"Mene rauhaan."
"En tahtoisi vaihtaa haudattua lempeäni
minkään elävän olennon sydämeen."
T. Cambell.
Ei vain kohteliaisuuden vuoksi "huvimajaksi" sanotussa -- kuten
naisten osastoja noina aikoina nimitettiin -- vaan todellisessa
sievässä lehtimajassa istui yhdessä kaksi neitoa, joiden sormet kävivät
uutterasti koruompeluksessa, jossa molemmat olivat taitavat, yhtä vähän
kuin heidän kielensäkään olivat jouten. Molemmat olivat kauniita;
molemmat olivat etelän tyttäriä, nuoria, vaan naisellisuuden täydessä
kukoistuksessa, sitä kauneustyyppiä josta siihen aikaan pidettiin;
molemmat olivat hiukan yli kahdennenkymmenennen ikävuotensa. Kumminkin
he olivat aivan erilaisia. Neiti Arletta de Mayne oli pieni ja hento,
tumma kaunotar täynnä vilkasta, säkenöivää elämää aina sormenpäihinsä
asti. Hän oli ylpeäkin, mutta se oli jaloa ylpeyttä ilman halpuuden
vivahdustakaan. Intohimot uinailivat hänen tummissa silmissään;
ne voivat säihkyä kiukusta ja vihasta yhtä hyvin kuin välähdellä
innostuksestakin, mutta ne voivat myöskin lientyä hyvin helposti
hellemmän ja lempeämmän mielen ilmaukseen.
Gabrielle Berthelier oli aivan seuralaisensa veroinen kauneudessa
ja muodon säännöllisyydessä, vaikka häneltä puuttui sitä elävyyttä,
vilkkautta ja lämpöä, joka toiselle antoi hänen erikoisen sulonsa.
Mutta Gabriellen kasvoissa oli jotakin paljoa parempaa, sellaisen
olennon suloista kylmyyttä, joka oli rakastanut ja kärsinyt ja
jättänyt jälkeensä, ei rakkautta, vaan kärsityn, eletyn ja kumminkin
unhoittumattoman ajan.
Molemmat olivat hyviä ystäviä, vaikkakin juuri nyt "suloiset kielet"
olivat alkaneet värähdellä.
"En voi käsittää", sanoi neiti Arletta, "miksi teidän pitäisi hyljätä
ja kieltää oikea nimenne, arvonne ja aatelisuutenne. Sehän on
vallan samaa kuin kieltää 'ytimen ja kasteen', joista kumminkin te
geneveläisetkin tavallanne pidätte. Mutta ettepä kaikesta huolimatta
sentään ole sen vähempää kuin neiti Olivie de Castelar."
"Suokaa anteeksi, neitini, en ole lainkaan se."
"Suokaa minulle anteeksi, neitini", matki Arletta hiukan virnaillen.
"Ei, en lainkaan anna anteeksi tätä sopimatonta soveliaisuuttanne.
Olivie de Castelar on arvossa etevämpi kuin Arletta de Mayne ja
paljoakin etevämpi kaikessa muussa, nimenomaan opissaan. Tehän
todistelette kuin pappi -- no ei, Jumala tietää, että he usein
todistelevat kylläkin huonosti -- kuten piispa, pitäisi minun sanoa. Ja
tehän tunnette kaikki pyhät kirjat perinpohjin, sen uskon toden perään."
"Enhän toki", sanoi Gabrielle hymyillen. "Mutta vaikka sen tekisinkin,
ei se tekisi minusta kumminkaan neiti Castelaria, kun otetaan huomioon
että olen luopunut nyt koko perinnöstäni ja kaikista vaatimuksistani
sen suhteen. Ja tämän kaiken tein erään nuoren herran takia, joka pitää
teitä mitä suurimmassa arvossa."
Kaksi somaa, kaunistavaa ruusua ilmeni Arletan poskille, jotka olivat
tähän asti olleet hieman kalpeat.
"Tiedättekö", hän sanoi, "että kerran vihasin katkerasti yksin nimenne
kaikuakin?"
"Miten voin siitä tietää, kun en tiennyt edes olemassaolostannekaan?"
"Kuinka sitä tosiaan voisittekaan? Ja miten voin minä tietää, että te
tekisitte kaikki voitavanne tuon herran hyväksi, josta juuri puhuitte,
luopumalla niin jalomielisesti oikeuksistanne? Sillä tuleeko siitä
mitään hyvää, sitä en ainakaan minä voi sanoa. Lakimiehet ovat kuten
etanat, tai paremmin sanoen käyvät taaksepäin kuin ravut. Ja hänen
savoijalainen armonsa pelkää kuitenkin asian menestymistä, vaikka
toivookin hyvää tuolle henkilölle; hän tuskin on vielä itsekään varma
omasta asemastaan. Hän ei rohkene mennä äärimäisyyksiin Santanan
suhteen, joka pitää lujalla kouralla kiini maista. No, hyvä siis, antaa
niiden mennä. Eihän kulta ja kunnia lopulta olekaan kaikkein paraita
asioita. Uskollinen rakkaus on enemmän ja parempaa. Mitä sanoo kirjasi,
Gabrielle? 'Monet vedetkään eivät voi tukahduttaa rakkautta, eikä
tulikaan voi polttaa sitä'."
"Minun kirjassani puhutaan monista hyvistä asioista, Arletta."
"Niin puhutaan, ja minä rakastan päivä päivältä sitä yhä enemmän. Kun
palajan kotiin, aijon hankkia papeilta luvan saada lukea sitä. Kotiin!"
hän toisti huoaten. "Missä on 'koti', minä ihmettelen? Ei tuo vanha
torni enää koskaan ole sitä -- ei koskaan enää. Missä sitte?"
"Siellä missä ne ovat, joita enimmän rakastetaan", sanoi Gabrielle.
"Siellä on koti."
"Te ainakin -- olette valinnut omanne aivan tarkoituksella", vastasi
Arletta -- "rakkaassa Genevessänne."
"Ei", sanoi Gabrielle tyynesti, "Geneve ei ole kotini."
Heidän puhellessaan joku tuli heitä kohden pienen jalankulkevan
palvelijan ohjaamana. Se oli kookas sotilashahmo, joka tuuma
taistelijaa, vaikkakin nyt puettuna rauhalliseen tapaan. Kupeellaan
hänellä oli kallisarvoinen miekka, joka oli osa senaikaisen
herrasmiehen tavallisesta puvusta. Hän otti sulkalakkinsa hyvin
ahavoituneelta otsaltaan ja teki kunnioittavan kumarruksen molemmille
naisille.
Gabriellen kylmästi ihmetellessä ken hän oli, Arletan poski kalpeni
ja punastui, hehkui ja kalpeni jälleen. Hän sanoi ainoastaan yhden
sanan: "Viktor!" Mutta sillä hetkellä hän tiesi, mitä "koti"
hänelle tarkoitti. Gabrielle sen myöskin tiesi. Mutisten jotain
anteeksipyynnöksi hän vetäytyi pois, jättäen molemmat rakastavaiset
kahden kesken, tai paremmin sanoen toinen toiselleen.
"Toivon että kaikki sujuu nyt tasaisesti heidän välillään", hän mietti.
"He sen kyllä ansaitsevat. Norbert sanoo heidän olleen niin uskollisia
toisilleen kaikkina näinä vuosina."
Sitten aivan tiedottomasti hänen mielensä valtasi tunne
vastakkaisuudesta heidän ja hänen kohtalonsa välillä. Heitä oli kaksi,
hän oli yksin. Oi, miten vaikea oli hyljätyn osa olla yksin, aivan
yksin tässä suuressa muita ihmisiä niin täynnä olevassa maailmassa!
Mutta olikohan hän aivan yksin? Äkkiä ilmeni hänelle menneisyydestä
kasvot, katse ja hymy. Ne kasvot eivät olleet vieraan kasvot, ne
olivat hänen kanssaan niin usein, että olivat tulleet osaksi hänen
todellisesta elämästään. Ne olivat tavallisesti hänen kanssaan
auttamassa, lohduttamassa ja tukemassa häntä. Se oli henkistä yhteyttä,
josta hän sisäisen elämänsä hiljaisuudessa riemuitsi ja oli iloinen.
Hänen tuskansa näytti muuttuneen joksikin muuksi. Se oli muuttunut
rakkaaksi muistelmaksi, joka ei ollut kaihoa eikä riemua, mutta
suloisempaa kuin edellinen ja tyynempää kuin jälkimäinen. Mutta nyt
äkkiä palasi tuska tulvan tavoin jälleen. Hänellä oli tapana ajatella
itseään hyvin vanhaksi, niin vanhaksi kuin rakkaus ja surut voivat
tehdä ihmisen. Mutta noiden kahden nuoren rakastavan näkeminen oli
tuonut hänen sydämeensä ja ajatuksiinsa väreen nuoruuden tunnetta. Itse
asiassa elämän kruunu oli tullut hänelle liian pian, ennenkun lapsuus
oli kunnollisesti ohitse. Hän oli ihmisen kaltainen, joka nousee
ylös varhain päivän noustessa ja toimii kaikki päivän työt toisten
vielä maatessa, vaipuakseen sitte vähitellen väsyneenä vuoteelleen
ajatellen, että yön on jo täytynyt tulla, vaikka kaupungin kello lyö
vasta puolipäivää. Päivästä on vielä niin kovin paljo jälellä! Toisilla
on päivän työn edestä päivän ruokakin, kodin suuret sulot, perhe-elämän
riemut ja hyväilyt, jotka joskus ovat meille kalliimmat kuin kaikki
muut ilot. Ah niin, oli hänellä niitäkin! Hänen ajatuksensa kääntyivät
hellästi noihin kahteen rakkaaseen olentoon kotona, hyvinkin rakkaisiin
kaikessa heidän avuttomuudessaan. Mutta miten pienen osan sentään
hänen elämästään voi hänen huolenpitonsa niiden hyväksi täyttää.
Jokapäiväisen toiminnan pinnan alla, ystävällisissä palveluksissa
kulutetun elämän takana ikävöi suuri, tyhjä ihmissydän, kaivaten
ihmislempeä, riemua ihmiselämästä.
Mutta voisiko hän unhoittaa, että hänellä kaiken aikaa oli jotakin,
mitä hän ei voinut vaihtaa sadankaan Lormayeurin kreivin elävään
rakkauteen? Hän otti povestaan lähinnä sydäntään pienen norsunluisen
taulun, joka oli kärventynyt toiselta sivultaan, jota liekit olivat
kosketelleet kun se nakattiin Norbertille palavien risukimppujen
ylitse. Hän painoi sen huulilleen, aivan kuin tehden vakavan lupauksen
-- tuota vähäpätöistä ja jokapäiväistä esinettä, joka ollen vieläkin
merkkinä näkymättömistä vaan ikuisista asioista oli osana niiden
kunniasta ja pyhyydestä.
Olihan hänellä toki se. Eikö siinä ollut kyllin? Ja kumminkin, yhtä
kaikki, ihmissydän hänen rinnassaan lähetti huokauksen korkeutta kohti.
Arletta tuli hiljaa sisään ja laski kätensä hänen olkapäälleen. Hänen
silmänsä olivat sumuiset ja hänen äänensä oli hyvin lempeä.
"Toivottakaa minulle iloa, rakas Gabrielle", hän sanoi. "Viimeinkin on
kaikki käynyt hyvin. Herttua on luvannut tekevänsä oikeutta, Viktor saa
Lormayeurin maat. Niistä kiitämme ennen kaikkea teitä."
"Ei suinkaan", vastasi Gabrielle lämpimästi. "Miksi kiitätte minua
sellaisen poisantamisesta, jota en millään tavalla voinut pitää?"
"Te olisitte voinut pitää sen sangen hyvin. Teidän olisi tarvinnut vaan
kääntyä katolinuskoon."
"_Vaanko?_ Mutta enpä luule tämän vielä olevan parasta, mitä teillä on
kerrottavaa minulle, Arletta."
"Ei", sanoi Arletta punastuen ja epäröiden. "Herramme, herttua,
on ollut kyllin hyvä lausuakseen, että koska minulla ei ole muita
sukulaisia elossa kuin herra de Senanclair ja kun tämä luonnollisesti
uskonnon tähden ei voi tulla kysymykseenkään, lähettää hän noutamaan
minut Chamberyhin, jossa hänen armonsa herttuatar ottaa minut vastaan
ja tekee puolestani kaikki, mikä on oikein ja sopivaa kihlatulle
neidolle, joka on heidän holhokkinsa ja oma sukulaisensakin!"
"Se on hyvin ystävällisesti tehty herttuan ja herttuattaren puolelta."
"Mutta ajatelkaapas vaan", jatkoi Arletta, "mitä hyviä palveluksia
ja minkälaista tyydytystä Viktorin on täytynytkään tehdä herttualle
voittaakseen hänen kädestään itselleen ja minullekin sellaisia
suosionosoituksia!"
Gabrielle kuunteli mielihyvällä Arlettan ylistystä kreivi Viktorista,
mutta hänen seuraavia sanojaan ei hän voinut kuulla ilman
vastalausetta. Ne nimittäin ehdottivat lämpimästi ja lempeästi,
jotta hänen pitäisi yhdistää kohtalonsa heidän kohtaloonsa, tulla
asumaan heidän luokseen ja olemaan aina hänelle ja Viktorille kallis,
kunnioitettu sisar.
"Mutta unhoitattehan uskonnon", keskeytti Gabrielle. "Olen varma,
ettette halua tehdä minusta marttyyria."
"Ah, sen asian kyllä voisimme järjestää! Luottakaa Viktoriin, hän voi
pitää papit kurissa."
"Ei se niin helposti ole tehty", sanoi Gabrielle.
Mutta Arletta oli näkevinään Gabriellen näyttävän jo hiukan
myöntyväiseltä. Hän jatkoi siis rakentaen kirjavan kuvauksen, ei
tuskista, vaan Savoijan elämän monista huvituksista, kruunaten viimein
pyramiidinsa mahdollisella loistavalla naimiskaupalla jonkun mahtavan
kreivin tai paroonin kanssa -- ehkäpä vielä jonkun ruhtinaankin kanssa.
Gabrielle hymyili ja vilkaisi tahdottomasti pieneen tauluun, jota hän
yhä piti kädessään. Arlettan silmät seurasivat mukana.
"Ah, tuo pieni tauluraukka!" hän sanoi. "Se on jotenkin tullut
poltetuksi. Elkää huoliko siitä, minä annan teille paremman."
Arletta oli niitä ihmisiä, jotka milloin vaan tuntevat itsensä erittäin
iloisiksi, haluavat aina antaa muillekin kylläisyydestään.
Mutta Gabriellen sormet kietoutuivat hänen aarteensa ympäri. Hänen
kasvoissaan oli ilme, jota Arletta ei ollut koskaan ennen nähnyt.
"Teillä on kreivi Viktor Lormayeur ja minulla on _tämä_", hän sanoi.
Arlettan iloisten kasvojen yli leveni kunnioituksen ilme, johon
sekautui hienoinen vihanväre, koska Gabrielle ei ollut kertonut hänelle
taulusta heidän sydämellisten puhelujensa aikana.
"Ah!" hän sanoi. "Rakkaudenmuistoko! Jopa ymmärrän. En sellaisesta
mitään tiennyt."
"Te ette voinutkaan tietää", sanoi Gabrielle lempeästi. "Minun suhteeni
on kaikki lopussa, mikä vaan voi loppua. Kumminkaan ei siinä ole mitään
loppua. _Hänhän_ on Jumalan luona ja on ottanut rakkautemme mukanaan
sinne, missä ei mikään voi hävitä eikä kuolla. Mutta minä iloitsen
puolestanne ja toivon kaikesta sydämestäni teille, rakas Arletta, iloa
ja onnea!"
Tässä voimme aivan ystävällisellä mielellä päästää Viktor de
Lormayeurin ja Arletta de Maynen kuvat näkyvistämme. Heidän paikkansa
on monen muun nimen joukossa, jotka ovat veteen kirjoitetut, niiden
harvojen seassa, jotka jättävät pysyviä jälkiä ajan hietikolle.
Kumminkin jätti Viktor de Lormayeur kotilaaksoihinsa muiston, joka
kertoi kauan oikeamielisestä, ystävällisestä, lempeästä ja köyhiä
kohtaan armeliaasta Lormayeurin kreivistä. Myöskin geneveläiset
tiesivät, että Savoijassa löytyi eräitä alueita, joille he voivat mennä
pelkäämättä vankilaa tai polttolavaa. Jos joku nuoren kreiviparin
alustalaisista suosi protestanttisuutta, sallittiin hänen myödä maansa
ja ottaa myötänsä irtaimen omaisuutensa ja mennä, minne vaan halusi.
Huhuttiinpa että Lormayeurin nuori kreivitär oli kerran mennyt niinkin
pitkälle, että oli käännyttänyt ovesta takaisin erään papin, kun tämä
voimakkailla lauseilla vastusti hänen miehensä toimia.
"Mutta sen ohessa", kertoi joku, joka tunsi asian, "oli rouvallamme
aina terävä kieli. Hän oli sitäpaitse hyvin oppinut. Sanottiin
hänen mielellään lukevan raamattua kreivin kanssa hiljaisuudessa ja
hämmästyttävän pappeja ja munkkeja terävillä kysymyksillään. Mutta
mitä voitiin heille tehdä? Kreivi ja kreivitär olivat auliskätisiä ja
pitivät hyviä aterioita, kuten nuo samaiset papit ja munkit paraiten
tiesivät. Heidän oviltaan ei koskaan lähetetty köyhää miestä tyhjänä
pois. Ja me tiedämme, että laupeus peittää hyvin paljo syntejämme."
Ainakin tässä kohden tuolla usein väärin käytetyllä lausetavalla, että
laupeutemme peittää synnit, olkoot ne mitä hyvänsä, oli vielä kerran
oikea merkityksensä kreivi ja kreivitär Lormayeuriin nähden. Me otamme
ystävälliset jäähyväiset heiltä lausuen sydämellisesti: "Menkäät
rauhaan".