vihmovan, puoleltapäivin näkyy lientyvän satamaan: ei näy aurinkoakaan
enää, ja koko ilma on niin raskaan näköinen. Kun näin tuuman takeesta
aloittaa sateen, niin sitä saattaa kestää kauankin, ja heti se
tuommoiseen hätylumeen toki tehoaakin, kun alla on sitäpaitsi vielä
sula ja kesän jäleltä lämmin maa. Jos rupeaa etelästä raskaasti
tuulemaan ja satamaan, niin siinä lumi joutuu kahden tulen väliin. Nyt
on toista kuin keväällä. Keväällä on lumen alla kylmä, routainen maa,
joka ei anna pienintäkään apua lumen sulamiselle altapäin. Sulamisen
täytyy tapahtua yksinomaan päältäpäin.
-- Mutta silloin on päivä pitempi ja auringon paiste voimakkaampi.
-- Auringonpaisteella se ei nyt sula, vaan se sulaa vesisateella ja
etelätuulella. Jos vettä rupeaa oikein lätisten satamaan, niin saatte
nähdä, että tulevana pyhänä ollaan sulajalassa.
-- Niin. Ihmeellisethän ne ovat Luojan työt. No nythän sitä päästään
kotimökille ihan tuossa tulleessa paikassa. Tuossa tuon kuusen takana
tienmutkassa on jo peltotilkun veräjä.
-- Eihän sinne kovin pitkältä enää liene. Niinhän tämä päästiin kuin
nauramalla, kun hevonen saatiin eteen. Mutta totta tosiaan, nythän
rupeaa satamaan ihan uskolla, sanoi Mikko, kun rupesi suuria vesiä
tulla lopistamaan alas ja taivas synkistyi mustaan, raskaaseen pilveen.
Kolmas luku.
Nyt oli sunnuntai. Ilma oli kaunis ja lämmin kuin elokuussa, lunta
näkyi vain aitojen sivuilla katkonaisia riutuvia kappaleita. Viikko oli
asuttu Mäkelässä. Mäkelä oli sillä viikolla paljon muuttunut. Pirtissä
entisten orsien sijalla oli uudet sileiksi höylätyt orret. Oviseinä oli
lujasti paikattu uusilla hirsillä, rosoinen, musta uuni oli rapattu
sileäksi ja valkaistu ihan liinavalkeaksi, tuohilla ja päreillä
paikattujen akkunaruutujen sijalla oli uudet kirkkaiksi puhdistetut
ruudut, olipa peräseinässä, pöydän kohdalla olevassa akkunassa
saranoilla aukeavakin osa, josta oli tarkoituksena talvellakin saada
puhdasta ilmaa, kun ilma alkaisi tuntua pilaantuneelta. Pöydällä oli
Kivelästä tuotu kirjavasu, jossa oli Nordborgin postilla, Wegeliuksen
postilla, Uskonharjoitus ja paljon muita pienempiä uskonnollisia
kirjoja.
Auno aukaisi akkunan. Kun hän näki Keskitalon lehmien olevan ulkona
kimmoissaan laukkailemassa sadan askeleen päässä olevan raja-aidan
toisella puolen, jätti hän Matin siihen aukiolevan akkunan puoliskon
kohdalle penkille seisomaan ja katsomaan lehmien hommia. Matti ne heti
huomasikin, alkoi sormillaan osoitella ja hoki: »Oo, oo, oo».
Auno otti nyt Nordborgin postillan ja rupesi lukemaan sen päivän
saarnaa.
Keskitalon härkä oli ruvennut puskemaan ja kuopimaan aitavierellä
olevaa nietosta, niin että suuret nätälumikokkareet sinkoilivat
korkealle ilmaan. Sen huomasi Matti ja alkoi iloissaan hyppien nauraa
rähistä ja sormillaan osoitellen hokea: »Oo, oo, oo». Huomatessaan,
että Auno halusi lukea, siirtyi Mikko nyt Matin luokse varomaan poikaa,
ettei tämä innoissaan hoipertuisi penkiltä alas.
Auno oli lukenut sen saarnan loppuun ja selaillessaan lehtiä sanoi: --
Kyllä se tuo Nordborg on tarkalleen ja vaikeimpienkin elämäntapausten
kautta osannut viitata tien iankaikkiseen elämään, kun ihminen vaan
seuraisi sitä rataa. -- Sen sanottuaan hän pyhällä kunnioituksella
painoi kiinni kirjansa, laski sen kirjavasuun, otti sieltä pienen
laulukirjan, josta heleällä äänellään lauloi: »Tie Jeesus on ja ovi
totta».
Kun Auno oli virtensä lopettanut ja katseli toista mieleistään, moukasi
korviin avoimesta akkunasta kirkonkellon laimea ääni. Auno heitti
kirjansa käsistään, kääntyi katsomaan kirkolle päin ja sanoi:
-- Nytkö ne jo kirkosta soittavat pois, vaikka kello on vasta
kaksitoista... Mitähän ilmaa se nyt tietää, kun niin selvästi kuuluu
kirkonkellojen ääni?
-- Olisiko tuulenhenki siellä, vai tietäisikö tuulta sinnepäin. Ja
mikäpäs kumma sen tuosta viiden kilometrin päästä on kuuluessa näin
kauniilla ilmalla!
-- Kyllä minä muistan entisestään, että ei se aina kuulu yhtä hyvästi,
olkoon vaikka miten kaunis ilma, tuuliko häntä sitten pidättänee vai
muu luonnon vaikutus, sanoi Auno yhä katsellen pyhällä kunnioituksella
Salmenniemen kirkkoa ja alla olevaan pelityyneen Salmijärven pintaan
kuvastuvaa kymmenen sylen korkuisen, vaaleankeltaiseksi maalatun
kellotornin kuvaa.
Pienen väliajan perästä rupesi selvässä tahdissa soimaan kumpainenkin
kello.
Lumoavalta tuntui tuo avonaisesta akkunasta sisälle tunkeutuva
kirkonkellojen harras, tahdikas pyhä hyminä. Se tuntui ihanalta
juhlavirreltä pirtissä. Äänettöminä sitä kuunneltiin. Mattikin oli
laskeutunut penkille istumaan. Nojautuen äitinsä helmaa vasten hän
siinä raukeana loilotti ja silmät vierähtelivät uneen.
Kun kirkonkellot olivat lakanneet soimasta, tuntui kuin juhlamenot
olisivat loppuneet. Mikkokin sytytti piippunsa ja kynkkämäksillään
pöytää vasten alkoi sitä verkalleen vedellä, nähtävästi vain aikansa
kuluksi eikä varsinaisesta tupakan halusta.
Auno katseli Mikkoa ja näkyi hakevan sanoja, millä aloittaisi puheen.
Viimein hän hieman alakuloisesti sanoi:
-- Minkätähden sinä, Mikko, olet yhä niin hallanpanneen näköinen? En
koko täällä olomme aikana ole sinussa huomannut entistä iloista
reippautta. Mikä se sitten sinulla on vaivana; eihän nyt mitään syytä
maalliseen suruun ole.
-- Kyllä minä tunnen itsekin, että minulla on jokin painajainen
niskassa. Minun unenikin ovat niin katkonaisia ja aina kun herään,
tulee mieleen se Kivelässä nähty ilkeä uni. Ja sitä ilkeämmäksi tekee
mielen, kun toissa perjantaina astuessani tähän pirttiin huomasin tämän
samaksi huoneeksi, jonka unessani olin nähnyt -- nyt muistan, että
sitten jouduin käräjäpaikalle, jonne ilkeät olennot kuljettivat minut.
-- Lienee tuo toki niin, että unet ovat öitä myöten, näkijä unen
jälessä. Ei toki kaikkivaltias suuri Jumala salline sen unen meille
ennustaa mitään pahaa... Vai sellainen painajainen sinua painaa! Olen
luullut, että sinua tuskastuttaa velkataakka, kun on viisituhatta
markkaa velkaa.
-- Se velka minua ei paina. Kun meillä näkyy olevan vankka hevonen,
niin minä aion talveksi lähteä hevosella pohjolan savottoihin. Tässä
keliä odotellessa laitan sinulle talven tarpeet, laitan reet kuntoon,
jotta kelin tultua olen valmis lähtemään. Kun terveenä lienen, niin
tyhjin käsin en palaa.
-- Se on oikein että sinne lähdet. Minä täällä kotona koetan parastani
olla tarkkana ja kaikessa kotiinpäin. Mutta koeta nyt Jumalan avulla
vieroittaa mielestäsi se kamala unesi. Vaikka se ennustaisi pahaakin,
niin eihän siitä muuten kuin kohti käymällä sivu pääse. Jumalan avulla
voitamme kaikki, ja sitä paitsi pääsithän sinä sentään sen kamalan
tasangon yli lopulta. Jumalahan voi ihmeellisesti pelastaa pahastakin.
-- Eiköpähän tuo ajan pitkään kulumalla mene ja katoa, mutta vedellä
pesten se ei lähde. Olen äitivainaaltani perinyt sen tavan, se se aina
tunsi ruumiissaan ja näki unissaan niitä ennustuksia. Se on minullakin
ikäänkuin jokin näkymätön henkiolento olisi aina mukana ennustamassa,
välistä ihan vähäpätöisiäkin asioita. Jos lähden vaikka kuinka
mieluisella ilmalla metsälle tahi kalalle ja jos se tulee menemään
tyhjään, niin lähtiessä käy enne, että sieltä ei mitään saa. Se enne on
niin voimakas, että tekee mielen tylsäksi ja vastahakoiseksi ja tuntuu
kuin vetäisi jalkoja toisaalle. Mutta kun on ilma mieluinen, niin ei
malta olla lähtemättä. Enne ei kuitenkaan sillä eroa, vaan seuraa
mukana katkeamatta muistuttamassa, että tältä retkeltä ei mitään saada.
Ja kun ensimäisen linnun tai muun otuksen nähtyään rupeaa sitä
väijymään ampuakseen, niin näkee, että enne puhui totta. Ei usko
kuitenkaan vielä, vaan lähtee etsimään toista otusta, mutta sen saannin
käy samalla tavalla kuin ensimäisenkin. Ja samalla tavalla on
viimeisenkin saanti, ja vasta kotiin tultua harmimielellä näkee, että
se enne puhui totta. Kurjemmin vielä käy kalalle lähtiessä. Jos on
kaunis ilta, niin eipä malta olla lähtemättä heittämään verkkoja
järveen. Mutta jos tuntee enteen vastustavan, niin huomenna verkkoja
kokiessa näkee, mitä enne tiesi. Joko on yöllä syntynyt myrsky ja
repinyt ja kaikenlaiseen roskaan sekoittanut verkot tai kalat ovat
tienneet myrskyn tulon ja sentähden menneet jo ennakolta syvyyksiin,
joten verkot jäivät tyhjiksi. Mutta vaikka sen enteen tunteekin
metsälle tai kalalle lähtiessä, ei sitä tule totelleeksi, sitä lähtee
vain koettamaan.
-- Mitäs sitä silloin tuntee, kun lähtee pyyntiretkelle, jolta saa.
--- Ei tunnu mitään salaista, on mieli keveä ja kiire lähtemään ja jo
ensimäisen otuksen vilahtaessa näkee, että nyt on onni myötäinen.
Koiran edestä lintu rymähtää lentoon, lehahtaa oksalle tahi puun
latvaan, josta ei muuta kuin ojentaa alas. Jänis saattaa koiraa
säikähtäneenä laukata vastaan. Sattuupa niinkin, että kun kotiin
palatessa istahtaa mättäälle huoahtamaan matkan väsymyksestä, niin
metso lentää touhottaa metsän yli ja istuutuu likimmän kuusen latvaan,
mutta silloin se ei kerkiä laskea siipiään lukkoon ennenkuin luoti on
sen lävistänyt. Hieman vielä ylivoimaa vastaan taisteltuaan se sortuu
rymisten maahan. Samoin on laita kalastaessakin. Kun järvi on
antotuulella, niin kietoutuu suuria kaloja verkkoihin, niin suuria,
ettei niiden nokka ole ollenkaan sopinut verkon silmään, vaan ne ovat
myllertäneet verkon ympärilleen tai saaneet leukaviiksiinsä niin
lujaan, etteivät ole itse saaneet itseään selvitellyksi irti.
-- Se on kummallista. Sellaisesta en ole ikänä kuullut puhuttavan.
Kumma ettet sinäkään jo ennen ole siitä puhunut.
-- Ei ole tullut puheeksi ja tuskinpa nytkään olisi tullut, jollei tuon
unijuttu olisi tuonut sitä mieleen, sanoi Mikko ja rupesi kirjaillusta
nahkaisesta kukkarostaan täyttämään piippuaan.
Kun päiväkin oli jo kallistunut illan korvalle, niin otti Auno
helmaansa vasten nukkuvan Matin varovasti syliinsä ja kantoi kätkyeen
ja katsoi, heräsikö poika kätkyeen laskettaessa. Mutta ei ollut
herännyt. Auno poistui mennäkseen navettaan hoitamaan elukoita ja
mennessään itsekseen sanoi:
-- Sen Jertan aikapa kuluu kylässä. Aamiaiselta lähti eikä vieläkään
näy tulevaksi. Huima raukka hänkin vielä.
Neljäs luku.
Neljä kuukautta oli Mikko hevosineen ollut pohjolan tukkityössä, kun
Auno sai postista kirjoihin viedyn kirjeen, josta kotiin kävellessään
luki:
»Hyvä, aina muistossani pysyvä Aunoni. Kuulepas, kun minulla on täällä
kypsymässä uusi ajatus. Kirjeessäni lupasin, kuten muistat, tässä
huhtikuussa tulla hevosineni kotiin tekemään kesää varten
välttämättömimpiä tehtäviä. Mutta nyt tulee täällä kevätuiton aikana
luultavasti olemaan korkeat palkat, ja senvuoksi meinaan jäädä tänne.
Hevoseni saan sijoitetuksi erään pienen talon hyvään hakaan sillä
urakalla, että ne sillä tekevät vähäiset kevättyönsä. Sovi sinä
aikanaan Aholan könnien kanssa, että ne hevosineen ja kaikkine
kesäajokaluineen tekevät sinulle kevätkylvöt. Lupaa niille palkkaa niin
paljon kuin ne tahtovat. Ne eivät kyllä ole työssään hyvin kiireisiä ja
siitä syystäpä niitä könneiksi sanotaankin, mutta ne tekevät työn
tolkusti ja sepä se onkin pääasia. Tässä lähetän kolmesataa markkaa
niitä asioita varten. Mutta jos luulet niitten käyvän vähäksi, niin
kirjoita minulle entisellä osoitteella, niin lähetän lisää. Eihän sitä
merta pisaroitta soudeta. Eihän se vähä riitä, kun on siemenet suurin
osa ostossa ja työ teetettävä vieraalla. Mutta kyllä täällä raha
riittää. Kuten sanoin, olen täällä kevätuiton ajan ja sitten
viimeistään heinäkuun alussa ratsastan selkähevosella kotiin. Jään
odottamaan sinulta taas uusia tietoja. Oma aina muistava Mikkosi.»
Auno ilosta loistavin kasvoin pani rahat takaisin kirjekuoreen, kätki
sen sitten poveensa ja melkein juosten lähti mennä hynttyyttämään
kotiin päin. Kotimatkallaan hän poikkesi Aholaan, jossa teki isännän ja
tämän kolmen leveähartiaisen pojan kanssa toukojenteko-urakan. Nyt asia
oli sitä myöten valmis. Ilosta leimuten tuli Auno kotiin ja portilla jo
tullessaan huudahti porrasten eteen havunlehviä laittelevalle Jertalle:
-- Isä ei tulekaan kotiin ennenkuin kesällä. Me saamme täällä isännöidä
omin päimme, mutta onha rahaa. Kolme ihan rotisevaa satamarkkasta sain.
-- Onpa sitten rahaa, vaikka köyttä tekisi, kun ei tee pitkältä eikä
paksua, sanoi Jertta iloisesti ja meni Aunon jälessä pirttiin
katsomaan, kuinka komeat ne rotisevat satamarkkaset olivat.
* * * * *
Aholan miehet olivat tehneet kevätkylvöt oikeana aikana ja
kasvuhaluisen näköisinä nousivatkin oraat ja perunantaimet maasta.
Aholan miehet olivat korjailleet niittyjenkin aidat sillä urakalla,
että saivat niittää yhden latoalan niittyä. Hyvin mielissään kasvoi
heinä niityssäkin ja mielissään sitä luonnon työtä katseli Auno,
povessa polttava kysymys: milloin isä kotiutuu laittamaan viikatteita
ja haravia kuntoon. Päivä päivältä se kysymys tiukkeni, ja kun juhannus
alkoi lähetä, alkoi silmät lakkaamatta kiintyä sille tien suunnalle,
mistä tiesi Mikon ruunan selässä ajaen tulla hypittelevän kotiin.
Juhannus oli nyt kolmen päivän takana, kun postitoimistosta tuli
ilmoituskortti, että siellä on kirjoihinviety kirje. Anna löi käsiään
yhteen ja huudahti:
-- Herra Jumala! Kyllä ei isä tule vieläkään kotiin. Sen sanottuaan hän
suki pyhävaatteita ylleen ja otti voileivän käteensä, kun ei ollut
vielä syönyt päivällistä, ja lähti juosta huristamaan postitoimistolle
päin. Väliin hän aina haukkasi voileivästään, povessa katkeamaton
pelko, että kyllä se ei isä tule koko kesänä, ja onko tervekään. Kun
Auno sai postitoimistossa kuitatuksi ja hänelle annettiin kirje, jossa
näkyi Mikon käsiala, sykähti hänen sydämensä omituisesti. Hän syöksähti
ulos, lähti juoksujalassa kotiin päin ja raposteli käsillään kirjeen
auki. Tiepuolessa oli aikoinaan maantien ojasta vyörytetty kivi. Sille
istui nyt Auno ja veti kirjeen sisukset helmaansa. Kirjeen sisään oli
nytkin taitettu kolme puhtaudesta kumaltelevaa satamarkkasta. Ne Auno
jätti helmaansa ja alkoi lukea:
»-- Rakas Aunoni. Nyt minä tämän kirjeen kautta lähestyn sinua
vaivaisena syntisenä tunnustaakseni, että olen syönyt sanani
kotiintulosta. Kuulehan sentään. Tänä kesänä on Lapin perillä
valtakunnan rajan aukaisu. Nimismiehelle on tullut sen työn teettorahat
ja määräys, että sen pitää hankkia työmiehet, mutta kun se työmaa on
niin kaukana ihmisistä, ei kukaan hyvänpäivän lapsi sinne uskalla
lähteä.
Eilen tuli nimismies tänne meidän savottaamme ja sanoi: »Eikö täällä
olisi niin vaivoja pelkäämättömiä miehiä, että sinne lähtisivät?»
Kun kuulimme, että se raja kulkee katkoen tänne Suomeen juoksevien
jokien latvoja, joten ruokia saa venheillä jokia myöten aivan rajalle
asti, niin meistä viisi miestä lupautui viidentoista markan
päiväpalkalla lähtemään. Sillä ei ole onnea, jolla ei ole kovaa
sydäntä. Nyt ei auta muu, enkä osaa sinulle antaa muuta neuvoa, kuin
että korjautat sepällä viikatteet ja Jertan kanssa tehdä nykerrät
heinää, minkä jaksat. Ne alat, joita ette jaksa itse tehdä, teetä
osaheinällä, kyllä silläkin lailla heiniä karttuu meidän karjalle. Elot
koeta aikanaan saada leikatuksi ja kootuksi kykäisiin. Eloja puimaan
tulen minä, puinnista ei tarvitse huolehtia. Lähetän tässä kolmesataa
markkaa sitä varten, että niillä suoritat leikkuumiesten palkat ynnä
muut, mitä tarvitset.
Kirjoittaa et minulle osaa. Se rajan aukaisutyö alkaa heinäkuun
ensimäisenä päivänä ja lähdemme täältä nimismiehen kotoa juhannuksena.
Tänä kesänä emme saa tietoa toisistamme, mutta meitä yhdistäköön tieto,
että syksyllä tapaamme toisemme yhtä onnellisina ja elämänhaluisina
kuin ennenkin. Oma aina muistava Mikkosi.»
Auno kokosi helmastaan rahat, pani ne kirjeen sisään ja kätki poveensa.
Sitten vasta hän huomasi, että kyyneleet olivat kihahtaneet hänen
silmiensä nurkkiin. Hän otti taskustaan nenäliinansa ja pyyhki
silmäinsä aluksia, pyyhkäisi yleensäkin kasvojaan ja sanoi:
-- No, Jumalan avulla!
Alakuloisena tuli nyt Auno kotiin. Oli kuin kotikaan ei oikein kodilta
tuntuisi. Hetken kädet helmassa istuttuaan ja Jertan kanssa puheltuaan
pääsivät ajatukset vähän irti kirjeen sisällyksestä. Auno meni aittaan,
otti sieltä viikatekimpun olalleen ja lähti seppälään. Sieltä tultuaan
tutki haravat, olisiko niissäkin korjaamista, jotta nekin veisi
aikanaan Aholaan korjattavaksi. Ne olivatkin hyvässä kunnossa.
Juhannuksesta oli kulunut viikko, kun kylältä kävi sanoma, että siellä
pyhältä lähdetään heinäniitylle. -- Mekään emme tahdo olla viimeisiä,
sanoi Auno. -- Me laitamme jo lauantaina viikatteet varsiin ja haravat
tikaportaaseen ja maanantaiaamuna ennen kukon heräämistä olemme tuolla
alangolla heilumassa.
Niinpä olivatkin Auno ja Jertta maanantaiaamuna ennen auringonnousua
alangolla paitahihaisillaan heilumassa viikatteineen, keveät
pumpulihameet yllään ja tukat käärittyinä niskaan pienelle nyttyrälle.
Mutta kohta veräjän taa ilmestyi nuori lihavanpuoleinen, terveen
näköinen miehen vöntsäke, joka aitaan nojaten hetken katseli niittäjiä.
Mutta kun niittäjät eivät olleet siitä tietävinään, vaan jatkoivat
työtään, hyppäsi mies aidan yli, tulla vökelti Jertan luo ja sanoi
iloisesti:
-- Sitä ei kuin niittää huiskitaan.
-- Niinhän tässä on huono meininki, sanoi Jertta ja rupesi liippaamaan
viikatettaan.
-- Enkö minä saisi neidin sijasta ruveta niittämään. Neiti poimeksisi
minulle marjoja. Näkyvät mustikkain kyljet jo ruskehtuvan ja kohta ne
lakatkin alkavat joutua.
-- Ei passaa pastihuivi köyhän tytön päähän, sanoi Jertta iloisesti ja
rupesi niittämään.
Mies tarttui Jertan viikatteeseen ja sanoi ystävällisesti:
-- Annahan kuitenkin, minä koetan sinun viikatettasi. -- Sitten hän
hujautti muutamia kertoja ja sanoi:
-- Hyvä viikate. Onko tuolla aukealla kiviä?
-- Ei ole. Tuolla metsän laidalla on joku, mutta se on niin suuri, että
siihen ei pöljäkään lyö viikatettaan.
Sen kuultuaan mies nakkasi harmaan lättälakkinsa maahan ja lähti noin
viidenkymmenen sylen päässä edessään olevan ladon editse laistansa
painamaan. Mentyään parisataa askelta ladon ohitse kääntyi hän
takaisin.
Nähtyään sen Auno iloisesti nauraen sanoi:
-- Tuostako se Jumala meille niittäjän viskasi?
-- Pudotti kuin pilvestä, ja kyllä tuo vaan sitä näkyy saattavan tehdä.
-- Kyllä, sanoi Auno, mutta ei ollut sen paremmin siitä niittäjästä
tietäkseen, niitteli vain järjestään.
Mies saapui Jertan luokse, paitansa hihalla pyyhkäisi hikeä otsastaan,
katsahti siten jälelleen, missä näkyi jo kolmen sylen levyinen suora
uoma, jonka keskellä oli valtainen aalto katkennutta heinää. Sitten hän
tarjosi viikatteen Jertalle ja sanoi: -- Hyvä viikate... Mutta eikös se
siltä näytä, että tämmöisen pojan matkaan saattaisit lähteä
keittäjäksi?
-- Ei passaa kaikki jauhot talkkunaksi, sanoi Jertta nauraen ja
liippaili viikatettaan.
Auno tuli nyt Jertan ja miehen luo ja sanoi:
-- Mistä ja kuka ja mihin olette matkalla?
-- Olenpahan tuolta Sankarilahden kylältä. Olen tuon Toivolan nuoren
emännän veli. Ne pääsiäisen aikana kulkivat siellä kylillä ja sanoivat,
että jos minä tulisin kesällä niittämään, niin arvelin käydä heille
hosumassa.
-- Mutta kun meillä ei toden teolla ole miestä minkäänlaista, niin
etköhän rupea meille niittämään.
-- No eihän tuota minulla ole pestiä Toivolastakaan eikä aivan varmaa
lupaakaan, sanoi mies. Sitten hän tekeytyi leikillisen näköiseksi ja
sanoi:
-- Kyllä te saisitte minun vanhemman veljeni niittäjäksenne, mutta
siitä ei olisi tämän neidin kanssa ajan ratoksi käsertelijäksi, sillä
on eukko ja kolme lapsen sommeloa.
-- Käsertelyn vuoksi me täällä kyllä tullaan toimeen, mutta muuten.
Etkö todellakin rupea niittämään? Palkkasi maksetaan puhtaana rahana,
vaikka joka ilta.
Mies punalti päätään, viskasi lakkinsa maahan ikäänkuin vihassa ja
sanoi:
-- No, samapa on! Mutta sinä, neitikäinen, kun heitetään leikki pois,
niin saat hankkia haravan avuksesi. Jos niittynne eivät liene hyvin
kivisiä, niin minä takaan, ettet tarvitse viikatetta tänä kesänä etkä
jouda kauas marjailemaankaan.
Sen sanottuaan hän lähti äskeisen laisiinsa sivua painamaan. Vihaisesti
äänsi viikate sakean heinän juuressa ja vankka suora aalto rupesi
syntymään jälelle.
Auno lähti kotiin lypsämään lehmiä ja sanoi Jertalle:
-- Lähde sinä keittämään kahvia, keitäkin rikeneen ja tuo tänne tuolle
niittäjälle. Minä en tänne enää jouda tulemaan, laitan siellä
aamiaista, kun ensin saan lehmät ohjatuksi metsään.
Jertta luuli nopeasti keittäneensä kahvin, mutta kun hän kahvineen tuli
niitylle, niin kuusi verestä heinäaaltoa oli sillaikaa ilmaantunut ja
koko latoala näytti olevan kannikkaina.
Jertta levitti nyt ladon lattialle oven eteen valkoisen liinan, jonka
päälle laittoi kahviastiat ja kutsui niittäjän kahville.
Niittäjällä oli hartiat märkinä, vesiliko paita lätkötti kiinni
hartioissa, kun hän käveli ladon luo. Mutta ei hän siitä hartiainsa
märkyydestä ollut tietävinään mitään, otsastaan pyyhkäisi vain hikeä
paitansa hihalla ja istahti ladon kynnykselle ruveten ryyppimään.
Tyhjän kuppinsa laskettuaan liinalle hän sanoi:
-- Kylläpä siinä on entinen hyvä makunsa kuin jättiläisen tervassa.
-- Mikä sinun on nimesi? Emmehän me sitäkään vielä tiedä, virkkoi
Jertta ystävällisesti.
-- Saathan sinä panna minulle nimen mielesi mukaan. Pane kultaiseksesi
tahi vaskiseksesi, sanoi vieras terävästi silmiin katsoen ja nauraen.
-- Ei, vaan miksikä muut sinua kutsuvat?
-- Enimmältä osalta olen kuullut sanottavan minua Juhaniksi, mutta äiti
minua piennä poikasena kutsui Junnuksi.
-- Se on sitten kuten Kerilän emännällä. Se kun oli kuullut Junnuaan
sanottavan Juhaniksi tai Jussiksi, niin oli virkkanut:
-- Jänis on Jussi, myllyssä pussi, meidän Junnu on Junnu.
Kun Juhani oli kolmannen kuppinsa tyhjentänyt, hyppäsi hän
tasakäpälässä seisoalleen ja sanoi:
-- Sinä moinen myllyn pussi, laita harava heilumaan, että heinät
joutuvat luo'olle, toisia alkaa kaatua kuin tuskassa. -- Sen sanottuaan
hän lähti pitkin askelin mennä vötkimään viikatteensa luo.
Pitkän tuokion perästä tuli Auno niitylle. Nähtyään, että latoalasta
oli vain laitaa pieni kaistale niittämättä, meni hän niittäjän luo ja
sanoi ihastuneena:
-- Täällähän heinikko kaatuu ihan kuin taikavoimalla.
-- Hetihän se näkyy kaatuvan, mikä juuresta poikki joutuu, sanoi Juhani
leikillisesti ja pitkillä käsillään hartiainsa voimasta hujautteli
leveätä laistiaan.
-- Mutta nyt lähdetään kuitenkin taloon aamiaiselle.
-- Niityllähän sitä on heinäaikana lysti syödä.
-- No lähdetäänhän tällä kerralla taloon, kun siellä olen laittanut jo
ruuat pöydälle ja kun ette ole vielä käyneet koko talon katoksissa.
-- No lähdetään sitten, sanoi Juhani, nakkasi viikatteensa ja liippansa
mättäälle ja lähti Aunon jäljessä raskain askelin astua junttailemaan.
Edellä kävelevä Auno huusi loittona olevalle Jertalle:
-- Jertta, arvaapa mihinkä me menemme!
-- Hän pysyköön täällä, hänellä on urkkona saada heinät luo'olle
ennenkuin annetaan murenaakaan ruokaa, sanoi Juhani siksi kovalla
äänellä, että Jerttakin sen kuuli.
-- Katsotaanpa, eikö siinä urakassa ole välipuheita! sanoi Jertta
nakaten haravansa käsistään ja lähti juosten mennä huurottamaan kotiin.
Auno siinä Juhanin edellä kävellessään puheli:
-- Jos tuota menoa ruvennee niitto menemään ja tätä ilmaa piisannee,
niin meillä ei heinäntekoa riitä kovinkaan moneksi viikoksi.
-- Kyllä minä sen sanon, virkkoi Juhani -- että kun menette Jertan
kanssa urakkaan, että hoidatte heinät, jotta minä saan vain niittää ja
niittää, ja jos niittynne eivät liene kovin kiviset, niin summassa
sanon, että teillä ei ole niin paljon niittyä, että kolmen viikon
perästä ei olisi joka ikinen karva poikki.
-- Ei niissä kivet haittaa.
-- Mutta onhan teillä noita vaaranrinneniittyjäkin. Mikä niistä olisi
kivet viennyt?