Kantaen vuosien taakkaa.
"Hän tekee omaa työtänsä, minä omaani."
Tennyson.
Ei kukaan olisi tahtonut kutsua Ami Berthelieriä miksikään erittäin
onnelliseksi mieheksi. Kumminkin oli hän kuolemassaan onnellisempi
kuin moni suurista ja kuuluisista henkilöistä maan päällä. Semmoiset
eivät aina jätä jälkeensä surevia, joista maailma ei koskaan enää
tunnu samanlaiselta kuin ennen. Claudinelle ja Margaretalle oli vanha
hugenotti kaikessa ollut todellinen keskus; ja vaikkakaan hän ei
Gabriellelle juuri voinut olla samaa, ei hän kumminkaan tälle ollut
siltä vähemmän, vaan enemmänkin, vielä kiihkeämmästi rakastettu. Heille
oli jonkinlaisena kehoituksena, että koko Geneve otti osaa heidän
suruunsa ja osotti kaikkea kunnioitusta ja mieltymystään kansalaiselle,
jota se niin myöhään oli oppinut kunnioittamaan ja rakastamaan.
Niin suuri oli joukko, joka seurasi häntä viimeiseen lepopaikkaansa
Plain-palaisissa, että Margareta vakuutti jotta itse isä Calvinkaan
tuskin olisi voinut saada hienompaa hautausta.
"Jospa ne olisivat olleet _hänen_ hautajaisensa", nyyhki Claudine
raukka, "kuinka paljo parempi se olisi ollut _meille_!"
"Ai, neitini, muttei suinkaan Genevelle, ei kirkolle eikä maailmalle,
kuten rakas herramme itse olisi ollut ensimäinen sanomaan."
Useiden lohdutusvierailuiden joukossa, joita he saivat vastaanottaa,
kunnioitti heitä myöskin itse Geneven kruunaamaton kuningaskin
käynnillään. Hän toi Gabriellelle oikein oleellisen lohdutuksen Louis
de Marsacin vankilassa kirjoittaman lyhyen kirjeen muodossa, jonka hän
pisti Gabriellen käteen sanoen: "Luulen, että teillä on oikeus lukea
se."
Ensi sanat luettuaan kävi väristys Gabriellen ruumiin läpi. "En voisi
kertoa teille, herra ja veli --" luki Gabrielle ja katsahti ylös
noihin voimakkaisiin, syväuurteisiin kasvoihin, jotka myötätuntoisina
kumartuivat hänen ylitsensä. Louis kutsui siis _häntä_ "veljeksi!"
Ei ollut enää leveää virtaa heidän välillään, ei ollut enää poikaa
ja isää, ei enää nuorta, tuntematonta oppilasta ja suurta kuuluisaa
mestaria! Niin -- juuri nyt -- Gabriellen lukiessa, oli nuori
päässyt vanhan edelle ja oli vanhempi kuin hän iankaikkisuudessa.
Hetken jälkeen hän jatkoi lukemistaan. Sanat olivat seuraavat: "En
voi kertoa teille, herra ja veli, sitä suurta lohdutusta, jota olen
saanut kirjeistänne veljelleni Denis Peloquinille, joka keksi keinon
toimittaakseen ne eräälle veljistämme, joka oli maanalaisessa kopissa
minun yläpuolellani ja luki niitä minulle, koska en voinut nähdä mitään
vankilassani. Minä rukoilen siis teitä alinomaan jatkamaan avustustanne
samanlaisella lohdutuksella, joka liikuttaa meidät itkemään ja
rukoilemaan."
"He eivät itke nyt enää", sanoi Calvin, "ja jos he yhä rukoilevat,
ovat he kuin ne alttarin alla olevat sielut, joista luemme
Ilmestyskirjassa." Hän lausui vielä paljo muuta, mikä kuten useat
toisetkin asiat noina päivinä sivuuttivat jälkeä jättämättä Gabriellen
huomion. Mutta hänen ajatuksensa palasivat, kun Calvin mainitsi Lyonin
tapahtumaa hänelle itselleenkin 'kaikkien musertavimmaksi suruksi'.
Kumminkin hän lisäsi: "En nyt tahtoisi olla vapaa tästä kaikesta
surusta sillä hinnalla, etten koskaan olisi tullut tuntemaan Louis
de Marsacia. Päivieni loppuun saakka on hänen muistonsa oleva aina
pyhitettynä mielessäni ja olen vakuutettu, että se on myöskin suloinen
ja lohdullinen muisto." Sitten hän puhui vereksemmästä surusta kiittäen
Jumalaa siitä, että Gabriellen kasvatusisä oli saanut olla heidän
luonaan siksi, kunnes oli voinut julistaa itsensä kaikkien kuullen
jäseneksi Kristuksen ruumiissa. "Ei voi olla epäilystäkään" hän
sanoi, "että Kristus kerran yhdistää sekä heidät että meidät samaksi
erottamattomaksi seuraksi, verrattomassa osallisuudessa Hänen omasta
kunniastaan."
Sitten lisäten ystävällisellä, milteipä hellällä ilmeellä: "Jumala
siunatkoon sinua, lapseni!" tuo suuri mies lähti pois, jättäen
Gabriellen mieleen iloisen kummastelun, että Calvin ja Louis nyt olivat
"veljiä", että Lousin kohtalo oli Calvinillekin musertava suru, ja että
vielä tämä suru oli semmoinen asia, ettei Calvin sitä mistään hinnasta
tahtonut unhottaa. Nähtävästi Calvinkin ymmärsi "julkisen salaisuuden",
tuon niin kummallisen, mutta rakastaville ja sureville kumminkin niin
kalliin salaisuuden, että nimittäin syvimmät surumme ovat samalla
kertaa meidän kalleimmat aarteemme. [Tämä ajatus tulee voimakkaasti
esiin eräissä Calvinin kirjeissä, joista ylhäällä mainitut sanat ovat
poimitut.]
Oli hyvä, että Gabrielle sai niin voimallista lohdutusta, sillä ajan
vieriessä hän sellaista tarvitsi. "Enkelit", jotka ensin olivat
tuoneet hänelle lohduttavia tietoja, "palasivat hänen luotaan takaisin
taivaaseen". Tai tosiasiallisemmin sanoaksemme, ensimältä hän seurasi
rakastettujaan itsekin taivaaseen ja ovi, jonka kautta he olivat
käyneet sisään, näytti yhä vieläkin olevan raollaan. Mutta jälestäpäin
"ovi suljettiin" ja hänet jätettiin toiselle puolen -- yksinään.
Kumminkaan ei aivan yksinään. Rakastavien sydämien harvoin tarvitsee
olla yksinään maailmassa, jossa niin paljo rakkautta tarvitaan. Hänelle
tapahtui kuten monille muille naisille. Hän näki "rakkaimpansa lähtevän
pois ilman häntä", mutta samalla nämä jättivät jälkeensä toisia
hyvinkin kalliita ja uskollisella, kotoisella rakkaudella lemmittyjä,
mutta vähemmän -- paljoakin vähemmän -- lemmittyjä kuin poismenneet.
Kaikki me tiedämme milloin aurinko on laskeutunut, vaikka kuu voi olla
täysimmällään ja monet tähdet tuikkivat.
Tästä lähin Gabrielle Berthelier oli kahden hennon ja riutuvan
elämän uskollinen, hellä hoitaja. Claudine oli aivan maahan murtunut
kadotettuaan veljensä, ja Margaretan voimakkaampi sielu kärsi vieläkin
syvemmästi. Uusi hirveä lisäkoettelemus hänen luonteiselleen ihmiselle
jätti jälkeensä heikkoutta ja avuttomuutta. Katkennut jäsen parantui
jälleen, mutta hän ei koskaan enää kyennyt liikkumaan muuten kuin
hitaasti ja varovasti huoneessa. Muutamien yritysten jälkeen, jotka
loppuivat kurjasti hänelle itselleen ja vastukseksi kaikille muille,
hän tuli viimein vakuutetuksi, ettei hänelle enää sopinut vakinainen
työ, että hänen tästä lähtien täytyi istua lieden ääressä ja kehrätä.
Totta kyllä hän kuontaloaan käännellessään autti Gabriellea monilla
hyvillä neuvoilla, joita vailla nuori tyttö useinkin mielellään olisi
tahtonut olla.
Noina synkkinä päivinä de Caulaincourtien ystävyys oli suuri lohdutus
Gabriellelle. Mutta aikaa myöten vanhempi näistä uudelleen lähti
noille evankelistamatkoilleen Savoijaan, jotka hänelle olivat niin
vähällä olleet maksaa hänen henkensä. Poika taasen ryhtyi toimeensa,
johon hän oli lupautunut, tullen Calvinin lähettilääksi vainottuihin
protestanttisiin kirkkoihin Ranskassa, Belgiassa ja Italiassa.
Gabriellella oli toinenkin ystävä, joka kerran Geneveen kotiutuneena ei
enää koskaan jättänyt sitä. Oli luonnollista, että Louis de Marsacin
serkku tulisi hänen osanottonsa esineeksi, jollei muun niin senkin
vuoksi, että tällä oli niin paljo kerrottavaa noista viime päivistä
Lyonissa. Ja kun tähän osanottoon yhtyi sääli sokeata nuorukaisparkaa
kohtaan, ei ollut ihmeteltävää, että heidän välillään syntyi voimakas
side.
On totta, että Gabriellella oli vaan vähä aikaa ystävyydestä
nauttimiseen. Mutta hän ei olisi ollut Geneven lapsi -- joka hän oli
-- jollei hän olisi hankkinut aikaa, vaikkakin nousemalla varhain
ja menemällä myöhään levolle, ottaakseen osaa niihin monilukuisiin
uskonnollisiin hartausmenoihin, jotka olivat uuden Geneven elämän
todellinen ydin. Oli samalla kertaa huvi ja laupeudentyö saattaa herra
Ambrosea niihin, vieläkin enemmän koska muuten välttämätön Grillet
ei koskaan saanut saarnoja makunsa mukaisiksi. Kuten hän sanoi, ei
hän ollut turhantarkka vanhan uskonnon noudattamisessa. Mikä oli
kyllin hyvää herra Ambroselle, se oli kyllin hyvää hänellekin. Eikä
hän epäillytkään, etteikö hän voisi saavuttaa pelastustaan erittäin
hyvin isä Calvininkin opetuksen mukaan. Hän ei kumminkaan nähnyt syytä
semmoiseen hälinään ja ahkerampaan osanottoon rukouksiin ja saarnoihin,
kuin mitä tapana pidettiin entisissä messuissa ja synnintunnustuksissa.
Mutta toiselta puolen oli hän hyvinkin halukas maksamaan takaisin
neidin ystävyyden hänen herraansa kohtaan tekemällä vähän palveluksia
hänelle, erittäinkin kantamalla hänen tavaroitaan torilta. Tämän
Gabrielle kumminkin pian kielsi, koska hän alkoi löytää koristaan
näissä tilaisuuksissa harvinaisia kukkia ja kalliita hedelmiä, joita
hän itse ei ollut ostanut. Mutta Grilletin palvelusten kieltäminen ei
pysäyttänyt näiden lahjain tuloa. Hän toi ne vaan sitä julkisemmasti
kotiin Rue Cornavinille herra Ambrose de Marsacin kunnioittavimpien
tervehdysten kera. Nämä ylellisyydet Gabrielle jakoi köyhien ja
sairasten kesken, joiden luo hän oli tervetullut vieras, milloin hän
vaan voi säästää ahdistavilta kotitoimilta jonkun tunnin.
Hänen osanottonsa kaupungin elämään oli niin vähäinen, että hän tuskin
huomasi sitä tosiasiaa, että Geneve tällä välin oli saavuttanut
kunniansa todellisen ilmakehän. Libertinien lopullisen kukistamisen
jälkeen oli rauha palannut. Teokratia, jolla oli Calvin ensimäisenä
ministerinään ja näkymättömän Itsevaltiaan tahdon välittäjänä, oli
saanut lopullisen voittonsa. Tuskin oli kuultu yhdenkään kielen
nousevan sitä vastaan. Täst'edes oli jokainen kansalainen velvoitettu
elämään kuin Jumalan omien kasvojen edessä. Siveellisen suoruuden ja
historiassa miltei ainokaisen hurskauden seurassa tuli hämmästyttävä
kehitys henkiseen toimeliaisuuteen. Kaksikymmentä neljä paininkonetta
lähetti Calvinin ja muiden uskonpuhdistajaan teoksia yhtämittaisena
virtana kaikkiin Europan maihin. Vastalahjaksi jokainen katoolinen
maa lähetti Geneveen uskonsa takia maanpakoon lähteneet karkulaiset.
Protestanttiset seurakunnat taasen, jotka sitä eivät tarvinneet
pakopaikkanaan, ylistivät sitä etevänä uskollisena kouluna. Sinne
ne lähettivät poikansa saamaan erinomaista maallikkokasvatusta ja
etevätä jumaluusopillista opetusta, joka, vaikka olikin ankaraa ja
ahdasmielistä, kumminkin oli niin syvällistä ja ylevää kuin aikakauden
ajatustavan mukaan vaan voi saavuttaa.
Kun Norbert de Caulaincourt sattui olemaan Genevessä, mikä ei
tapahtunut usein eikä ollut pitkäaikaista, oli hän vanhempana
hyvinkin iloinen saadessaan käydä koulussa, jota hän oli halveksinut
poikavuosinaan. Mutta onhan olemassa suuri ero sen välillä, mitä meidän
on pakko tehdä, ja sen mitä haluamme tehdä. Ennen kaikkea vaikutti
häneen se seikka, että nerokas ja valistunut tohtori Theodor Beza nyt
oli akatemian rehtorina, ja hänen luennoissaan oli paljon semmoista,
mikä kokosi hänen ympärilleen kyvykästä ja opinhaluista nuorisoa.
Norbert varttui aivan äkkiä pojasta mieheksi. Seitsemänteentoista
ikävuoteen saakka oli hänen ruumiillinenkin kehityksensä ollut hidasta.
Hänen poikamainen rajuutensa ja pelottomuutensa taasen olivat hänen
isälleen huolena ja hänen pastoreilleen ja opettajilleen kiusana. Mutta
muutamien lyhyiden kuukausien lukuisat tapaukset -- siitä varhaisesta
kevätpäivästä alkaen, jolloin hän oli kuullut isänsä vangitsemisesta,
siihen elokuun aamuun saakka, jolloin hän seisoi Lyonin torilla ja näki
Louis de Marsacin kuolevan -- kehittivät hänet äkkiä miehuuteen. Pojan
levottomuus oli vaihtunut miehen yritteliäisyyteen, pojan hillitön
seikkailuhimo miehen päättäväksi uskallukseksi. Henki ja ruumis pitivät
toisiaan tasapainossa. Ennenkun hänen ympäristönsä tiesikään tai hän
itsekään huomasi muutosta, oli hänestä tullut varteva nuorukainen,
ensimmäinen orastava parta ylähuulellaan, joka kuljetti kirkkokuntain
kesken isä Calvinin lähetyksiä. Mutta oli muuan asia, jonka suhteen hän
ei ollenkaan muuttunut pojasta mieskuntoiseksi vartuttuaan.
Kotona s.o. Genevessä ollessaan hän enimmäkseen sangen vähän näki
Gabriellea. Joskus hän aivan vältteli tätä, koska ei tuntenut itseänsä
kylliksi lujaksi katsoakseen Gabriellea kasvoihin ja koskettaakseen
hänen kättään, samalla tuntien kaiken aikaa, että neito yhä kuului
hänen kuolleelle ystävälleen. Norbert sanoi itselleen joskus, että hän
kernaasti näki asioiden pysyvän sillä kannalla, mutta se ei pitkälle
auttanut häntä. Yhä uudelleen häntä vavahutti toivottoman ikävöimisen
ja kiduttavan odotuksen tuska.
"En suinkaan tahtoisi tehdä vääryyttä Louisille hänen taivaassaan",
hän sanoi, "yhtä vähän kuin sitä olisin tahtonut tehdä hänelle maan
päällä. Mutta kumminkin minun on parempi pysyä poissa siksi, kunnes
voin ajatella ja toimia viisaan miehen tavoin eikä kuin hullu."
Aikaa myöten hän kumminkin kiitollisuuden ja ystävyyden siteiden
pakoittamana mursi päätöksensä. Vielä kerran oli kevät Genevessä,
viides tuosta hyvin muistettavasta vanhemman de Caulaincourtin
vankeuskesästä. Norbert oli juuri palannut vuoristojen yli hyvin
vaaralliselta matkalta Italiasta. Hän ilmoittautui kotia saapuneeksi
Calvinille. Sitten käytyään tervehtimässä Antoine Calvinia ja
huomattuaan isänsä olevan poissa hän meni katsomaan sisar Claudinea ja
Gabrielle Berthelieriä.
Ensimäinen seikka, minkä hän kuuli astuessaan sisään, oli luutun
ääni. Sisar Claudine istui heidän tavallisessa arkihuoneessaan
neuloen uutterasti koruompelustaan, Margareta kehräsi ja Gabrielle
teki mekkoa köyhälle lapselle. Sillä aikaa Ambrose de Marsac esitti
suloista soittoaan uudella täyteläisäänisemmällä ja miellyttävämmällä
soittimellaan, jonka tähden oli hyljännyt mandolininsa.
Norbert tervehti heitä kaikkia. Hän sai vastaanottaa samanlaisen,
vieläpä lämpöisemmänkin tervehdyksen. Joku selittämätön seikka,
kenties Ambrosen läsnäolo, oli antanut hänelle jonkunlaisen kylmyyden.
He puhuivat ensin hänen lähetysmatkastaan Italiaan ja evankeliumin
levenemisestä siellä. Mutta kulutettuaan jonkun aikaa tällä tavalla
Norbert kokosi rohkeutensa kysyäkseen Gabriellelta, tahtoiko tämä
lähteä ulos ihailemaan ilmaa tänä kauniina iltana. Norbertilla olisi
ollut jotakin sanottavaa hänelle.
Gabrielle myöntyi vallan mielellään. Olihan Norbert kirkon
ansiokas lähettiläs. Mitä hänellä oli sanomista, koski epäilemättä
niitä piirejä, tai jonkun sen tunnustajan kohtaloa. Itsekkäillä
harrastuksilla ei voinut olla osaa tässä. Toden teossa ei ollutkaan.
"Minne tahtoisitte mieluummin mennä?" kysyi Norbert, kun he astuivat
ulos.
Gabrielle vastasi oitis: "Uudelle kollegiolle. Olen kuullut, että se on
miltei valmistunut jo ja tahtoisin nähdä sen."
"Niin minäkin."
Kun he kulkivat tuttuja katuja Rue Verdainelle päin, aloitti hän:
"Gabrielle, minä olen umpisokkelossa, josta ei kukaan muu kuin te voi
auttaa minua. Tahtoisitteko tehdä sen?"
Suurimmalla yksinkertaisuudella ja aivan huomaamattaan, mikä teki
hänen vastineensa jyrkäksi vastakohdaksi Norbertin mielialalle, sanoi
Gabrielle:
"Rakas Norbert, minä teen mitä vaan voin puolestanne, kuten minun
tuleekin."
"Muistatte kai, miten jalomielisesti nuori Lormayeurin kreivi menetteli
minun suhteeni, kun olin hänen vallassaan, enkä nähnyt muuta kuin
kuoleman silmäini edessä?"
"Niin, ja vaaraan antautuminen oli minun takiani. Norbert -- minähän
olisin kiittämätön, jos sen unhottaisin."
"Ei, Gabrielle, teidän pitäisi unhoittaa kaikki, paitsi ei nuorta
kreiviä ja hänen lempeyttään. Nyt hän on todellakin Lormayeurin kreivi,
sillä hänen isänsä kuoli vuosi sitten. Mutta hän on yhä ruhtinaansa
asioissa, joka on lähettänyt hänet jollekin asialle Turiniin. Siellä
minä hämmästyksekseni satuin tapaamaan hänet. Hän tunsi minut. Jokaisen
toisen suhteen olisin tuntenut itseni levottomaksi, mutta hänestä
tiesin hyvin, että voin häneen luottaa enkä tarvitseisi peljätä
petosta. Me puhelimme pitkään keskenämme. Hän uskoi minulle suuren
huolensa, jossa hän oli rakastettunsa tähden. Hän aikoi kihlautua niin
pian kuin ruhtinas sallisi hänen mennä kotiin ja hoitaa omia asioitaan.
Neito oleskeli enimmäkseen erään vanhan sukulaisen, herra de Maynen
luona levottomalla alueella, joka kuului Mont Blanc-vuoristoon. Mutta
vanhuksen kuoltua hän ei voinut sinne jäädä, vaan hänen oli pakko ottaa
turvansa toisen sukulaisen herra Claude de Senanclairin luona."
"Herra de Senanclair! Mutta hänhän asuu lähellä meitä ja on sitäpaitsi
harras protestantti, ollen isä Calvinin hyvä ystävä."
"Niin on laita. Siitäpä syystä haluankin teidän apuanne. Hänen mukanaan
tuli vanha, neitoon kiintynyt kamaripalvelija, teidän Margaretanne
kaltainen. Mutta tämä joko matkan vaivojen heikontamana tai jostakin
muusta syystä tuli sairaaksi heti heidän perille tultuaan. Hän on
äskettäin kuollut. Nyt tämä nuori nainen on yksinään vieraiden ihmisten
joukossa. Hän on kirjoittanut kreiville hyvin surullisen kirjeen,
ilmoittaen että hän on kuihtuva ja kuoleva pois ja muita samanlaisia
surullisia asioita, joita oletan naisten sanovan kun he ovat
murheissaan."
"Mutta herra de Senanclair on hyvä mies. Varmaan hän on oleva
ystävällinen neidille."
"Niin ystävällinen kuin hän vaan ymmärtää, ollessaan vaan mies",
sanoi Norbert hienosti hymyillen. "Mutta neiti tarvitsee naista, ei
palvelusnaista, joita siellä on kyllin, vaan jotakuta joka ymmärtää,
tuntee nuoren naisen sydämen ja voi puhella hänen kanssaan ja lohduttaa
häntä."
"Norbert, mitä oikeastaan haluatte minun tekemään?"
"Minä tahdon teitä lähtemään hänen luokseen, puhumaan hänen sydämelleen
ja olemaan hänelle aivan sisarena."
Gabriellen huulilla oli sana: "Luulenpa teidän pyytävän sangen paljon";
mutta hän lausui vaan: "Ja miksi pitäisi minun tehdä tämä työ, Norbert?"
Norbert epäili. Häntä ei miellyttänyt sanoa: "Koska minä olen hänelle,
joka rakastaa tuota neitiä, kiitollisuudenvelassa hengestäni." Se olisi
voinut näyttää vaatimukselta hänen itsensä vuoksi. Viimein hän sanoi:
"Sen vuoksi että kreivi Viktor menetteli niin hyvin meitä kohtaan."
"Mutta olisiko herra de Senanclair halukas vastaanottamaan minut
taloonsa?"
"Erittäin mielellään. Minä kävin siellä eilen, ennen kaupunkiin
tuloani. Minä näin hänet ja myöskin neidin. Todella hän on
hämmennyksissä vieraansa tähden, eikä tiedä miten asia olisi
järjestettävä neidin mukavuudeksi, huomattuaan ettei hänen taloudessaan
ole naista. Hän pyysi minun ilmoittamaan kaupungissa, että ken
herrasnainen tahansa olisi hyvin tervetullut Senanclairiin."
Gabrielle ajatteli ripeästi. Hän olisi iloinen, hyvin iloinen
voidessaan tehdä tämän Norbertin puolesta. Hänen sydämensä syvyydessä
eli tunne -- tosin yhä vielä tiedottomana -- ettei hän ollut
osottautunut kylliksi kiitolliseksi kaikesta mitä tämä oli tehnyt hänen
puolestaan. Vielä enemmän olisi Gabrielle Norbertin ollessa poissa
Genevestä aivan varmaan lyönyt laimin hänet.
"Jos se miellyttäisi teitä, Norbert", hän sanoi.
"Se miellyttää minua hyvinkin paljo", vastasi nuorukainen
avomielisesti. "Kumminkaan ette saa tehdä sitä, jos se tuottaa teille
häiriötä. Kukaties, vaikkette tosiaankaan voisi jättääkään tätiänne ja
Margaretaa."
"Se asia voidaan kyllä järjestää. Benoîte on jo hyvin hyödyllinen nyt.
Minulla on sitäpaitsi eräs ystävä, joka voi tulla avuksi vähäksi aikaa.
Sitäpaitsi asuvathan Calvinit aivan naapureina. He halusta tekevät
kaikki mitä voivat."
"Ambrose de Marsac myöskin näyttää olevan hyvin huomaavainen", sanoi
Norbert, äänessään hieno, tuskin tuntuva tyytymättömyyden väre. Hän
olisi tullut lohdutetuksi, jos olisi tällä lauseellaan arvannut
antavansa Gabriellelle pätevän syyn lyhyen ajan poissaoloon kaupungista.
"Nyt kun te olette tulleet kotiin, Norbert", neito vastasi kiireisesti,
"voisitte kenties löytää hänelle jotakin tointa, jossa hän huolimatta
sokeudestaan voisi palvella Jumalaa ja ihmisiä. Tätä nykyä ei hänellä
ole mitään muuta tekemistä kuin käydä saarnoja kuulemassa tai
tapaamassa ystäviään ja soittaa luuttuaan, joka voi olla joskus, kun
sattuu olemaan kiire -- -- Mutta ennen kaikkea on tämä surullista
elämää. Me, joilla on näkemisen lahja, emme saa olla vastahakoisia
helliessämme ja hoivatessamme häntä."
"Se on totta", ajatteli Norbert, "mutta hän näyttää tarvitsevan aika
paljo lohdutusta, eritoten Gabriellelta." Sitten hän sanoi ääneensä:
"Siis, Gabrielle, minä voin toivoa, että menette Senanclairiin?
Kaikesta sydämestäni kiitän teitä. Minä olin pakoitettu palvelemaan
kreivi Viktoria kaikin tavoin, miten vaan voin. Nyt hän saa tietää,
etten ole kiittämätöin. Mutta johan me olemme koulun luona. Ah, sehän
on aivan valmis! Jaloa työtä! Jumala siunatkoon sitä ja Geneveämme!"
He seisahtuivat katselemaan suurella ihmetyksellä uutta rakennusta,
joka heidän silmissään oli viehättävä ja komea, vaikkakin kukaties
meistä olisi näyttänyt jokapäiväiseltä ja synkältä. Paikka ympärillä
suurine puineen oli äänetön ja autio, lukuunottamatta erästä yksinäistä
olentoa, joka myöskin seisoi liikkumattomana aivan kuin ajatuksiinsa
vaipuneena. Olennosta ei voinut erehtyä. Norbert ja Gabrielle lähenivät
kunnioittavasti ja tervehtivät herra Jean Calvinia.
Hän näytti vanhalta ja riutuneelta. Hänen mustat hiuksensa ja partansa
olivat harmenneet nopeasti ja hän nojasi raskaasti sauvaansa. Hän
kumminkin tuskin oli nähnyt enempää kuin viisikymmentä vuotta. Mutta
miten paljo henkistä ja ruumiillista työtä, miten paljo murheita ja
kärsimyksiä olikaan hänelle noina viitenäkymmenenä vuotena kokoutunut!
Jos ajaksi luetaan vaan sielun elämisen aika, olisi hän hyvin voinut
laskea vuosisatoja.
Hän vastasi tervehdykseen siunaussanalla. Sen jälkeen hän loi heihin
hyvin tutkivan katseen terävistä, läpitunkevista, mustista silmistään.
"Minä olisin mieluummin nähnyt hänen kävelevän Ambrose de Marsacin
kanssa", ajatteli hän. "Kirkon nuori lähettiläs ei saisi sekoittaa
itseään tämän elämän asioihin."
Jean Calvin oli liiaksi kiintynyt kaikkiin kirkkojen hoitoa koskeviin
asioihin, voidakseen tuntea persoonallista mieltymystä jokaisen
geneveläisen elämänkohtaloon. Ei ollut juuri ajan hengen mukaista,
että nuori ja kaunis neito eläisi niin kauan naimatonna ilman parempia
suojelijoita kuin nuo kaksi vanhaa naista. Ja paikalla oli saatavissa
hyvä mies, totinen ja vakava reformeratun uskonnon professori, joka
halusi mielellään ottaa sen toimen osakseen. Totta kyllä, oli olemassa
eräs hankaluus: hyvin ikävä ruumiillinen raihnaisuus. Mutta toiselta
puolen oli Gabrielle tunnettu innokkaaksi hyvien töiden harrastajaksi,
ja tässä oli hänellä hyvä tilaisuus valmiina tarjona.
Viittauksia häntä odottavan naimattoman säädyn hyödyttömyydestä oli
tullut toisilta tahoilta Gabriellen itsensäkin korville. Eikä hän
myöskään voinut väärin ymmärtää, vaikkakin koetti ankarasti tutkia,
Ambrose de Marsacin ääntä ja käytöstä. Nämä asiat tekivät hänet sitä
halukkaammaksi myöntymään Norbert de Caulaincourtin pyyntöön ja
lähtemään Senanclairiin.