Produced by Tapio Riikonen
KUUSTEN JUURELLA
Romaani
Kirj.
HEIKKI MERILÄINEN
Werner Söderström Osakeyhtiö, Porvoo, 1922.
Ensimäinen luku.
Lumiräntää satoi koko päivän. Ilma oli sakea ja harmaa kuin piimävelli.
Näytti siltä, ettei siinä seiväs kaatuisi, jos pystyyn heittäisi.
Kivelän Mikko ei koko päivänä yrittänytkään ulkotöille, kiskoskeli vain
vasupäreitä ja teki vasuja talven tarpeiksi. Niitä hän vain teki ja oli
koko päivän vähäpuheisempi kuin tavallisesti, juuri kuin paha ilma
olisi häneen vaikuttanut ja painostanut. Kuitenkin teki hän töitään
tavallista roppelammin ja kun sai aina vasun valmiiksi, viskasi sen
loukkoon, ikäänkuin olisi sille tehtävälleen ollut hieman kyllissään.
Samalla hän kuitenkin tarttui toisiin päreisiin, ja vasu rupesi
syntymään entistä mukaa.
Ilta oli jo hämärtynyt niin pimeäksi, ettei päiväksi enää tiennyt.
Aunokin, Mikon vaimo, oli ulkoaskareensa lopettanut ja pirttiin
tultuaan riisui päällysvaatteensa päältään, pudisteli ja rapisteli
niistä enimmän märkyyden pois ja ripusteli ne uunin lähelle nauloihin
kuivumaan. Hän riipaisi päästäänkin harmaankirjavan päähuivinsa,
räpsäytti siitäkin irtonaisen märkyyden pois ja ripusti uunin
savupellin varteen, riisui kenkänsä ja sukkansa jaloistaan ja asetti ne
uunin kupeelle pystyssä olevien halkojen neniin kuivamaan. Sitten hän
istahti uunin luo tuolille kuin levähtämään päivän askareistaan. Mutta
kun Mikko roppelehti ahkerana tehtävässään, ei Auno malttanut siinä
istuallaan kauan olla, vaan hyppäsi siitä ja avojaloin mennä sipsutti
karsinaloukkoon rukkinsa luo, tarttui siihen kaksin käsin ja kantoi sen
pöydän sivulle, missä Mikon lamppu paloi, nähdäkseen kehrätä samalla
tulella, jolla Mikkokin teki töitään. Hän kävi karsinaloukosta
karttajaisvasunsa rukin luo, mutta ennenkuin istui rukkinsa taa,
katsahti karsinalasin edessä lattialla olevaan kehtoon, jossa vuoden
vanha pienokainen nukkua sihotti mitään tietämättömänä. Auno istui nyt
rukkinsa taa ja valkoraitaisella esiliinallaan kaksin käsin pyyhkäisi
kasvojaan, ikäänkuin olisi niistäkin tahtonut pyyhkiä pois ulkona
sataneen märkyyden. Mutta nyt hän ei tavalliseen tapaansa tarttunut
rukkiinsa, eikä pannut sitä pyörimään vaikka istuikin rukkinsa takana.
Kädet jäivät hervottomina helmaan, suu näpistyi visuun ja kurkku näytti
nielaisevan jotakin. Auno pyyhkäisi taas esiliinallaan silmiensä
aluksia ja sanoi alakuloisesti:
-- Milloin häntä saanee ja saaneeko koskaan mieltään irti sieltä
Mäkelästä. Ei koko päivänä ole silmäni alukset kuivuneet, niin
raskaalta on tuntunut syntymäkotini hävitys... Missä on lapsuutensa
elänyt omien vanhempien luona... Nyt menee kuin tuhka tuuleen.
-- Mitä vielä. Mitä tuosta surisi, virkkoi Mikko. -- En välitä koko
asiasta enempää kuin Jumala lehtikerpusta. En välitä vaikka
kääntäisivät nurin ja nuolisivat koko Mäkelän. Sen viimeisen tuomion
päivä kun tänäpäivänä on valjennut, niin sielläpä nyt erotelkoot
lampaat ja vuohet omiin karjoihinsa.
Aunon kurkusta näkyi taas menevän pala alas. Hän pyyhkäisi taas
esiliinallaan silmäinsä aluksia ja sanoi:
-- Älä puhu leikkiä, on työtä tosissakin.
Kun Mikko ei siihen jatkanut, niin Auno sanoi:
-- Sinua se ei niin läheltä koske kuin minua, kun minun silmäni ovat
Mäkelässä auenneet. Mäkelän pientareilla ja niityillä olen ensimäiset
elämäni askeleet teutaroinut. Lapsuudenkoti, jossa on huolettoman
nuoruuden päivät viettänyt, ei mene koskaan mielestä. Hyvä oli olla
vanhempien turvissa, ja jos isä ja äiti vielä olisivat elossa, niin ei
olisi ryöstöherran vasara paukkanut tänä päivänä Mäkelässä. Mutta eipä
tullut pojista pahaistakaan kalua: vajaassa neljässä vuodessa
menettivät ja tuhlasivat semmoisen talouden, maan ja mannun
ryöstömiehen vasaran alle.
-- Se meni ja menköön vaan. Eipä meille sieltä kypsät kärpäset suuhun
lentäisi, vaikka pojatkin olisivat pysyneet talona, sanoi Mikko hieman
lauhkeammin.
-- Eipä suinkaan, mutta sukea olisi kuitenkin sovinnon poski,
somemmalta kuitenkin tuntuisi, jos olisivat velipojat pysyneet talona,
kuin se, että ryöstömiehen vasaran kautta tulee siihen vieras omistaja.
Ja tuntuisihan veri vettä sakeammalta, kun tietäisi oman äidin lasten
synnyintannerta asuvan.
Samassa rupesi ulkoa kuulumaan kiireitä askelia. Ovi aukeni kuin
repäistynä, ja tupaan hulmahti Aunon nuorempi sisar Jertta,
hartioillaan harmaa, räntäinen saali ja päässä valkoristinen
suurikirjainen päähuivi.
Jertta ei malttanut enintäkään räntää puistella itsestään, vaan niine
märkineen syöksähti pöydän luo melkein Aunon ja Mikon väliin ja sanoi
ihastuneesti.
-- Teille tulee vieraita, hyviä vieraita. Ne ovat jo kartanolla.
-- Mitä tuhannen vieraita? virkkoi Auno säpsähtäen, ja Mikkokin
keskeytti vasunsa kutomisen.
-- Kauppias Lättenperi konttoristineen.
-- Kauppias Lättenperi! No mitä ne tänne?
Siihen katkesi keskustelut, kun ulkoa alkoi kuulua raskaita askelia ja
sitten oven kahvan hapuilua.
Kohta aukesikin ovi, ja sisään työntyi kaksi paksuihin pahtoihin
pukeutunutta, yltä päältä räntäistä miestä, joista edellinen
hyvän-illan virkettyään sanoi:
-- Suokaa anteeksi, meidän täytyy keventää vähän vaatteitamme.
Odottamatta vastausta alkoivat vieraat palttoitaan riisua ja enintä
hyydettä kopistella.
Mikkokin pani konttikirjaisen vasutekeleensä syrjään ja kiirehti
vieraiden avuksi. Hän otti pärelistakon ja toisella kädellään palttoota
kauluksesta riiputtaen sillä ruoski sitä, niin että räntäsokareet
lentelivät ympäri pirttiä.
Auno vei rukkinsa ja karttajaisvasunsa karsinan syvimpään ja pimeimpään
loukkoon, ja kun Jertta oli saalinsa ja päähuivinsa riisunut,
istahtivat Auno ja Jertta vierekkäin karsinaseinämällä olevalle sängyn
kannelle, jossa hiljaa puhelivat keskenään, eivätkä olleet vieraista
tietävinään mitään. Mutta Mikon kopistellessa vierasten palttoita oli
kauppias Ledenbergillä aikaa silmäillä huonetta, ja kun hän huomasi
Aunon ja Jertan, tekeytyi hän leikilliselle tuulelle ja tervehtimään
tullessaan sanoi:
-- No mitäs se emäntäväki meistä niin arkailee? Ei meidän matkassamme
ole isänne tappajaa! Taidatte olla talon emäntä, tämän toisen minä
tunnen: tämähän meille siellä Mäkelässä kahviakin keitti -- muuten emme
olisi saaneet sulaa suuhumme koko pitkänä päivänä. Te olitte ihminen,
mutta toista oli ne pojat. Voi niitä kelvottomia, miten kehtasivat
syyttömiä ihmisiä haukkua!
-- No, mistä ne niin? kysyi Auno alakuloisesti, vaikka arvasi syyn
haukkumisiin.
-- Tietysti siitä, että oli tultu huutokaupanpitoon. Tuskinpa
nimismieskään lienee ennen sattunut semmoisille markkinoille.
Naiset eivät jatkaneet puhetta. Ledenberg arvasi syyn: he eivät
halunneet kuulla vieraalta omista veljistään... Konttoristikin istui
pirtin sivupenkiltä niin elämäänkyllästyneen näköisenä, ettei talon
isäntä näkynyt saavan hänestä puhetoveria. Nyt Ledenberg kääntyi Mikon
puoleen ja sanoi iloisesti ja kovalla äänellä, ikäänkuin tahtoen
sanansa kaikkien talossa-olijain kuultaviksi:
-- Niin, meillä oli taloon sellaista asian nimeä, että siinä
tämänpäiväisessä huutokaupassa tuo Mäkelän talo lankesi minulle, vaikka
se on minulle tarpeeton. En olisi muuten tullut koko huutokauppaan,
mutta kun minulla oli tilaan kiinnitys ja täytyi se muitten velkojain
mukana hakea tuomioksi ja tuomiolla tila myytäväksi, niin asiain
pakosta täytyi tulla -- muuten en olisi tullut maille enkä halmeille,
en paremmallakaan ilmalla, sitä vähemmän tällaisella. Mutta tuolla
miesjoukossa kun aloin tiedustella ostajaa tälle Mäkelän tilalle, niin
joku virkahti, että kun menette Kivelän mökkiin niin haravatta löydätte
Kivelän Mikosta ostajan jo senkintähden, että Mäkelä on Mikon vaimon
syntymäkoti ja kun muutenkin Mikko haluaa päästä isommalle tilalle.
Sellaisella asialla me täällä olemme, että eiköhän sitä ruveta
hieromaan ei vähempää eikä pienempää kuin Mäkelän maan kauppaa.
Tämän kuultuaan Auno hyppäsi seisoalleen ja huudahti iloisesti: -- Voi,
voi, miten olette hyviä vieraita! Nyt pannaan kahvipannu tulelle. Mene
sinä Jertta laittamaan navettakotaan tulta, minä laitan muita kompeita.
Tuossa uunin takana on pieniä kuivia, pilkeitä tuohensiluja ja
tulitikkuaski on tuossa uunin rupussa.
Jertta ei odottanut toista käskyä, vaan hyppäsi neuvottuja kapineita
kokoilemaan syliinsä. Samassa hän jo mennä hulmusi ulos virkkaen
mennessään:
-- Tuli kyllä hetkessä syntyy, -- tässä on tuli ja halot. Mutta missä
siihen on lammas polttouhriksi.
-- Kyllä minä siitä huolen pidän, menehän vaan, sanoi Auno ja samassa
tempasi sängyn päässä olevan ison harmaan arkun kannen auki, nosti
sieltä kirkkaan pannun ja ruskeamaalisen neliskulmaisen kahvimyllyn,
jonka laatikosta kaasi pannuun huomenaamuksi varatut kahvijauhot ja
lähti pannuineen ulos. Ei kuitenkaan kestänyt kauan, ennenkuin hän jo
tulla hurahti pirttiin ja melkein huutaen sanoi: -- No mutta teillähän
on matkassa Mäkelän ruunakin, sen kai te toki jätätte meille? Se
hirnahti ystävällisesti minun heiniä antaessa, ihan kuin olisi minut
vielä tuntenut.
-- Siitä ruuna-asiasta puhumme sitten, kun tässä isommat kaupat ensin
päätetään, sanoi Ledenberg ystävällisesti ja kääntyi Mikon puoleen, kun
Mikolta ei ollut ensimäiseen kauppapuheeseensa kerinnyt saada
vastausta.
Mikko ei tuntenut mitään ihastusta Ledenbergin tarjousta kuullessaan.
Koko asia jylähti oudosti mielessä ja tuntui vastahakoiselta. Mutta kun
oli kysymyksessä Aunon kotitalo, ei hän tahtonut asettua vastarintaan.
Tarjous oli Aunolle kuin taivaan lähettämä ilosanoma, ja siksi Mikkokin
koetti voittaa vastahakoisuutensa.
-- Ottaisihan koirakin leipää, kun olisi rahaa. Meikäläisillä on matti
taskussa, käsi melkein tyhjä eikä toisessa mitään, vanha sananlaskuhan
on, että kielletty on rahaton kaupasta.
-- Sana rahaksi, viimeinen velaksi. Nuori mieshän on rahaa, sanoi
Ledenberg iloisesti.
Mikko vähän ajatteli ja sanoi miettiväisenä:
-- Kuinka suuri on Mäkelän hinta ja kuinka paljon sitä kaupan aikana
pitäisi olla rahoja.
-- Mäkelän hinta on kuusituhatta kolmesataa, sanoi Ledenberg vakavasti.
-- Se oli sen tuomion sisältö, ja siitä ne sen minulle löivät, kun ei
kukaan tarjonnut enempää, ja siitä minä sen myyn. Kaupan aikana maksun
suuruus riippuu siitä, minkä verran te jaksatte ja haluatte maksaa,
mutta aivan rahatta en olisi hyvin halukas kauppaan.
-- Riittäisiköhän, jos minä nyt kaupan aikana keräilisin tuhannen
kolmesataa? Jäisi tasalleen viisi tuhatta kauppasummaksi.
-- Riittää. Se riittää yllinkyllin. Loput voitte maksaa suorittamalla
esim. tuhat markkaa vuodessa, huudahti Ledenberg ja voimakkaalla käden
hujauksella viittasi penkillä istuvaan konttoristiin ja sanoi
käskevästi:
-- No Niilo, alapas tehdä kauppakirjaa! Sinulla kai on laukussa paperia
ja kirjoituskompeet?
Konttoristi toi ulkoa pienen laukun, josta kaivoi pöydälle kaikki
asiaan tarvittavat kojeet ja istuessaan kirjoittamaan sanoi:
-- Minä luulin leikiksi tämän kauppahomman, mutta tosi tästä sittenkin
taitaa tulla.
-- Ei se jouda nyt leikiksi, sanoi Ledenberg vakavasti ja rupesi Mikon
kanssa hiljalleen puhua rupattelemaan jokapäiväisistä pikkuasioista.
Kun konttoristi oli muutaman rivin kirjoittanut, katsahti hän
Ledenbergiin ja Mikkoon ja alkoi lukea: »Minä allekirjoittanut myyn
Mäkelän tilan numero neljä, Kaislarannan kylässä, Sukevan läänissä,
Kalisten kihlakunnassa, ostajalle Mikko Mäntylälle ja hänen
vaimolleen...»
Konttoristi katkaisi siihen lukunsa ja kysyi:
-- Mikä se on emännän nimi?
-- Aunoksi sitä on kutsuttu, omaa sukua Turunen, sanoi Mikko tyynesti.
Konttoristi taas kirjoitti muutamia rivejä ja luki: »-- -- -- Mikko
Mäntylälle ja hänen vaimolleen Agnetta Mäntylälle, omaa sukua
Turuselle, välillämme sovitusta kuudentuhannen kolmensadan markan
kauppahinnasta, jota kaupan aikana maksetaan tuhat kolmesataa ja
loput...»
Siihen katkesi konttoristin luku, kun ovesta tulla syöksähti Auno
kirkkaine kahvipannuineen ja iloisesti huudahti:
-- Ja eivätkös jo kirjoita kauppakirjaa! Mutta tokkohan ne minusta ovat
tietävinäänkään, vaikka minähän sitä olisin oikea Mäkelän perillinen.
Minä olen siihen syntynyt ja siellä kasvanut, eivät ole jalkani sitten
jatkuneet.
-- On täällä kirjassa jo yksi Agnetta Turunen, sanoi konttoristi
ystävällisesti naurahtaen.
-- Eihän sitä toki emäntää unohdeta! »Emännästä ensin laulan», sanotaan
Paavo Korhosen runoissakin, mukautti Ledenbergkin mielissään hymyillen.
Auno toi nyt kahvipannun pöydälle, levitti siihen puhtaan liinan, jonka
päälle asetti kahvikupit ja leivoskorin. Kaasi kupit täyteen
tummanruskeaa kahvia ja kehoitti vieraita ottamaan pöydältä, kun ei ole
tarjottimia.
-- Kyllähän sitä näin täysissä voimissa olevat miehet pöydältä saavat,
kun pöydällä on, sanoi Ledenberg ja hyvillä mielin hymyillen alkoi
panna sokeripaloja kahvikuppiinsa ja kirkkaalla pienellä lusikalla
hämmennellä, jotta sokerit pikemmin sulaisivat.
Mikko oli vähäpuheisella tuulella eikä itsestään aloittanut puhetta.
Ledenberg oli sitä puheliaampi ja hän rupesi nyt kertomaan:
-- Se kuusi siinä Mäkelässä on mainio. Lieneeköhän sen vertaa koko
Suomessa? Yhdeksän syltä läpimitaten kattaa maata oksillaan, ja kun
kolme miestä sormen nenistä sormen neniin venyttää sylensä ympäri puun,
niin vielä jää kämmenen verran auki viimeisen ja ensimäisen miehen
sormien nenäin väli. En uskoisi, jos en näkisi, mutta tänä aamuna
nimismiestä odotellessaan miehet mittasivat, ja nyt on uskottava. Näin
senkin, että kahdeksantoista miehen pitkää askelta läpimitaten kattaa
oksillaan maata. Ja mikä vielä kummempaa: sille ei ole kukaan tehnyt
mitään pahaa, ei nekään pojat, jotka muuten ovat niin hävyttömiä. Ne
vasta värkkejä ovat.
-- Ei siihen kuuseen uskalla koskea kukaan, sanoi Mikko. -- Pienet
poikasetkin sen tietävät, että jos siitä pienimmän oksan rihvankaan
murtaa, niin silloin sen kuusen haltija rupeaa taittajaa viskelemään
seinästä seinään, heitteleepä siksi kunnes vanha henki on ruumiista
irti.
-- Onkohan tuo totta? sanoi Ledenberg ja konttoristi naurahti, mutta ei
virkkanut mitään.
-- Kyllä sitä totena ainakin kerrotaan, sanoi Mikko.
-- No olkoon totta tai valetta, mutta se temppu se kuitenkin on kuusen
varjellut ilkitöiltä... Aivan mainio temppu, sanoi Ledenberg.
-- On sen ruumiissa kuitenkin yksi keihään arpi vanhan vihan ajoilta.
Lienettekö sitä tarinaa kuulleet? sanoi Mikko oikein totisena.
-- En. Miten se kuuluisi? sanoi Ledenberg.
-- En minäkään ole kuullut, vakuutti konttoristi.
Mikko mietti hetkisen ja alkoi kertoilla:
-- Täällä kylällä on silloin vihan aikana tapahtunut monta kauheaa
tapausta, ja senpätähden täältä ne ihmiset, jotka ovat henkiin jääneet,
ovat paenneetkin kolmen peninkulman päähän Horjun erämaahan. Siellä nyt
vielä näkyy kymmeniä pakopirttien uunin raunioita. Mutta Mäkelässä on
asunut kaksi pelkäämätöntä veljestä, Jyrki ja Tommo eli Tuomas. Ne
eivät ole lähteneet pakoon, ne ovat eläneet kotonaan, vaikka eivät
liene kaikkia uniaan aivan levollisesti nukkuneet. Kerrankin oli
vihollisia pari miestä tullut Jyrin makuuhuoneeseen kostamaan Jyrille
entisiä tuhoja. Jyrki oli kerjennyt herätä ja tempaista ankaran
tuppivyönsä, johon oli kiinnitetty suuri visainen tupakanpoltto-piippu,
tupakkamassi ja suuri visapäinen puukko tuohituppineen. Sillä vyöllään
kun oli Jyrki alkanut kurautella vihollisiaan, niin palata oli pitänyt.
Olivat kiittäneet, kun henkiin olivat sillä kerralla jääneet, ja olivat
sittemmin kertoneet toisilleen, että sieltä oli leikki kaukana, kun
tuppi tuli, kukkaro lähti ja piippu kovimmin kolahti. -- Mutta kerran
eräänä kesänä ne veljekset olivat muutamana päivänä menneet tuonne
Lintuselän rinteelle parin virstan päähän kasken hakkuuseen koko
väkineen. Jyrin emäntä yksinään oli jäänyt kotiin leipomaan. Silloin
oli tullut kymmenen vihollista. Ne olivat syöneet talosta viilit ja
mitä parasta olivat löytäneet ja ruvenneet emännältä kovistamaan
tietoa, missä on talon rahat. Emäntää kun ei ollut saatu
minkäänmoisilla uhkauksilla sanomaan, niin olivat köytelleet hänet
kuuseen selin, kädet taaksepäin köysillä vedetty ympäri kuusta ja
uhattu tehdä kaikenlaista pahaa ja lopuksi keihäällä pistää kuusta
vasten, jollei vastausta tule. Tähän hätään oli Jyrki kerjennyt suurine
kaskikirveineen tulla. Vihollinen huomattuaan Jyrin oli hätäyksissään
koettanut keihäällään pistää emännän kuusta vasten, mutta keihäs oli
sattunut niin syrjään, että paita oli kainalosta mennyt läpi ja pieni
verinirhama vain tullut sydämen kohdalle kainaloon. Vihollinen oli
yrittänyt pakoon, mutta Jyrin kirves oli takaapäin tavannut vihollisen
hartioita, niin että selkäpuolelta olivat sisälmykset pudonneet
tantereelle. Toiset yhdeksän vihollista olivat hyökänneet Jyrin
kimppuun, mutta Jyrin kirves oli tehnyt työtä käskettyä. Tuonne
Raatosuohon ne oli kaikki yhteen kuoppaan huomenna toimitettu, ja siitä
on Raatosuo saanut nimensä. Niin oli silloin siihen kuuseen raudalla
lyöty, ja kauan se keihään haava kuuluu näkyneen kuusen kupeessa, mutta
nyt sitä ei enää näy.
-- No itsestäänköhän Jyrki niin tärkeänä hetkenä osasi kaskimaalta
lähteä kotiin? Eikö tarina tiedä kertoa, oliko kuka tuonut viestin vai
paljas sattumako miehen toi, kysyi Ledenberg.
-- Koiran kerrotaan tulleen Jyrin luo ja alkaneen hätäisesti vokista,
sanoi Mikko. Jyrki oli silloin ottanut pitkät askeleet ja juossut koko
matkan hurjemmin kuin tulensammutukseen.
-- No sen arvaa, mukautti konttoristi.
Nyt konttoristi oli saanut kauppakirjan valmiiksi, ja hän luki sen
kovalla äänellä alusta loppuun. Viimeiset sanat kuuluivat: »Ja tila
lankeaa ostajan omaksi tänäpäivänä.»
Sen sanottuaan hän työnsi kauppakirjan Ledenbergin eteen ja melkein
huudahtaen sanoi:
-- Ei muuta kuin nimiä alle.
Ledenberg ja Mikko olivat ja kirjoittaneet kauppakirjaan nimensä. Kun
Auno kuuli nimensä kauppakirjassa, tiesi hän nimikirjoitustaan
tarvittavan kirjaan ja tahtoi siksi aikaa jättää pienokaisen sylistään
Jertan syliin. Mutta kun oli vieraita talossa, ei pienokainen tahtonut
lähteä Jertalle eikä isälle. Se kääriysi vain syliksi äidin kaulaan ja
puristautui niin lujaan kuin suinkin jaksoi. Kun pienokainen ei
tahtonut äidistä erota, työntyi Auno pienokaisineen pöydän taa ja
sanoi:
-- No me yhdessä Matin kanssa kirjoittaa hurautetaan.
Mattikin rauhoittui kun Auno istui pöydän taa. Nojaten olkapäänsä äidin
rintaan se suurilla silmillään katsella remuutteli toisella puolen
pöytää olevia vieraita.
-- Jopa siinä on kaunis lapsi, huudahti Ledenberg. -- Katsohan sinäkin,
Niilo, eikö ole oikein harvinainen.
-- Kyllä siitä kasvaa Mäkelään oikein komea Matti, sanoi konttoristi.
-- Nytpä sitten muuttuu siinä Mäkelässä suku, mietiskeli Mikko. --
Siinä tiedetään Turusen suvun olleen siitä saakka kun ensimäiseen
kekäleeseen on tuli viritetty, ja siitä lienee jo lähes tuhat vuotta.
Sen ensimäisen tulen virittäjän tiedetään olleen kotoisin Turun
läänistä, ja siksi naapurit ovat alkaneet kutsua sitä Turuseksi, ja se
on itsekin henki- ja papinkirjoihin merkityttänyt nimensä Turuseksi.
Tähän päivään asti on siinä Mäkelässä Turusen suku lämmitellyt, mutta
huomenna ei enää, jos vain niiltä Turusen suvun jätteiltä saanee
rauhan.
-- Kyllä niiltä saatte hyvänkin rauhan, sanoi Ledenberg. -- Kyllä pojat
kiittävät käteistään, kun kiireimmän kautta pääsevät maailman toiseen
laitaan. Ne haukkuivat ja häiritsivät nimismiestä virkatoimessa ja
sitäpaitsi ovat hävittäneet pantattuja tavaroita. Ovat tappaneet kaikki
lampaat, härän ja lehmänuoren, joitten lihoja ja nahkoja ei löytynyt
mistään. Eikä jyviä yhtään kappaa, vaikka nekin olivat pantattuja.
Nimismies laittoi hakemaan Piiraalan lautamiestä niitä haastamaan
tulevalla viikolla alkaviin käräjiin, mutta heti pojatkin katosivat
kuin suola suureen mereen, vaikka ei siitä nimismiehen hommasta olisi
luullut poikain tietävän mitään.
-- Se Harakkaniemen Kustihan niillä oli korvana, sanoi Jertta. Siellä
Harakkaniemellähän niillä on kätkö. Siellä tapettiin lampaatkin ja
sinne vietiin sonnin ja Tiistikin lihat ja nahat. Jyviä ne lienevät
piilottaneet heinälatoihin ja mihin kaikkeen nuo lienevät panneet.
-- Mutta miksikä ette sitä siellä sanonut? kysyi Ledenberg.
-- Tappaneet olisivat minut, sanoi Jertta alakuloisesti.
-- Mutta mitä siinä sitten oli myytävää, sanoi Mikko arasti ja ääni
hieman värisi, sillä hän arvasi, että nimismies toimittaa ne pojat
käräjiin, ja silloin niistä on pääsemättömissä.
-- Olihan siinä tuo hevonen, neljä lehmää ja heinälatoja niitä kuinka
monta lienee ollutkaan. Yhden niistä minä sain, sanoi Ledenberg.
-- Mutta te saitte parhaan ladon, sanoi Jertta. Siinä alangon ison
aukean ladossa on tosi hyviä heiniä, ne tehtiin parhaalla
poutaviikolla, mutta muissa ladoissa, ainakin muutamissa, on valmista
lantaa, kun heinät sateella märkinä lätkistivät.
-- Sen heinäladon kai te annatte meille? kysyi Auno ystävällisesti
hymyillen.
-- Saattehan sen. Siitä ei tule kiistaa, sanoi Ledenberg reippaasti.
Tähän asti oli Auno kuunnellut puhetta, mutta nyt hän otti kynän ja
kirjoitti nimensä Mikon nimen jälkeen ja hetken silmäiltyään kirjaa
sanoi:
-- Letemper. Minkätähden teitä kutsutaan Lättenperiksi, vaikka nimenne
on Letemperi.
Ledenbergin partaiset kasvot hieman punastuivat, mutta hän virkkoi
kohta:
-- Se kai tulee siitä, että suomalainen talonpoika ei osaa sanoa nimeä,
joka vähänkin vivahtanee vieraaseen kieleen.
-- Kieli ei suju ääntämään pehmeitä kirjaimia, sanoi konttoristi, --
mutta ei se mitään ole jos Ledenbergistä tulee Lättenperi. Sen meidän
naapurin kauppiaan Belfastin nimen ovat muuttaneet Pölvästiksi ja
meidän viskaali Ståhlista on tehty Tollos. Ja eihän ne kaikki säästä
omiakaan nimiään. Mäkelän emännän on pappi ristinyt Agnetaksi, mutta se
taitaakin nyt olla Auno ja Mäkelän isännän on pappi ristinyt
Mikaeliksi, mutta nyt se on Mikko.
-- Eihän se suomalaisen kieli taida olla solmulle vedettävä, mutta
aikaan sillä kuitenkin tulla nujuutetaan, sanoi Mikko hieman kylmästi.
-- Kyllä silti suomalainen kielellään aikaan tulee, sanoi Ledenberg
ystävällisesti.
Mikko ei ollut kuulevinaan Ledenbergin puhetta, vaan aukaisi
pöytälaatikkonsa ja sanoi: --
-- Taitaa tässä pitää ruveta rahoiksi. Monet vuodet olen tähän kassaan
kitkettänyt siinä ajatuksessa, että kerran saisin pitemmän pöydän alle
jalkani ojentaa. Tämä torpparähjä on semmoisessa kallion kolossa, että
millään mahdilla ei saa tämän viljelyksiä suuremmiksi, ja sitä paitsi
talon isännät eivät anna palstatilaksikaan. Nyt ne puitteet sitten
pitänee särkeä.
Sen sanottuaan Mikko luki pöytään kolmetoista kuulakkaa satamarkkasta
ja sanoi:
-- Siinä se on se, mutta entäs tuo ruuna ja se heinälato.
-- Ruuna maksoi sata kolmekymmentä ja heinälato seitsemänkymmentäyksi
markkaa, yhteensä kaksisataayksi markkaa. Sillä ne saatte, en tahdo
penninkään voittoa, sanoi Ledenberg reippaasti. Sen kuultuaan Mikko
tempasi laatikostaan kaksi satamarkkasta ja niiden päälle yhden
kirkkaan hopeamarkan ja sanoi ylpeästi: -- Tässä on sekin.
Ledenberg kokosi hymyillen pöydältä rahoja ja sanoi iloisesti:
-- Tässä talossahan on rahaa ihan kuin vuoresta purkaisi.
-- Ei ne ole kassat vuorenlaiset, jotka tukkisavotasta kitkutetaan,
sanoi Mikko, -- ja paljon tarvittaisiin jos mieli päästä edes alkamaan,
kun on puussa pohjat, petäjässä liisteet.
-- Kun meillä on kerran Mäkelä, hevonen ja lehmä, niin ei meiltä
entisen akan sanaan puutu muuta kuin Jumalan armo ja rautakärryjä,
sanoi Auno iloisesti.
-- Kas, kas, miten Mäkelän emäntä on jo hyvällä tuulella, virkkoi
Jertta nauraen. -- Kyllä sinä saat koreasti silittää tuon kauppiaan
päätä, kun se yhdellä kynän piirroksella muutti matalan mökkitönön
emännän ison Mäkelän emännäksi. Mutta se nimismies pahuus, kun se
yhdellä vasaran paukauksella muutti minut, talon tytön, miksi lienee
muuttanutkaan.
-- Hahaa, eihän tämä suuri mutka ole, sanoi Ledenberg. -- Huomenna
emännän mukana palaatte takaisin Mäkelään, ja silloin ei Mäkelän pirtin
kynnys ole kortteliakaan korkeampi kuin tänäkään päivänä.
-- Mutta nythän tässä ei pidot parane, jollei vieraat vähene, sanoi
konttoristi ja alkoi tapailla palttootaan.
Mutta Mikko nousi seisoalleen ja sanoi: -- Eiköhän tässä sentään
tultaisi yötä toimeen, aamuhan on aina iltaa viisaampi.
-- Ei, ei, keskeytti Ledenberg. -- Meidän maatilalla Savelassa on
peruna nostamatta ja talvi näkyy kättä antavan. Täytyy joutua
huomiseksi hankkimaan Savelaan ainakin kolme tusinaa perunan nostajia.
Ja eihän se yö silmiä puhko.
-- Alkaahan nyt olla jo aikakin perunain nostoon, myönsi Mikkokin. --
Huomenna taitaa olla viimeinen päivä tätä syyskuuta. Sehän niillä on
vanhoilla ihmisillä määränä, että Mikon-päivänä pitää olla nauriskin
kuopassa, ja Mikon-päivä oli tänä päivänä.
-- Niin tosiaankin, huudahti Ledenberg. -- Onneksi olkoon! Toivotan
teille nyt vaan menestystä!
* * * * *
Vieraat olivat menneet ja sysimustana näkyi ulkoa pilvinen syyskuun yö.
Suuria märkiä lumenrentaleita aina silloin tällöin näkyi akkunan edessä
viistoon sinne tai tänne putoilevan. Lampun valaiseman akkunan läpi ne
vilahtelivat, mutta maahan pudottuaan ne kuitenkin sulivat, joten maa
pysyi yhtä mustana kuin yökin. Mikko oli unohtanut vasunsa teon ja
äänetönnä katseli akkunasta mustaan yöhön eikä tarkoin seurannut Jertan
kertomusta, kun tämä teki Aunolle selkoa huutokaupan kulusta, miten
pojat olivat tahallaan tuhranneet kasvonsa likaisiksi, pukeutuneet
vanhoihin rikkinäisiin riihiryömiin ja jalkoihinsa panneet vanhoja
satavuotisia kenkäresuja, jotka tuskin jalassa pysyivät, vaikka niillä
joka mieheen pitkät saappaat, joita ne monta viikkoa olivat lähtöä
varten voidelleet ja tervailleet. Huutokauppaväkeä he haukkuivat,
etenkin niitä, joitten tuomioilla myytiin, ja se huutokauppa oli
pääasiassa pojista mieleen, he kun nyt pääsivät siihen toivottuun
tukkilaisten vapauteen. Talonpito oli heistä ollut paljasta orjuutta,
palkatonta riekkumista, jossa saa maksaa veroja ja pappien palkkoja,
mutta itse jää aivan palkattomaksi.
Jertan kertomuksista ei tuntunut ollenkaan tulevan loppua, kun Auno
kuunteli niitä mielellään ja itsekin väliin kertoi tietojaan poikain
käytöksestä jo isän ja äidin eläessä, mikä kaikki osoitti selvästi,
ettei heistä tule talonpitäjää, kun isästä aika jättää. Kuunnellessaan
Mikkokin ikäänkuin heräsi unelmistaan, otti loukosta konttikirjasen
vasutekeleensä, rupesi sitä kutomaan ja sanoi:
-- Minkähän korkuinen tästä vasusta pitäisi tulla.
-- Sillä ei väliä, sanoi Auno. -- Siitä näkyy karttajaisvasuksi tulevan
liian suuri, näkyy tulevan vasu, jossa minä voin pitää kasassa olevia
villoja, ja silloin on sitä parempi, mitä korkeampi se on. Ja kun
elettäneen, niin lienee toki kerran villoja korkeaankin vasuun, kun
lampaat siinnevät kuten ennen minun hoitaessani.
Jertalta oli nyt kertomus katkennut. Aloittaakseen uuden alan
kertomuksessaan velipojistaan hän sanoi hartaasti kuuntelevalle
Aunolle:
-- Sivolan Pentti se sai Onnenkukan. Sen te saatte ostetuksi toiseksi
lehmäksenne. Pentti sitä kuului kaupittelevan, kuului sanovan rehujaan
vähiksi eikä navetassakaan kuulunut olevan tilaa. Kuului kertovan
miehille, että hänellä ei ollut halua kauppaan, rupesi vain hintaa
kohottamaan, mutta niinpä loivatkin hänelle.
-- Voi, Onnenkukka, minun sormijuottoni! huudahti Auno. -- Ihan
huomenaamuna, kun silmäni aukeavat, lähden kysymään myyvätkö todellakin
ja millä hinnalla.
-- Muutaman markan voitolla minä kuulin Pentin sitä kaupittelevan,
sanoi Jertta.
-- En kahtakaan kieltäisi, kun saisimme Onnenkukan palautetuksi Mäkelän
navettaan, sanoi Auno. -- Minä muistan, miten soma se oli vasikkanakin.
Silloin minä aina sille maitoa juotin, ja se ikäänkuin kiitokseksi sen
saatuaan karsinassaan ihan tasakäpälässä hyppi ja telkkusi, ja sen
karva kiilteli kuin paras silkki. Mutta kuka se kuuluikaan saaneen ne
toiset lehmät?
-- Omenan sai Heikkisen Esa, Kestikin sai Vehmaan Rekke ja Yötikin sai
Karjalan Timo, ja siinähän ne neljä ovatkin. Tiistikin ja härän
tappoivat ja kätkivät. Kerta pari niitten lihoista keitettiin.
Mikkokin kuuli, että Jertan ja Aunon keskustelut kulkeutuivat taas
poikiin. Kuullakseen tarkemmin poikain aikeista hän sanoi:
-- Mutta jos ne pakanat kuitenkin varsin tahallaan asettuisivat meille
vastuksiksi, niin niitten kanssa sitä joutuu päin taivasta.
-- Ei... Ei ole pelkoa, nyt varsinkaan, kun lautamies on kintereillä,
sanoi Jertta varmasti. -- Ne olivat lähtönsä pohjolaan valmistaneet
niin valmiiksi, että pistää vain pillit pussiin ja soittaa suolla
mennessään. Jäivät vain piruuksissaan huutokauppaa häiritsemään. Sen
uskon, että matkalla pohjolaan ovat miehet tai kissan linnassa,
jossakin niittyladossa yötä. Taloon Harakkaniemellekään eivät ole
uskaltaneet yöksi jäädä.
-- Viisainta onkin, että pakenevat tämän nimismiehen piiristä. Silloin
ehkä nimismieskin jättää rauhaan, kun tietää, että niitten ajelusta saa
vain vaivat palkakseen, sanoi Mikko tyytyväisesti ja katseli
valmistunutta vasuaan kaikilta puolilta ja veitsellään leikkeli, jos
missä näki pienintäkään päreen sälöä sirhottamassa. Viimein hän laski
vasun penkille ja sanoi: -- Tuohon niitä sopii kolmisen kymmentä kiloa
villoja, -- sattuneeko saamaan täyttään koskaan.
Nähtyään Mikolta puhdetyön loppuneen Auno nousi laittamaan illallista
ja katsottuaan vasua huudahti:
-- Voi, voi, miten tuli komea vasu! Sitten kun meillä on kolmekymmentä
lammasta, niin kyllä vasu saa täytensä, ja eipähän se ääriään itke, jos
se ei aina ihan kukkurina olisikaan.
Kun illallinen oli syöty, vuoteet tehty ja seinällä riippuvan
valkotauluisen kellon viisarit osoittivat yhtätoista, köllistyi Mikko
vuoteelleen ja Mikon esimerkkiä seurasi Auno ja Jerttakin, vaikka uni
ja väsymys tuntuivat olevan kaukana ja koko nukkumaanmeno tuntui olevan
vain sen vuoksi, että on tapana joka ilta tehdä se sama temppu. Auno
siinä yön pimeydessä alkoi vielä puhella:
-- Mitähän se lienee merkinnyt, kun menneenä yönä unissani äitivainaa
laittoi minut leipomaan suurta leipätaikinusta ja ne leivät kohosivat
niin suuriksi, että ei ne ilmisissä olisi sopineet minkäänmoiseen
uuniin. Ne olivat suuren ammeen kokoisia, eikä se talokaan ollut
Mäkelänlainen, se oli semmoinen muutamanlainen talo. Huoneita oli
paljon ja ne sikin sokin, niin että minä niihin eksyin ja siten haihtui
käsistäni sekin leivontahomma. Minusta oli paha, kun en enää löytänyt
sitä leivontahuonetta. Siitä heräsin ja tuntui somalta, kun se oli
unta.
-- Minäkin viimeyönä unissani rähmästin semmoisessa vanhassa talossa,
jonka laista en ole ikinä nähnyt, sanoi Jertta. -- Semmoisia
pyhäpukuisia ihmisiä siinä oli, ja niillä oli kiirettä tointa, mutta en
minä saanut selville, mitä se oli, ja aurinkokin paistoi pohjoisesta.
-- Unikekkonen on vain kummitellut tämänpäiväistä huutokauppaa, sanoi
Auno.
Kukaan ei jatkanut enää puhetta. Aunokin jäi äänettömäksi, vaikka unta
ei kuulunut. Virkeinä vain silmät harreilivat mustaan yöhön ja
ajatukset askartelivat huomisessa majanmuutossa ja siinä, että
huomenillalla hän taas Onnenkukkaa illastaa ja hoitaa Mäkelän navetassa
ja saa puuhailla omalla synnyintantereellaan. Tulipa kuitenkin mieleen
ikäviäkin ajatuksia: veljien jumalattomuus. Hellän ja hurskaan äidin
lapsista oli tullut tuollaisia sukunsa häpäisijöitä. Palanneeko heistä
kukaan tuhlaajapoikana maailmalta?
Siinä selällään sängyssään maatessaan ja ajatellessaan veljiään ja
heidän kohtaloaan Auno tunsi silmiensä nurkkien kostuvan. Mutta silloin
tuli myös uni niin hiipien, ettei sitä huomannutkaan, ja hän nukkui
tietämättään.
Toinen luku.
Vaaleanpunertavana, raukeakasvoisena nousi aurinko kaukaisen metsän
latvojen välistä. Ruskealaitaiset pilvet hiljalleen vajuivat pohjoista
kohti. Niistä tuiskahteli muutamia kuivia lumen hetaleita, jotka
tyynessä ilmassa sinne tänne leijaillen laskeutuivat maahan, missä
ruohon latva oli hieman jään kohmeessa ja rapakkojen pinnalla näkyi
riitan hiutaleita. Tätä katseli Mikko Kivelän kartanolla ja navetasta
tulevalle Aunolle sanoi:
-- Kylmä on ilmassa, lunta näkyy pilvissä olevan, mutta etelässä se
kuitenkin näkyy tuuli olevan, kun pilvet ovat pohjoiseen matkassa. Jos
rupeaa etelästä tuulemaan, niin lauhtuu ilma. Viisasta kuitenkin oli,
että Lättenperi kiirehti perunoittensa ääreen.
-- Kyllähän on tämä Mikkelin-aika sellainen vuodenaika, että saa olla
perunat kuopassa, sanoi Aunokin ja lähti maitokiuluaan kantaen
pirttiin, jossa Jertta ja Matti ilakoivat ja nauraa rähisivät niin että
kartanolle kuului.
Mikko katseli vielä hetken noita pohjoiseen lipuvia pilviä. Paksuimpien
alla näkyi vaaleita usvamaisia juoluvia.
-- Saapa nähdä, syntyykö tuosta totinen tuisku vai sulavatko nuo ilman
suurempaa sadetta, sanoi hän itsekseen. Korkealla nuo vielä ovat, mutta
hetihän ne voivat laskeutuakin, kuten toissayönäkin. Toissapäivänä oli
niin kaunis ilma, ettei elokuussakaan ole kauniimpaa, mutta kerkisipäs
eiliseksi muuttua sellaiseksi räntäsateeksi. Niinhän sitä sanotaankin,
että viitenä, kuutena syksyinen yö, seitsennä kesäinen päivä.
Mikko meni sitten aittaan, toi sieltä suuren kontin, katseli sen
sisusta ja viilekkeitä, kopisteli sitä pirttiin kävellessään, jotta
siitä karisisi joutavat roskat. Pirttiin tultuaan hän sanoi:
-- Mitähän sitä tähän konttiin saataisiin sopimaan semmoista, mitä
ensiksi tarvitaan.
-- Tietysti ruokaneuvoja, sanoi Auno, -- mutta kunhan tässä saadaan
aamiainen suuhun, niin kerjetäänpähän sittenkin yksi kontti saada
täyteen. Ja mitäs me konttisillamme ruvettaisiin kantamaan, kun meillä
on hevonen!
-- Hevonen on, mutta rekeä ei lastuakaan, sanoi Mikko. -- Ja jos olisi
rekikin, niin häntäänkö sen sitoisi, kun ei ole länkiä eikä luokkia.
-- Niin tosiaankin! virkkoi Auno. -- Puussa on pohjat, petäjässä
liisteet! Mutta kylläpähän tästä tilasta saadaan ensihätään
kantamallakin. Hätä on hukassa, kun on mitä noutaa. Pannaan nyt vain
siihen konttiin tuosta pari leipää, pari rieskaa, ja sitten kun on
syöty, pannaan siihen pata ja tärkeimpiä ruoka-astioita. Niihin
saatamme panna kaloja ja voita. Lihaa ota sieltä aitasta minkä verran
haluat. Mitäpä senkään paljoudesta, kunhan siksi että päästään
keittämään. Perunoita emme sinne saa, mutta saamme me keiton lihasta
ilman perunoitakin.
-- Sopii tähän konttiin joku sangollinen perunoitakin, sanoi Mikko. Sen
sanottuaan hän heitti konttinsa lattialle selälleen ja lähti kuopasta
noutamaan perunoita.
Kun aamiainen oli syöty ja matkaan lähtevät laitteet saatu
lähtökuntoon, sitoi Auno suuren vaatteilla täytetyn lakananyytin
selkäänsä. Mikko taas otti selkäänsä raskaan kontin, ja kirveen
käteensä. Jerttakin sitoi lakananyytin selkäänsä, otti Matin syliinsä,
ja niin työnnyttiin ulos. Auno lähti viimeisenä. Ovea kiinni
painaessaan hän sanoi:
-- Hyvästi nyt vaan, hyvä koti, ja kiitos kaikesta!
Sitten Auno otti navetasta lehmän, jota lähti taluttamaan Mäkelään
päin. Jertta kantaen Mattia seurasi lehmän perässä ja Mikko taas
kuurusissaan raatustaen raskasta konttiaan talutti ruunaa. Mutta kun
ruunan sieraimiin tuoksahti kontista leivän ja rieskan haju, ei se
tahtonut malttaa olla konttiin käymättä hampain käsiksi, joten Mikon
piti myötään kirvesvarrellaan huitoa ruunaa pysymään erillään. Niin
matkue astua julppasi Mäkelää kohti. Ääntä ei matkueesta juuri
ollenkaan kuulunut, eilisen sateen synnyttämät rapakot vain elukkain
jaloissa porskivat, ja kun Matti näki puitten oksissa auringon
paisteessa kiiltäviä lumihiuteita, osoitteli hän niitä sormillaan ja
virkkoi: »Oo, oo, oo».
Jertta koetti Matille selittää, että ne ovat pakkasen silmiä, pakkanen
kun katselee tuhansin kirkkain silmin. Matti ei kuitenkaan Jertan
selityksiä ymmärtänyt, vaan aina kun tuli näkyviin uusia kirkkaita
tähtiä, hoki: »Oo, oo, oo».
Mäkelään tultua Jertta meni Matin kanssa suoraa päätä pirttiin, mutta
Auno vei lehmänsä navettaan ja tuli sitten taakkoineen pirttiin, missä
päästeli selästään raskaan kantamuksensa ja heitti sen pöydälle.
Väsymyksestä huohottaen hän sitten istui penkille, missä kuumuutta
hohtavista kasvoistaan pyyhki esiliinaansa hikeä ja hetken äänetönnä
kädet helmassaan katseli lattialla tepastelevaa Mattia, jota Jertta
varoi lattialla levällään oleviin roskiin kompastumasta, ja iloisesti
naureskellen sanoi:
-- Tässä se on nyt Mäkelän isäntä. Tämä ei korkealta katsele, mutta ei
se korkealta kaadukaan. Hei! Nythän se kupsahti, kun tuo risu tarttui
kenkään. No, eipä muuta kuin saman verran ylös!
Mikko oli alangolta ladosta hakenut heiniä ruunalle ja lehmälle ja tuli
sitten vasta pirttiin, kun elukat olivat saaneet syömistä. Ovesta
tultuaan ei Mikko astunut montakaan askelta, kun jo seisahtui ja
nähtyään pirtistä revityn kaikki orret oviseinästä, kahdesta hirrestä
puolihirteen lohkotun puuta ja lattian täynnä kaikenlaista pärtöä,
tunsi mielensä jäykistyvän. Hän muisti nyt toisenöisen unensa ja
ajatteli, alkaako nyt todella se unissa nähty pitkä matka, kun häntä
juuri samanlaisen raiskatun asumattoman huoneen läpi oli kuljetettu,
ennenkuin hän joutui kammottavalle veriselle tantereelle. Auno nauroi
hänelle: -- Mitä sinä nyt siihen jäit kuin Lootin emäntä
suolapatsaaksi?
-- Enpähän erikoisesti mitään. Näyttää vain niin kummalta, sanoi Mikko
alakuloisesti.
-- Kummalta tämä kyllä näyttää, mutta ei tässä muu auta, taloksi tässä
on ruvettava. Nyt on meillä lauantai. Iltaan mennessä täytyy pirtti
saada pyhäkuntoon, sanoi Auno.
Ovisopella oli vielä Jertan tekemä varpuluuta täydessä kunnossa. Sen
otti Auno ja alkoi lakaista lattiaa, Jertan käski hakemaan puita
uuniin, jos niitä on. Jertta toimittikin uunin lämpiämään, ja kun
uunissa rupesivat puut ja Aunon lattialta keräämät roskat humisten
palamaan, niin vertyi Mikonkin mieli. Oli sentään jotain hyvääkin
jälellä, kun uuni oli hyvä.
Siinä Aunon lattiata lakaista humutessa tuli Kejosen Malla pirttiin ja
iloisesti nauraen huudahti:
-- No herrainen aika! Johan täällä on ihmisiäkin! Minä läksin juuri
katsomaan, kun illalla kävi sanoma, että autioksi on talo jätetty,
minkä näköiseksi se nyt on mennyt.
-- No terve, hyvä ystävä! huudahti Auno. -- Sinähän tulit kuin käsketty
meidän avuksemme. Etkö joudakin, että ruvetaan ja pestään tämä pirtti?
Mutta mistä saadaan saavi, jolla saataisiin vettä?
-- Minä tiedän saavin, sanoi Jertta. Tuolla navetan päällä on talon
paras saavi, sitä eivät näkyneet eilen löytäneen, enkä minäkään
sanonut. Kesällä kun pesuja teimme, niin piika-Maikin kanssa nostimme
sen sinne talteen.
-- No silloin on hätä hukassa! Joudanhan minä avuksenne, sanoi Malla,
rupesi riisumaan nuttua päältään ruvetakseen asiaan ja sanoi:
-- No aivanko te olette tulleet ihan asumaan?
-- No aivan ja kotiin, sanoi Auno. -- Illalla ostimme kauppias
Lättenperiltä, joka oli tämän huutokaupassa saanut.
-- No onneapa olkoon! No ei olisi uskonut, kun pyörähditte takaisin
syntymämaallenne.
-- Olihan se todellakin pyöräys. En vielä eilen illalla illan pimetessä
tätä uskonut, itkin koko eilisen päivän ja itkin vielä illallakin tämän
syntymäkotini kohtaloa, kun velipojista ei tullut kalua eikä
syntymämaansa asujaa. Mutta kun illalla se räntäsateinen ilta oli
pimennyt pimeimmilleen, niin Lättenperi tuli konttoristeineen kuin
tuulen tuomana. Ja kun kuulin, mikä vierailla on asiana, niin ilosta
hyppäsi sydämeni. Sitä ei usko, jos ei ole kokenut, että niin voisi
maallisesta onnesta riemastua. Aivan yhdessä hengenvedossa minä
hyppäsin syvimmästä surusta ihan korkeimpaan iloisuuteen.
-- Eihän tuo mikään kumma, jos teillä on ollut surua velipojistanne,
niitten elämä ei viimeaikoina enää ollut oikeitten ihmisten elämää:
alituista kortinlyöntiä, juominkia, tappelua ja kaikenlaista
roistoutta. Mutta kyllä heidätkin maailmanranta opettaa, jos ei ennen
niin Kakolassa.
Jertta toi nyt sylyksensä kuusen oksia ja koivun varpuja, joista he
kaikki kolme, Auno, Malla ja Jertta rupesivat kilpaa tekemään luutia.
Malla se sai ensimäiseksi havu- ja varpusekaisen luutansa valmiiksi,
pani sen pitkään varteen ja alkoi voimansa takaa kahdakäsin husata
lakea ja sanoi ylpeästi:
-- Nyt kun on uudet asukkaat tulleet taloon, niin puhdistetaan kaikki
vanhat liat laesta ja lattiasta, kerta keskiseiniltäkin.
-- Se on oikein, että luut koirille, sanoi Jertta ja alkoi luudallaan
huhkia seiniä. Auno ripsui uunia ja uunin seutua. Jouduttuaan seinien
luutimisessa oviseinälle sanoi Jertta nauraen:
-- Silloin ei velipojilla ollut puumetsä kovinkaan kaukana, kun tuosta
hellapuuta ropottivat. Se tapahtui viime pyhänä parhaana kirkkoaikana.
Orret ne polttivat jo silloin, kun nimismies tämän talon panttasi.
-- Riettaan orjat, mitä ovat tehneet, sanoi Malla.
-- No, ei olla milläänkään, puulla ne puut paikataan, vaskilla hevosten
varsat, sanoi Auno reippaasti.
Mikko oli navetan päältä hakenut saavin, vanhasta aisasta tehnyt
korennon ja kun Malla oli laen ripsumisesta joutunut, rupesi nyt Mallan
kanssa kantamaan vettä, jolla roikuttivat lattian joka paikasta
huleisilleen, jotta lika alkaisi liota puusta irti sillaikaa kun
pestään akkunoita, pöytä, rahi ja penkit. Kun ne oli pesty, teki Malla
viimeisistä luuta-aineista luudan Mikollekin, ja silloin kaikki neljä
henkeä rupesivat luudillaan ihan voimainsa takaa lykkäämään lattiaa ja
väliin aina kylvivät hiekkaa yli lattian. Matti se sillaikaa istui
pöydällä ja käsiään räpittäen nauroi sille kummalle. Kun sen ensimäisen
märkyyden ja hiekan avulla oli joka paikasta niin paljon lykätty, että
puhdas puu alkoi luudan jälessä vilkkua, rupesivat Mikko ja Malla taas
kantamaan vettä, ja nukuttelivat lattialle Aunon ja Jertan husatessa
luudallaan. Hölisten meni likainen vesi sillan raosta sillan alla
olevaan syvään hautaan, mutta siitä ei kukaan huolinut, vaikka tulisi
vettä tulvilleen, kunhan vain puhdasta tuli. Ja puhdastapa tulikin! Ei
ollut päivä vielä laskenut, kun pirtti oli niin puhdas, että ihmisten
ääni rupesi helisemään kuin juhlasalissa. Malla oli vielä niin
toimekas, että kävi metsästä katajan lehviä, pienenteli niitä ja
ripotteli joka paikkaan lattialle ja hymyillen sanoi:
-- Laitetaan pirtti ihan kuin juhannukseksi tai helluntaiksi.
Mikonkin mieli tuntui lauhkealta, kun pirtti oli niin kodikkaan
näköinen. Kaikki seinät, laki ja lattia näyttivät ilmaisevan: huomenna
on pyhä! Juuri kuin sen muistutuksesta lähtivät kaikki ilta-askareille
hoitamaan karjaa ja jouduttamaan saunaa kylvettäväksi aikanaan ja
sitten aikanaan joutumaan lauantai-illan rauhaan.
Kun ensimäinen päivä Mäkelässä näin oli päästy iltaan, päivän touhu
sammunut, illallinen syöty ja alettiin laittautua yöteloilleen, rupesi
Malla kertoilemaan miten vanhat ihmiset ovat Mäkelän jättiläiskuusta
pitäneet ihan jumalanaan. He eivät ole lähteneet kalalle, ei metsälle
eikä millekään vesimatkoille käymättä kuuselta neuvoa kysymässä. Ihan
totisena totena on kerrottu, ettei ole matkalla myötäkäymistä, jos
lähtee vasten kuusen tahtoa.
Mikko köllötti jo vuoteellaan, veteli verkalleen pahsaisesta piipustaan
sinisenharmaita tupakansavuja ja kuunteli Mallan tarinoita. Hän oli
kuullut muiltakin samanlaisia kertomuksia.
Kaikki vähän hämmästyivät, kun Mikko hyppäsi vuoteeltaan ja sanoi:
-- Mutta minäpä lähden kuulemaan kuusen puhetta, virkkaako se minulle
mitään, vai pitääkö se vielä vieraana.
Sen sanottuaan hän pisti kengät jalkoihinsa, takin ylleen ja melkein
juosten meni ulos. Auno huusi hänen jälkeensä:
-- Muista vain ettet sen kuusen saarnoja kuuntele kauan! Kylpyihoosi
tarttuu vilu ja saat taudin. Siinä on sitten kylliksi tarinaa.
Mikko ei kuunnellut Aunon varoituksia, vaan meni mustaan yöhön. Tuokion
kuluttua hän jo palasi, kasvot mieluisessa hymyssä, kuin jotakin hyvää
olisi saanut, ja sanoi:
-- Saa nähdä mitä tuo kuusi ennustaa. Kun sen kylkeen painaa korvansa,
niin kuuluu hyvin kiinteätä tuulen tuhinata, ja kun kasvonsa painaa
kuusen kylkeen, niin tuntee sen hieman värisevän, vaikka nyt muuten on
aivan tyyni. Saunan savukin äsken nousi aivan pystyyn, korkeana kaarena
meni tuolla alangolla ja siellä vasta laskeutui siniseksi vaipaksi
alas, tuskin sylen korkeudelle. Kun savu tyynellä ilmalla laskeutuu
sellaiseen lavaan, niin se tavallisesti merkitsee pikaista ilman
muutosta, mutta mitä sitten kuusen tuhina ennustanee tai ennustaneeko
mitään.
Sen sanottuaan Mikko otti pöydältä piippunsa, kaivoi siitä porot
lieteen, täytti sen uusilla rouheilla ja sytytettyään laskeutui
vuoteensa laidalle vetelemään savuja.
Nähtyään, että isäntää ei vielä nukuta, sanoi Malla:
-- Missähän nyt tämän talon entinen Esko viuluaan vingutellee! Viime
lauantai-iltana se tässä vielä oli tanssittanut tämän kylän nuoria.
-- Soitolle sitä silloin tanssitaan, kun Eskon soitolle! Sama kuin
porsasta hännästä vetäisi, sanoi Mikko.
-- Elähän sano! virkkoi Mallan vieressä makaava Jertta. -- Eskon
viulusta kun pääsi aina: »Kaakkuri, kaakkuri, harmaja lintu, Hiltulan
toopissa sininen sintu», niin silloin me Tuovilan tyttöjen ja poikain
kanssa jouduttiin lattialle.
-- Sen »kaakkurin» tuo lienee jotenkuten osannut, sanoi Malla. -- Mutta
sen minäkin sanon, että eri sävelet lähtevät Mustalais-Jannen viulusta,
vaikka on mies musta ja vanha eikä ole viulukaan neljänkymmenen markan
maksava, kuten Eskolla. Mutta mitenhän sen maksun lienee käynyt,
velaksi se Esko oli sen Piiraalan Viljamilta saanut, viisi markkaa sitä
oli kaupan aikana maksettu.
-- Kyllä se taisi sen maksaa, sanoi Jertta. -- Jyviä ja perunoita möi
Esko varkain toisista, ja useinpahan se Viljami kävi täällä Eskoa
opettamassa soittamaan. Esko viime aikoina harjoittelikin uskolla. Se
lienee opetellut sitä taitoa pääelinkeinokseen, niin se kuulosti olevan
aie.
-- Siellä savottapaikoissa kai sitä sellaista taitoa tarvitaan, sanoi
Malla, -- jos tuota nykyaikana näkyy tarvittavan vaikka missäkin. Mutta
kaikista viheliäisintä elinkeinoa se soitto kuitenkin on. Sen ympärille
se kaikenlainen riettaus kokoontuu... Kun olisivat miehet olleet
miehiä, niin jo kelpaisi tämmöisessä talossa asua. Kolme miestä kuin
Viron sutta, ei kokoa eikä näköä vailla, ja juuri parhaassa iässä työtä
tekemään. Heittäydytään rentuiksi ja ruvetaan uneksimaan puuveitsellä
hopean vuolemista. Siinä on sentään ajatusta!
-- Eipä se ole maailma niin avara talossa-olijalle kuin savotassa,
sanoi Jertta ja painoi päätään tyynyä vasten syvempään. Malla tunsi,
että Jertta haluaa painautua nukkumaan, ja kun ei Mikon ja Aunon
vuoteeltakaan päin virketty mitään, niin Mallakin painoi kasvonsa
päänalusta vasten, vetäisi peitettä hartioilleen ja rupesi odottamaan
unta.
Kello oli kaksi aamusella, kun Mikko heräsi. Ulkoa kuului tuulen
jyrinää ja kuusi tohisi kuin koski. Mikko sytytti tulen lamppuun,
sytytti piippunsakin ja katseli akkunoista ulos. Mallakin valveutui,
hyppäsi kimpoamalla istualleen ja kysyi:
-- Mikä se on tuo jyrinä, tuuliko semmoinen?
-- Tuuli ja tuisku, ihan maankaato, sanoi Mikko ja piippuaan vedellen
meni kartanonpuoleisestakin akkunasta katsomaan.
Sitä se kuusi illalla ennusti.
Sitä vilua se värisi, vaikka oli aivan tyyni eikä edes kovin kylmä
ilmakaan.
-- Voi hyvänen sitä ilmaa! Kuusikin tohisee kuin Pankakoski ja nurkissa
jyrisee kuin ukkonen.