ole raivanneet ainoastaan metsää vaan kivetkin. Niillä oli mukana
hirveän suuret teräsmoukarit, joilla jylmäsivät kivet murskaksi ja
ajoivat maaemään. Ainoastaan semmoinen louhi, joka ei lainkaan peity
heinikkoon, sai jäädä paikoilleen, mutta siihenhän ei toki hupsukaan
lyö viikatettaan. Heinän juuresta, sen minä takaan, ei löydy
viikatteeseen yltävää kiveä, vaikka olenkin kolme kesää ollut niitä
näkemättä.
-- Eipähän ne sienien tavalla kasvane, kun ne kerran ovat hävitetyt,
sanoi Juhani tyytyväisesti.
Pirtin pöydällä oli pöydänpään puolessa kukkurillinen juustomalja,
piimähaarikka, kukkurilautanen hohtavaa kesävoita ja kolme paksua
leipää päällekkäin. Pirttiin tultua Auno kädellään viitaten sanoi: --
Menehän sinä -- sanon sinua sinuksi -- tuonne isännän paikalle syömään,
siihen ei toista isäntää ilmesty ennen syksyä.
Auno ja Jertta asettuivat toiseen päähän pöytää vastakkain. Matti pääsi
äitinsä syliin.
-- Kylläpä tämä näyttää nololta, heinäaikana syödä yksinään, sanoi
Juhani tuokion kuluttua. -- Ennenhän tuota ruokapaikan ympärillä
heinäaikana kihisi ihmisiä kuin muurahaisia. Tekin siellä erillänne
kuin eriuskolaiset Karjalassa.
-- Kyllähän sen sentään tämän toimituksen saattaa tehdä yksinäänkin,
sanoi Auno. -- Kolme kesää ja enimmät osat talviakin olen saanut syödä
yksinäni ja sama kohtalo olisi nytkin, jos ei olisi tämä talo joutunut
käsiimme.
-- Kyllähän se ruoka maistaa yksinäänkin, sanoi Juhani lauhkeasti. --
Kun hän tunsi, ettei Auno ottanut leikin kannalta hänen sanaansa, ei
hän jatkanut puhetta.
Kun Juhani oli päässyt syömästä, kantoi Auno pöydänpäähän suuren tyynyn
ja sanoi: -- Tässä on päänalusta levätäksesi. Me lähdemme Jertan ja
Matin kanssa haravoimaan.
-- En uskalla tänne jäädä yksin, kun te menette pois. Minä pelkään,
että minut uni pettää. Olin jo eilen aikeessa tulla tänne Toivolaan,
mutta satuin tuolla tullessani tanssikemuihin. Kun siellä meni yö
silmää ummistamatta, niin pelkään, että uni rupeaa velkaansa perimään.
Lähden sinne niitylle ja nukahdan siellä, ja jos en ala jonkun
viidentoista tai korkeintaan kahdenkymmenen minuutin perästä konkoa
pystyyn, niin käykää potkaisemassa.
Niitylle tultuaan Juhani meni viikatteensa luo, köllistyi mättään
kupeelle, pani lakkinsa silmilleen ja heittäytyi mitään
ajattelemattomaksi, jotta uni tulisi pikemmin. Samassa rupesivatkin
leveät hartiat nytjähtelemään hengityksen mukaan.
Oli kulunut aikaa ainakin puolentoista tunnin verran, kun haravoiminen
oli lopulla.
-- Minä lähden kiehauttamaan kahvia ja tuon sen tänne, sanoi Auno
Jertalle. -- Annamme niittäjän nukkua ja herätämme vasta kahville. Se
kun on viime yön valvonut, niin nukkukoon nyt sen sijaan, kylläpä hän
sen saattaa korvata sitten kun on hyväksi levännyt.
Oli kuin Juhani olisi kuullut sen puheen. Hän kimposi pystyyn ihan kuin
säikähtynyt, hieraisi kaksin käsin silmiään, tillisteli taivaalle, taas
hieraisi silmiään, tiiristeli aurinkoa ja viimein sanoi:
-- Aurinkohan on kiertänyt senkin seitsemän sormihaaraa ja ette
herättäneet. -- Hän punalti päätään, hieraisi vielä silmiään ja
vihaisesti koppasi mättäältä liippansa ja viikatteensa.
-- Kuulimme sinun yön valvoneen, niin annoimme nukahtaa pitempään.
Kyllä nyt on vielä päivää heiluakin, ei ole hetikään puolessa, sanoi
Auno ystävällisesti ja lähti kahvinkeittoon.
Kun Auno toi kahvia niitylle ja hoihkasi Juhania tulemaan latoon
kahville, oli Juhani sen alan viimeistä metsän väliin pujottautuvaa
lahdeketta niittämässä. Hän ei lähtenyt ennenkuin sai sen niitetyksi.
Sitten hän viikate olallaan tuli ladon luo ja sanoi:
-- Tuostako sitä järjestään niitetään? Se tämän alan osa taitaa olla
niitetty.
-- Siitä sitä niitetään, sanoi Auno, -- eikä siinä aivan paikalla laita
vastaakaan. Tässä aituuksessa on yhdeksän alaa yhteen rautaan ja
melkein kaikki laajempia kun tämä.
-- Ei ole kaikki isompia, sanoi Jertta. -- Sukastin ala, Suoperän ala
ja Pörönperän ala ovat paljon pienempiä kun tämä.
-- Niin, mutta siitä edestäpä tuo isonaukean ala on melkein kaksi
vertaa niin laaja kuin tämä Pellonaluksen ala, sanoi Auno ja kehoitti
Juhania istumaan kahvin lähelle.
Juhani ja Auno olivat istuneet ladon kynnykselle, jalat ulospäin, ja
Matti Aunon viereen, mutta Jertta seisoi vielä ulkona ladon edessä
katsellen, miten hän siihen istuisi, kun aukko oli Juhanin ja Aunon
välillä.
Juhani kiirehti sanomaan:
-- No, sovithan tähän sinäkin, moinen Pörönperä.
-- En minä ole mikään Pörönperä.
-- Niin todellakin, Herttahan sinun nimesi kuului olevan, kun minä
oikein muistan -- Hertta-rouva.
Jertalta pääsi nauru ja hän sanoi:
-- Sattui ihan kohti. Kyllä olisi kätilö saanut syntymälämminnä
puristella sitä sinun päätäsi visummaksi. Kovin on hatara.
-- Ei. Hatara on hyvä. Siihen ei vastaa elämän surut eikä murheet eikä
ilotkaan. Saattaa elää päivän semmoisena kuin se on käsissä, huominen
tulkoon tuumineen...
Kun kahvi oli juotu, nousi Juhani, otti viikatteensa ja liippansa ja
sanoi:
-- Onko tuolla toisella alalla mitään rajamerkkiä, mihin asti se yltää?
-- On. Tuolla tuo iso tasalatvainen koivu on sen alan pisimmässä
nurkassa. Siitä katkeaa näitten syrjissä olevain alain raja viistoon
puolelle ja toiselle, kyllä sen siellä näkee, sanoi Auno.
-- Ehkäpähän asia tekijänsä opettaa, sanoi Juhani ja lähti viikate
olalla verkalleen kävellä vätöstelemään heinikon laitaa kohti. Heinikon
laidassa hän seisahtui, liippasi viikatteensa ja lähti yhtä reippaasti
painumaan latoalan halki kuin tänäkin aamuna niittotaitoaan Jertalle
näyttäessään.
Viides luku.
Juhannuspäivänä ennen puoltapäivää ne pohjolan nimismiehen värväämät
miehet saapuivat nimismiehen asunnolle kysymään, lähdetäänkö matkalle
jo tänäpäivänä. Mutta nimismiehen luo oli saapunut valtion lähetti,
jonka pitikin toimittaa se rajankäynti eikä nimismiehen, joten
herroilla oli yhteistä toimenpidettä koko päiväksi, eikä kuulunut
lähdöstä mitään. Oli ilta jo likellä, aurinko suurena, punaisena ja
pyöreänä hiljalleen vieri lähellä metsän latvoja, kun nimismies sen
valtion herran kanssa tuli kartanolla istuskelevien ja keskenään
iloisesti tarinoivien miesten luo ja sanoi:
-- Kuulkaahan nyt, miehet rakkaat! Minä en tule lähtemäänkään sinne
rajalle, sinne lähtee tämä hallituksen sitä varten lähettämä herra.
Mutta kun minä en sinne itse tule, niin minä pyytäisin teitä
palvelukseeni. Kuulkaahan nyt! Siellä sen rajan seuduilla, jota te
tulette avaamaan, harjoitetaan ihan jumalattomasti porojen varkautta.
Tuhansittain vuodessa varastetaan takapuolen rajan poroja. Kymmeniä
perheitä tuolla puolen rajan elää aivan sillä, siellä on kymmeniä
miehiä, joitten syntejä on saatu niin paljon ilmi, että miehet voidaan
vangita, missä vain Suomen puolessa tavataan. Niin, jos te niitä
tapaisitte, niin minun vastuullani vangitsisitte ja lähettäisitte ne
minulle. Olen tämän valtion herran kanssa tuumannut siitä asiasta,
mutta hän sanoo, ettei hän voi uskoa ruokatarpeitten laittamista
muille, koska hän ei aina ole rajalla, vaan te tulette aina olemaan
rajalla. Täällä lähempänä rajaa Kurtinjoen kylässä ja Vaatimen-ojan
kylässä on miehiä, jotka tarkoin tuntevat ne miehet, jotka meidän on
valta vangita, jos ei sattuisi niitä uudelta rikokseltaan tapaamaan.
Tämän valtion herran kanssa olemme tuumanneet, että tämä ottaa niitä
miehiä työmiehikseen, ne kun juuri ovat innokkaita itsestään käymään
asiaan. Niille rajan lähellä asuville se varastus juuri onkin kovin
painajainen. Ovat monelta ja monesti vieneet koko karjan niin
puhtaaksi, että armeliasten ihmisten on pitänyt lahjoittaa poroja,
jotta on uudestaan päästy alkuun.
-- Minun kohdalleni ei tarvitse toista. Jos tapaan rosvon, joka
todistetaan varmasti rosvoksi, niin jo tarttuu ja pysyy myös, olkoon
hänellä vaikka syli silmien väliä, sanoi Mikko tulistunein kasvoin ja
kouriaan puristellen, juuri kuin koettaakseen, onko niissä vielä
entinen tarmo.
-- Se on hyvä, sanoi nimismies ystävällisesti, tuli Mikon luo ja
taputteli Mikkoa olalle.
Kurtinjoen kylästä saatiin miehiä ja Vaatimen-ojan kylästä saatiin
viimeiset tarvittavat miehet, vieläpä kaksi ikämiestä, jotka olivat
olleet mukana silloin, kun tunturien huippuihin oli rajamerkkejä lyöty.
Ne muistivat matkat ja niistä mihinkin paikkaan ruokatarpeita saa.
Nyt lähdettiin kahdenkymmenen miehen voimalla hyvin raskaat
kantamukset olalla kiirehtimään kymmenen peninkulman päässä olevaan
Orjanpää-tunturiin, jossa piti olla heinäkuun ensimäisenä päivänä. Kun
valtion herra tyhjänä, ilman mitään kantamusta, pitkillä säärillään
kävellä roikki, niin miehille, joille oli kantamuksia sälytetty, tuli
ensimäisellä peninkulmalla hätä, ja he sanoivat yhdestä suusta
palaavansa paikalla takaisin, jollei anneta levätä ja muuteta kulkua
hiljemmäksi, he kun muka eivät ole tehneet sitä pahaa, joka pakottaa
tänne erämaahan hengenrajoja myöten uupuneena kuolemaan.
Herra istui sammaloituneelle puunrungolle, pyyhki silkkiseen liinaansa
kasvojaan ja sanoi ystävällisesti:
-- Minun kyllä täytyy päästä sinne huomiseksi, mutta jääköön teille
näistä opasmiehistämme toinen, ja toinen lähtee minua opastamaan.
Tulette sitten kun jaksatte. Otamme parin päivän ruokatarpeet
mukaamme... Timo lähtee minulle oppaaksi ja Aaro jää tänne jälkijoukkoa
opastamaan.
Timo tukki nyt laukkuunsa ruokatarpeita pariksi päiväksi, kuten herra
oli sanonut, sitoi laukun selkäänsä ja sanoi:
-- Mitäpäs muuta kuin tie eteen ja keppi käteen.
Timo lähti työntymään metsään. Kun herra tiesi, mitä kohti oli
kuljettava, kiirehti hän Timon edelle ja lähti ikäänkun vihassa astua
heittelemään. Risut ruskivat vain menijäin jaloissa. Kun se ruskamisen
ääni kiireesti eteni ja kävi kuulumattomaksi, niin joku sanoi joukosta:
-- Kyllä siellä Timon pinta rupeaa höyryämään.
-- Hm. Kyllä siellä on semmoinen Timo matkassa, että sitä ei herra
vaahteen aja, sanoi Aaro.
-- Se onkin oikein, sanoi joukosta joku. -- Se onkin kirottua noilla
herroilla, että niillä on olevinaan aina kiire, niillä on aika ostossa.
Tuokin kun olisi viikon puoliskon lisäaikaa varustanut matkaansa, niin
ei olisi kenelläkään kiirettä.
-- Helsingin herrat eivät kykene arvostelemaan etukäteen, mitä
tällaisilla erämaantaipalilla tarvitaan. Ei tuokaan niin höperö ole,
että olisi määrännyt vajaassa kahdessa päivässä kuljettavaksi tämän
kymmenpeninkulmaisen taipaleen, jos olisi tiennyt ja osannut arvata
nämä matkat.
-- Sitten se pahinta vielä, että ne eivät ota lukuun sitä, että
toisilla on kuoleman kuorma kantamusta selässä ja itse roikkivat vain
tyhjänä.
-- Siitä ne tuskin älyävätkään mitään, sanoi Aaro ja nousi istumasta.
Nyt olivat miehet levänneet ja lähtivät painumaan metsään, Aaro edellä
ja toiset kynttä kantta perässä.
Kolmannen päivän aurinko alkoi painua laskulleen, kun miehet taas
istahtivat taakkoineen levähtämään. Aaro tiesi, että nyt kohta ruvetaan
nousemaan tunturille, jossa tämän taipaleen pää tavataan. Mutta
edestäpäin rupesi kuulumaan huhuiluja. Jokaisen korvat höristyivät ja
joku sanoi:
-- Ihmisen ääniäkö?
-- Ihan ihmisten, sanoi Aaro. -- Ne ovat asettuneet tunturin juurelle
meitä odottamaan. Eikä siellä tunturin laella juuri kauan viihdykään.
Paljas kallio tai hiekka ja kylmä viima käy aina. Ei koskaan ole
tyyntä.
-- Ei koskaan tyyntä! huudahti Mikko.
-- Ei siellä pilvien rajalla ole koskaan tyyntä, sanoi Aaro ja nousi
lähtemään.
Huhuilu alkoi kerta kerralta kuulua lähemmältä, ja kohta noin
kolmensadan askeleen päästä harveikkometsän läpi rupesi näkymään
raukeita sinisenharmaita savutuppaita, jotka nousivat erään kuusiryhmän
juurelta. Kohta rupesi näkymään korkealla puun telalla seisova Timo,
joka katsoi hieman toiselle suunnalle ja aina tuokion kuluttua huusi
täyttä kurkkua: »Huhuiuii». Tulijat olivat jo vähemmän kuin sadan
askeleen päässä, kun Timo taas huikasi: »Huhuuuuui». Lainehtien lähti
ääni leviämään erämaan äänettömään, raikkaaseen iltailmaan, mutta sitä
ei Timo nyt joutunut kuuntelemaan, kun Aaro etumaisena kumarruksissaan
taakkaansa kantaen tullessaan kiljaisi:
-- Sillä ei hätä, joka huutaa, vaan sillä, joka voivottelee.
-- Ka, tuoltapäinkö sen pahakkaat tulevat, sanoi Timo. Samassa valtion
herrakin nuotion takaa kimposi pystyyn ja ihastuneena sanoi:
-- Ja sieltähän te tulette kuin tulettekin kaikki terveinä ja iloisina,
kuten pitääkin.
Miehet riisuivat taakkansa ulommaksi nuotiosta ja tulivat nuotion
luokse, jonka toisella puolen oli kolme oksaista tunturikuusta, joitten
oksat olivat nuotion puolelta karsitut miehen korkeudelta. Siellä
kuusten juurella, pää kuuseen nojaten, puoliselällään rötkötti suuri
ruskeanuttuinen mies mustat, hankuroisiin yltävät saappaat jaloissa, ja
kellon vitjoissa oli senkin seitsemänlaisia hetaleita. Ne reklottivat
monitähtisinä kiiltäen tummien liivien rinnalla. Sitä kummaa otusta
miehet hieman katselivat senkintähden, että se heidän tullessaan ei
siitä hievahtanut edes sen vertaa, että olisi jotakin nähnyt, siinä
vain vätkötti. Hieman naurussa olevasta suuresta suusta näkyi ruskeat,
leveät kuin hevosen hampaat, ja työkirveellä tehdyltä näyttävän
tummanruskean nokan juurelta näkyä moljotti pari ruskeanharmaata
laiskaa silmää.
Sitä miehet katselivat kuin lehmä uutta konttia. Mutta valtion herra
katkaisi sen vaitiolon sanoen:
-- Nyt, miehet! Kumpi on ensimäinen, syöntikö vai nuotioitten teko?
Täällä tunturimaailmassa tuntuu olevan yö kylmä. Viime yönä oli meillä
työtä tuskaa tässä tarjetessa, vaikka nuotio paloi. Tähän ei sovita
kaikki yhdelle nuotiolle, ja uusi nuotio tähänkin täytyy tehdä.
Loppuvan tuo entinen näkyy, mutta onpa se vuorokauden kestänytkin.
-- Nuotiot ne ovat ensimäiset, kuului monen miehen suusta, ja kaikki
rupesivat kantamuksistaan päästelemään kirveitään.
Alempaa, noin sadan askeleen päästä, näkyi kuusikkometsää ja suuria
honkia. Sinne lähtivät nyt miehet kirveineen. Kohta rupesikin lätisevä
kaiku leviämään ilmaan ja hongat kipeästi räsähdellen kaatuivat maahan.
Kuusiryhmän keskelle tekivät miehet kaksi vankkaa nuotiota pääksekkäin
ja nuotioitten kumpaisellekin sivulle tehtiin kuusista ja kuusen
havuista noin neljän kyynärän etäälle nuotioista miehen korkuinen visu
seinä, jonka sivulle laitettiin näreitten lehvistä ja lehtioksista
pehmeät vuoteet. Sen tehtyään rupesivat miehet palavia tervassästyjä
tukkimaan nuotioiden rakoon, saadakseen ne syttymään.
Kuusikon keskeen ilmestyi nyt paksu savupatsas, joka kaaretellen
hiljalleen kallistui etelää kohti. Tämän nähtyään valtion herrakin tuli
nuotioitten luo, jossa miehet jo loikoivat, ikäänkuin nähdäkseen tuliko
tästä kalua. Timolta kyseltiin, mikä kumma elävä siellä nuotion sivulla
on. Timo ilmoitti, että se on valtion herra sekin, tuolta toiselta
puolen rajan. Tuli sekin pitkäsaappainen ja nauraa hörhötti kuin
hevosen varsa.
-- Tämmöinen se metsämiehen talo on ja olla pitää, alkoivat miehet
innoissaan kertoa nähtyään valtion herran. -- Tämmöisessä talossa sitä
tarkenee talvisenakin yönä. Katsokaas, kun tässä yhtämittainen
liekotteleva tuli tulee näin korkealta ylhäältäpäin maata vasten
lämmittämään ja tässä tämä visu seinä kuurtaa lämpöä, niin tarkenee
talviyönäkin ihan pöksyittä. Teillä oli viimeyönä kylmä, kun nuotio oli
alhaalla ihan maaperässä eikä ollut tätä seinää vastassa. Tuli veti
syrjästä tulevaa kylmää ilmaa teidän kauttanne tuleen, joten tulitte
olemaan katkeamattomassa viimassa.
-- Ei Timo tehnyt meille tämmöistä.
-- Minä en jaksanut, sanoi Timo hieman ärtyisesti ja kellahti
selkäpiilleen nuotion havuvuoteelle varsin näyttääkseen, että hän ei
enää välitä mistään mitään.
Aaro otti pienellä lastulla nuotiosta tulta piippuunsa ja sanoi:
-- Entäs pitääkö sitä nyt lähteä teille sinne tekemään tämmöinen
yömaja?
-- Kyllä, jos tässä ei tilaa liene minulle asti.
-- Kyllä tässä on tilaa vaikka viidellekymmenelle miehelle, sanoi Aaro.
-- Sopuhan se sijaa antaa, jos muuten rupeaa vähäksi käymään, kuului
joukosta mukauttava sana.
-- No, mitäpä siinä sitten muuta kuin tavarat tänne lähemmäksi ja
rymähdetään yhdeksi taloksi, sanoi valtion herra ja lähti noutamaan
käsilaukkuaan ja pieniä kapineitaan. Sekin toinen lähti jäykin askelin
astua väntsimään mukaan, ja raskaat kellonvitjat hilisten rötkyilivät
vyötäisten alapuolella.
Sinne jälkeen lähtivät kaikki miehet ja näyttivät ikäänkuin siitä
olevan iloissaan, että heidän joukossaan on niin ilvatun näköinen
olento kuin se toinen valtion herra. Kun miehet olivat Timolta
kuulleet, että se on aivan ummikko, eikä taida meidän kieltämme yhtään
sanaa, niin he jäljessä kävellessään ilvehtivät siitä yhtä ja toista.
Joku sanoi sitä kelpaamattomaksi ratapölkyksi, toinen mainioksi
hamppulion painoksi, kolmas kaivonvintin perän painoksi. Sanoipa joku
tahtovansa koko värkistä vain kellonvitjat; ne kun panisi talvella
ajoporon kaulaan, niin kenenkään muun poroilla ei olisi sellaista
kaulakoristetta.
Kaikki tavarat tuotiin nyt nuotioitten luo, ja kun valtion herrat
olivat valinneet paikkansa, niin joka mies otti palaset eväitään ja
asettui syömään nojaten havuseinustaa vasten. Toiset ottivat hatut
päästään, toiset taas söivät hattupäisinä. Hattu päässä syövät eivät
olleet tietävinään mitään, vaikka toiset olivat avopäin, eivätkä
avopäin syöjät olleet tietävinään mitään lakkipäisistä, hyvässä
ystävyydessä rupattelivat vain keskenään hyvällä ruokahalulla,
leikkasivat leipää ja lihaa ja suut pulluilivat täysinä. Mutta ei ollut
vielä syöty puolisyöntiinkään, kun Aaro sanoi melkein komentavalla
äänellä:
-- Syökää miehet siihen katsoen, että vettä ette saa ennenkuin tuolla
tunturin takana, vasta kun on kuljettu rajaa myöten enemmän kuin puoli
peninkulmaa. Siellä on sitten vettä, ihan hölisevä puro tulee vuoren
alta. Ja se ei iljetä, se on kirkasta kuin ilmeinen hopea.
Sen kuultuaan heitti joka mies syöntinsä ja joku heistä sanoi kaikkien
puolesta:
-- Hyvä, Aaro, kun sen sanoit! Kuollaksemme olisimme syöneet, niin
tuntui ruoka makealta. Nyt täytyy elää sydänrasvoillamme sinne
vesipaikalle asti. Mutta sitten me keitämme ja syömme ja syömme ja
keitämme ja elämme kuin herrain hevoset laihossa.
Muutamat joukossa murisivat, kun ei nyt menty sinne asti. Olisihan
sieltä pitäen voitu raja käydä noutamassa jäljestäpäin sinne. Mutta
Aaro puolusteli itseään sillä, että kun sinne on lähes peninkulma
matkaa, ei hän uskaltanut enää esittääkään. -- »Mutta jos teitä
haluttaa, niin lähdetään vain, kyllä sinne osataan», lisäsi hän.
Muutamat miehet sanoivat aivan innoissaan: »Lähdetään vain, ei muuta
kuin saapas laulamaan.» Mutta toiset vastustivat lähtöä, kun tähän
jäisi valmiiksi laitettu yöpaikka. Valtion herrakin sanoi:
-- Ollaan tässä nyt yösydän. Aamusella ennen auringon nousua kohoamme
tunturin lakeen, lyömme rajan ja sitten lähdemme hyvä toivo povissamme,
kuin rahtihevosella ruokataloon päin kulkiessaan.
Niinpä jäätiin siihen yöksi. Yksi ja toinen alkoi painua havuiselle
vuoteelleen, nuttunsa lievettä vetäen korvilleen, jotteivät uilottavat
sääsket tulisi puremaan kaulaa tai kasvoja ja siten häiritsemään unta.
Sanottuaan toisilleen jonkun sanan valtion herratkin seurasivat miesten
esimerkkiä, ja tuokion kuluttua ei koko joukosta kuulunut muuta kuin
sieltä täältä joku jyrisevä kuorsaus ja lieskottelevasta nuotiosta
silloin tällöin pieniä ripsauksia, jolloin lennähti pieni palava kipinä
syrjään, sammuen kuitenkin siihen.
Kuudes luku.
Huomisen päivän aurinko oli jo yli tunturin laen paistamassa, kun Aaro
heräsi ja varovasti nousi istualleen ja katseli, näkyisikö ketään
valveella aloittaakseen puhetta, jotta sen kuultuaan alkaisi yksi ja
toinenkin valveutua. Mutta kun jokainen reuotti hervotonna ja elämästä
tietämätönnä, niin Aaro kallistui entiselle paikalleen.
Aaroa ei kuitenkaan enää nukuttanut. Ajatukset askartelivat siinä
vuoren alta tulevassa kirkkaassa purossa ja milloin siellä ollaan.
Vähin hän katsoi kelloaan ja itsekseen hymähteli illalliselle miehisten
miesten päätökselle, että aamulla ennen auringon nousua jo lähdetään.
Viimein, kun kello kävi jo kahdeksatta, Aaro pukkasi vieressään olevaa
miestä kylkeen ja sanoi:
-- Ala nousta henkesi lähtöä katsomaan.
Mies hyppäsi ihan kimpoamalla istualleen ja tirkisti nuotion yli
kuusten lomasta paistavaa aurinkoa ja sanoi:
-- Voi saksan saakeli ja tuohitöppöset, kun tuolla on jo tuo
valonheittäjä!
Yksi ja toinen rupesi samalla valveutumaan, mutta valtion herrat
nukkuivat yhä makeaa unta, jonka nuotion yli paistava aurinko teki
vieläkin makeammaksi. Mutta kun kaikki miehet alkoivat konkoa ylös ja
pitkään haukotella lojautella, niin kuului se valtion herrain korviin
kaukaisen huudon tavoin.
Silloin valveutui Helsingin herra ja silmät harreillaan alkoi välhyillä
ympärilleen, tirkistellä aurinkoa ja kummastellen sanoi:
-- Tuolla astiko aurinko? Mutta kylläpä totta tosiaan tässä oli makeaa
unta, jo tulikin kuitatuksi kolmen yön univelka.
-- Mutta kuurassa onkin partanne, sanoi Aaro nauraen.
-- Elä hiidessä!
-- Katsokaa vaan kuvastimeen, niin näette.
Herra otti taskustaan pienen kuvastimen, johon katsottuaan näki
partansa ja tukkansa valkeassa kuurassa. Hän sukaisi kädellään
partaansa ja tukkaansa ja virkkoi:
-- Huh, mitä tämä on?
Miehet nauroivat mutta Aaro sanoi: -- Aamun tuuli hieman kallisti
nuotion savua teitä kohti. Siitä savusta on laskeutunut valkeita
hipeniä. Ei ne sen ihmeellisempää ainetta ole.
-- No, jopa tässä oli hyvä nukkua, vakuutteli valtion herra yhä. Minäpä
laitan Helsingin Esplanaadille uudenvuoden yöksi tällaisen laitoksen ja
kutsun kaikki Helsingin suurimmat herrat sinne yöksi, niin eivät
herääkään kahdentoista lyötyä uutta lukua kirjoittamaan, kun tällä on
tuollainen taikavoima nukuttamiseen. Ja nuotio siinä vain yhä palaa
liekuttelee. On se mainio keksintö tuo tuommoinen tuli, joka ei
tarvitse kokkia eikä kohentajaa, vaan palaa ja palaa yhtämittaisesti
saman suuruisena.
-- Se onkin laiskanpojan valkea vanhalta nimeltään, sanoi Aaro. --
Kerran oli ollut enemmän kuin puolitusinaa veljeksiä, yhden äidin
lapsia. Niistä oli yksi sattunut olemaan niin taatusti laiska, että se
ei koskaan ollut yhteiseen tuleen tuonut puuta. Kerran sitten olivat
toiset veljet sanoneet: »Mene sinä hyvin kauas tulesta, jotta osaat
tuoda puuta tuleen». Poika oli lähtenyt kirveineen metsään ja tehnyt
sinne tämmöisen tulen. Kun toiset veljet olivat aamulla nähneet puitten
välistä kitkahtelevan sinistä savua, olivat he menneet katsomaan miten
siellä jaksetaan, mutta siellä oli poika vain hiki päässä pöksyittä
maata sojottanut. Siitä sai nimensä laiskanpojan valkea.
-- Se onkin toden teolla laiskan valkea, sanoi valtion herra nousten
samassa seisoalleen ja jatkoi, kun näki, että kaikki miehet olivat jo
kengässä ja lähtöön valmiina: -- Nyt miehet tehkää noin sylenpituisia
keppejä, latvapäät valkoisiksi kuorittuja, viisi kappaletta mieheen.
Tunturi näkyy olevan paljas, sieltä emme saa keppejä, ja kepeittä emme
osaa minnekään.