pilvet olivat valkean äljäkät ja lunta kasvoivat. Päivemmällä ne
katosivat ja ilmakin lämpeni, kun tuuli lienee ollut etelässä, koskapa
pilvet pohjoiseen pakenivat. Niinpä näkyy olevan kuin sanotaan:
syksyinen hyvä ilma pahaa ajattelee. Ei sitä kuitenkaan eilen osannut
uskoa, että nyt on tuommoinen ilma.
-- Ei olisi uskonut, mutta eihän sitä tiedä taivasta taata.
Mikon ja Mallan puheesta valveutui Aunokin. Säikähtäen kimposi hän
istualleen ja puolihätäisesti kysyi:
-- Mitä on tapahtunut? Mikä on tuo jyrinä ja tohina?
-- Tuisku ihan ponneton, sanoi Mikko ja rauhallisena veteli piippuaan
näyttääkseen Aunolle, jonka näki säikähtävän, ettei tässä ole mitään
hätää.
-- Minä olen nukkunut ihan kuin porsas, etten ole koko yönä herännyt
enkä kuullut mitään, ja kuinka pitkään olisin nukkunutkaan, jollen
olisi tulta huomannut ja kuullut teidän puhettanne, sanoi Auno.
-- En minäkään olisi tiennyt, vaikka olisivat pirtin päältä purkaneet,
sanoi Malla. -- Makeata unta tuntuvat vanhat asukkaat jättäneen tähän
taloon.
-- Eiväthän nuo aivan kaikkea unta tunnu lopettaneen, vaikka kyllä kai
ne sitä oman osansa viljelivät. Yhdeksän aikana aamusella on sanottu
veljesten vielä heinäaikanakin olleen yölevolla.
-- Olisiko nuo viime kesänä koskaan nousseet, jollei olisi ollut joku
repijä, sanoi Jertta, joka hänkin oli Mallan puheesta valveutunut. --
Minun kun piti nousta lehmiä hoitamaan kuutta käydessä. Minä lypsin
lehmät, siivitsin maidon, sitten vasta keitin kahvin ja sääristä
kiskomalla sain sitä juomaan. Sitten ne keitäntäaikana kävivät niittää
väikkäsemässä, mutta aamiaisen jälkeen ne pari ja kolmekin tuntia
nukkuivat ruokalepoa. Minä lähdin syötyäni niitten aamurupeamaiset
niitokset haravoimaan luo'olle ja luo'olle saatuani sitä minäkin
kerkisin vielä kolme kyllääni nukkua, ennenkuin heinikon rinteeseen
alkoi yksi ja toinenkin niittäjä ilmestyä. Mutta elähän malta, sillä
lailla niillä kolmella poutaviikolla saatiin tehdyksi tuo alangon ison
aukean latoala, joka nyt on meillä, ja siinä on heiniä kuin
sirkunrintoja.
-- Kolmessa viikossa yksi latoala, vaikka teitä oli neljä henkeä!
huudahti Malla. -- Penttilässä, jossa minä olin haravamiehenä, tehtiin
niillä kolmella poutaviikolla kaikki heinä eikä ollut kuin kolme
niittäjää ja minä alituisena haravaihmisenä. Piikatuppelo siellä kävi
joskus muka minua auttamassa, mutta se ei merkinnyt mitään, ja emännän
apulaisenapa sen melkein piti ollakin, kun sillä oli pieni lapsi. Se
olikin eri tuohenlähtöä, kun kolmessa viikossa tehtiin koko talon
heinä, vaikka Penttilässä on kuusitoista lypsävää, erittäin kymmenkunta
päätä joutokarjaa, kaksi täysirahkeista hevosta, yksi varsa ja pari
tusinaa lampaita. Mutta Penttilän miehet ne eivät tuntikausia
ruokalepoa nukkuneetkaan. Isäntä kuului olevan raskasuninen, ja siksi
hän ei syötyään milloinkaan uskaltanut pitkäkseen heittäytyä, sytytti
vain piippunsa ja rupesi sitä kynkkämöisillään vetelemään. Ja kun siinä
uni tuli siksi, että piippu putosi hampaista, niin silloin se hyppäsi
ja silloin sitä lähdettiin. Ja sitä tulikin jälkeä: kolme ja neljäkin
latoa aina päivän osaksi täytettiin. Mutta kyllä olikin iltasella
juustomaljat ja viilihulikat pöydällä, kun tultiin niityltä kotiin.
Siinä talossa ei nälkä palele päätä. Niitylläkin kun aamiaiseksi puuroa
keitettiin, niin isäntä se asettui puuron silmän panijaksi ja sanoi:
»Yli puurosta sen pitää lusikkaan silmän mennä, se se viikatteelle
livun antaa».
Malla oli innokas juttelija eikä malttanut jättää heinäntekomuistojaan,
joihin oli joutunut näin keskellä yötä, vaan jatkoi:
-- Ja kaukaniityllä kun oltiin, josta ei päästy kotijuustoille eikä
viilille, niin isäntä se ei uskonut muita iltaskeiton höystön panoon,
vaan itse se hakkasi siihen lihaa ja sitä piti olla syödä tähteen
jättäen, ja usein sitä jäi Murrillekin ja joskus jäi siltäkin. Sekin
oppi syömään paljon. Ensi-iltana se mitenhän lienee ollut niin
ajattelematon, että söi vellintähteen kaikki, olipa siinä luisimpia
lihojakin. Sitä ukkoparkaa rupesi sitten janottamaan, se meni purosta
juomaan, lakki, lakki hyväsen aikaa ja lähti kävelemään majaanpäin,
mutta pääsi vain sylen verran matkaa, kun palasi uudelleen lakkimaan,
lakki taas tovin aikaa ja lähti majalle, mutta ei vieläkään päässyt
kuin sylen verran. Taas piti palata takaisin lakkimaan ja nyt sillä
rellotti maha kuin tiineellä sialla. Kun ei enää sopinut mahaan vettä,
niin se rupesi puron rannalle pitkäkseen, turpa ihan veden kielelle, ja
siitä se pitkällä kielellään aina lipsautti vettä suuhunsa. Sille
meidän piti nauraa puoli yötä, ei tullut nukunnasta tolkkua. Mutta
kyllä Murri osasi toisina iltoina syödä paraiksi, vaikka säälisilmillä
se katseli pataa, kun siinä olisi ollut vielä syömistä, ja hyvää
olisikin, mutta ei uskalla. Ensi-iltana sille se erehdys lie tullut,
kun kotona annettiin aina juuston tähteitä, jotka eivät olleet niin
suolaisia kuin lihakeitto... Mutta siinä miehessä oli sellainen
tavarain vahti niityllä, että ei ollut pelkoa rosvoista, jos jätti
eväät majalle. Kerran oli Tololan härkä tunkeutunut niittyyn, se kun
oli semmoinen möyrä, että ei kiertänyt aitaa vaikka olisi ollut
hirsistä tehty, pisti vain sarvensa alle, nosti aidan ylös, mujahti
aidan alitse sisään ja aita putosi paikalleen tai särkyi. Silloinkin
sen matka oli sattunut majaa kohti, josta tuoksahti ruokien haju, ja se
meinasi käydä niitä hieman maistelemassa. Murri pahakas oli ollut niin
viisas, että oli härän antanut tulla ihan majan eteen, mutta silloin
oli osannut härkää säikäyttää. Syvään olivat majan edessä härän käpälät
uponneet, kun se oli lähtenyt pakoon, eikä se ollut sittenkään päässyt
kuin pari pitkää laukkaa, kun oli pitänyt kääntyä päin. Sieltä kun
alkoi rätäkkä kuulua, niin isäntä juoksi katsomaan tapausta. Härällä ei
ollut muuta keinoa kuin pyöriä päin Murriin, heristellä sarviaan ja
puhista. Jos yritti pakoon, niin Murri housuja repimään, ja pahasti
olivat härän housut pölisseet sittenkin, kun isäntä oli seipäällä
ajanut sitä aidan taakse. Sitten Murri tulla lehvotti hyväntuulen
näköisenä niittymiesten luokse isännän matkassa ja hökisteli henkeen
menneitä härän villoja kurkustaan. Käytyään siellä niittymiesten luona,
jokaisen luona ikäänkuin ilmoittamassa tekonsa, se lähti juosta
leksottelemaan takaisin majalle.
Mallan kertoessa koirajuttuaan nousi Aunokin ylös, mutta kun näki, että
kello on vasta kolme, niin heittäytyi vuoteelleen Matin viereen, jossa
Matti nukkua sihotti henkihieverinä, ja sanoi:
-- Näkyisipä sitä vielä saavan parisen tuntia nukkua, kun saisi sen
äskeisen unenpään kiinni. Matti siitä kyllä näkyy pitävän, eikä
päästäkään niin sanomin käsistään.
Mikkokin pani piippunsa akkunalaudalle, puhalsi lampun sammuksiin ja
sanoi:
-- Antaapa hänen sitten jyristä, kun on ruvennut jyrisemään, tottapa
hän lopettaakin, kun on alkanut. Sen sanottuaan Mikko laskeutui
vuoteelleen.
-- Loppuuhan se hauskalta tavara, minkä tuiskultakin, sanoi Malla ja
painautui vuoteeseensa.
* * * * *
Päivä oli jo valjennut harmaan hevosen näköiseksi, kun vasta
varsinaisesti noustiin, mutta tuisku ei ollut tauonnut. Aidat olivat
kaikkialla nietosten peitossa, sylen korkuisia nietoksia näkyi
huoneitten ympärillä. Tanhuan suullakin oli nietos räystään tasalla.
Navettaan ei päässyt lapiotta, mutta lapiota ei ollut. Mikko oli eilen
huomannut tallin nurkkaa vasten pystyssä laudanpalasen. Hän haki sen ja
teki siitä lapion tapaista ja rupesi sillä huhtomaan navettatieltä
lunta. Pienen tuokion perästä tuli Mikko pirttiin lumisena kuin
lumipallo, silmän reikiä vain näkyi, ja sanoi:
-- Ei siellä vedä henkeään, siellä on sellainen pöläkkä, että sokaisee
miehen. Mutta nyt täytyy rikeneen joutua navettaan. Se minun tekemäni
ura on kohtasilleen täysi.
Auno olikin jo varustautunut vaate päälle. Hän koppasi nyt
lypsykiulunsa ja lähti.
Mikko rapisteli itsestään lumihyydettä ja sanoi:
-- Vettähän sitä tarvittaisiin sekä lehmälle että hevoselle, mutta ei
ole pienempää astiaa kuin tuo saavi. Sillä on minun yksinäni mahdoton
saada ja teistä yksilahkeisista ei taida olla lähtijää.
-- Jo on käyty tuulessakin, tuiskussakin, oltu vastarannassakin. Sää ei
sääreen tartu, ei muuta kuin lähtö vaikeinta, sanoi Malla ylpeästi,
koppasi naulasta nuttunsa, suki sen päälleen, tempasi loukolta eilisen
korentonsa, pisti sen saavin korviin. -- Silloin sitä lähdetään. Menkää
te edellä, minä seuraan perässä syvin tai matalin.
Mikko veti lakkinsa puuhkat korvilleen, tarttui korennon nenään ja niin
työnnyttiin tuvasta ulos. Mutta kun he pääsivät eteisen ovelta ulos,
hulmahti Mallalta hameet korviin, ja siinä silmänräpäyksessä putosi
korento olalta. Mikko pyörähti taakseen katsomaan ja sanoi:
-- Mikä se tuli?
Malla riipoi hameensa korvistaan alas ja sanoi:
-- Ei mitään.
Kun Malla sitten sai hameensa oikealle paikalleen toisella kädellään,
hallitsi hän hameensa helmoja polviensa kohdalla ja kahlasi Mikon
jälessä kaivolle. Matalat kengät oli lunta täynnä ja lumen kylmentämät
paljaat pohkeet punottivat kuin aamurusko. Vaikka uusi lumi tarttui
pohkeisiin joka askeleella, ei Malla puistelehtanut eikä räpistellyt.
Ja vaikka tuisku tuprusi niin, etteivät kulkijat toisiaan nähneet,
pysyi Malla vain rauhallisena, kuin ei mitään kummaa olisi käsissä. Kun
Mikko sai vintatuksi saavin vettä täyteen, tuli Mallalle sama temppu
kerätä helmansa toiseen käteensä ja toisella hallita olkapäälle otettua
korentoa. Niin sitä päästiin tanhuan suulle asti, missä äskeinen Mikon
lapiointi oli peittynyt entistä korkeampaan nietokseen. Nyt eivät
kumpaisellakaan yltäneet jalat pohjaan. Vesisaavi täytyi heittää
nietokseen. Silloin Mikko puolihätäisesti sanoi:
-- Mene sinä poloinen pirttiin, minä koetan tavalla tai toisella saada
tämän navettaan.
-- Hei vaan! Mikäs tässä on hätänä, matalassa kaivossa! huudahti Malla
iloisesti. -- Otahan lapio ja madalla nietosta, niin viedään kaikella
kunnialla viemisemme perille.
Mikko haki lapionsa, jolla tupruutti pehmyttä nietosta syrjään sen
verran, että jalat rupesivat vastaamaan, Silloin Mikko ja Malla
tarttuivat taas saaviinsa ja haalasivat navettaan, missä Auno iloisesti
huudahti:
-- Vettäkö todellakin! Olin vasta ajattelemassa, miten sitä lehmän suu
märäksi saadaan.
-- Vettäkö tuo lienee vai lunta. Aivan tuo nyt täyttää lumella, mihin
hitunenkaan sopinee, sanoi Mikko ja katseli sitä saaviaan, jossa piti
olla vettä. Se oli kukkurina lunta. Siinä nietosta lapioidessa oli
tuisku täyttänyt saavin lumella.
Malla päähuivistaan kopisteli lunta ja sanoi:
-- Täksi olen elänyt, mutta enpä totta tosiaan ole kummempaan sattunut.
Kun ihan silmät ja korvat täyttää lumella! Sen sanottuaan hän lähti
pirttiin itseään täydellisemmästi selvittelemään lumen ryytteestä.
Mikko jäi navettaan odottamaan kunnes Auno joutuu, jotta saisi lapion
avulla saatetuksi hänet navetasta pirttiin. Sitten hän toimitti
ruunalle vettä ja heiniä ja tuli lopulta pirttiin lumen ympäröimänä,
valkeana kuin talvinen jänis. Nyt tuntui siltä kuin kaikki olisi
voitettu. Jertta vain ilossaan siitä, ettei hänen tarvinnut tuiskuun
lähteä, nauraa remusi ja sanoi:
-- Kaikki ne sentään nuo ihmiset osaavat tänne kuin kotiinsa ainakin!
Se on sitten ilmaa se! Tuokin navettarakennus tuossa parinkymmenen
askeleen päässä näkyy vain joskus kuin vilahtamalla.
-- Kyllähän tätä ilmaa kun lienee merelle asti, niin ihmeitä kuuluu,
sanoi Mikko vakavasti. -- Ei tätä kestä laivat eikä mikään muu kuin
kiintonainen kallio.
-- Mutta tuo kuusi se ei tyhjiä säiky, se vain veisaa vanhaa virttään,
sanoi Malla akkunasta katsoen, kun myrsky taivutti ja reutuutti sen
malanpaksuisia oksia.
-- Se ei liene ensikertalainen, se lienee iässään jo ennenkin sattunut
asiaan tuulen kanssa, sanoi Mikko turvallisesti.
-- Mutta kerran se on viimeinen päivä hänelläkin, virkkoi Malla
säälimielellä. -- Tässä matoisessa maailmassa kun kaikki kasvit,
hengelliset ja hengettömät, ovat kuoleman alamaisiksi vannoutuneet,
niin kerran se kuoleman viikate elämän langan katkaisee tuolta kuuselta
samoin kuin kaikelta muultakin.
-- Eiköhän se siinä viimeistä maailman aikaa seisone, sanoi Mikko. --
Jonkun tuhat vuotta lienee jo seisonut ja voipihan vielä toiset tuhat
vuotta seistä, ja siihen mennessä se tulee loppu maailmastakin, kun
vanhat kirjat totta puhunevat.
-- Niin... Kyllähän ne vanhat kirjat pohtinsa pitävät, mutta sitä aikaa
ja hetkeä, milloin maailma viimeisen värsynsä veisaa, ei tiedä muut
kuin taivaallinen isä yksinään, sanoi Malla huokaisten ja laskeutui
akkunan poskeen istumaan. Kun ei kukaan jatkanut puhetta, istui
Mallakin ääneti ja katseli, miten kuusi voimakkain liikkein taisteli
myrskyä vastaan.
Koko päivänä ei myrsky heikennyt, se näytti päinvastoin vaan yltyvän.
Aina kun tuimimman puuskan aikana pirtin nurkat roskivat ja koko
pirttirakennus tuntui vapisevan, tulivat talon uudet asukkaat aivan
vähäpuheisiksi pelosta. Malla ja Aunokin aina kädet ristissä
siunasivat, kun pirtin nurkat rupesivat rosahtelemaan. Mikko se
vähimmin hätäili, hän istuskeli ja veteli piippuaan. Mattikin oli
kummissaan siitä jyräkästä, ei tahtonut sylistä uskaltaa liikkua, aina
vain istui jonkun sylissä ja pyörein silmin katseli aikuisten ihmisten
meininkiä ja kuunteli ulkoa kuuluvaa jyrinää.
Mutta ilta kun kului yhtä pitkälle kuin eilenkin Mikon käydessä kuusta
kuulemassa, veti Mikko lakkinsa syvään päähänsä, nosti takkinsa
kauluksen pystyyn, puristi sitä kaulaansa visuun ja sanoi:
-- Mutta minäpä lähden oikein itseltään kuuselta kysymään, mitä se
tämmöisellä ilmalla puhuu.
Sen sanottuaan Mikko puikaisi ulos ja juoksi kuusen juurelle, jossa oli
lunta vain harmaana roskien seassa. Oksien alitse kulkeva yhäkin
tiukempi tuulivirta oli lumen vienyt sitä tietä kuin tuonutkin.
Pitkän tuokion perästä tuli Mikko lumisena takaisin ja sanoi:
-- Minä luulen kuusen puhuneen sitä, että tänä yönä lakkaa myrsky. Se
tohisee niinkuin ankarin koski, mutta se tohina on semmoista lauhkoisen
makuista ja väliin heikkenee. Se kohina ei ole niin yhtämittaista
kiinteää, miltei vinkumista, kuten illalla se vähäinen tuskin kuuluva
himinä oli. Tärisee se nytkin, kuten keppi virrassa, tuo kuusi.
-- Jospa se tuo tuisku, kun vuorokauden saa täyteen pelmutuksi,
lopettaa työnsä, mukautti Mallakin. -- Minäkin pääsisin tästä mökille,
jos tuo vielä jalka vastaisi pohjaan.
-- Viivytte siksi, kunnes alkavat hevosilla ajaa, sanoi Mikko
rauhallisesti.
-- Se lienee parasta, myönnytti Malla ja kallistui penkille pitkälleen.
* * * * *
Huominen päivä valkeni poutaisen ja tyynen taivaan alla. Puunoksa ei
liikahtanut, ja talojen savutkin nousivat pillinä pystyyn. Aurinko
noustessaan puhalsi kerästään säteilevän valosoihdun, joka sitten
häipyi, kun aurinko itse tuli näkyviin. Kun Mikko nyt oli saanut
Aunolle navettatien lapioiduksi, meni hän kenellekään virkkamatta
kuusen juurelle, painoi kasvonsakin kuusen kylkeen ja kuunteli kauan.
Viimein hän tuli hymyillen pirttiin ja sanoi:
-- Mutta nyt ei kuusi puhu mitään eikä värise hitustakaan. Jos se nyt
ennustaa täksi päiväksi ja ehkä enemmäksikin tyyntä ja kaunista ilmaa,
niin minä rupean kuusen puheita ymmärtämään, ja meistä tuleekin hyvät
ystävykset.
-- Niin hyvät ystävykset kuin siitä isosta Jyristä, siitä hammas suussa
syntyneestä Jyristä. Kuinka kaukasukulainen se näille Aunolle ja
Jertalle lienee?
-- Minä ja Auno olemme neljännessä polvessa. Se Jyrki on ollut isän
isän isän isä, sanoi Jertta.
-- Se oli hammas suussa syntynyt, siksi oli annettu papin ristiä
Jyriksi, sen isonvihan aikuisen Jyrin muistoksi, joka on tässä pysynyt
kotonaan, vaikka muista taloista olivat kaikki menneet Horjuun. Sen
Jyrin juuri kerrotaan olleen niin hyvissä väleissä kuusen kanssa, että
se ei vahingossakaan ollut lähtenyt kalalle eikä metsälle kuuselta
kysymättä. Jos kuusessa ei kuulunut myötäisiä säveliä, -- minkälaisia
lienevät olleet ne hänen merkkisävelensä, -- niin Jyrki ei ollut
lähtenyt. Mutta sen kerrotaankin tehneen taikoja, uhrauksia. Sanotaan
joulu- ja pääsiäisyönä leikanneen vasemman kätensä nimetöntä sormea ja
siitä tiputtaneen verta tuon kuusen juurille, ja mitä kaikkea tuo
lienee tehnyt.
-- Sellaisia eväitä minulta ei tule saamaan, sanoi Mikko ylpeästi,
minkä vuoksi Mallakaan ei enää jatkanut juttujaan.
Mikko tunsi olonsa oudoksi, hän ei tiennyt mihin ryhtyä ja oli
avuttoman näköinen. Hän käveli vain akkunasta akkunaan ja katseli lumen
peittämää maisemaa ja aitojen tasalla olevia nietoksia. Muutamien
aitojen sivulla olivat nietokset tumman harmaita, kun myrsky oli
kynnöspelloista repinyt multaa ja lumen mukana vienyt nietoksiin.
Sitten hän virkkoi:
-- Olen kuin puulla päähän lyöty, en tiedä mihin asian laitaan tässä
ensiksi osannee tarttua. Rekeäkin näkyisi tarvittavan, mutta mistäpä
ottaisi, jalaksiakin tuuli heiluttaa. Ei ole länkiä, ei luokkia. Viittä
on vaivainen vailla, ei yhtä sian lihaa.
-- Tuolla riihen takana pientareella on rautapohja reki, kun vain
pajuttaa, sanoi Jertta. -- Niilon päyskä pani riiheen lyhteitä
vetäessään niin suuren kuorman, että reki meni ihan kahdeksi. Jalakset
linttasivat ihan syrjälleen. Riihen eteen se pääsi, mutta kun siinä
käännäytti hevosta, niin silloin ne pajut risahtivat. Ja Lehtoniemen
Teppana se näkyi huutokaupasta lähtiessään käärivän selkäänsä niitä
silanresuja, länkiä ja mäkivöitä ja otti luokin käteensä. Se kai toki
antaa niitä vehkeitä, jos ei iäksi, niin ensihätään lainaan.
-- No kun ne pojat kuitenkin riihet kehtasivat puida ja leikata elot!
keskeytti Malla.
-- Kehtasivathan ne toki, kun siitä oli rahan tulo, sanoi Jertta. --
Nehän olivat leikkuun ja riihien puinnin kanssa tolkussa kuin sika
loimessa ja myivät jyvät, kun oljista irti saivat. Ja mitä eivät
saaneet myydyksi, sen kätkivät niittylatoihin ja Harakkaniemelle ja
mihin kaikkeen nuo lienevät noita kaivaneet.
-- Mutta mitenhän sen reen raiskan mahtaisi löytää, sen on lumi nyt
peittänyt? kysäisi Mikko.
-- Kyllä sen löytää, sanoi Jertta. -- Se on riihestä Keskitaloon
menevän aidan vieressä Sirviölän puolella aitaa, noin pari tai
korkeintaan kolme syltä riihestä.
Sinne lähti nyt Mikko laudasta tehty lapio olallaan ja kirves kädessään
kahlailemaan ohuimpia paikkoja myöten kierrellen. Ei kestänytkään
kauan, kun hän jo toi sieltä pirttiin yhden rautapohjaisen jalaksen.
Hyväntuuleisen näköisenä hän laski sen olaitaan lattiaan ja sanoi:
-- Kalu on halpa haltijaton, sanotaan, ja niin onkin. Tuommoinen reki
joutuu rauniolle, kun pajut särkyvät.
Sen sanottuaan Mikko lähti noutamaan toista jalasta ja kun oli sen
tuonut pirttiin, niin otti kirveen käteensä ja katosi metsään.
Aunokin tuli navetasta maitokiuluineen, ja kun näki reen jalakset
lattialla, huudahti:
-- No, tuossa se on tuonoinen unesi! Mikko on huoletellut reen
puutetta, mutta tuossahan se on, ei muuta kuin sitoo kokoon. Aivanhan
noita tavaroita rupeaa satamaan kuin taivaasta.
Samassa tuli Mikkokin pirttiin, kantamus rekipajuja ja sidevitsoja
olallaan. Laskettuaan ne lattialle hän sanoi:
-- Käypäs, Jertta, tuolta navetan takaa pinon rähilöstä hakemassa
halkoja ja laita pirtti lämpiämään, jotta saadaan uunissa hautoa pajun
kauloja.
Samassa hän rupesi katselemaan jalaksia, olivatko kaplaat kiinni.
Terveethän ne olivat. Ruvetessaan laittamaan jalaksia hammaspuuhun
Mikko itsekseen sanoi: -- Siinä ei näy olleen sepipajuja, ja kun
hevonen on raskaan kuorman alla, vieläpä sulassa maassa, aisalla
vääntänyt syrjään, niin on pajuille käynyt työksi ja ne ovat
rusahtaneet. Jos olisi ollut sepipaju, niin reki olisi terve, mutta
eipä se silloin olisikaan tässä. Tämmöinen rautapohja reki olisi
kelvannut vaikka kenelle.
-- Vaikka se olisi ollut kullalla kirjailtu, niin sitä ei olisi tiennyt
kukaan, kun pojatkaan eivät neuvoneet minkäänmoisia kapineita
huutokauppamiehille, sanoi Jertta, joka halkoja uuniin työntäessään
kuuli Mikon arvelut. -- Jos ne mitä kysyivät, niin kirosivat ja
sanoivat: »Hakekaa, teillä on siihen aikaa». Huutokauppamiehet eivät
näkyneet etsivänkään, kun näkivät, että jyvät ja perunat oli hävitetty
-- he eivät uskoneet mitään muutakaan toiselle kelpaavaa tavaraa olevan
jälellä. Niinpä jäi saavikin navetan yliselle. Ei sekään niin kaiheessa
ollut, ettei olisi löytynyt jos vähänkään olisi syrjäpaikkoja
silmäillyt.
-- Siinäpä onni potkaisi meitä, sanoi Mikko hyvillään ja rupesi
roppelehtamaan rekeen pajuja. -- Mutta se on ihmeellistä, kun se tuuli
ei ole kattoja tainnut viedä mistään. Terveet näyttää olevan katot
tuolla kylällä joka talossa, ja tuolla pajuja hakiessani silmäilin
niittylatoja. Terveet näyttävät olevan katot tuollakin kyläläisten
isolla niityllä... Se etu lienee ollut siitä perjantaisesta
räntäsateesta. Se kun holvasi ne märiksi ja raskaiksi ja sitten
toissayönä oli vähän kylmännyt, niin lujia niistä näkyy tulleen.
-- Onnipa on, että niin on, sanoi Auno. -- Se ei olisikaan lantin
vahinko taloille, jos katot olisivat niittyladoilta menneet ja sitten
semmoinen lumenpaljous täyttänyt ladot.
-- Kyllä niissä lunta on sentään! Kyllä sitä ei isoa rakoa tarvitse,
josta se sellaisella ilmalla lumi pääsee, mutta moninkerroin pahempihan
olisi, jos katto puuttuisi.
Malla tuli ulkoa tunnustelemasta, jaksaako sitä lähteä kotiin, ja
sanoi:
-- Kävin tuota matkan suuntaa silmäilemässä, uskaltaisiko sitä lähteä
paatostamaan kotimökille, ja kyllähän sitä muualta menee kun lähtee,
mutta monissa nietoskohdissa se tulee nylä eteen. Niissä sitä joutuu
uimasillaan vetäytymään.
-- No elähän nyt kiirehdi, Malla, sanoi Mikko, kun tästä saadaan reki
ja minä pistäydyn tuolla kylällä, -- ehkäpä saan sieltä valjaita --
niin panemme ruunan reen eteen, ja kyllä siihen sitten rantu saadaan.
Vien perille asti.
-- Sehän tuo on sitä parempi, sanoi Malla hyvillään. -- Nämä kengät
ovatkin niin lyhytvartiset räppöset, ettei paljoa tarvitsekaan lunta
ennenkuin näihin yltä menee.
Malla näki nyt Aunon menevän navettaan ja hän lähti Aunon avuksi,
kunnes Mikko joutuisi lähtemään.
Päivä alkoi jo käydä puolen rintaan. Taivas oli ylt'yleensä hienossa
sileässä pilvenkihnassa. Aurinko näkyä ullotti kuin sumun läpi, ja koko
ilma näytti olevan hienoa untuvaa täynnä. Mikko oli saanut kylältä
hevoselleen valjaat ja kopperehti sitä kiireimmän kautta valjaisiin.
Malla tuli Aunon saattamana reen luokse ja istui rekeen. Mikkokin sai
ohjakset suoriksi, ohjasi hevosen tielle, istahti reen laidalle ja
sanoi:
-- Nyt näkyy ilma muuttuvan. Saattaa käydä niinkin, että tämä lumi
sulaa vielä pois. Pitää minunkin ruveta liikkumaan hevosella, jotta
saadaan ne elämisen vähät sieltä autiosta mökistä kotiin ja puitakin
kotiin. Ken tietää, jos vielä pitkäkin kelirikko tulee.
-- Eihän sitä tiedä. Eihän sitä tiedä muuta kuin sen minkä näkee, sanoi
Malla. -- Tässä Mäkelässä ja ylipäätään koko kylällä ei kelirikko saa
suurta kummaa, kun on niityt likellä ja kovat maat puumetsiin.
-- Saahan sitä kyllä sulallakin siksi että aikaan tulee, mutta
lumikelihän se parempi olisi kun ei ole niitä kärryteitä, sanoi Mikko,
kaivoi tupakkaneuvot taskustaan, sytytti piippunsa ja rauhallisena
veteli piippuaan ruunan kävellä kupsutellessa melkein polveen yltävässä
lumessa.
Pitkän äänettömyyden perästä Malla sanoi:
-- Minä sitä en oikein usko, että tämä lumi tänä syksynä enää sulaa
kaikki, kun tässä metsän sisässäkin, johon ei tuuli ole tuonut eikä
tästä vienyt, on melkein hevosella polveen.