Synkkiä pilviä.
Sillä välin kuluivat päivät Genevessä eräitten mielestä hyvinkin
hitaasti. Ei kukaan käsittänyt täydellisemmästi kuin Berthelier Lyonin
vankien vaaraa. Mutta sen vaikutukset häneen olivat päinvastaiset
kuin mitä olisi voinut odottaa. Hän puheli hyvin vähän, Gabriellen
kanssa tuskin ollenkaan, mutta hänen käytöstapansa Gabriellea kohtaan,
joka aina oli ollut lempeä, sisälsi nyt yhä suurempaa hellyyttä. Mikä
kummempaa oli, näytti hänen terveytensä siitä hetkestä asti kuin hän
kuuli asiasta todella alkavan parata. Hän söi ruokansa säännöllisesti
vaikkei juuri erityisellä ruokahalulla; ja joka päivä oli hän vähä
enemmän liikkeessä. De Caulaincourtin käsivarren avustamana hän
voi jo kävellä kadun mitan tai kaksikin, vaikka olikin jälestäpäin
hyvin väsynyt. Noina päivinä hän oli aina väsynyt ja halu lepoon oli
voimakas. "Mutta ei vielä", hän tapasi sanoa itsekseen, "ei vielä,
koska Gabrielle tarvitsee minua."
Kumminkin hän kuten jokainen muukin voi nyt tehdä Gabriellen puolesta
vaan hyvin vähän. Suurella surulla on ikävä yksinäisyytensä, kuten
kuolemallakin, jonka varjo se on. Hyvää tarkoittavat, lohduttavat sanat
menivät yksinkertaisesti hänen ohitsensa tekemättä mitään vaikutusta.
Useita semmoisia sanoja kyllä lausuttiin, sillä tämä aika ei ollut
hienotunteisen pidättyväisyyden aikakausi, ja niin likeisesti yhteen
liittyneessä yhteiskunnassa kuin Geneve oli, tiedettiin julkisena
salaisuutena, että nuori lähetysoppilas Louis de Marsac oli ollut
kihloissa Gabrielle Berthelierin kanssa, vaikkakin noudattamatta
konsistoriumin antamaa uutta lakia, joka määräsi häät pidettäväksi
kuuden viikon jälkeen kihlauksesta. Mutta Gabrielle kuuli kaikkea
samalla kohteliaalla välinpitämättömyydellä. Hänen tiedettiin
vihastuneen ainoastaan yhden kerran, ja silloin lempeään, kaikille
hyvääsuopaan tätiinsä.
"Minä ajattelen, rakkaani", sanoi Claudine hänelle eräänä päivänä,
"ettei meidän pitäisi vielä jättää kaikkea toivoa."
Gabrielle katsoi häneen suurilla, surullisilla silmillään, niinkuin
lempeä eläin, joka kärsii ilman toivoa, mutta myöskin ilman pelkoa tai
vihaa.
"Tiedättehän, lapseni, että jos he tahtovat luopua uskostaan, tulevat
he pelastetuksi maan päällä. Tie taivaaseen taasen on aina avoinna."
"Te ette tiedä, mitä sanotte!" tiuskasi tyttö. "Jo tuon sanan
lausuminenkin on loukkaus Jumalan siunaamia marttyyreja kohtaan!" Hän
lähti huoneesta suuttumuksesta kalpeana, täynnä murtuneen sydämen
kiukkua.
Kaiken tämän ajan oli maa kuin raudasta ja taivaat kuin kuparista
Gabrielle Berthelierille. Tähän asti oli hänen nuoressa elämässään
ollut ainoastaan yksi synkkä hetki, se hetki jolloin hän oli
odottanut hirveätä eroa kaikesta mitä hän rakasti ja hyljättyä osaa
muukalaisten ja vihamiesten seassa. Hän oli silloin käyttäytynyt perin
urhoollisesti. Pahimmassa tapauksessa voi hän kuolla! Mitä on kuolema
sille, joka tuntee itsensä "kaikkivaltiaan Herran tyttäreksi", jotta
hänen tarvitseisi pelätä sitä? Kuoleman ja kärsimisen itsensä tähden
hän olisi voinut kestää. Vasta kun oli kysymys vielä rakkaammasta
elämästä, murtui hänen sydämensä, "eikä hänessä enää ollut sielua".
Louishan oli hänelle kaikki kaikessa, hänen todellinen sielunsa. Noina
ikävinä päivinä, jolloin hän oli kuullut uutiset vangitsemisesta, oli
hänen ruumiinsa Genevessä, mutta todellisessa elämässään hän asui
Lyonin vankilassa. Kaikki väsymyksen, nälän ja tuskan vaiheet, kaikki
tulikuoleman kauhut kulkivat hänen vapisevan sielunsa lävitse, ei
vaan yhden kerran, vaan satoja kertoja. Hän kantoi kärsimystä toisen
puolesta ja hän kärsi sen yksinään. Hän ei koskaan uneksinut, että
kärsimyksen katkerat vedet, jotka kulkivat hänen päänsä yli tunti
tunnilta, olivat sitä laatua, joista lupauksen pyhät sanat lausuvat:
"Kun sinä olet kulkenut vesien lävitse, olen Minä oleva kanssasi".
Tämä lupaus koski Louista. Hänen puolestaan Gabrielle aneli sitä
tuskallisella vakavuudella, taistellen kiivaasti Herran kanssa yön
unettomina vartioina. Mutta Louisinkaan puolesta hän ei voinut tuntea
rukoustaan kuulluksi. Synkkä pilvi ympäröi häntä, eikä siinä ollut
halkeamaa, jonka läpi valo voisi tunkeutua. "Miksi Jumala salli
tämän tapahtua?" huusi hän aina sydämessään. Sellaisen kasvatuksen
hän kuin oli saanut -- ahdasmielisen, ankaran ja ennen kaikkea
_todellisen_ -- ja ollen ehdottomasti, nurisematta kuuliainen Jumalan
tahdolle, oli hänellä ainoastaan yksi aihe, jonka syyksi hän voi
lukea sellaiset kysymykset. Hänellä ei ollut tuota vanhan profeetan
juhlallista lohdutusta: "Kumminkin salli minun puhutella Sinua
tuomioittesi tähden!" Gabriellella oli ainoastaan tämä elämän opetus --
suuremmoinen, vaan ah, miten ankara: "Herra se on; tehköön Hän, miten
Hän hyväksi näkee!"
Gabrielle sanoi: "Hänen tahtonsa tapahtukoon!" mutta ei sanonut:
"Tapahtukoon Sinun tahtosi." Kaiken muun tuskan ohessa hän oli hyvin
tietoinen tästäkin tosiasiasta. Tämä tieto lepäsi hänen sydämellään
raskaana, kylmänä ja liikkumattomana kuin kivi. Vaikkakaan Jumala ei
tämän tähden lakannut siunaamasta Gabriellea, kadotti Gabrielle siitä
syystä kumminkin tietoisuutensa siitä että Jumala siunasi häntä.
Gabrielle kadotti tuon sanomattoman lohdutuksen: tunnon Hänen kätensä
kosketuksesta kaiken ollessa pimeätä.
"Hän on kuin kuollut, joka kävelee ympäriinsä", sanoivat Claudine ja
Margareta toisilleen. Mahdollisesti hän olisikin todella kuollut,
jollei toki hiukan apua olisi tullut hänen osakseen, kuten ikävyyksistä
pelastava apu niin usein tulee meille uuden onnettomuuden muodossa.
Eräänä aamuna hän istui kuontalonsa ääressä kuten tavallisesti
koneellisesti työskennellen, siitä kuitenkin oli se viihdytys, että
hänen ajatuksensa saivat kulkea vapaina Louis de Marsacin seurassa
vankilassa. Berthelier istui huoneessaan näennäisesti lukien, mutta
todellisuudessa ottaen osaa hänen surullisiin ajatuksiinsa. Claudine
piti huolta jostakin talousasiasta ja Margareta oli mennyt torille.
Katuovella kuului askeleita ja ääniä. Sitten kuului Claudine
huudahtavan, saattaen siinä tuokiossa Gabriellen alas portaille, sillä
välin kun Berthelier häntä hitaasti seurasi.
Se oli Margareta, jota kannettiin takaisin kotiin paareilla, hänen
voihkaessa tuskasta. Vanha vaimo, vaikkakin hyvin ketterä vuosiinsa
nähden, oli ollut jonkun aikaa käymäisillään kykenemättömäksi näihin
torimatkoihin; kumminkaan hän ei tahtonut millään ehdolla luovuttaa
niitä Claudinelle tai Gabriellelle, eipä edes molemmillekaan yhteisesti.
"Neiti pyörtyisi, jos hän näkisi kanalta niskat väännettävän
nurin", hän sanoi. "Gabrielle taasen antaisi noille varastaville
'harmaajaloille' jokaisen siunatun demierin, mitä heidän päähänsä vain
pistäisi vaatia. Onpa siunaus, että isä Calvin on pannut kätensä väliin
eikä salli heidän myydä torilla vanhoja kasviksia tai pilaantuneita
hedelmiä, muutoin jokainen hölmö noutaisi kotiinsa sellaisia."
Siten tuli hän kulkemaan torilla liian usein. Palatessaan tänään
raskas korinsa käsivarrellaan hän kompastui ja lankesi. Myyjättärien
oli nostettava hänet pystyyn, ja kun hän langetessaan oli taittanut
jalkansa, kannettiin hänet kotiin. Hän pyysi kantajiaan viemään hänet
oitis sairaalaan, mutta he eivät tahtoneet tehdä sitä ilman hänen
isäntänsä lupaa. Tämä hylkäsi ehdotuksen pahastuen ja pyysi kantajia
laskemaan vanhan palvelijan tämän omalle vuoteelle. Sitte lähetettiin
heti noutamaan ensimäistä haavalääkäriä. Gabriellen tuskallisesti
katsellessa tämä asetti vahingoittuneen jäsenen paikoilleen. Kumminkin
kului viikkoja, ennenkun hän jälleen olisi kykenevä laskemaan jalkansa
maahan. Ja hänen ikäänsä katsoen tuskin koskaan enää sitä voitiin
odottaa.
Tämä oli nyt ikävä asianlaita. Berthelier oli kaikissa maallisissa
asioissa yksinkertainen kuten lapsi. Claudine oli luostarielämästään
alkaen aivan avuton ja sitäpaitsi perin kivulloinen. Gabriellen tarmo
oli menehtynyt hänen surujensa painosta. Naapurit, erittäinkin lähinnä
olevat Calvinit, olivat ystävällisiä ja avuliaita ja tilapäinen
palvelija saatiin heidän uskollisen Jeannettensa tyttärentyttärestä.
Mutta tämä oli Gabriellea nuorempi, kylläkin hyvin hyväntahtoinen vaan
heikko älyltään. Erittäinkin hän oli alati valmis unhottamaan asioita.
Ken vaan on ollut perheessä, jonka ainoa käytännössä toimiva jäsen on
temmattu pois, hän varmaan ymmärtää Berthelierien säälittävän tilan.
Heidän vaikeuksiaan vielä lisäsi se seikka, että Margareta, joka itse
ollen kykenemätön työhön, sen sijaan antoi työtä jokaiselle. Hän
tarvitsi huolellista hoitoa, ja iloista on mainita, että hän saikin
sitä.
Hän ei ollut mikään kiltti potilas. Tuskiaan hän kärsi rohkeasti,
mutta avuttomuutensa häntä sapetti ja kiukutti. Hän ei ainoastaan
uskonut, etteivät muut kyenneet tekemään hänen toimiaan yhtä hyvin kuin
hänkin, joka kenties olikin totta, vaan hän ei myöskään voinut uskoa,
että he voivat tehdä sitä lainkaan, mikä taasen ei ollut totta. Hänen
kärsimättömyytensä ja katkerat sanansa, joilla hän usein puhutteli
Gabriellea ja vielä enemmän onnetonta pikku Bênoîtea, saivat Claudinen
sanomaan hänelle eräänä päivänä:
"Jos minä olisin niin varma kuin te näytätte olevan, että hyvä Jumala
on valinnut minut ennen maailman perustamista ikuiseen kunniaan, en
pitäisi arvolleni sopivana tuolla tapaa kiukustua, joskin aamukeitos
sattuu olemaan hiukan palanutta."
"Valittuko?" toisti Margareta. "Joka tapauksessa minä olin valittu
pitämään huolta, että herrani ruoka on soveliasta hänelle syötäväksi."
Kentiesi hänen jumaluusoppinsa oli parempi kuin hän itsekään huomasi.
Valinta kunniaan tarkoittaa myös valintaa velvollisuuksiin nähden.
Muuten sillä ei ole mitään merkitystä.
Huolimatta useista virheistä, joita Margareta huomasi ja moitti,
menetteli Gabrielle tässä tapauksessa oikein. Hän oppi kaksoiselämän
salaisuuden. Hän voi keittää Margaretan ohjeiden mukaan ja isänsä makua
myöten; hän voi pestä, laasta ja tomuuttaa tarpeeksi hyvin kätensä
ohjeen mukaan, mutta hänen sydämensä oli jossain muualla. Mutta kun
tällaisessa tapauksessa jonkun osan on aina heikonnuttava, lakkasi
sielun jännitys hänessä niin paljon, että hän jälleen kykeni elämään.
Työ ei ollut lääkettä hänen tuskilleen, mutta se oli lievikettä. Se ei
vähentänyt kovan iskun merkitystä, mutta se tylsytti hermot kärsimästä
siitä.
Eräänä päivänä Claudine ja Gabrielle menivät yhdessä torille. Sillä,
kuten Margareta julmalla tyytyväisyydellä mietti itsekseen, nyt
tarvittiin kaksi henkilöä huonosti toimittamaan samaa, jota hyvästi
tekemään ennen oli tarvittu vaan yksi. Kotia palatessaan he kohtasivat
pienen joukon ratsumiehiä, jotka olivat juuri saapuneet kaupunkiin Pont
de l'ivren kautta. Niitä oli pari kolme sweitsiläistä, jotka käyttivät
todellisilta Bernin porvareilta; heidän keskessään oli muuan nuori
herrasmies puettuna Ranskan tavan mukaan, jonka suitsia piteli hänen
vierellään ratsastava palvelija, ja joukossa oli myöskin -- Norbert.
Hän kumarsi ääneti kahdelle ystävälleen näyttäen Claudinen mielestä
yhdellä haavaa miehekkäältä, vakavalta ja surulliselta. Gabrielle ei
jaksanut laisinkaan ajatella; sumu nousi hänen silmiensä eteen, ja
ilman Claudinea hän olisi kaatunut.
Nopeasti ja ääneti he menivät kotiinsa. Kun he saapuivat lähemmä,
kuiskasi Claudine:
"Menemmekö seuraavalle ovelle?"
"Ei", vastasi Gabrielle, "hän kyllä saapuu luoksemme."
Kun he tulivat sisään, rupesi Gabrielle oitis kuumeentapaisella innolla
valmistamaan kasviksia, joita he olivat tuoneet mukanaan ruuanlaittoa
varten. Mutta Claudine pian huomasi, ettei hän lainkaan voinut nähdä.
Hänen kätensä liikkuivat epävarmasti ilman silmien ohjausta.
"Mene kamariisi, lapsi!" hän sanoi. "Minä kutsun sinut, kun hän tulee."
Niinpä Gabrielle meni sisään ja polvistui vuoteensa viereen. Hän
ei rukoillut -- mitäpä tässä rukoili? -- vaan lähetti tuskansa
syvyydestä ihminen tiedottoman, kuvaamattoman huudon suurelle Isälle.
Hän ei tiennyt oliko minuutteja vai tunteja kulunut, ennenkun hän
kuuli Berthelierin äänen, tuon äänen, joka hänelle varmaan hellimmät
säveleensä säilytti, hiljaa kutsuvan: "Gabrielle!"
He olivat kaikki kokoontuneet arkihuoneeseen. Berthelier istui
nojatuolissa, jonka hän nykyään harvoin jätti; de Caulaincourt
nojasi sen selkänojaan; Claudine istui hänen vieressään; Norbert
seisoi heidän edessään suorana ja kookkaana, ja kasvonsa Kuvastivat
jaloa, kunnioittavaa vakavuutta. Kun Gabrielle astui sisään, kääntyi
nuorukainen häneen päin ja katsoi häneen. Mutta he eivät vaihtaneet
tervehdyssanaa.
"Hän on Jumalan luona", sanoi Norbert.
Gabriellesta tuntui siltä, että hän olisi tiennyt sen jo vuosia sitten,
-- koko elämänsä ajan. Vielä samana aamuna oli hän ajatellut Louista
yhä kärsivänä vankilassa. Jotakin oli hänen kasvoissaan, joka sai de
Caulaincourtin asettamaan hänelle tuolin, ja vetämään hänet hellästi
siihen.
"On parasta että kerrot kaikki", hän sanoi pojalleen.
"Niinkuin vain voin ja sen mukaan kuin itse olen kaikki nähnyt", sanoi
Norbert. "Minä näin marttyyrit, kun he kuulivat kuolemantuomionsa.
Veljemme, Denis Peloquin, ei ollut heidän mukanaan. Hänet oli viety
vankilasta ja hän sai todistaa Jumalan kunniasta jossain muualla.
Mutta jälellä oli vielä kolme: Etienne Gynet, Henri de Marsac -- ja
Louis. Siellä oli myöskin toisia tuomittuina vähempiin rangaistuksiin.
Tuomion luettua tuli pyöveli köysisilmukan kanssa, jonka hän pisti
tuomittujen kaulaan. Mutta kun hän tuli Louisin luo, joka oli serkkunsa
Henrin edellä viimeinen, hän pysähtyi, ja puhetta johtava tuomari
lausui, että tämä häväistys voitiin jättää pois, koska hänet huomattiin
jalosyntyiseksi. Siihen vastasi Louis hymyillen: 'Millä oikeudella te,
herra, kiellätte minulta marttyyriritarikunnan arvokkaimman kauluksen?'
Sitten hän riemuiten ja iloiten meni kuolemaan." Norbert keskeytti,
mutta viimein hän jatkoi nähtävällä ponnistuksella: "Jumala oli
hänen kanssaan loppuun asti. Mutta minä en voi puhua siitä -- vielä.
Kuitenkaan ei näkynyt pelon eikä tuskan merkkiä. Niin kauvan kuin hän
vielä voi puhua, rukoili hän. Ja tämän hän viskasi minulle tulesta."
Se oli pieni norsunluinen taulu. Norbert antoi sen Gabriellen käteen ja
sanoi kumartuessaan hänen puoleensa:
"Minulla on sanomakin tuotavana -- kerron sen toiste."
"Ei", sanoi Gabrielle katsahtaen ylös, kyynelettömissä silmissään outo
valo, "ovathan kaikki täällä ystäviä."
"Louis sanoi: 'Kerro hänelle että Herra, joka on lohduttanut minua,
on lohduttava myöskin häntä. Hänen pitää saada voimakkaampi lohdutus,
koska hän on suuremmassa tarpeessa'."
Väristys kulki Gabriellen ruumiin läpi, kun hän kuuli sen, mutta muuten
hän ei liikahtanutkaan. Kumminkin oli hänen kasvoissaan jotakin, joka
sai de Caulaincourtin sanomaan:
"Lähde kanssani, poikani; olet sanonut kyllin."
Norbert tunsi jääkylmän käden kosketuksen ja kuuli äänen mikä näytti
tulevan etäisyyksien takaa:
"Kiitän teitä!" Sitten hän seurasi isäänsä ulos.
Myöskin Claudine lähti pois, lausuen:
"Minun pitää kertoa tästä Margaretalle." Huoneessa oli syvä
äänettömyys. "Tule tänne, lapseni", sanoi viimein Berthelier.
Gabrielle tuli ja polvistui hänen tuolinsa viereen. Ami asetti kätensä
hänen päänsä päälle ja sanoi lempeästi:
"Jumala lohduttakoon sinua!"
Sitten puhkesivat kyyneleet viimein "kesämyrskyn lailla" ja niihin
sekoittui pian myöskin vanhuksen hitaat, vastahakoiset vesikarpalot.
Gabriellen kyyneleet toivat mukanaan parannuksen, tai paremmin sanoen
ne olivat itsessään merkkinä parannuksesta, joka oli tullut hänen
osakseen. Ei kestänyt kauan, ennenkuin hän nousi ja seisoi jaloillaan.
Hänen kasvonsa olivat ihmeellisen kylmät. Hänen silmissään oli valo --
valo, joka tulee auringon ja tähtien yläpuolelta. Hänen äänensä oli
selvä, eikä se vavissut eikä pettänyt, kun hän sanoi:
"Kiitos olkoon Jumalalle, joka antaa meille voiton Jesuksen Kristuksen
meidän Herramme kautta. Sillä taistelu on ohi ja voitto on saavutettu."
Siten Gabriellelta pimeys katosi ja valkeus jälleen paistoi. Ensin
vaihtui jokainen surullinen ajatus vallan itsestään kummasteluun ja
riemuun toisten ajatusten tähden. Louishan oli turvassa, oli vapaa,
hän oli Kristuksen kanssa ikuisesti. Eikö Gabriellen pitäisi olla
iloinen siitä -- hänen, joka niin rakasti Louista? Jos hän oli juonut
tuskan maljasta Louisin kanssa, eikö hän voisi juoda myöskin riemun
maljasta hänen kanssaan? Ajatuksissaan hän oli lähtenyt Louisin mukaan;
ajatuksissaan hän seisoi Louisin kanssa kristallimeren kaltaalla, missä
ei enää ole suruja, ei parkua eikä tuskaa, vaan soittajat helkyttelevät
kultaisia harppujaan Jumalan ja Karitsan ylistykseksi.
Mutta tämä mielentila ei voinut kestää ikuisesti. Nämä taivaallisen
kunnian välkähdykset ovat luonnoltaan katoavaisia, ja niiden täytyy
poistua meiltä, muuten ne voisivat hävittää maallisen elämämme
tasaisesti jatkuvan kulun. Mutta ken kerran on tuntenut niitä, ken
on kerran, vaikkakin himmeästi ja etäältä nähnyt 'Edenin polkujen
kimaltelevan', hän ei koskaan kokonaan voi unhoittaa sitä. Hän ei
koskaan jälestäpäinkään voi olla entisensä kaltainen. Kenties ei
kellekään anneta koskaan sitä näköä -- tai paremmin sanoen hän ei
koskaan kykene ottamaan vastaan sitä -- jollei hän ensin ole vaipunut
alas tuskien suuriin syvyyksiin.