Calvinin kuolema.
"Oo varma, sun helmaansa ottavi Herra,
Ja hohtehen ikuisen voittava kerran
On nimesi siunattu päällä maan."
R. Browning.
Useita vuosia oli kulunut. Viimein olivat ne tuoneet Geneveen synkän
surujen vuoden. Europan vitsaus, rutto, teki autioksi Sveitsin
maata, ja Genevekin sai täyden osansa tuosta hirveästä hävityksestä.
Kumminkaan eivät sen kansalaiset pitäneet sitä raskaampana
suruna, minkä Jumala oli lähettänyt heille. Heidän keskellään oli
sammumaisillaan elämä, jonka puolesta tuhannet mielellään olisivat
omansa antaneet. Jean Calvin makasi kuolinvuoteellaan.
Olisi ollut parempi, verrattomasti parempi hänen nimelleen tulevina
aikoina, jos hän olisi kuollut Louis de Marsacin tavoin polttoroviolla.
Vaan hänen vikansa se ei ollut, ettei hänelle niin käynyt. Hänessä
ei ollut virhettä, vaan kuntoa, suurta, tyyntä uskollisuutta
velvollisuudelleen ja Jumalan hänelle antamalle tehtävälle. Hän tunsi,
ettei kenraali voi ruveta tarjokkaaksi toivottomassa yrityksessä.
Ehkä se olisi todistanut jalointa itsekkäisyyttä, mutta itse asiassa
se kumminkin olisi ollut itsekkäisyyttä. Ja hänelle uskottuun
suuremmoiseen toimeen katsoen se olisi merkinnyt korvaamatonta
onnettomuutta.
Sitäpaitsi Jumala ei kieltänyt palvelijaltaan tilaisuutta todistamaan
Hänestä kärsimyksissä. Pitkät tuskan ja heikkouden kuukaudet olivat
hänen osanaan, joiden aikana hänen uskonsa ja kärsivällisyytensä ei
koskaan pettänyt. Nurkunaa ei päässyt hänen huuliltaan, vaikkakin
hänen joskus kuultiin mutisevan sanoja, jotka osoittivat vapautuksen
ikävöimistä: "Kuinka kauan, oi Herra?"
On jotakin -- ei ainoastaan juhlallista -- vaan jaloakin, kun
kokonainen kansa tai seurakunta pitää sairasvartiota suuren ja
kunnioitetun poikansa kuolinvuoteen ympärillä. Yhteinen rakkaus
ja suru sitovat kaikki yhteen. Kilpailu ja vastakkaisuudet ovat
poistuneet, vanhat intohimot ja riidat himmenevät ja häviävät. Silloin
näkymättömät, ikuiset asiat kohoavat vakavassa majesteetillisuudessaan
meidän eteemme. Kaikkien ajatukset ovat kääntyneet, ei nyt
loppumaisillaan olevan elämänuran tapauksiin ja vaiheisiin, vaan
poislähtevän yksinäisen suuren sielun matkan päähän, jossa se kohtaa
Iankaikkisen olennon. On tullut aika, jolloin ei kysytä, mitä tämä
ihminen tehnyt on, mikä on tulos ja näkyvä jälki hänen työstään
maailmassa. Sen sijaan kysymme, onko ajan kalliota enää noiden
yksinäisten henkijalkojen alla, kun ne astuvat tuonne pimeyteen, minne
kukaan meistä ei vielä ole astunut, vaan minne jokaisen meistä eräänä
päivänä täytyy mennä?
Ei kukaan voinut epäilläkään että Jean Calvinin jalat olivat
kiinnitetyt sen kallion päälle. Koko hänen vahvan sielunsa voima lepäsi
hänen Jumalansa kalliolla. Sen tähden oli hänen sydämensä viimeiseen
saakka valpas suorittamaan tyynesti elämänsä työtä, kirjoittamaan,
opettamaan, neuvomaan ja käskemään niin kauan kuin hänellä ruumiillisia
voimia oli niin paljon vielä jäljellä, että kykeni pitämään kynää tai
lausumaan sanasen.
Mutta tapaukset eivät vaikuta meihin suhteellisesti niiden tärkeyteen,
vaan niiden läheisyyteen nähden, mikä yhtäkaikki onkin niiden _tärkeys
meille_. Ei ollut kauan Calvinin viime saarnan jälkeen, joka pidettiin
St. Pierren kirkossa, helmikuun 6 päivänä 1562, kun ensin Margareta
ja sitten Claudine sairastuivat ruttoon. Ei kummassakaan näkynyt
tämän hirveän taudin pahempia oireita. Margareta vähäsen houraili,
Claudine ei ollenkaan. Kumminkin piti Gabrielle, tuntien molempien
heikkouden, alusta saakka molempia kuolemaan tuomittuina. Benoîten
-- joka nyt oli jo kykenevä palvelija -- hyvällä avulla hän ryhtyi
päättävästi toimeen hoitaakseen heitä olosuhteiden vaatimusten
mukaan ja tarkasti eristettynä. Hän antoi korttelin kymmenysmiehelle
vaaditun sairasilmoituksen, asetti ovelle lakimääräisen varotuksen ja
suoritti muut tarpeelliset varokeinot. Hedelmäkauppias sai muuttaa
toiseen paikkaan, niin että talo jäi Gabriellelle ja hänen sairailleen
kokonaisuudessaan. Hän tiesi ettei heidän ystävänsä, pastori Poupin
(joka nyt ei näyttänyt ollenkaan pelkäävän tautia) tahtoisi hyljätä
heitä. Hän luotti myöskin apteekkari Aubertin ammattiapuun. Viereisessä
ovessa asuvien ystävällisten naapurien apua hän ei tahtonut mitenkään
ottaa vastaan peljäten tarttumisen vaaraa.
Seuraavana aamuna, sittekun tauti oli ilmaantunut, kuuli Benoîte
koputusta katuovella ja pisti päänsä ulos yläikkunasta vastatakseen
kolkuttajalle. Seurasi vilkas keskustelu ja kului enemmän kuin kymmenen
minuuttia, ennenkun nuori palvelija hiipi Margaretan huoneen ovelle ja
viittasi ulos Gabriellen, joka oli sisällä.
"Enpä ole koskaan nähnyt semmoista herrasmiestä", hän sanoi nähtävästi
hyvin kiihottuneena. "Neitini, minulla oli koko tehtävä, ennenkun
pääsin hänestä erilleni. Mutta minä olin päättänyt, ettei hän saisi
häiritä teitä, vaikka hän puhuisi mitä hyvänsä. Ajatelkaapas, että
joku semmoinen mies tahtoisi meitä laskemaan hänet sisään ja sallia
hänen mennä tyhjiin huoneisiin yläkerrassa! Minä ilmoitin hänelle, että
se oli selvästi vasten lakia ja että siitä voisimme saada sakkojakin
sekä olisimme pakoitetut pyytämään armoa polvillamme Jumalalta ja
kaupungilta; mutta minä olisin voinut puhua yhtä hyvin kaloille
järvessä."
"Mutta Benoîte, kuka se sitte oli?"
"Kuka se voisi olla muu, kuin se sokea herrasmies ja hänen
palvelijansa, hyvä neiti! He molemmat koettivat lannistaa minua
sanomalla, että palvelija auttaisi meitä kaikin tavoin ja että me
tarvitsisimme miehen voimaa, ennenkun kaikki työ ja puuha olisi
ohitse. Mutta minä pysyin läksyssäni, sillä minä tunsin, mitä te, hyvä
neiti, olisitte tahtonut sanoa ja että sen lausuminen olisi ollut
vaikeampaa teille kuin minulle. Sanoin että olimme hyviä kristityitä
ja lainkuuliaisia kansalaisia, ajatelkoot sitte nuo ranskalaiset mitä
hyvänsä asiasta. Silloin he koettelivat todistella, ettei se ollut
lainrikosta meidän puoleltamme, kun kerran olimme varoittaneet heitä
kauniisti, eikä heidänkään puolestaan, jos vaan eivät lähtisi enää
talosta pois. Mutta minä en tahtonut enää kuulla sen enempää. Sanoin
että minulla oli toimeni hoidettavanani ja että minun täytyi mennä."
"Te teitte oikein, Benoîte, aivan oikein. Olihan se kyllä niin kovin
ystävällinen ajatus, vaikkakin äärimäinen mielettömyys! Olisin tahtonut
kuitenkin, että olisitte kertonut asiasta minulle, jotta minä olisin
puhunut heille ja kiittänyt herra Ambrosea."
"Kiittänytkö häntä? Varmaankin te tiedätte, neiti, että hän jumaloi --."
"Oh, Benoîte, en voi kärsiä enää lörpötystänne! Menkää nyt Margaretan
luo! Minun on katsottava tätiäni. Luulen että hänkin on hyvin sairas.
Jumala auttakoon meitä!"
"Ja hän kyllä tekee sen, neitini. Vielä yksi asia minun täytyy kertoa
teille. Rauhoittaakseni tuota herraraukkaa hänen kipeässä murheessaan
minä lupasin antaa joka päivä alas korin, jonka he tahtovat täyttää
sellaisilla tavaroilla, jotka voivat auttaa ja lohduttaa teitä."
Sen jälkeen Gabriellen yli laskeunut surun varjo synkistyi hitaasti ja
varmasti. Pitkät päivät kuluivat kuten päivät kuluvat siellä, missä on
sairaita ja kuolevia vaalittava. Ne olivat surullisia päiviä. Kumminkin
olivat ne liian täynnä alinomaista huolenpitoa ja velvollisuuksia
ollakseen aivan ikäviä. Mieli ja ruumis olivat liian paljo toimessa,
jotta sydän olisi saanut surra liian paljon. Kun Gabrielle jälkeenpäin
muisteli tätä aikaa, tuntui se pikemminkin pitkältä, ikävältä unelta
kuin todelliselta kärsimykseltä.
Sisar Claudine oli ensimäinen täältä eroamaan, ja Jumalan kalpea
lähettiläs menetteli hänen suhteensa hyvin lempeästi. Tuo heikko,
lempeä henki oli kulkenut kauan elämän polkua, kuten se, joka kävelee
tiheässä sumussa, missä vanhat maanpiirteet ovat himmenneet ja kaikki
on epämääräistä ja hämärää. Kumpi oli oikea, uusi uskontoko vaiko
vanha? Vuosikausia hän oli pitänyt vanhasta kiini, mutta viime aikoina
oli hänen mielensä siitä erkaunut. Hänen hento, vapiseva jalkansa
tuskin tiesi, minne astua. Aina oli kumminkin sumun läpi valo heikosti
kuumottanut. Se pysyi alusta loppuun yhdellä kohdalla, jonne hän
ei koskaan lakannut katselemasta. No niin, viimein tämä valo paloi
kirkkaampana kuin koskaan ennen. Usva sen ympärillä selveni ja häipyi,
ja hän näki valon ja riemuitsi. Sillä se tuli Hänen kasvoistaan, joka
sanoo: "Tulkaa Minun tyköni kaikki, jotka työtä teette ja olette
raskautetut, ja Minä tahdon virvoittaa teitä!"
Vanhan Margaretan vilkkaan, harjaantumattoman mielen ja voimakkaan,
yrittelevän luonteen laita oli aivan toinen. Ei minkäänlainen
sumu häirinnyt eikä epävarmuus vallannut häntä. Hänen edessään
oli iankaikkinen tulevaisuus selvänä ja tasaisena, kartoitettuna
kuten Geneven kadut, eroten vaan synkimpäin mustien ja kirkkaimpien
valkoisten, verrattomien suurten neliöittensä kautta niistä. Jotkut
menivät siihen maailmaan valittuina, uudestasyntyneinä, pyhitettyinä,
toiset taasen hyljättyinä, katumattomina, kuolleina ylitsekäymisissä
ja synneissä. Hän puolestaan kuului uudestasyntyneihin, saavutettuaan
rakkauden siihen totuuteen useita vuosia sitten isä Calvinin omilta
huulilta. Mutta ei mikään vielä keksitty järjestelmä voi pelastaa
voimakkaita sieluja siitä ristiriidasta, joka on niiden syntyperäinen
oikeus ja niille tarpeellinen kasvatus. Taudin, väsymyksen ja tuskan
hetkinä Margareta alkoi epäillä kutsumustaan ja valintaansa ja rupesi
ajattelemaan, että hän kaikkina näinä vuosina oli pettänyt itseään
tai ollut tekopyhä. Silloin Gabrielle oli kyllin voimakas auttamaan
ja lohduttamaan häntä ja kuiskaamaan taivaallisen toivon sanoja ja
rohkaisua kuolevan korvaan. Muutamia tunteja ennen loppuaan oli vanha
Margareta tiedottomana, mutta uurretuista, ijäkkäistä kasvoista
kuvastui rauha. Kiitollisella, vaikkakin surullisella sydämellä sulki
Gabrielle uskollisen palvelijansa ja ystävänsä silmät.
Sitten hän istui yksinään hiljaisessa huoneessa. Hän oli hyvin
väsynyt, niin väsynyt että olisi ilolla tervehtinyt Jumalan kalpeaa
lähettilästä, kuolemaa, jos se olisi tullut myöskin hänen luokseen.
Mutta hän ei surrut paljoa, ei ainakaan tietensä. Pikemmin hän
tunsi itsensä semmoiseksi, jonka päivätyö on tehty ja joka on hyvin
tyytyväinen, että niin on laita. Hän oli nyt tullut kertomuksen
viimeiselle sivulle ja oli valmis sulkemaan kirjan ja menemään levolle.
Mutta usein on meidän opittava täällä maan päälläkin, että mitä me
pidämme loppuna, onkin todellisuudessa uusi alku. Ja ennen kaikkea --
hän oli ainoastaan kahdenkymmenen kuuden vanha.
Eräänä päivänä, kun tarttumisen vaaran arveltiin olevan aivan ohi, tuli
Benoîte hänen luokseen esittäen vakavan pyynnön. "Isoäiti ei ole niin
voimakas kuin tavallisesti", sanoi tyttö. "Ja tuolla seuraavassa ovessa
on vielä tuo miesväki huolehdittavana; ja kun rouva Calvin enimmäkseen
oleilee aina Rue de Chanoinesin varrella kiintyneenä sairaan herra
Calvinin hoitamiseen, tietää hän tuskin, onko talossa lihaa syötäväksi
tai puukalikkaa keittämistä varten. Ajattelen siis, neitini, että jos
te tahtoisitte antaa minulle tunnin tai parin vapauden, voisin minä
auttaa häntä vähäisen."
"Voisitte auttaa häntä hyvinkin paljo, Benoîte", sanoi Gabrielle
nousten pystyyn. "Kukapa tietää, vaikka minäkin voisin auttaa. Täällä
ei ole mitään tehtävää, mikä pidättäisi meitä täällä."
Pian oli Gabriellella tointa käsien täydeltä. Hän huomasi kiitollisena,
että Jumala oli lähettänyt hänet hyljätyssä tilassaan tekemään hyvinkin
tähdellistä työtä. Se oli kyllin tekemisen arvoista. Sillä vaikkakin
kuolevaa uskonpuhdistajaa ympäröivät luotettavat ja uskolliset ystävät,
lujat, voimakkaat miehet, jotka osottivat hänelle naisenhellyyttä, ei
ilman hänen veljensä vaimoa olisi ollut naisen kättä tekemässä sitä,
mikä kaikkina aikoina on ollut naisten erikoislahja ja toimiala.
Gabriellen sillä aikaa huolehtiessa rouva Calvinin suurta taloutta
pääsi tämä vapaaksi toimeensa, siten antaen profetalle profetan nimessä
paljoa enemmän kuin kupillisen kylmää vettä.
Eräänä aamuna rouva Calvin tuli varhain takaisin Rue de Chanoinesilta.
Hän kertoi Gabriellelle, että hän aikoi jäädä kotiin ja valmistaa
päivällistä. "Sentähden", hän lisäsi, "teidän pitää mennä oitis veljeni
luo. Hän on kysynyt teitä sanoakseen teille jäähyväiset."
Tässä ei ollut mitään kummaa. Gabriellen surut, hänen vakava,
kristillinen luonteensa ja hänen avuliaisuutensa kaikissa hyvissä
töissä olivat aikoja sitten voittaneet suuren uskonpuhdistajan
kunnioituksen. Hänelle oli Gabrielle rakas myöskin lemmikkinsä Louis de
Marsacin tähden. Olivathan Gabrielle Berthelier ja Ambrose de Marsac
perineet hänen rakkautensa Louista kohtaan. Hän ajatteli aina näitä
kahta yhdessä.
Gabrielle heitti ylleen viitan ja päähineen sekä meni nopeilla
askelilla Rue de Chanoinesille. Calvinin nuori kirjuri, Charles de
Joinvillier, avasi hänelle oven sairashuoneeseen, josta pian tuli
kuolinkamari.
Jean Calvin lepäsi tai paremmin nojasi selkänsä taa asetettuihin
tyynyihin. Hän oli hyvin heikko ja hengitti huomattavan vaikeasti.
Hänen kasvonsa, jotka aina olivat kalpeat, olivat nyt kalmankarvaiset.
Poskensa olivat painuneet ja huulet harmaan valkoiset. Ainoastaan
hänen suuret, loistavat silmänsä paloivat tavallisella tulellaan.
Kun hän käänsi ne Gabriellen surullisiin kasvoihin, tunsi tämä koko
olentonsa nöyryytetyksi ja niiden hallitsemaksi. Calvin ei koskaan
ollut olennoltaan enemmän kuningas kuin nyt maatessaan siinä heikkona
ja voimattomana haudan varjon synketessä.
Gabrielle vaipui polvilleen hänen viereensä ja pyysi murtuneella
äänellä häneltä kuten isältään siunausta.
Calvin kohotti vaivaloisesti ohuen, läpikuultavan kätensä, viitaten
kirjuria jättämään heidät kahden kesken.
Hänen äänensä oli hiljainen, heikko ja usein katkonainen. Sitten hän
sanoi: "Nouse tyttäreni! Tunnen surusi. Minä halusin puhua kanssasi,
ennenkun puhun puolestasi Jumalalle."
Neito totteli. Calvin kehoitti häntä istumaan tuolille, jonka
Joinvilliers oli asettanut häntä varten. Sitten hän katseli Gabriellea
noilla silmillään, jotka näyttivät tunkeutuvan aivan sydämeen.
"Täällä", sanoi hän, "ei meillä ole pysyvää kaupunkia."
Eikö Gabrielle tiennyt sitä jo ennen? Hän kumarsi päätään äänettömänä.
"Mutta me odotamme tulevaa. Ja sillä aikaa kun me sitä odotamme,
olkaamme hartaat noudattamaan Jumalan tahtoa, joka elää ja pysyy
ikuisesti."
"Isäni", sanoi Gabrielle, "minä voin noudattaa sitä heikosti."
"Tiedän sen, tyttäreni. Osaksi senkin tähden olen lähettänyt noutamaan
sinua."
Gabriellen sydän sykki nopeammasti näistä sanoista. Voiko olla
mahdollista, että Calvin oli valinnut jonkun erikoisen uskontyön tai
rakkaudentoimen hänen toimitettavakseen? Calvin tiesi, että hän oli
jäänyt yksin ilman kotisiteitä, tai kotioikeuksia. Miten mielellään hän
olisi toimittanut uusia rakkaudentöitä. Semmoinen toimi semmoisilta
huulilta lausuttuna olisi luonut uutta elämää virtaamaan hänen
suoniensa läpi. Hän vastasi hiljaisella, pyytävällä äänellä: "Isä,
ilmaiskaa minulle Hänen tahtonsa, minun suhteeni, että minä voisin
tehdä sen!"
"Jokaisen meistä on itse löydettävä se itsellemme."
"Mutta te, herra, tehän tiedätte niin paljo --"
"Kukaties, _nyt_ ehkä tiedän. Seisoessamme vuoren huipulla emme näe
ainoastaan maata minne menemme, vaan myöskin maan jonka jätämme. Jollen
ole erehtynyt, näen työn, jonka ainoastaan te voitte tehdä."
"Minäkö ainoastaan?"
"Niin. On eräs uskollinen, jalo sydän, jota ainoastaan te voitte auttaa
ja lohduttaa."
Gabriellen sydän herposi äkkinäisestä liikutuksesta. Hän odotti
vavisten loppua.
Se tulikin. "On eräs synkistynyt elämä, jolle te voitte olla valona.
Ambrose de Marsac haluaa teitä vaimokseen."
Gabriellen kasvot tulivat aivan yhtä valkoisiksi kuin nuo tyynyillä
lepäävät. Hän ei puhunut, vaan nousi seisoalleen. Hän seisoi hetken
hiljaan, sitten hän vaipui jälleen polvilleen.
Käsi, jonka kosketus pyhitti ihmisen, lepäsi hellästi hänen päänsä
päällä. "Hyvän miehen rakkaus ei ole lahja, jonka sopii kevytmielisesti
sysätä syrjään", sanoi Jean Calvin.
"Mutta -- jos -- minä -- _en voi_", sanoi Gabrielle hitaasti.
"Me voimme aina tehdä Jumalan tahdon."
"Ei tätä asiaa, ei tätä! Isäni, te tiedätte kaikki."
"Niin, minä tiedän." Syntyi pitkä äänettömyys, jonka kuluessa
Gabriellen sydän huokaili kiihkoisasta, vaikkakin hänen huulensa olivat
vaiti. Sitten Calvin taas puhui ja hänen äänessään oli ihmeellistä
hellyyttä: "Tyttäreni, paras ja jaloin vaimoista, jonka milloinkaan
olen tuntenut, on laskenut hautaan nuoruutensa puolison. Hän suri;
kumminkin velvollisuuden kutsuessa hän palasi, jälleen elämään ja otti
uudestaan kantaakseen sen taakkoja. Hän oli yhdeksän vuotta auttavana
toverina ja lohduttajana eräälle kaikista vähäisimmistä, jonka päivät
olivat tuskaa ja vaaraa täynnä." Sitten Gabriellen läsnäolo näytti
häneltä hetkeksi unhottuneen; nuo vakavat silmät kääntyivät taivasta
kohden ja kalpeat huulet kuiskasivat: "Myöskin he levätkööt Jesuksessa!"
Gabrielle oli syvästi liikutettu. Se seikka että tämä kaikista enimmän
itseensävetäytynyt ihminenkin murtaisi hänen tähtensä tavallisen
varovaisuutensa ja puhuisi hänelle kadotetusta Idelettestaan, se veti
häntä lähemmäksi Calvinia voimalla, jota hän ei voinut vastustaa.
Nyt oli varmaa, ettei hän voinut kieltää Calvinilta mitään. _Nytkö?_
Minä hetkenä sitte voisi uskollinen Geneven tytär vastustaa isä Jean
Calvinin persoonallista vakavaa pyyntöä? Varmaan hänen, joka eli
niin lähellä Jumalaa, täytyi aina tietää mikä oli parasta, mikä oli
oikein jokaiselle. Kohtalon sana värisi Gabriellen huulilla, kun
samalla läheisestä huoneesta kuului tohtori Theodore Bezan hyvin
tunnettu ääni puhuvan kirjurille. "Tärkeitä uutisia." -- "Onko herra
Calvin tilaisuudessa --" "Pitäisi saada tavata häntä oitis --". Niin
katkonaisina saapuivat sanat Gabriellen korviin.
Ne tulivat myöskin niihin korviin, joiden -- kunnes kuolema ne lukitsi
-- täytyi olla avoinna kaikkien seurakuntain huolille.
"Muista", hän sanoi Gabriellelle, "en minä vaadi, ainoastaan ehdotan.
Mieti sanojani, ja Herra antakoon sinulle ymmärrystä kaikissa asioissa!"
Sitten seurasi siunaus, ei Vanhan liiton, vaan Uuden -- Armon,
Rakkauden ja Yhteyden siunaus. Sitten, kun Beza ja kirjuri astuivat
sisään, suuteli Gabrielle hentoa kättä, loi viimeisen kunnioittavan
katseen sen miehen kasvoihin, joka oli kääntänyt hänen ja kaikkien
hänen rakkaittensa elämän, ja meni ulos ääneti.
Hän palasi Rue Cornavinille sydän lyijynraskaana. Hän oli sanonut
jäähyväiset sille, joka oli hänelle, kuten jokaiselle todelliselle
geneveläiselle, oikea Jumalan voideltu, "heidän sieramiensa henki".
Hänen ensimäinen ajatuksensa ei kumminkaan ollut, että isä Calvin nyt
oli kuolemaisillaan, vaan että isä Calvin oli pyytänyt häneltä jotakin,
jonka myöntäminen murtaisi hänen sydämensä. Kumminkaan ei kiellon
mahdollisuuskaan tullut hetkeksikään hänen mieleensä -- ei hän sitä
miettinytkään. Pitäisikö isä Calvinin kuolla tietäen toiveensa jäävän
täyttämättömäksi -- ja hänen kauttaan?
Tänä iltana hän palasi yksinäiseen kotiinsa jättäen Benoîten Calvinien
luo.
Koko hänen luonteensa oli taipuva itsensäuhraamiseen ja koko hänen
kasvatuksensa oli vahvistanut ja kehittänyt tätä halua. Hän oli
senlaatuisia ihmisiä, jotka ajattelevat että vaikeimmankin tien
täytyy olla oikea. Se seikka, että koko hänen sielunsa intohimoisella
tuskalla vastusti Calvinin pyytämää asiaa, ei saanut olla syy, jonka
vuoksi hänen pitäisi jättää se tekemättä, pikemmin sen täytyi olla
syynä, että hänen piti tehdä se. Jos hän oli oppinut jotakin ankarassa
Geneven koulussa, niin oli se itsekieltämisen vaikeata taitoa. Hän ei
ollut napissut kohtaloa vastaan, joka lähetti hänet kansan puolesta
uhriksi Savoijaan. Hän oli taipunut syvällä nöyryydellä Louisin
marttyyrikohtaloon. Miksi ei sitten taipua tähänkin, joka näytti
hänelle määrätyltä osalta? Herra Ambrose de Marsac oli yhtäkaikki
sellainen, jota isä Calvin oli sanonut hänestä -- hyvä ja uskollinen
mies -- eikä hänen enää nyt tarvinnut oppia sitä, että tämä rakasti
häntä. Se oli ollut hänelle ahdistavana huolena pitkän aikaa --
hankaluutena, jonka hänen kerran, kuten tiesi, täytyi selvittää.
Hän kumminkin niin kauvan kuin mahdollista piti sitä ajatustensa
takaosassa. Nyt se oli tullut esiin, se seisoi aivan edessä hänen
polullaan. Oli ainoastaan yksi asia tehtävissä sen suhteen. Hän
tahtoisi pyytää Jumalalta armoa, että voisi tehdä tämän hyvin ja
oikein. Lopusta -- mitä siitä oli väliä? Elämä oli lyhyt ja olisi pian
ohi.
Vanhassa kodissa, missä hän sinä yönä yksin taisteli kamppailunsa, oli
kaikki hiljaista ja äänetöntä. Joskus lauta rasahti tai hiiri kurkisti
nurkasta esiin. Se oli kaikki. Gabrielle ei tuntenut pelkoa, vaikkakin
yliluonnollinen maailma oli häntä lähempänä kuin meitä ja vaikka hyvin
helposti voi uskoa "äänet ja näyt niiden piireistä, joiden ei enää
tarvinnut kuolla". Miksi hän pelkäisi, kun kaikki haudan takana olevat,
jotka hän tunsi, olivat rakastettuja ja rakastivat? Jos hänen tahtonsa
olisi voinut manata heidät hänen vierelleen, olisi hän tahtonut lausua
heidät tervetulleiksi ja liittynyt heihin erinomaisella riemulla.
Mutta ainoa näky, mikä yön vartiohetkinä ilmestyi hänelle, oli
kunnioitetun opettajan mieleenpainuvat kasvot, joille jo oli painettu
kuoleman merkki ja joilla kuvastui huolta, vieläpä hellyyttäkin
häntä kohtaan. Calvinin sanat kaikuivat hänen korvissaan: "Minä en
vaadi, minä ainoastaan ehdotan." Koska ne eivät olleet mikään käsky,
vaikuttivat ne häneen suuremmalla, vastustamattomammalla voimalla kuin
käskevimmätkään määräykset.
Miksi siis nämä pitkät ristiriidan hetket? Hän sanoi itselleen, ettei
siinä ollut ollenkaan ristiriitaa. Kun velvollisuus oli selvä, ei
ristiriita voinut saada sijaa. Kumminkin kaikesta huolimatta, tässä
hänen revityssä sydämessään kävi kiduttava taistelu ja kiivas ottelu
Hengen kanssa aina päivän koittoon asti.
Yön pimeydestä, juuri ennen päivän nousua, hänen korviinsa kuului huuto
hiljaiselta kadulta. Se ei ollut muuta kuin vanha, tuttu huuto, joka
kertoen taloustoimista: "_La four chauffe_", uuni lämpiää. Kumminkin
se heti vei hänen ajatuksensa takaisin tuohon talviaamuun kauan
sitten, jolloin hän lähti vapisevana ja arkana lapsena tuolle oudolle
peljätylle toimelle. Kaksi nuorta kelpo palvelijaa astui esiin pimeästä
kuin taikavoiman kautta, riemuiten kilpaillen keskenään ken sai auttaa
häntä silloin. Ah, missä he olivat nyt? Louisin pitkinä vuosina
niin hellityn, tuttavan kuvan rinnalla ilmestyi hänelle nyt aivan
kuin pakosta muisto Norbertista. Molemmat olivat liittyneet yhteen,
sentähden _molemmat_ olivat liittyneet häneenkin enemmän kuin kukaan
muu. Kentiesi oli Norbertin osaksi tullut vähäsen Louisin pyhyyttä,
koska hän oli lohduttanut häntä viimeisessä maallisessa surussaan ja
täyttänyt hänen viimeisen maallisen toiveensa.
Sitten hänelle äkkiä tuli uusi ajatus. Se ei tuntunut tulevan
sisältäpäin, vaan ulkoa, kenties ylhäältä. "Jos täytän isä Calvinin
pyynnön, niin olenko silloin _tosi_ -- tosi Ambrose de Marsacia
kohtaan, ja tosi itseänikin kohtaan?" Se oli kummallinen ajatus
kuudennentoista vuosisadan naiselle, joka oli kasvatettu kuten
Gabrielle kysymättä tottelemaan. Toiselta puolen se oli tulos Geneven
naisten erikoiskasvatuksesta -- uuden uskonnon mukaisesta kasvatuksesta
-- joka opetti asettamaan totuuden kaiken ytimeksi. Se kasvatus opetti
vielä jotain muutakin. Se antoi tavattoman liikevoiman yksilöllisyyden
kehitykselle. Se veti yksilön esiin valittujen vastuunalaisuuden
turvasta ja asetti hänet yksinäisenä ihmissieluna, kieltämättömillä
oikeuksilla ja "oman tuomion" pelottavalla velvollisuudella
varustettuna, omantunnon ja Jumalan tuomioistuimen eteen. Calvinin
opetus ei olisi ollut onnistunut hänen suhteensa, jos hän olisi voinut
selvittää Calvinille itselleen elämänsä kehityksen, kuten ainakin
sille, joka vastasi hänen puolestaan.
Hän ei ajatellutkaan nukahtaa. Tuo lyhyt toukokuun yö tuntui hänestä
kokonaiselta ihmisiältä; mutta kuitenkin hän hämmästyi, kun aamuaurinko
paistoi hänen verhottomiin akkunoihinsa. Näissä sielun vaelluksissa ei
aika ole pitkä eikä lyhyt; sitä ei ole olemassakaan.
Hetkellä, jota Genevessä ei suinkaan pidetty varhaisena, hän kuuli
Benoîten koputtavan katuovelle, ja hän meni alas laskemaan tämän
sisään. Kohta huomasi hän että tyttö oli itkenyt. Luullen arvaavansa
ainoan mahdollisen syyn siihen kysyi hän huolestuneena: "Onko hän jo
mennyt pois?"
"Isä Calvinko? Päinvastoin, neiti, rouva Calvin on juuri tullut sisään,
ja sanoo hänen viettäneen hyvän yön. Mutta ah, on olemassa surullisia
uutisia! Surullisia -- perin surullisia --"
"Mitä uutisia?" kysyi Gabrielle sillä mielenmaltilla, joka on oppinut
näkemään suruja. Noina veren ja tulen päivinä uuden uskonnon ystävät
olivat suurten kärsimysten avulla saavuttaneet sen armon, ettei heidän
mielensä vähällä tullut levottomaksi tai häirityksi.
"'Harmaajalka' kertoi sen myöhään eilen illalla, kun tulet jo olivat
sammutetut. Ah, neiti, hän oli paras ja rohkein heistä kaikista! Toivon
vaan että heillä on järkeä pitää sitä salassa isä Calvinilta. Hänhän
rakasti häntä kuten poikaansa. Mutta suurin onnettomuus on, että hän
kuulee kaikki!"
"Mutta _kuka_ se sitte on? Tohtori Bezako? Herra Viret? Ei, ovathan he
täällä."
"Kukas muu kuin herra Norbert, marttyyrien ystävä, kuten häntä
kutsutaan? Jokaisen ystävä hän oli, tuo jalo, suuri, nuori herra,
joka oli aivan kuin prinssi! Jumala auttakoon meitä kaikkia, ja ennen
kaikkea hänen isäänsä! Varmaan se murtaa hänen sydämensä." Benoîte
heltyi jälleen ja istahti ovikynnykselle itkien katkerasti.
Gabrielle vapisi kiireestä kantapäähän. "Onko hän -- kuollut
_marttyyrina_?" hän kysyi viimein, ja sanat tulivat esiin vaikeasti.
"No niin -- ei", vastasi Benoîte, kun hän voi puhua. "Jos on joksikin
lohdutukseksi tietää, että hän kuoli vuoteessaan, niin voimme --"
Gabrielle viittasi häntä tulemaan sisään, pitäen ovea auki hänelle. Kun
hän oli sulkenut sen tytön jälkeen, sanoi hän heikosti: "Kerro minulle
kaikki!"
"Se oli tavallinen tauti. Se näyttää olevan Savoijassa vaikeampaa
kuin täällä. Hän saapui sairaana Lormayeuriin jo vihittynä kuolemaan.
Lormayeurin kreivi ja hänen rouvansa, jotka ovat ystävällisiä
meidän väellemme, ottivat hänet sisään ja pitivät huolta hänestä.
Ottaen huomioon että he ovat paavilaisia, näyttää tämä semmoiselta
kristillisyyden laupeudentyöltä, että sitä on vaikea uskoa. Ja sitte",
lopetti hän nyyhkyttäen, "siellä kuoli hän kolmantena päivänä."
"Mutta minä en tätä ymmärrä. Eihän hän ollut Savoijassa vaan
Ranskassa", sammalsi Gabrielle hämmentyneenä. Useammin kuin yhden
kerran tuon kummallisen yön kuluessa oli hän rukoillut hänen ja
kaikkein Besanconin uskollisten Herran palvelijain puolesta, joiden luo
isä Calvin juuri ennen sairauttaan oli lähettänyt Norbertin. Kuinka
vähän hän tiesikään! Kuinka vähän tiesi kenkään! Miten erinomaisen
vähän kaikilla olikaan muusta väliä kuin Jumalan tahdon täyttämisestä!
Mutta se tahto ei tullut täytetyksi istumalla yksinään ja itkemällä
vainajaa -- joka ei edes ollut _hänen_ vainajansa. Ei vaadittu
ainoastaan nöyryyttä, vaan toimintaakin. Siksi Gabrielle viimein
karkaisi sielunsa voimakkaaksi ja meni ystäviensä luo tehdäkseen
jokapäiväiset, välttämättömät kotoiset velvollisuutensa ja saattaakseen
siten rasitetun äidin ja vaimon vapaaksi toimittamaan painavampia
velvollisuuksia, kuin hänen osakseen oli tullut.
Jatkaessaan siten työtään ahertaen kädet ahkerina kävivät hänelle
eräät asiat, joita hän ei ennen ollut ymmärtänyt, vallan kirkkaiksi ja
selviksi. Äkkinäinen suru, joka vaikuttaa kuten salaman välähdys, on
suuri selvittäjä. Hän ei olisi voinut pukea näitä seikkoja sanoiksi,
vaikka sillä olisi pelastanut oman elämänsäkin. Kumminkin ne olivat
läsnä, eikä niitä voitu jättää huomioon ottamatta tai erehtyä niiden
suhteen. _Nyt_ hän tiesi, mikä oli oikein, voi tuntea ja nimittää
sen yhtä selvästi kuin voi sanoa kättään omakseen. Se seikka oli
paljastettu hänelle yksin eikä kellekään toiselle olennolle maan
päällä, ei edes isä Calvinillekaan. Se sisälsi ettei hän saanut kutsua
ketään ihmistä maan päällä isäkseen, sillä vain yksi oli hänen isänsä,
ja se oli Jumala. Hän ei koskaan voinut tulla Ambrose de Marsacin
vaimoksi. Sillä kun Jumalan tahto joskus vaatii, että meidän pitää
uhrautuman toisten hyväksi, on Hänen tahtonsa aina, että meidän pitää
olla tosia ja uskollisia toisia kohtaan ja yhtä paljon omaa itseämmekin
kohtaan. Jos hänen täytyi täyttää Calvinin toivomus, ei hän olisi
tosi Ambrose de Marsacia eikä erästä toistakaan henkilöä, Gabrielle
Berthelieriä kohtaan, jolla myöskin oli oikeuksia ja vaatimuksia, jotka
Jumala oli siunannut ja joista Hän huolehti ja joista Hän viimeisenä
päivänä oli vaativa tilintekoa.