toi sieltä laajan tuohilevyn. Mutta silloin jo miehet tappelivat
kentällä isommasta lohesta. Väinö ei siitä perustanut, tarttui vain
ensimäistä lohta kitusiin ja laskeutui tuohilevyineen ja lohineen joen
rantaan, missä halkaisi lohen selästä sekä mahasta ja paloitteli pataan
pantavaksi, viskaten sisälmykset ja kituset jokeen. Mutta heti kun ne
olivat joutuneet veteen, tömähti iso lohi niihin käsiksi, niin että
vesi pärskähti Väinön silmille. Sen nähtyään miehet ja Väinökin
sanoivat, että toisen lohen sisälmyksiä ei annetakaan raudatta; ne
kääritään uistimeen ja annetaan siinä. Sen miehet tekivätkin. Toisen
lohen sisälmykset käärittiin Aaron uistimeen, ja heti kun se joutui
veteen ja Aaro virvellään työnsi uistinta keskelle jokea, tömähti
entistä suurempi lohi uistimeen ja nieli vatsaansa asti. Kun uistin
saatiin kalan vatsasta, toimitti Aaro sen jokeen niine laitteineen ja
samassa veti ensimäiseksi saadun lohen kokoisen jässikän maalle.
Kun nyt oli neljä lohta maalla, sanoi Aaro: -- Miehet! Eiköhän tehtäisi
tulet ja maisteltaisi näitä? Kyllä niitä sitten tarpeen mukaan saadaan
lisää.
Miehet taipuivat siihen hommaan mielellään, ja kohta näkyi seitsemän
kullanhohtavilla lohen kappaleilla täytettyä kattilaa kiehumassa, eikä
puhuttu mistään muusta kuin lohista. Aaro tiesi kertoa oikein niitten
tarinan, miten niitä kesän tullen Valkeastamerestä nousee tänne
suunnattomat määrät. Tultuaan ne hävittävät kaikki pienet kalat ja
sammakotkin. Ne ovat niin tavattoman nälkäisiä, että ne nielevät vaikka
kirveen. Ja kun niitä ei koskaan pyydetä, niin ne eivät pettämisestä
tiedä mitään. Lohia eivät täällä pyydä lappalaisetkaan, ne pyytävät
vain siikoja, lohi on heidän mielestään liian rasvainen. Ja totta
onkin, ei sitä keitettyä lohta monesti syö vatsaansa täyteen, mutta
siikaa ja haukea ja harria syö kolmesti päivässä.
Mikolla ja Väinöllä oli yhteinen keitto. Kun se oli tullut kypsäksi,
sanoi Mikko: -- Malttaa köyhäkin keittää, mutta ei jäähdyttää. Sen
sanottuaan hän leipineen istui kattilan viereen. Siihen istui Väinökin,
nosti nyt kattilasta lohenpalasen tuohilevylle jäähtymään ja sanoi
naama vakavana: -- Sinä minun ihanaiseni! Oi kuinka kaunis ja suloinen
sinä olet! Sydämeni pohjasta sinua suutelen ja sylini syvimpään
syvyyteen kätken.
Väinön käsiä rupesi nyt vetämään lohen kämpäleeseen.
Pian pulluilivat kaikkien suut samassa toimessa niin hartaasti, ettei
mitään puhelua joukosta kuulunut. Väliin sentään Venäjän herra molautti
suurta kieltään ja nauraa hörhötti mielissään.
Aaro pääsi kaikkein ensimäiseksi syömästä, hyppäsi ylös ja sanoi:
-- Nyt on paras kalansyöntiaika, ei saa olla laiskana! Ne siinä kuuden
ja yhdeksän välillä ovat nälkäisimpiä.
Hän viskasi uistimensa veteen ja alkoi virvellään vedellä, mutta ei
kuulunut mitään. Aaro antoi virran viedä uistintansa uloskinpäin, mutta
menestys oli yhtä huono.
-- Minä pelkään, että ne kaipahtivat savuja ja tulia, sanoi Aaro
tuokion perästä, veti uistimensa maalle ja käveli rantaa myöten sadan
askeleen verran ylemmäksi. Kun hän viskasi sieltä uistimensa jokeen,
tarttui heti suurin kaikista lohista, joka oli viedä Aaron mukaansa
jokeen. Mies sai kuitenkin vieressään olevasta mättäästä kiinni. Ei
raukaissut toisiakaan miehiä. Sikäli kuin pääsivät syömästä siirtyivät
he Aaron onkimista katsomaan. Ja ennenkuin aurinko oli lakannut puitten
latvoihin paistamasta, oli joka miehellä oma lohi. Niitä kitusista
kantaen miehet tulivat tulille ja rupesivat tekemään yönuotioita.
Kun nuotiot oli tehty ja äskeisiä keiton tähteitä iltaisen nimellä
viimeistelty, asetuttiin yöteloille. Mutta Suomen herra otti puheeksi
kysymyksen, missä järjestyksessä ja miten tänne ruokavaroja saadaan.
Sen tiesi Aaro ja Timo, että vähintään yhdeksän tai kymmenen päivän
muona tarvitaan, ennenkuin ollaan Kemijoen latvan kohdalla
Korvapuolitunturissa, johon Kemijokea voi nousta venheellä niin
lähelle, että on vain neljä tai korkeintaan viisi peninkulmaa rajalle.
Ja kun nyt on mukana korkeintaan vain viiden päivän eväs, niin on
saatava viiden päivän eväs lisää.
Päätettiin jakaa miehet siten, että kuusi miestä lähtee Vaatimenojan
kylästä noutamaan tänne lisäeväitä, kuivia poronlihoja, leipää ja
voita, ja rajalle jäävät siksi aikaa vain toiset kuusi miestä.
Päätettiin myös, että herra suunnilleen kymmenen päivän kuluttua on
Kemijoen latvassa mukanaan vähintään neljän viikon muonavarat, joilla
päästään Paatsjoelle, minne saadaan Inarista ruokavaroja venheellä ihan
rajalle asti.
Oli vielä päätetty, että jos herra joutuu ruokavaroineen ennen Kemijoen
latvaan, niin hän kuljetuttaa miehillä eväitä rajalle ja itse tulee
oppaan kanssa auttamaan ja samalla näkee rajan. Jos taas rajan
aukaisijat kerkiävät ennen Korvapuolitunturiin, on heidän tultava
Kemijoen haaraan odottamaan.
-- Mitä sillä tuolla vieraalla herralla on täällä merkitystä? kysyi nyt
Mikko. -- Saahan se mennä teidän matkassanne täältä pois?
-- Olen sitä sille esittänyt, sanoi Suomen herra, mutta se ei sano
rajaa uskovansa teidän haltuunne, ja sitäpaitsi sanoo olevan hänelle
tulemassa työmiehiä, jotka tuovat ruokatarpeita.
-- Näkyy sietävänkin, sanoi Mikko kylmästi. -- Yksi leipäkiekura on
miehellä, suuruksen puolta palanen lihaa, teekojeita vähäisen, siinä
kaikki. Pelkään että joudumme sitä härkää vielä elättämään. Miehiä
hänelle ei tule, siitä toki osaamme olla varmoja.
-- En minäkään usko, sanoi valtion herra, -- mutta tottapahan elävä
tietää kuolevansa. Tottapahan pitää huolen syömisistään. Syyttömät kai
sitä te olette elättämään.
Aaro rykisteli ja sanoi: -- Kyllähän siitä meille senverran ristiä
koituu, että joudumme sitä taluttamaan tuonne lappalaiskylään. Tässä
noin peninkulman päässä on järvi, johon tämä joki laskee. Sen ympärillä
asuu kymmeniä perheitä oikeita lappalaisia ja oikeita porovarkaita,
jotka eivät tee mitään muuta kuin kesänsä talvensa varastavat poroja ja
ihan sillä elävät.
-- Ja tässäkö ne sitten asuvat ne, jotka nimismies pyysi vangitsemaan?
kysyi Mikko kuivasti ja kasvopäät punastuivat.
-- On niitä vielä muuallakin. Ei ne tuon järven ympärillä kaikki ole,
niitä on pitkin rajan vartta, sanoi Aaro kärsimättömästi.
Nyt kääntyivät puheet porojen varastamiseen ja niitten paimennukseen.
Vartioipa poroja miten hyvin tahansa, on niillä toisella aikaa kuusta
halu kohota tänne tunturimaailmaan, ja silloin ne nuo rajantakalaiset
ovat niitten niskassa: karja karjan perästä viedään, eikä niistä
yksikään palaa.
Mikolla kuohuivat veret näitä kertomuksia kuullessa. Kun yö oli jo
pimeimmillään eikä joukosta kuulunut muuta ääntä kuin väsyneitten
miesten kuorsaukset ja raskas hengitys, harreilivat Mikon silmät
unettomina ja korvalliset tuntuivat kuumilta. Hän tunsi pyhää vihaa
niitä kohtaan, jotka ovat tuollaisena maanvaivana muutenkin vaikeissa
oloissa eläville pohjolan asukkaille.
Seitsemäs luku.
Huomenaamuna oli Aaro hiipinyt ylös ennen auringonnousua ja mennyt
uistelemaan. Ja kun yli tunturien paistava aurinko rupesi punottamaan
kuusten ja honkain latvoja, kantoi Aaro kahta suurta lohta.
-- Nouskaapas katsomaan, minkälaisen kannen alla ovat lohet, sanoi hän
nuotion luo tultuaan.
Miehet hyppäsivät istualleen ja näkivät ihmeekseen, että joen yllä oli
parin sylen paksuinen kylmyyden synnyttämä harmaa usvakerros, niin
sakea, että sen läpi kolmen sylen päähän ei nähnyt mitään. Päältä se
oli tasainen kuin höylätty.
-- Tuollaista en ole ikinä nähnyt, huudahti valtion herra.
-- Kun tähän huvilanne rakennatte, niin näette toisenkin kerran, sanoi
Aaro naurahtaen.
-- Mutta miten se tuollainen voi syntyä.
-- Asia on luonnollinen, sanoi Aaro. -- Korvessa oleva taivaanikuinen
routa synnyttää yöllä kylmän ilman ja siitä tulee usva. Ylhäällä olevan
lämpimän ilman raja on niin jyrkkä, että usvan selkä jää noin
tasaiseksi. Näette, -- kun aurinko joutuu ilmaa enemmän lämmittämään --
että usvan täytyy tasaltaan painua alas ja hävitä, kunnes aurinko on
iltasella mennyt mailleen.
-- Mutta eipähän illalla nähty, vaikka yö oli jo pimeimmällään, kun
vielä valvottiin.
-- Ette sitä huomanneet. Kyynärän korkuinen usvan untuva peitti jo joen
meidän asettuessamme maata. Yön kuluessa se on kohonnut noin korkealle.
Aaro viittasi nyt kahteen kentällä makaavaan loheen ja sanoi: -- Tuossa
niitä on taas kaksi joessa yötään viettänyttä lohta. Meidän pitää
varata itsellemme lohia, niitä kun emme saa ennenkuin Paatsjoesta.
Harreja, rautuja, nieriäisiä ja tammakoita saamme monesta paikasta ja
erittäinkin Kemijoen latvasta.
-- Täytyy suolata, mutta mihin? Kattilatkaan eivät siihen joutane,
sanoi valtion herra miettien.
-- Säkkinä se on köyhä kaikki, sanoi Aaro ja lähti puukko kädessä
metsään ja mennessään mutisi: -- Kyllä tähän vuoden aikaan koivu
astioita antaa.
Sinne kuusikon- ja koivikonsekaiselle viitakummun rinteelle lähtivät
toisetkin miehet. Sieltä he tuokion kuluttua palasivat, kantamuksina
suuria tuohilevyjä ja hienoja pihlajan vesoja. Niistä tuohilevyistä,
jotka parhaiten sujuivat ropeeksi, rupesivat miehet yksituumaisesti
valmistamaan ropeita, ja kohta olikin jokaiselle miehelle,
herroillekin, pihlajaisilla ludilla nidottu nelisnurkkainen, enemmän
kuin korttelin syvyinen tuohinen valmis. Niihin meni jokaiseen enemmän
kuin kymmenen kiloa lohen kappaleita.
Nyt miehet rupesivat kilvassa paloittelemaan lohia ja suolaamaan
astioihinsa, ja kohta olivatkin ropeet tasalaitoina täynnä lohen
kappaleita peitettyinä tuohilevystä juuri sisään sopivalla
tuohikannella, ropeissa vitsoista tehdyt sangat kantamista varten.
Mutta saaduista lohista oli nyt vain päät ja purstot jäljellä. Kun oli
noloa ruveta niistä aamiaiskeittoa valmistamaan, lähti Aaro
juoksujalassa joelle. Sinne lähtivät pian muutkin miehet, ja pian Väinö
palasi sieltä ylempänä päätään kädessään riiputtaen isoa lohta, jota
hän haltioituneena ylisteli taas Korkeanveisun sanoilla.
Venäjän herra sen nähdessään viittoi käsillään ja riemuissaan nauraen
pölisi.
-- Mitähän tuokin tönissee. Suu puhuu, nokka tohajaa, eipähän äly
haitanne, sanoi Väinö heittäen kalansa nuotion luo.
-- Se puhuu sitä, että hän ei ole ikänään nähnyt näin komeita lohia,
sanoi valtion herra. -- Volgan lohien sanoo olevan harmaampia ja
pitempirunkoisia. Niissä ei ole ollenkaan tuota hopealle välkähtelevää
kauneutta.
Kun aamiainen oli syöty, lähti Suomen herra illallisen päätöksen mukaan
kuuden miehen kanssa Vaatimenojan kylää kohti. Viiden tuli ruokavaroja
tuoden palata rajalle, ainoastaan Timon piti jäädä herran matkaan tämän
kapineita kantamaan ja seuraamaan, kunnes viimeistään kymmenentenä
päivänä saavutaan Kemijoen latvaan siihen paikkaan, jossa kolme pientä
jokea yhtyy ja jota sentäbden kutsutaan Jokihaaraksi. Toiset kuusi
miestä lähtivät nyt lyömään rajaa. Kappaleen matkaa kuljettuaan
aikoivat he joukolla käydä hakemassa tavaransa matkan varrelle.
Rajalinja kulki nyt pitkän matkaa alavia maita väliin nousten kummulle
ja väliin laskeutuen taas rotkoon, mutta viimein kohosi linja niin
korkealle selänteelle, että linjan päästä näkyi lähtötunturi ja edestä
paljon likempää Kalttopäätunturi. Nyt Mikko palasi puolenkymmentä
keppiväliä takaisin katsomaan, tähtäävätkö ne Kalttopään korkeimpaan
kuljuun. Jos ne eivät siihen ampuisi, pitäisi nyt osoittaa siihen
ampuviksi. Mutta kun kepit eivät tarvinneet korjausta, palasi Mikko
jatkamaan kepitystään sitä mukaa kuin kirvesmiehet saivat linjaa auki.
Selänteen takaa näkyi suuri aukea suo, jolle linja rupesi painumaan, ja
suon takana näytti maa rupeavan kohoamaan tunturiin. Sitä katseli nyt
Mikko ja mielessään mitteli, päästäänköhän tänä päivänä tuon
Kalttopäätunturin alle, siinä luultavasti on hyvä vesipaikka yötä
ollaksemme. Sitä katsellessaan ja miettiessään hän huomasi, että suon
takaa kuusen- ja männynsekaisen harveikkokummun liepeestä kitkahteli
sininen savu, jota mieto tuuli yksikantaisina tuppaina hiljalleen ajoi
suolle, missä miehenkorkuisia kitumäntysiä piikotti pystyssä. Mikon
rinnassa tuntui voimakas sysäys, mutta hän koetti sen salata ja sanoi
rauhallisesti;
-- Mutta mikähän savu tuolta suon takaa näkyy?
Joka mies rupesi nyt katsomaan Mikon osoittamaan suuntaan. Aaron ja
Aron Pentin kaula ja korvalliset rupesivat muuttumaan tummanpunakoiksi,
ja mustat silmätkin alkoivat kiilua outoa valoa. Vihasta turtuneena
Aaro viimein sanoi:
-- Se helvetin joukko on taas meidän porojamme teurastamassa! Tuossa
suon laidassa on suuri hete, sen luokse ovat asettuneet taas lihan
tekoon.
-- Mutta loukussa nyt ovat, koska meillä on vangitsemisoikeus, sanoi
Aron Pentti jäykästi.
-- Meidän täytyy olla viisaita, etteivät pääse livistämään omalle
puolelleen, sanoi Mikko tyynesti. Meidän täytyy nyt lähteä sinne,
ennenkuin tietävät rajan suunnasta. Meidän täytyy mennä hyvinä ystävinä
niitten puheille, ja kun rajasta tulee puhe, niin täytyy kaikkien
muistaa se, että sanoo rajan menevän monta sataa syltä päivän puolitse.
Kukaan ei saa siinä tempussa erehtyä.
-- Entäs jos se Venäjän moloska sanoo toisin? huomautti joku.
-- Venäjän moloska on evästen luona, sanoi Mikko. -- Se täytyy taluttaa
tuolta kiertotietä tuonne tulille, niin se ei tiedä rajansuunnasta
tuolla tulien kohdalla mitään. Ja nyt te neljä miestä lähdette tuomaan
tuolta tavaroita. Me Aaron kanssa lähdemme tuonne tulille edeltä.
Tulille tultuaan Aaro ja Mikko näkivät, että kolme vastateurastetulla
poronlihalla täytettyä kattilaa oli tulella kiehumassa. Mikon ja Aaron
nähtyään hyppäsi siitä yksitoista karvaista miehen tallukkaa pystyyn
kuin säikähtyneet metsäeläimet ja seisoivat arkoina ja lenkojalkaisina,
jaloissa suuret karvaiset poronkallokengät, pyörein silmin katsellen
tulijoihin.
Aaro alkoi ystävällisesti kertoa ennenkuin tulijoilta oli mitään
kysytty, että he ovat valtakunnan rajaa avaamassa. Tuli jano, ja kun he
eivät tuolta suon päästä löytäneet vettä ja huomasivat tämän savun,
niin arvasivat täällä olevan hetteen, läksivät tänne saamaan vettä.
-- On täällä hete, mutta juo sie tuosta kattilasta, siinä on vasta
hetteestä tuotua vettä, kiirehti joku joukosta sanomaan juuri kuin hän
olisi tahtonut sillä tarjouksellaan saada estetyksi menon hetteelle.
Aaro oli juovinaan oikein ähkäen ja sanoi viimein laskiessaan kattilan
maahan:
-- Kylläpä se tuntui hyvältä! Kun tämmöisellä helteellä on päivän suu
kuivana, niin kyllä vesi silloin maistuu.
Mikkokin oli juovinaan, vaan ei kuitenkaan siitä likaisesta kattilasta
hernettäkään ottanut suuhunsa, nieli vain tyhjää, ja tuokion perästä
kattilan maahan laskettuaan sanoi:
-- Eipä uskoisi, että vesi maistuu noin hyvältä.
Lappalaiset rupesivat nyt Aarolta kyselemään, onko heitä miehiä kuinka
monta, missä ne ovat ja mistä se raja tulee tällä kohdalla kulkemaan.
Ja kun he saivat Aarolta kuulla, että raja tulee kulkemaan monta sataa
syltä tuolta päivän puolitse, kaukaa vielä tuon kummun taitse, ja että
miehiä on kaikkiaan vain kuusi ja herraa ei ole heillä suomalaisilla
ollenkaan, Venäjän herra on heillä päänä, mutta sillä ei ole miehiä,
rauhoittuivat kaikkien silmät. Hyvämielinen tyytyväisyys palasi
jokaisen kasvoihin ja iloisesti naureskellen rupesivat he katsomaan
suon sivua harveikkokangasta myöten tulevia taakkaselkäisiä tulijoita.
Venäjän herra jo kolmenkymmenen askeleen päässä alkoi hohottaen nauraa
ja pölisi. Lappalaiset alkoivat iloisesti vastata venäjänkielellä.
Kun Venäjän herra kuuli venäjänkielen, huudahti hän riemuissaan omalla
kielellään ja lähti puolijuosten mennä vöntöstämään miesten luo, jossa
tulisesti käsiä puristaen tervehti kaikkia ja sanoi niille nimensäkin.
Kun lappalaiset nyt näkivät, ettei Aaron kertomuksessa ollut mitään
petosta, häipyi povista viimeinenkin pelko ja he rupesivat rauhallisina
keittojaan valmistamaan syötäväksi. Toiset myötään mälisivät Venäjän
herran kanssa.
Suomalaiset tekivät tulensa rajan puolelle, noin neljänkymmenen
askeleen päähän lappalaisten tulesta. Aaro ja Pentti kiertelivät
ulkokausteella. Lappalaisetkin näkivät, että miehet nuuskivat heidän
tekojaan, mutta kun tiesivät ja näkivät kaikin puolin olevansa
turvassa, niin eivät olleet tietävinään, elivät vain omaa elämäänsä.
Aaro ja Pentti tulivat nyt kauhistunein kasvoin tulelle ja Aaro sanoi
vihasta ja harmista vapisten:
-- Kolme poroa on tapettu. Minun on yksi, Kenttä-Jaakon Kurtinjoen
kylästä on toinen ja Vataniemen Esan Vaatimenojan kylästä on kolmas.
Tuolla ovat päät kuusen juuressa ja lihat hetteessä.
Mikon ruskeanharmaat silmät painuivat tavallista syvempään ja
hampaitaan yhteen kiristäen hän sanoi:
-- Köyteen sen tulen omat panemme nyt!
-- Herra Jumala! Miten me tämän vertaiset miehet. Olisipas kaikki
miehemme tässä, sanoi Aaro katkerasti.
-- Nuo kentaleet eivät vastaa enempää kuin tyhjät töppöset miehen
käsissä, sanoi Mikko varmasti. -- Se on meille voitoksi, että meitä on
näin vähän. Jos meitä olisi kaksitoista miestä heille näyttäytynyt,
silloin ne olisivat hyökänneet yksi yhtäälle, toinen toisaalle ja
hävinneet metsän uumeneen kuin säikähtyneet jänikset. Olisimme ehkä
saaneet yhden tai kaksi juoksemalla kiinni. Mutta nyt nuo yksitoista
roistoa ovat meidän paulassamme.
-- Miten se on mahdollista?
-- En sitä teille osaa sanoa edeltäpäin, mitä on tehtävä, sanoi Mikko.
-- Olkaa vain miehinä ja tehkää, mitä minä käsken tai minkä näette
ensimäiseksi tehtäväksi. Se on tiettävissä, että ne tekevät tappelun
meitä näin vähiä vastaan, mutta minä en sitä pelkää. Minä olen koko
asiassa sydämenä ja käyn rintimaisena asiaan. Te vain auttakaa minua,
jos näette, että minulle hätä tulee.
-- Herra Jumala, te tapatatte itsenne, se on varma, sanoi Aaro arasti.
-- No meinaatteko te sitten tämän ainoan sattuman, jolloin nuo rosvot
ovat käsissämme, jättää paljaan tyhjän pelon takia sikseen?
Siihen kiirehti Pentti sanomaan: -- Ei, sitä emme tee, kun meillä on
esimies keskellä tulta. Me koetamme parastamme. -- Kaikki sanoivat nyt
samat sanat.
Miehet olivat niin kiihdyksissä, ettei syönti muistunut kenenkään
mieleen. Varma päätös povissa he kuitenkin odottivat, kunnes
lappalaiset olivat päässeet syömästä.
Mikolla oli iso moniteräinen linkkuveitsi taskussaan. Hän otti sen ja
puristi kouraansa, ikäänkuin näyttääkseen voimansa, ja sanoi:
-- Tuo tekee käden raskaaksi. Jälki näkyy mihin se hujahtaa, vaikka sen
teräkin on lukossa. Sitten Mikko pani revolverinsa täyteen latinkiin.
Hetki oli tullut. Mikko ilmoitti, että tuolla puolen tulen näkyi olevan
kaksi pyssyä petäjää vasten ja lisäsi: -- Ottakaa te ne pois, kun minä
aloitan tehtävämme!
Nyt Mikon jälessä lähtivät kaikki miehet lappalaisten leiriin, jossa
nämä iloisesti nauraen Venäjän herran kanssa kovalla äänellä puhuivat.
Mutta miesten tulennasta huomasivat lappalaiset, että jotakin outoa on
tekeillä. Pyörein silmin hyppäsivät he pystyyn.
-- Te olette tappaneet näitten miesten porot, sanoi Mikko tuimasti ja
samalla päättävästi. -- Siksi me vangitsemme teidät ja lähetämme
nimismies Nyströmin haltuun. Sanokaa heti, aiotteko vastustaa vai
antaudutteko sovinnossa.
Eräs lappalaisista oli puolta päätään pitempi toisia. Tämän veret
näkyivät kiihtyvän. Hän kääntyi Venäjän herran puoleen ja
venäjänkielellä nähtävästi sanoi mistä oli kysymys.
Venäjän herra käänsi päänsä niskoilleen, nauroi suurella suullaan kohti
kurkkuaan niin ivallisesti kuin suinkin osasi ja sanoi sitten
käskevästi jotakin. Silloin sen suurimman lappalaisen hampaat
kirahtivat ja samassa hän hyökkäsi Mikkoon käsiksi. Kuin muurahaiset
seurasivat toiset nyt esimerkkiä, mutta Mikko riuhtaisi kätensä irti ja
sivalsi isointa lappalaista korvalliseen. Mies lytkähti maahan kuin
ammuttu pyy. Mikko sipaisi toista ja kolmatta, joilla oli sama kohtalo,
mutta silloin suomalaisten suusta kuului kirkaisevan hätäiset: »Ampuu,
Herra Jumala, ampuu.» Silloin Mikko huomasi, että sylen päässä hänestä
oli häntä kohti tähdätty pyssy. Mikko hyppäsi täyden voimansa takaa
syrjään ja löi kädellään pyssyyn, joka samassa laukesi ilmaan, tempasi
pyssyn, rätsäytti sitä petäjään niin että kaikki muut osat putosivat
maahan, ainoastaan rauta jäi käsiin. Pyssyn rauta käsissään hän sitten
pyörähti, ja samassa oli jokainen lappalainen irti Mikosta ja puolet
maassa pökerryksissä.
Silloin Venäjän herra sai maasta honkaisen halon. Halko korkealla
ilmassa hän ränkyen kuin ahdistettu karhu hyökkäsi Mikkoa vastaan
lyödäkseen sillä halolla Mikkoa. Mikko hyökkäsi vastaan aikoen sillä
pyssyn piipulla lyödä käsille, mutta isku sattuikin halkoon käsien
rajalle. Halko kuitenkin tärähti niin paljon, että se pyörien lensi
kuin ammuttu nuoli käsistä. Mikko uudisti lyöntinsä, tahtoi saada
lyödyksi Venäjän herraa kasille, mutta hujauttaessa sattui pyssynpiippu
koskettamaan hänen päänsä päällä olevaa petäjän oksaa, ja se hairautti
niin paljon iskua, että lyönti sattui niskaan olkapään rajaan. Silloin
Venäjän herra kamalasti älähtäen kaksin käsin tarttui niskaansa,
pyörähti pois ja lähti pakenemaan. Mutta jo ensimäisen askeleen päässä
hän ryömähti otsa edellä pyörtyneenä maahan.
Koko joukosta rupesi kuulumaan hätäisiä ääniä.
-- Vieläkö vastustatte? ävähti nyt Mikko. Kaikkien suista kuului
rukoileva sana: -- Emme vastusta, elkää meitä tappako!
Siinä parhaan tuoksinan aikana oli yksi lappalainen päässyt livistämään
pakoon. Nyt se näkösen päässä lenkojalkaisena juosta vekelti
hengentulleen edestä pakoon. Kun hän juostessaan suurien kenkäinsä
tavattoman korkeista nokista tarttui risuun, tuprahti hän päälaelleen
maahan. Samassa hän kuitenkin kimposi pystyyn ja lähti juoksemaan,
kunnes taas suistui pää edellä sammaleeseen.
Kun Mikko pelkäsi, että toisetkin seuraavat sen esimerkkiä, otti hän
revolverin käteensä ja ärjäisi: -- Jos askeleenkaan yritätte
pakenemaan, niin siinä silmänräpäyksessä olette läpi!
Nyt jäivät kaikki vapisten seisomaan ja niitten joka jäsen värisi kuin
virrassa. He rupesivat kohti kurkkuaan itkemään ja rukoilemaan, ettei
lasten ja vaimojen tähden heitä vangittaisi. Mikko ei sitä kuullut,
vaan sanoi käskevästi tovereilleen:
-- Noitten säkeistä ottakaa nuoria, joilla sidotaan kädet selän taakse
ja puuhun kiinni.
Mikon toverit eivät tähän asti olleet kättä puuttaneet asiaan, mutta
nyt sen verran selvisivät hölmistyksistään, että alkoivat kilpaa purkaa
nuoria lappalaisten säkeistä, ja kun alkuun oli päästy, oli työ
miehistä mitä mieluisinta. Toiset purkivat nuoria ja toiset sitoivat
käsiä selän taakse ja vänäsivät puuhun selin kiinni. Kaikki kävi kuin
tulen sammutuksessa, ja kohta olivatkin ne kymmenen kappaletta kukin
omassa puussaan selkä puuta vasten seisomassa. Venäjän herra oli tällä
aikaa tointunut. Hän istui verta sylkien kaatuneen puun rungolla ja
itki kuin pieni lapsi.
Lappalaisilla oli hienoista nuorista harvoille verkonsilmille kudotut
suuret säkit kantamuksia varten. Niistä purettiin vangitsemissiteet ja
niistä täytyi vielä purkaa ja laittaa jukkoja kuljetusta varten. Toiset
miehet rupesivat nyt purkamaan säkkejä, toiset taas laittoivat lohia
kiehumaan päivälliseksi. Suuret läjät sykkyräisiä nuoria olikin
valmiina, kun kaksi kattilallista lohta oli tuhalla kypsynyt.
Syömään asettuivat nyt miehet ja iloitsivat kuin ainakin suuresta
saaliista eivätkä olleet kuulevinaan korvia särkevää, katkeamatonta
itkun ulinaa. Herrakin itki turskien ja niskaansa pidellen voivotteli
sydämensä pohjasta.
Mikolla ei syönti luistanut, palat pyrkivät vain pyörimään suussa. Hän
oli miettivän näköinen ja melkein puhumaton.
-- Mustelma on kaulassanne tuolla niskan puolella ja laajajuurinen
ajettuma näyttää syntyvän, sanoi Aaro.
-- Saihan tuota joku takaapäin, nyrkilläänkö lienee iskenyt niskaani
vai millä. Mustia verkon silmiä rupesi ilmestymään silmieni eteen ja
luulin tuhon tulevan, kun lisäksi eräs sylineen jämeysi jalkaani ja
rupesi kaatamaan. Se on tuo, jonka ohimosta veri tihkuu. Lienee tuo
veitsen pää sattunut kourassa olemaan sen verran pitkällä, että särki
pääkuoren. Ja kun tuo herra tuupertui kumoon, rupesi minunkin
selkäpiitäni kuuma virta karmimaan: taitaa tässä haudan kaivanta tulla
ensimäiseksi työksi. Mutta vanha henki siinä oli vielä sentään luita
lämmittämässä.