno lähti sitä
hakemaan ja sai kirjan jo puolimatkasta pappilaan yhteiskoulua käyvältä
siltavoudin pojalta. Sen avulla saatiinkin selville, että todistus oli
niinkuin ollakin piti.
Nyt Mikko määräsi toimitettavaksi haasteet kunnianloukkauksesta niille
miehille ja haastatti todistajiksi kaksi niitä juoruämmiä, jotka olivat
suurinta suuta pitäneet ja joille tiedettiin miesten puhuneen
teoistaan.
-- Mutta siihen ei ole sen parempia kuin Kinnulan Inka ja Peltolan
Hetta, sanoi Auno ihastuksissaan. -- Peltolassahan nyt kuuluu juuri
olevan se paha paikka, jossa nekin miehet kortteerautuvat, kun tästä
talosta on loppunut sellaisten kestipaikka.
Auno kävi nyt toimittamassa haasteet, ja kohta Aunon kotiin tultua
tulla hökelti Peltolan Hetta Mäkelään, suuri suu seitsemällä sopella.
Tuskin hän oli ehtinyt istua ovensuupenkille, kun jo alkoi kovalla
äänellä hoveltaa:
-- Minähän sitä sain siihen Jertan kauniiseen juttuun haasteen
todistajaksi, mutta minä en tiedä mitään, en enempi kuin vastasyntynyt,
en tiedä mitään, tyhjään minua kuljetetaan. Ja eikä nuo miehetkään
sanoneet hätäilevänsä, siinä nuo meillä nekin haastettiin. Nauroi
lautamieskin sillä jutulla, vaan käydähän sitä käsketyn pitää, minkä
lautamiehenkin. Sen minä sanon, että minä en tiedä en kerrassa mitään.
-- Mitä te sitten hätäilette, kun te ette tiedä mitään? sanoi Auno
hieman naurahtaen.
-- En hätäilekään, mutta sen minä sanon, että minä en tiedä mitään, ja
sen sanon, että kyllä jaksavat nekin käräjiin vaatijat voittonsa
korjata.
-- Tiedättepähän, vaikka ette sano tietävänne, sanoi Auno hieman
ivallisesti nauraen.
Hetan ennestään mustanpunakat kasvot kävivät Aunon sanasta vieläkin
mustemmiksi, ruskeat silmät liikkuivat tulisesti, ja hän sävähti:
-- Sen minä sanon, että oikean ihmisen ei tarvitse käräjistä kunniataan
haparoida eikä sieltä koko korkene. Silloin on jo kunnia vähänä, kun
sen viimeisiä rippeitä pitää käräjistä keräillä.