Loppu.
Muutamia päiviä myöhempään saapui kaksi matkustajaa Sveitsistä päin
Geneveen Porte de Riven kautta. Toinen oli lyhytvartaloinen, ijän ja
heikkouden yhäkin matalammaksi painama; tomuisena ja matkasta väsyneenä
hän nojautui raskaasti seuralaisensa käsivarteen. Tämä oli kookas,
nuori mies, kahdenkymmenen kuuden tai seitsemän vuoden ikäinen, jolla
oli hyvin muodostunut sankarivartalo ja kauniit kasvot. Norbert de
Caulaincourt teki työnsä hyvin sekä kirkossa että maailmassa. Jokainen
piirre, jokainen liike osotti kunnollista ja kykenevää miestä, joka
oli valmis palvelemaan, kykenevä hallitsemaan ja nopea täyttämään,
mitä tahansa Jumala häneltä tahtoi. Hänen kasvonsa, ennen voimakkaat
ja hienot, olivat nyt surun uurtelemat. Hänen matkatoverinsa, iäkäs
uskonpuhdistaja Vilhelm Farel, oli toistanut hänelle sana sanalta --
sillä hän osasi jokaisen sanan ulkoa -- isä Calvinin viime kirjeen.
"Jääkää hyvästi, paras ja uskollisin veljeni, koska Jumalan tahto on,
että teidän on elettävä kauvemmin. Eläkää aina muistellen yhteyttämme,
joka, siinä määrässä kuin se on hyödyksi Jumalan kirkolle, on vielä
taivaassakin kantava meille hyödyllisiä hedelmiä. Toivon ettette väsytä
itseänne minun tähteni. Minun henkeni on heikko ja minä alinomaan
odotan sen jättävän minut. Minulle on kylliksi, että elän ja kuolen
Kristuksessa, joka on lähellä omiaan, sekä elämässä että kuolemassa.
Vielä kerran hyvää vointia sinulle ja kaikille sinun virkaveljillesi."
"Ja sittenkin, isä", sanoi Norbert, "te tulette."
"Mitä sitte tahtoisittekaan? Olemmehan veljiä. Ja muistakaa, että se
olin minä, joka annoin Genevelle hänet. Hän sanoi tahtovansa vain
rauhaa, saadakseen tutkia ja kirjoittaa. Ja minä -- minä manasin
Jumalan kirouksen hänen opinnoilleen ja kirjoituksilleen, jos hän
niiden tähden kieltäytyi kutsumuksestaan tämän kaupungin hyväksi. Kun
hän vastaukseksi laski kätensä minun käteeni, tiesin minä että Geneve
oli pelastettu. Mutta minä en tiennyt silloin, että niin oli totuuden
laita halki koko maailman. Nuori mies, en ole profeetta, mutta voin
kumminkin sanoa teille, että niin kauan kuin maailma on pystyssä, ei
Jean Calvinin nimeä unhoiteta, eikä sitä työtä jonka hän on tehnyt."
Väsynyt ele päätti innokkaat sanat. Tuo kahdeksankymmenen vuotias mies
oli laahustanut jalan koko väsyttävän tien Neufchatelista Geneveen,
ottaakseen jäähyväiset sydämensä ystävältä ja veljeltä.
"Täällä nyt olemme, isä", sanoi Norbert, kun he lähestyivät porttia.
"Jumala suokoon, että olisimme tulleet ajoissa."
"Hän kyllä suo sen", sanoi herkkäluonteinen Farel.
Todellakin oli suotu yhden päivän ja yön suloinen yhdessäolo noille
kolmenkymmenen vuoden ystäville, kun he yhdessä odottivat tuon virran
äyräillä, joka ei ollut pelottava kummallekaan ja hyvinkin armas
hänelle, jonka askeleiden piti kulkea ensin sen yli.
Kun Norbert ja Farel astuivat yhdessä portin läpi, odotti Norbert
luonnollisesti, että tuo ijäkäs uskonpuhdistaja, jota kukaan Genevessä
ei enää odottanut näkevänsä, tulisi olemaan yleisen huomion esineenä.
Mutta miten suuri olikaan hänen ihmetyksensä, kun kaikki vähän
välittäen hänen kunnianarvoisesta seuralaisestaan keräytyivät _hänen_
ympärilleen tervehtien, onnitellen ja toivottaen tervetulleeksi,
vieläpä joku itkienkin riemusta! Kaikki kaupunkilaiset tunsivat hänet
ja melkein kaikki rakastivatkin häntä, mutta mitä oli hän tehnyt
ansaitakseen heiltä sellaisen vastaanoton kuin tämä? Ihmiset, joita
hän tuskin tunsikaan, tunkeutuivat hänen ympärilleen halukkaina
koskettamaan hänen kättään, vieläpä syleilemäänkin häntä, ken vaan voi.
Hän voi kuulla seuraavan huudon kaikuvan katujen halki houkutellen
vaimot ja lapset ulos huoneistaan: "Norbert de Caulaincourt on täällä!
Norbert de Caulaincourt on tullut takaisin!"
Kului todellakin muutamia minuutteja ennenkun hän ymmärsi, niin
hämmentynyt hän oli tästä odottamattomasta kunnioituksesta. Viimein
erään ramman poikaparan -- jota hän ennen oli kohdellut ystävällisesti
-- huudahdus toi hänelle selvitystä. "Jumalalle kiitos, herra Norbert,
te olitte kuollut ja elätte jälleen!"
"Olinko kuollut, niin en ainakaan itse ole kuullut siitä", sanoi
Norbert. "Kuka semmoista kertoi teille?"
"Eräs 'harmaajalka' sanoi teidän kuolleen Savoijassa tautiin."
"En ole ollut Savoijassa sen jälkeen kuin näitte minut", sanoi Norbert.
Sitten, huomattuaan ijäkkään seuralaisensa väsymyksen, hän jatkoi:
"Elkää pysäyttäkö meitä, kalliit ystävät. Isä Farel on hyvin väsynyt
matkustettuaan jalan aina Neufchatelista asti. Sallikaa minun saattaa
hänet ilman viivykettä isä Calvinin luo. Kertokaa meille, pyydän
teiltä, miten hänen laitansa on?"
"Ei mitään muutosta, herra Norbert, paitsi että hän käy yhä heikommaksi
joka päivä. Mutta uutinen siitä, että te olette turvassa, tekee varmaan
hänelle hyvää."
Puoli tuntia sen jälkeen Norbert koputti kirjansitojan ovelle Rue
Cornavinin varrella. Sen avasi Gabrielle Berthelier -- ja uutinen hänen
palaamisestaan ei vielä ollut saapunut Gabriellelle.
Tämä oli pitänyt pitkää, väsyttävää sairasvartiota kahden sairaan
luona. Sitä seurasi kova työ hänen ystäviensä taloudessa. Lopuksi
oli hänellä ollut mitä jännittävin keskustelu Calvinin kanssa, jota
seurasi tuskallinen yö ja seuraavana aamuna hirveä isku. Hänen sielunsa
oli ollut voimakas kärsimään, mutta hänen ruumiinsa ei ollut kyllin
vahva kantaakseen äkkinäistä ilon puuskaa. Hän ei ollut koskaan ennen
pyörtynyt. Hänen kummastuksensa olikin suuri, kun hän viimein löysi
itsensä Norbertin sylistä puolen kotiväestä seisoessa peljästyneinä
heidän ympärillään. Ensimäinen, mitä hän kuuli, oli Antoine Calvinin
ystävällinen ääni. "Hän palaa tunnoilleen", sanoi tämä. Calvin auttoi
Norbertia asettamaan hänet istuimelle asuinhuoneessa. "Lapsiraukka",
hän lisäsi pannessaan tyynyn tytön pään alle, "hän on piloille väsynyt.
Hän tarvitsee lohdutusta. Lohduttakaa te häntä, herra Norbert!"
Myöhemmin tuli Ambrose de Marsac riemua täynnä onnittelemaan Norbertia,
kuultuaan hänen onnellisesta palauksestaan. Hän tunsi hyvin Calvinin
talon, siksi pyysi hän Grilletin jättämään hänet ovelle, joka sattui
olemaan avoinna, ja tulemaan jälleen noutamaan häntä tunnin kuluttua.
Norbertin äänen ohjaamana hän jatkoi rohkeasti kulkuaan ja astui
huoneeseen, josta ääni kuului. Kukaties hänelle silloin oli hyväksi,
että näönlahja häneltä puuttui. Norbert ja Gabrielle seisoivat
nimittäin yhdessä ja heidän molempien kasvoilla oli katse, joka olisi
lävistänyt hänen sydämensä kuten tikarinisku.
Norbert oli seuraavassa silmänräpäyksessä hänen vierellään ja tarttui
hänen käteensä. Mutta Ambrose syleili Ranskan tavan mukaan häntä
sydämmellisesti, sanoen sydämmellisesti: "Tämä minun veljeni oli
kuollut ja on jälleen elävä."
"Ah, minun hyviä ystäviäni on perätön huhu säikähyttänyt. Mutta minä
olen kumminkin hyvin huolissani isäni takia. Pelkään, että huhu häneen
nähden on totta. Hän se on ollut Savoijassa."
"En luule sitä. Ei ole luottamista näihin 'harmaajalkoihin', he
kertovat niin paljon valheita. Sitä paitsi miehemme oli vakuutettu,
että te se olitte. 'Se nuori herrasmies', hän sanoi." Tässä Ambrose
pysähtyi. "Norbert, on joku toinenkin huoneessa. Kuka se on?"
"Se olen minä", sanoi Gabrielle tullen esiin ja laskien kätensä
hellästi hänen käsivarrelleen.
Nuo sammuneilla silmillä varustetut kasvot näyttivät hohtavan
jostakin sisäisestä valosta. "Ei ole tarvis teidän puhua", hän sanoi,
"askeleenne ja kosketuksenne ovat sen jo ilmaisseet."
"Ja tulette vielä iloisemmaksi minun puolestani", alkoi Norbert.
Mutta Gabrielle veti pois kätensä Ambrosen käsivarrelta ja laski sen
varottavasti Norbertin kädelle.
"Vieläkö iloisemmaksi teidän puolestanne?" toisti Ambrose. "Kuinka
niin?"
Gabriellen varottavaa viittausta ei Norbert huomannut. Hän vastasi
yksinkertaisesti, vaikkakin hänen äänessään värähteli pidätetty
liikutus: "Siksi että tuskin viisi minuuttia sitten Gabrielle
Berthelier lupasi tulla vaimokseni."
Seurasi pitkä äänettömyys. Monenlaisia ilmeitä kulki sokean miehen
kasvojen yli. Ne eivät paljastaneet Gabriellelle mitään uutta,
mutta Norbertille paljokin. Viimein Ambrose de Marsac, ranskalainen
aatelismies, säätynsä tyyneydellä ja itseään kunnioittavalla
arvokkuudella vastasi kohteliaasti Norbert de Caulaincourtille:
"Veli, sinä et ole tuhlaajapoika, vaikka hänen tavallaan saavut
iloisiin tervetuliaisiin. En minäkään ole mikään vanhempi veli.
Ota pitovaatteet ja sormus -- niin, ota myöskin kruunu, ja Jumala
siunatkoon sinua!"
Hän kääntyi mennäkseen pois. Norbert kiirehti edelle tarjoten hänelle
käsivartensa, mutta sokea työnsi sen sivulle. "Grillet seuraa minua",
hän sanoi. "Jää sinä neidin luo."
Miten tämä kaikki oli tapahtunut, siitä eivät Norbert ja Gabrielle
koskaan kertoneet; kumpikaan heistä ei kumminkaan koskaan epäillytkään,
etteikö asia käynyt, "kuten sen pitikin käydä".
Muutamia päiviä myöhemmin toukokuun 19 päivän iltana palasi Germain de
Caulaincourt turvallisesti kotiin suureksi iloksi ja huojennukseksi
pojalleen, joka turhaan oli koettanut saada tietoja hänestä. Oli totta,
että hän oli ollut sairas, vaikkakaan ei ruton tartuttama. Oli myöskin
totta, että hänet oli vieraanvaraisesti otettu vastaan ja hoidettu
Lormayeurissä, mistä hän oli kiiruhtanut ajoissa vielä kerran näkemään
isä Calvinia. Hän ei tässä toivossa pettynytkään.
Seuraavana päivänä, toukokuun 20 päivänä, Geneven pappien jokavuotisena
tapana oli kokoontua juhlatilaisuuteen, jota me kutsuisimme
pappispäivälliseksi, vaikka he kutsuivat sitä _sensuuriksi_, koska
odotettiin, että he käyttäisivät tilaisuutta toistensa nuhtelemiseen.
Tällä kertaa oli Calvinin nimenomainen toivomus, että juhlallisuus
pidettäisiin hänen talossaan, jotta hän vielä kerran voisi kohdata
kalliita veljiään. Molemmat Caulaincourtit olivat kutsuttujen vieraiden
joukossa. Tosin he eivät olleet vakinaisia saarnaajia, mutta olivat he
tunnustettuja ja kunnioitettuja kirkon palvelijoita.
Timantin lujan tahtonsa vahvistamana, kenties myöskin elämän sammuvan
lampun viime leimahdusten lisäämillä voimilla Calvin otti paikkansa
pöydän päässä ja piti lyhyen rukouksen. Hän söikin vähäsen, "koettaen
elähdyttää meitä", kuten hänen ystävänsä ja historioitsijansa Beza
myöhemmin sanoi. Hänen ympärillään istuvat koettivat ylläpitää ainakin
tavallisen puheen muodossa hilpeätä ulkokuorta. Äkkiä puhelun hetkeksi
väsähtyessä kuultiin pastori Poupinin äänen sanovan jollekulle
lähellä istuvalle: "Me kohtaamme toisemme maanantaina Norbert de
Caulaincourtin ja Gabrielle Berthelierin vihkiäisissä." Sanat sattuivat
noihin tarkkoihin, innokkaihin korviin, jotka kohta niin pian jo
sulkeutuisivat kaikille maallisille äänille. Kuoleva mies ikäänkuin
temmaten itsensä ylös nousi hitaasti ja katsoi hämmästyneen näköisenä
Norbertia suoraan silmiin. Sitten haihtui tuo hämmästynyt ilme pois,
terävät silmät lauhtuivat ja kalpeat kasvot vetäytyivät tyytyväiseen
ja levolliseen hymyyn. Sillä nyt oli hallitsija laskenut valtikkansa,
isännöitsijä jättänyt valtansa Mestarin omiin käsiin, jossa se oli
paljoa paremmassa turvassa kuin hänen omissaan. Norbert ei koskaan
unhoittanut tätä katsetta, vaikkakaan hän ei silloin tuntenut sen
merkitystä täydellisesti. Se oli siunaus ilman sanoja.
Pian jälestäpäin oli vieraille selvää, että heidän isäntänsä oli
äärimmäisen väsynyt. Beza ja toiset kehoittivat häntä menemään levolle.
Rakastavat kädet kantoivat hänet läheiseen huoneeseen ja asettivat
hänet vuoteelle, jota hän ei enää koskaan elävänä jättänyt.
Sen päivän jälkeen Calvin tuskin ollenkaan puhui ihmisten kanssa, mutta
Jumalan kanssa alinomaan. Viikko, joka hänellä oli vielä elettävänä
maan päällä, näytti yhdeltä ainoalta pitkältä, innokkaalta rukoukselta.
Viimein toukokuun 27 päivän iltana häntä ympäröivät hoitajat kuulivat
hänen sanovan: "Tämän nykyisen ajan kärsimyksiä ei voi verrata
tulevan elämän kunniaan". Tässä hänen äänensä sammui ja seuraavassa
silmänräpäyksessä tuo kunnia ilmaistiin hänelle. Konsistoriumin
nimiluettoloon kirjoitettiin hänen nimensä perään nämä yksinkertaiset
sanat: "Palasi Jumalan luo lauvantaina 27 päivänä".
Plain-palaisissa oli hauta, jota ei koristanut mikään nimi, merkki tai
muistopatsas. Mutta kirkon ja maailman historiassa oli ijäti pysyvät
merkit. Geneve, hänen synnyinkaupunkinsa, oli hänen muistopatsaansa.
Se pysyi kauan sellaisena, joksi hän oli sen tehnyt, ahdistettujen
turvapaikkana ja protestanttisuuden suojana. Sillä oli monia lapsia,
jotka kutsuivat sitä siunatuksi, eikä niiden joukossa ollut ketään
jalompaa, enemmän rakastavaa ja enemmän rakastettua kuin Norbert
de Caulaincourt ja hänen vaimonsa Gabrielle Berthelier. Muutamia
vuosia Norbert jatkoi suurten vaarojen alaisena kutsumustaan, jonka
oli valinnut itselleen. Hän oli tunnettu useammassa kuin yhdessä
maassa tuolla arvokkaalla nimellä "marttyyrien ystävä". Vihdoin hänet
määrättiin ja hyväksyttiin pastoriksi Geneven piirikuntaan, vaikkakin
hän yhä teki tiheitä matkoja vieraisiin maihin kirkon asioissa. Eräänä
lyhyenä lepoaikana, jolloin Ranskan hugenotit saivat nauttia rauhaa
ja suvaitsevaisuutta, hän lähti isänsä kanssa Gourgollesiin. Siellä
vanhemman de Caulaincourtin erinomaiseksi tyytyväisyydeksi hellät
sukulaissiteet vielä kerran solmittiin. Koko suku osoitti heille
ystävyyttään. Norbert tapasi vielä lupaavan, nuoren serkun, joka
suosi protestanttisuutta, ja sai hänet tulemaan Geneveen täydentämään
kasvatustaan sikäläisessä kuuluisassa akatemiassa.
Omasta puolestaan hän aina palasi riemuiten ja iloiten onnelliseen
kotiinsa, jonka keskuksena Gabrielle oli. Parvi hilpeitä lapsia kasvoi
heidän ympärilleen. Ensiksi syntynyt Louis oli sokean kummi-isänsä
Ambrose de Marsacin ylpeys ja aarre. Ami taasen, ijässään seuraava,
omisti kaiken rakkautensa, mitä hän voi säästää kotoa, sen ahkeralle
vieraalle, arvokkaalle, oppineelle ja lempeälle tohtori Theodore
Bezalle. Kolme pientä sisarta, jotka täydensivät kotipiirin, olivat
Claudine, Arletta ja -- Gabriellen erikoisesta pyynnöstä niin nimitetty
-- Yolande. Kaikki alkoivat varhain perityn ylevien aatteiden ja jalon
elämän uran; ja kaikki pysyivät sillä moitteettomasti ja jättivät sen
himmentymättömänä ja kirkkaana niille, jotka tulisivat jälkeenpäin.