tuokion perästä alkoi sieltä yksi ja toinen mies palata, viisi keppiä
olallaan. Kohta olivat kaikki tulleet ja heittäneet keppinsä maahan.
Nyt miehet saivat määräyksen ottaa kaikki tavarat ja kepit mukaan. Kun
kaikki saivat tavarataakat sidotuiksi selkäänsä ja kepit olalleen,
lähti valtion herra kävelemään tunturia kohti. Matka nousi joka
askeleella. Samalla rupesi vähenemään metsä ja maan pinta
koveni. Viimein ei ollut metsää, näkyi vain polvenkorkuisia
vaivaiskoivupensaita, mutta kohta loppuivat nekin, ja maassa oli vain
tuuman pituista harmaata jäkälää, kunnes sekin katosi: jaloissa oli nyt
vain helisevä kallio, jonka kolopaikoissa hiekkaa ja soraa. Mutta yhä
vain nousemistaan nousi ja rupesi tuntumaan siltä, että nyt ollaan
ilmassa eikä maassa. Edessä kävelevät ihmisetkin näyttivät pienemmiltä
kuin tavalliset ihmiset. Kerta kerralta rupesi eteen leviämään ääretön
avaruus, jossa pitempien ja lyhempien välimatkojen erottamina kohosi
ilmaan erimuotoisia lumesta kirjavia tunturinhuippuja ja -kärkiä, vain
valkoiset poutapilvet niitten tasalla ajelehtien. Viimein näkyi edessä
ruhjoutuneelta uuninrauniolta näyttävä kiviröykkiö. Sen luo nyt valtion
herrat seisahtuivat, siihen pudottivat seipäänsä olaltaan miehetkin ja
taakkoineen istuivat maahan pyyhkimään hikeä kasvoistaan ja kaulastaan.
Mutta heti katosi hiki, kun kylmä, ilkeältä tuntuva kiinteä viima
myötäänsä hiveli kasvoja ja hengityskin tuntui oudon keveältä.
Sen kiviröykkiön korkeimman kiven harjalle asetti nyt valtion herra
taulunsa ja kiikarinsa, ja kun Aaro tiesi, että tuolta taivaanrannalta
näkyvät pohjoiseen päin kaatuvalta näyttävän tunturin korkeimpaan
huippuun asetetut rajamerkit, niin sinne suuntasi nyt herra kiikarinsa
ja tarkasteli, näkyisikö mitään erityistä merkkipaikkaa. Mutta kun sitä
ei näkynyt, käski hän Aaroa ottamaan kolme keppiä käteensä ja menemään
tuonne noin sadan sylen päähän asettamaan tukevasti pystyyn ensimäisen
kepin siihen paikkaan, johon hän viittaa.
Aaro käveli nyt arviolta sata syltä ja asettui katsomaan, mihin herra
viittaa kepin pantavaksi.
Aaro riiputti nyt keppiä näppiensä välissä ja liikutteli sitä puoleen
ja toiseen sen mukaan kuin herra käsillään viittoi, ja kun herra
kädellään hujautti maata vasten ja kuului huuto »kiinni», pudotti Aaro
keppinsä maahan ja iski sitä siihen sijautumaan. Mutta kun maa oli
kova, ei puinen keppi siihen uponnut. Aaro kynsi maasta kiven liuskoja
ja niillä kuurtasi keppinsä pystyyn. Nyt sai Aaro palata viidenkymmenen
askeleen verran takaisin, minne pystytettiin toinen keppi. Kolmas
pystytettiin aivan kiviröykkiön lähelle. Nyt valtion herra lähti
kiikareineen kepittämään linjaa edelleen ja miehet saivat ottaa tavarat
mukaansa ja lähteä linjan osoittamaan suuntaan menemään, kunnes siellä
metsä vastaa. Sitten täytyy yksien miesten taivaltelemalla kuljettaa
tavaroita sitä mukaa kuin toiset saavat linjaa auki.
Mikko, joka oli ollut paljon maanmittarien apuna linjojakin
kepittämässä, jättäytyi kiviröykkiön luo viimeiseksi lähtijäksi ja
salaa tarkasteli, miltä lähtö näyttää. Hän huomasikin, etteivät kepit
seiso puhtaasti yhtenä keppinä.
Silmänkantaman päässä näkyi tavattoman suuri kaksihaarainen
aarniohonka, jonka toisen haaran latva oli kuiva. Se sattui juuri kuin
laitettu keskelle sitä silmän tietä, joka vei kalttopäisen tunturin
korkeimpaan kärkeen. Nyt Mikko näki, että jokainen uusi rajalle
ilmestyvä keppi kallistaa linjaa vasempaan ja että viimeinen keppi
osoittaa linjaa jo tunturin sivulle.
Mikko ei kuitenkaan aikonut virkkaa mitään ennenkuin sen hongan
kohdalla. Hän otti taakkansa ja kirveensä ja lähti mukaan jouduttamaan
asiaa, jotta päästään vesipaikalle keittämään ja syömään.
* * * * * *
Aurinko oli jo jättänyt puolenpäivän piirunsa, kun vasta päästiin
toivotulle, vuoren alta tulevalle purolle. Jok'ikinen mies joi nyt
ensityökseen ihan mahoissaan hölkkämään asti vettä, ennenkuin rupesi
tulien tekoon ja kattiloitaan laittamaan tulelle. Joi valtion herrakin
monta lipillistä, väliin ähki, kun vesi oli kylmää, ja joi. Viimein
heitti lippinsä maahan ja sanoi:
-- Veden puutteeseen tuntuisi ihminen ennemmin kuolevan kuin ruuan
puutteeseen. Kaksi vuorokautta olemme Timon kanssa olleet vedettä, ja
tuska tuntuikin olevan lähellä, kieli rupesi kuivumaan suulakeen ja
rintaa poltti kuolettava kuivuus.
Toinenkin valtion herra eri paikassaan juomalasin kokoisella,
hopeanvärisellä motilla ammensi vettä suuhunsa ja väliin aina ähkäisi,
kun se oli kylmää, mutta kauan kestikin tuo tahti, vuoroon ähkäiseminen
ja vesimotin kaataminen. Vihdoin vääntäytyi mies seisoalleen, puistalti
koko ruumistaan kuin vesiämpärin juonut hevonen, tuli sitten Helsingin
herran luo ja omalla kielellään sanoi jotakin.
Helsingin herra sanoi miehille: -- Tekaiskaa tuli tällekin kaverille,
hän kuuluisi keittävän teetä.
Mikko hyppäsi ennenkuin muut kerkisivät, koppoi kirveensä, rotasi
pienen honkasorvan maahan, pilkkoi sen sästyiksi, otti omasta tulestaan
kaksi palavaa honkakekälettä, asetti ne kannon juureen, niitten päälle
asetteli ne pilkkeet ja viittasi kädellään siihen vieraaseen herraan ja
toisella kädellään valkeaa savua tupruavaan tuleen. Se älysikin sen,
toi tavarakorinsa tulen luo, korinsa pohjalta kaivoi kirkkaan
messinkisen keittiönsä, haki ojasta vettä täyteen ja rupesi keittämään
kuin mies. Ja kun vesi oli tarpeeksi kiehunut, pani siihen teetä, minkä
tehtyään asetti korinsa kannelle kaksi noin kahden juomalasin vetoista
kirkasta teelasia, täytti ne ruskealla teellä ja kutsui Helsingin
herran vieraakseen. Helsingin herra tottelikin pyyntöä, ja kohta siitä
sakista rupesi kuulumaan iloinen naurunsekainen puheenläiskytys, jota
kuulosti kestävän aivan loppumattomiin.
Kaikilla miehillä oli keitot keitetty. He asettuivat nyt syömään.
-- Nyt täytyy syödä, kuten amerikkalaisen kasakan, aamiainen,
päivällinen ja iltainen samalla kertaa, sanoi Aaro. -- Nyt emme syö
ennenkuin on kuljettu yksi noin suden hännällä mitattu peninkulma.
Silloin tulee eteen joki, jossa on lohia, oikeita Valkeanmeren lohia,
ei kuitenkaan suurimpia. Suuria harreja saamme myös keittää.
-- Lohia, Valkeanmeren lohia! huudahti valtion herra. -- Jos niitä
saamme käsiimme, niin niitä keitämme.
-- Käsiimme kyllä saamme. Minulla ovat uistimet ja perhosonget mukana,
sanoi Aaro varmasti.
-- Mutta parasta lienee, sanoi valtion herra, että Aaro lähtee niitä jo
etukäteen pyytämään ja pyytää niitä niin ison läjän, että riittää
meille joka miehelle.
-- Ei tarvitse vielä lähteä, sanoi Aaro. -- Kyllä niitä saa sinä
aikana, kun toiset tekevät tulia.
-- Satua tuo lienee.
-- Ei ole satua, vakuutti Aaro. -- Siellä on kaloja paljon, eikä
yksikään ole nähnyt pettymystä. Kun sen eteen viskataan jokin kirkas
esine, niin se tokaisee kiinni. Se vetäistään maalle, uistin viskataan
uudelleen, nyt tokaisee toinen uhemmin kerjetäkseen ennen muita. Sama
temppu suoritetaan niin monta kertaa kuin tarvis vaatii.
-- Mutta sinne, juuri sen joen partaalle, minä laitan kesähuvilani,
sanoi valtion herra innoissaan.
-- No siellä ei ole puutetta puusta eikä kalasta, eikä naapurit
häiritse rauhaa, sanoi Aaro, mutta sanoista kuului hieno epäilys.
-- Rauhaa sitä kesällä juuri etsiikin, sanoi herra. -- Kun on talven
suuren kaupungin hyörinässä ja pyörinässä, niin sitä kesän tullen
rupeaa kaipaamaan rauhaa ja lepoa.
-- No sitä on täällä, ja vielä lohia, joita ei monen rauhan majan
seinävieressä loiskahtelekaan, sanoi Aaro varmasti.
-- Se lohijuttu minusta kuitenkin tuntuu sadulta, kunnes sen näen,
sanoi valtion herra ja nousi lähtevän näköisenä.
Kaikki miehet olivatkin jo syöneet, käyneet juomassa ja poltelleet
piippunsakin. Kirvesmiehet lähtivät käskyä odottamatta kirveineen rajan
päähän, ja tavaroitten kantajat rupesivat kokoilemaan neuvoja ja
viemään ensimäisiä kantamuksiaan jonkun matkaa eteenpäin.
Linjalta rupesikin kuulumaan entistä hurjempi kirveitten lätinä ja
yhtämittainen puitten kaatumisen ryske. Nopeasti kuin tuuli eteni
linjan pää. Mutta ilta oli jo aivan lähellä, kun vasta päästiin sen
Mikon merkkihongan kohdalle. Silloin linja oli jo lähes sata askelta
syrjässä. Nyt Mikko meni herran luokse, joka oli juuri keppiä lyömässä
maahan ja kiikarinsa avulla tähysti sitä suoraan, ja sanoi hiukan
arastellen: -- Hyvä herra! Saisinko minä sanoa, että tämä linja ei mene
siihen paikkaan, mihin te tarkoitatte.
-- Mistä tiedät, kivahti herra hieman ärtyisästi.
-- Tiedän ja olen varma tiedoistani. Tuon suuren hongan tuossa täytyy
tulla ihan keskeltä linjalle, jos mieli mennä oikein.
-- Onko se nyt totta?
-- On se totta, uskokaa jos tahdotte, sanoi Mikko varmasti. -- Mutta
mielestäni on teidän liian myöhä tulla uskomaan vasta sitten, kun on
päästy perille, vaikka meille se kyllä on yhden tekevä. Kuitenkin
tuntuisi kovin nololta yhtä erämaataivalta vahlata edestakaisin, ja
senvuoksi sanon, että voitte aikanaan oikaista jos tahdotte.
Herra punalteli päätään, korvanjuuret punastuivat. Viimein hän sanoi:
-- Pitääköhän minun uskoa? Olen niin huolellisesti kepittänyt.
-- No, ette kadu kauppojanne jos uskotte, vastasi Mikko varmalla
painolla.
-- No sen varmempi se on, sanoi herra. -- Lähdetään me yhdessä
katsomaan. Tunturin lakeen, lähtökohtaan, jos näkyy tämä linjan aukko,
silloin todellakin näkee, meneekö se oikeaan, ja voi ojentaa jos ei
mene.
-- Mekö kahden lähtisimme, ja toisetko jäisivät tänne hakkaamaan? kysyi
Mikko tyynesti.
-- Niin.
-- Mutta nythän tavoittaa yö. Ennenkuin olemme tunturin laessa ja jos
vielä tulee linjan uudestihakkaus, niin mitä silloin meillä kahdella
siellä valmistuu?
-- Sitä en vieläkään usko, että linja olisi uudestaan hakattava, sanoi
herra päätään punaltaen. -- Vähäisen lengon voimme muutenkin
oikaista. Mutta kun ei ole tiedossamme sellaista vesipaikkaa kuin
päivällispaikassamme oli, niin palattaneen sinne yöksi. Aamulla päivän
valjettua voimme käydä tunturin laessa tarkastamassa.
-- Se päätös minusta on oikein.
-- No, mitäpä siinä! Aurinko näkyy todellakin painuvan mailleen. Ilta
se tulee, kun aletaan lähteä yöpaikkoja laittamaan. Saat sanoa
miehille, että neuvot mukaan ja päivällispaikalle yöksi. Sen sanottuaan
herrat venäjänkieltä harvasteeseen läiskäytellen lähtivät kuin
metsittyneet sonnit paksusammalista rämettä jälekkäin kävellä
vöhlistämään tunturille päin. Ja kohta linjanaukon perältäkin lakkasi
kirveitten lätinä ja puitten kaatumisen räiske kuulumasta. Yksi ja
toinen taakkaselkäinen mies ilmestyi rajalle matkaten tunturia kohti.
Huomenaamuna aurinko paistoi tunturien lakiin ja punertavana valona
laskeutui alankoihinkin, kun miehet nousivat ja rupesivat keittämään
aamukahviaan. Timo se sai keittää valtion herran kahvista ja siitä sai
itsekin. Toinen herra keitti teetä omaan laskuunsa omilla neuvoillaan.
Kun sitten kaikki miehet olivat kahvinsa juoneet, saivat he heittää
neuvonsa siihen ja varmuuden vuoksi lähteä kaikki tunturille. Mikko
kiirehti sinne ennen muita juuri kuin saadakseen saaliin ennenkuin muut
kerkiävät. Ja salattu ilo loisti nyt Mikon kasvoista, kun hän toisten
tullessa seisoi kiviröykkiön takana katsellen aamuauringon valaisemia
lumenkirjavia tuntureita, jotka ulottivat raskaan näköisen hämäräisen
varjonsa kauas alangoille.
Tuli herrakin siihen kiviröykkiön taa ja tarkasti linjaansa, tarkasti
kiikarillaankin. Väliin punalteli päätään ja ähki kuin kylmää vettä
juodessa ja taas tarkasti linjan päätä ja kalttopäistä tunturia taivaan
rannalla. -- Minäpä en osaa itselleni selittää, miten se noin meni,
sanoi hän viimein hyvin kärsimättömänä. -- Olen minä tuhansia linjoja
lyönyt, mutta en ennen noin hullusti. Se näkyy pitävän lyödä uudestaan,
ei sitä matkalla saa ohjatuksi.
Sen sanottuaan hän alkoi asetella tauluaan korkeimman kiven harjalle.
Mikko tuli nyt siihen ja sanoi pyytävästi: -- Olen ollut paljon
maanmittarien kanssa, kepittänyt niille linjoja ja lyönyt uloskin. Enkö
saisi nyt koettaa tätä linjaa panna alkuun? Te katsoisitte valmista.
-- Aivan mielellään, sanoi valtion herra, ja toinen suupuoli nauroi.
Mikko otti nyt kolme suorinta keppiä, veisti niitten latvat hienoiksi
suoriksi puikoiksi ja asetti ne korkeimmalle tunturin laelle
vaakasuorasti ja yhteen linjaan pystyyn, niin että niitten hienot
latvat halkaisivat kalttopäisen tunturin korkeimman huipun, ja lähti
nyt yhtä hienolatvaisilla kepeillä kepittämään edelleen, sanoen valtion
herralle:
-- Pyytäisin teitä viipymään täällä siksi, että linja rupeaa tuolta
tunturin juurelta selvältä tänne näkymään. Vielä parempi jos
katsoisitte, kunnes kerkiämme tuon hongan luokse. Silloin minäkin
tiedän, että olemme oikeassa ja jatkan pelkäämättä työtäni vaikka
kauemminkin viipyisitte.
-- Aivan mielelläni, sanoi valtion herra. -- Mutta meidän on mentävä
evästen luokse ja syötävä aamiainen. Sitten te lähdette viemään linjaa,
minä nousen tänne tarkastelemaan ja kun näen mitä tulee, niin tulen
aikojani myöten luoksenne ja tuon hyvän tai huonon tai keskinkertaisen
sanoman.
-- Viisain temppu, sanoi Mikko ja uudella innolla rupesi keppejään
laittamaan suoriksi ja kiirehtimään kepitystään metsän laitaan, jotta
miehet pääsisivät työhön. Miehet odottivatkin metsän reunassa. Ja
kun alkoi tunturin rinteeltä näkyä keppirivi, rupesivat miehet
vaivaiskoivupensaitten latvoja huiskimaan poikki ja sitä tehden, kun
maan aletessa puut suurenivat, rupesi kymmenen metrin levyinen aukko
painumaan tunturin juurelle. Ja kerta kerralta rupesi kirveitten läiske
kovenemaan. Alkoipa silloin tällöin kuulua räiskähteleviäkin puun
kaatumisia.
Miehillä oli oma kiireensä joutua lohijoelle. Purolle päästyään he
pureksivat kuivaa poronpaistia ja leipää ja voita, ja ken ensimäiseksi
pääsi syömästä ja sai juoneeksi tuota ihmeellistä vuoren vettä, työntyi
kirveineen linjalle. Samalla tavalla mies toisensa perästä alkoi sinne
vetäytyä, ja viimeksi nähtiin kantomiestenkin kohta korpirämeen
katveikkoa raskaine taakkoineen lähtevän kahlaamaan eteenpäin.
Kun herrat olivat nousseet tunturille eivätkä olleet äänen kuuluvissa,
huudahti Mikko iloisesti miehille:
-- Nyt lyödään kuin vierasta sikaa. Nyt tiedetään mihin mennään.
-- Kuka sen on sinulle sanonut? murahti Kankaan Väinö, johon Mikko oli
jo tukkijoella tutustunut. Heistä oli tullut hyvät ystävät, jotka aina
leikillä aikaa hauskensivat.
-- Jokainen keppi, jokaisen kepin kärki, tuo hieno piikki sen sanoo
minulle. Saat uskoa.
-- Mutta jos ei menisi, niin entä sitten? Sinulla jäisi suu auki
töllöttämään kuin telkän uuttu.
-- Sen täytyy mennä siihen paikkaan, mihin olen määrännyt. Mutta jos
haluat, niin lyödään kymmenen markan veto.
-- En raski sinulta köyhältä mieheltä ottaa sitä ainoata rahan tilkkua.
-- No elä raski, tee tahtosi, mutta kyllähän sen kymmenmarkkasen sinä
kalttopään niskassa minulle päin suorittaisit.
-- Elä usko itsekään.
-- Uskon ja toivon ja rakastan.
-- Rakastat? Niitäkö lohia siellä vastaan tulevassa lohijoessa?
-- Elä puhu mitään lohista, vesi lorahtelee jo kielen selkään.
-- Minulla tuntuu jo sydänalassa rakkaus lohiin. Sydän pamppailee
sulasta rakkaudesta hänen puoleensa. Ah! Milloinkahan saan nähdä hänen
kasvonsa armaat.
Puhetta jatkui ja hartian voimasta loi Mikko keppejä maahan. Nyt oli
tultu sen Mikon merkkihongan luo ja kepitys ampui hongan kylkeen eikä
keskelle. Mikko tarkasteli nyt, seisooko honka sen verran kallellaan,
että latva tulisi kepityksen kohdalle, mutta honka seisoi suoraan
pystyssä. Nyt Mikko tiesi, että oli menty sen verran syrjään oikeasta.
Kun honka oli kaadettu, pisti Mikko keppinsä kannon sydänonteloon
keskelle kantoa ja löi toisen keppinsä niin, että kolmanneksi kepiksi
tuli tunturin laesta vielä silmään näkyvänä muhkurana häämöttävä
lähtökohta. Silloin Mikko innoissaan huudahti:
-- Lyön vaikka sadan markan vedon, että linja menee juuri kuin neulan
silmään oikeaan.
-- Hm. Kukapa sinulta miesparalta sitten raskisi sitä olematonta
satamarkkasta ottaa, murahti Väinö ja löi kirveellään tavallista
vihaisemmin linjan kohdalla seisovaan honkaan.
Kohta rupesi rajalla häämöttämään pari likenevää ja puoleen ja toiseen
turvelehtavaa liikkujaa, jotka aina ja aina lähemmäksi tullen rupesivat
näyttämään miehiltä. Mikko arvasi tulijat valtion herroiksi. Hän jäi
kannon päähän istumaan ja odotellessaan aikansa kuluksi veisteli
keppiään suoraksi.
Näkösen päästä jo Suomen herra huusi:
-- Hyvästi menee, hyvästi menee. -- Toinen herra pölisi innoissaan ja
kovalla äänellä, huitoi käsillään, pölisi ja pölisi, niin että korvat
heiluivat.
Mikon luo tultuaan herrat istuivat kaadetun puun rungolle ja
nenäliinoillaan pyyhkivät ihan norosiinsa juoksevaa hikeä kasvoistaan
ja kaulastaan. Sitten huoahdettuaan Suomen herra sanoi:
-- Olen ajatellut ruveta Aaroa opettamaan kepittämään ja muutenkin
johtamaan työtä, mutta nyt sen saat sinä. En voi jättää ruokatarpeitten
hankintaa tänne päin vaivaloiseen erämaahan yksistään miesten toimeksi.
Täytyy itseni olla mukana ja sitten aina kun tulen ruokatarpeita
tuomaan, tarkastan rajan. Lähtisin juuri nyt muutamien miesten kanssa
ruokavarain hankintaan, mutta kun Aaro ja Timo tietävät olevan edessä
-- ei hyvin kaukana liene enää -- joen, jossa on lohia, niin tahdon sen
nähdä, saako siitä yhtään pataansa. Se olisi herkkua täällä erämaassa.
-- Miehet aikovat juuri lyödä rajan syömättä sinne asti ja sentähdenhän
ne ovat tuolla aukon perällä noin hurjina. Metsä kaatuu kuin
taikavoimalla, sanoi Mikko. -- Äsken kuuluivat Aaro ja Timo arvelevan,
että ei pitäisi olla joelle kuin korkeintaan parisen kilometriä.
-- Ohoh. Se ei kestä kauan, sanoi herra, otti kiikarinsa tupesta ja
sillä kiikaroi pitkin linjaa tunturiin asti, missä valkeaksi veistetyt
kepit näkyivät kuin suoraksi vedetty valkea lanka. Mutta nyt rupesi maa
alenemaan, tunturi peittyi maasärkänteen suojaan. Ei ollut mitään
kaukamerkkiä, vain muutamat lähimmät kepit olivat apuna. Työ vaati nyt
Mikolta suurta tarkkuutta. Hän veisteli keppinsä pitkin pituuttaan
suoriksi ja joustavasti hienoneviksi tyvestä latvaan, löi ne sitten
vaakasuoraan maahan ja latvahipukan asetti keskeltä halkaisemaan
jäljelle päin jääneitä keppejä.
Maa aleni alenemistaan ja sitä mukaa yleni metsä. Alkoi olla
aarniohonkia, kuivia ja tuoreita, ja oikein keltakaarnaisia,
tuhatvuotisia kuusia ja visatyvisiä, naavakkaita koivuja, mutta niiden
oli nyt kaaduttava, ja kymmenen metrin levyinen aukko tunkeutui askel
askeleelta metsään. Metsän takaa rupesi kuulumaan hienoa yhtämittaista
tuhinaa, juuri kuin hieno tuuli tuhisi puissa. Mikko teroitti korviaan,
kuunteli ja kuunteli. Viimein hän kysyi toisilta:
-- Mitä se merkitsee tuo juhina tuolla metsässä? Miehet seisahtuivat
kuulemaan ja Aaro sanoi heti:
-- Ai! Sen lohijoen koski! Joki meillä ei nyt ole kaukana. Luulin, että
tämä raja tulisi menemään tuon kosken tienoilta poikki, mutta sivulle
tuntuu koski jäävän. Kun joki kulkee noin vitaan, niin kyllä se vielä
raja menee jonkin kilometrin ennenkuin tapaa joen. Tässä pitäisi tulla
vielä oikein paksukuntaista harveikkorämettäkin ja sitten vasta
joenvarsimetsää. Tämä ei vielä ole jokikorpea, jos oikein muistan.
-- No, oli mitä oli, lyödään vaan, että tavoitetaan joki, sanoi
miesjoukossa joku, mihin toiset vastasivat: -- Lyödään, lyödään! --
Samassa rupesivat märät hartiat heilumaan ja ryhmittäin räiskähteli
metsää maahan. Kuten Aaro oli sanonut, rupesi metsä harvenemaan ja
pienenemään, ja raja työntyi melkein aukealle rämeelle, missä ruskea
sammal upotti miestä polveen asti. Pienet vaivaismännyt heiluivat siinä
sammalessa juuri kuin juuria ei olisikaan. Pitkin joen vartta kulkevan
parinsadan askeleen levyisen rämeen poikki meni nyt vitaan raja ja kun
tuli vastaan lepänsekainen kuusikko, niin samalla rupesi puitten
lomista näkymään monenlaisten kukkien kirjavoima, korkea heinikko ja
sen yli näkyi kirkasvetinen joen uoma, jossa kosken synnyttämät valkeat
vaahtipallot pyörivät ja pyörteilivät sikäli kuin vesi kumpuili sinne
tänne.
Nyt saatiin rajalinja jokeen asti auki, mutta kun tunturilla
parhaillaan lumi suli ja sen takia vesi oli joessa niin korkealla, että
joenrantametsä oli vedessä, ja kun toisella puolen jokea nähtiin viiden
askeleen päässä joesta olevan kuiva maa, niin täytyi vielä ruveta
lautan tekoon, jotta pääsisi joen poikki, kun pitkäkään puu ei yltänyt
portaaksi. Miehet rupesivat joenrantametsästä hakkaamaan kuivia kuusia
ja kuivia honkia, ja toiset rupesivat vääntämään vitsoja. Heti oli nyt
vitsoilla nidottu viisipölkkyinen, noin neljän sylen pituinen lautta
valmis. Mutta täytyi vielä hankkia viiden sylen pituiset sauvoimet,
joilla voitiin joen pohjasta pitäen sauvoa lauttaa poikki joen. Jos
olisi melomalla lähdetty, olisi virta vienyt lautan noin viidenkymmenen
askeleen päässä olevaan koskeen.
Kahdella kerralla saatiin miehet kaikkine tavaroineen yli, ja nyt
oltiin kuivajuuristen aarniokuusten juurella, jotka tänä tyynenä
kesäpäivänä seisoivat totisina ja oksainsa lehvien pisimpiin kärkiin
odottivat pieniä vaalean vihreitä kesän lahjoja ja latvoihinsa pieniä
mansikan kokoisia tummanpunaisia nupukoita.
Kaikilla miehillä tuntui povessa pettymys lohien suhteen. Kenenkä lohet
viihtyisivät tuollaisessa aarniometsän pimittämässä jääkylmässä joessa?
Sitäpaitsi koski tuolla, koski täällä. Aaro yksin uskoi lohiin. Poikki
joen päästyään hän suoraa päätä juoksi rinteellä seisovaan hienoon
männikköön, toi sieltä noin neljän sylen pituisen notkean virven, jonka
latvaan sitoi kirkkaan uistimensa jättäen vain kolmisen sylen verran
lankaa virven ja uistimen välille, viskasi nyt uistimensa veteen ja
virvellään ulotti sen keskemmä jokea ja hiljalleen rantaa käyden
ylösvirtaan kuljetti uistinta keskusjoella. Mutta hän ei päässyt
kymmentä askelta, kun lohi tömähti uistimeen niin että vesi pärskähti
korkealle ilmaan ja alkoi täysillä voimillaan riidellä uistinta
mukaansa. Mutta Aaro tanakkana seisoen rannalla hallitsi notkeaa
virpeään, kunnes lohi hieman rauhoittui. Silloin Aaro kiireimmiten
lappoi virpensä maalle, otti nuorasta ja nopeasti sen lapettuaan,
kunnes oli vain kyynärän verta kalan ja käsien väliä, nykäisi hartian
voimasta, ennen kuin lohi kerkisi mitään ajatella, ja kiljahti:
-- Tuossa on yksi, sanoi suutari lauantaina.
Noin kymmenen kilon painoinen, hopealta välkkävä lohi lensi maalle niin
että kenttä jymähti. Kaikki miehet katsoivat henkeään pidättäen tätä
leikkiä, ja kun lohi loiskahti maalle, niin kaikkien suista samassa
silmänräpäyksessä pääsi huudahtava ihastuksen nauru. Venäjän herra
rupesi ihan suuntäydeltä nauramaan ja pölisi innoissaan. Väinö hyppäsi
samassa kentällä telmivän lohen kimppuun, jonka suussa uistin helisi.
Aaro ei kyennyt muuta tekemään kuin pitelemään langasta, jottei kala
pääsisi jokeen viettävältä maalta takaisin veteen. Mutta kun Väinö
kirveskulilla jämäytti niskaan, niin lohi jäi tärisemään paikolleen,
evät harreillaan. Väinö löi lohta niskaan Aaron päästellessä uistintaan
lohen suusta ja sanoi: -- Sinä meren neitonen, minun ihanaiseni, minun
sydämeni sytyke, tulit sinä kuitenkin, sinä minun kauan kaivattuni!
Kuinka ihana ja suloinen sinä oletkaan, minun armaani! Sinun pääsi on
niinkuin Karmeli. Sinun pääsi nahka niinkuin kuninkaan purppura,
poimuinen, kuten Korkiassa veisussa sanotaan.