Tuomiokirkossa.
Tuo näky ol' totta, sen vannoa saan,
Niin totta kuin taivas on yli maan!
Browning.
Niin pian kuin Norbert oli kertonut herra Lynelle lähetyksensä
menestyksestä ja antanut hänen haltuunsa kallisarvoisen kirjeen
Calvinille, hän meni jälleen ulos ja käänsi askeleensa tuomiokirkkoa
kohden. Sen suuruus ja vakavuus, sen majesteetillinen koko ja
äänettömyys oli vaikuttanut suuresti häneen, ja sen jälkeen kuin
hän oli saapunut Lyoniin, oli hän tarkannut sitä. Mutta tänään
hän ei ajatellut sen loistoa. Hänen sielunsa oli jo niin täynnä
kummastelua ja kunnioitusta, ettei hänellä ollut ollenkaan sitä
säästössä kirkon komealle kuvulle, ristikkokatolle tai moniväristen
jalokivikehikköjen tavoin auringossa kimalteleville maalatuille
akkunoille. Hän oli nähnyt suurempiakin asioita kuin nämät. Hän meni
pieneen, rauhalliseen sivukappeliin, kukaties samaan, missä kauan
ennen lempeällä, pyhitetyllä vanhalla ijällään John Gerson -- joka oli
auttanut surmaamaan Johan Hussia Herrasta todistamisen tähden, jota he
molemmat rakastivat -- opetti pieniä oppilaitaan rukoilemaan. Norbert
ei tiennyt siitä mitään eikä -- vaikka olisikin tiennyt -- olisi siitä
paljoa välittänyt. Se kuului menneisyyteen. Taistelevalle, kärsivälle
ihmissydämelle on nykyisyys kyllin. Kullakin päivällä on omat
huolensa. Hän heittäytyi polvilleen alttarin rapulle. Tämä oli ensi
kerta elämässään jolloin hän, joka oli niin usein ennen polvistunut,
polvistui Jumalansa edessä todellisesta halusta, sillä nyt ei hänen
mielestään näyttänyt olevan enää muutakaan tehtävissä.
"Se siis on totta, totta, totta!" kuiskutti hänen sydämensä.
"Todellisin asia taivaassa ja maan päällä! Louisilla on seuranaan
tuossa vankilassa jotakin, mikä on voimakkaampaa kuin koko maailma,
jotakin, mitä ei tuskat, ei pelko eikä kuolemakaan voi voittaa, eipä
edes rakkauskaan. Jotakin, mikä tekee hänet ei vaan voimakkaaksi, vaan
myös iloiseksikin, täyttäen hänet rauhalla ja ilolla -- rauhalla, joka
on käsittämätöntä, sanomattomalla ja kunnialla täytetyllä ilolla.
Jotakinko? Ei, vaan Joku. Joku, joka on hänen kanssaan nyt vankilassa
ja on oleva pian hänen kanssaan polttolavalla ja tulessa. Se ei ole
unta eikä hyvien ihmisten -- kuten isäni ja isä Calvinin -- hurskasta
puhetta, siksi että he ovat uskonnollisia. Se on jotakin todellista.
Hän tulee siten muutamien luo. Toivon että Hän tahtosi tulla minunkin
luokseni!"
Hän katsoi ylös. Aurinko oli tavannut akkunan hänen yläpuolellaan ja
lähetti alas tyhjän paikan läpi valokimpun hänen jalkoihinsa. "Anna
valon tulla minun luokseni, kuten se on tullut hänenkin luokseen!" hän
huusi. Hän ei sanonut sanaakaan enempää, mutta kenties hän nyt oli
rukoillut todellisesti ensi kerran elämässään.
Ennen pitkää hän tunsi jonkun tulleen sisään pieneen kappeliin ja
seisovan häntä odottavana. Hän nousi ja tuli vastakkain vanhanpuoleisen
herraspalvelijan puvussa olevan miehen kanssa. Tämä näytti sairaalta ja
surulliselta, mutta tervehti Norbertia kunnioittavalla kumarruksella,
joka osoitti, että hän hyvin ymmärsi Norbertin nykyisen puvun olevan
vaan valheverhon. Jos hän todella olisi ollut liikemiehen apulainen,
olisi kamaripalvelija pitänyt häntä omaa yhteiskuntaluokkaansa alempana.
"Haluatteko puhutella minua?" kysyi Norbert hämmästyneenä.
"Kyllä, herrani, sitä haluan. Olen herra Ambrose de Marsacin palvelija."
"Onko teillä sanaa häneltä?"
"Minulla on ilmoitus hänen isältään, herra de Marsacilta."
Tietäessään mitä tiesi, Norbert tunsi itsensä pikemminkin levottomaksi.
"En voi käsittää, mitä herra de Marsacilla voi olla minulle sanomista",
vastasi hän kylmästi.
"Ei mitään, mikä voisi vahingoittaa teitä tai jotain omaistanne",
vastasi mies. "Jos niin olisi, en palvelisi häntä tässä asiassa, sillä
todellisuudessa en ole hänen palvelijansa. Mutta olen aina ollut herra
Ambrosen seuralainen hänen lapsuudestaan saakka."
"Onko nimenne Grillet?" kysyi Norbert, kun valo alkoi selvitä hänelle.
"Baptiste Grillet, teidän palvelukseksenne, hyvä herra. Minulla oli
päänkipu lauantaina enkä voinut kohottaa päätäni tyynyltä; muuten
en olisi tahtonut jättää herraani vieraan laupeuden ohjattavaksi.
Kumminkin se oli onneksi, koska tämä vieras satuitte olemaan te."
"Voinko nyt tehdä jotakin hänen hyväkseen?" kysyi Norbert. "Sanokaa
kaikki mitä on mielessänne, tiedän että hän luottaa teihin."
"Te voitte tehdä paljokin hänen hyväkseen, vaikka nykyään hän ei
sitä ajattele eikä haluakaan. Herra de Marsac, joka tähän asti on
ollut niin ankara ja katkera harhaoppisia kohtaan, on masentunut
nyt täydellisesti. Häneen on sattunut kuin salaman isku, kun hänen
poikansa, hänen esikoisensa nyt on kuoltava. Tähän asti hän ei ole
tahtonut uskoa sitä. Meidän on ollut vaikea taivuttaa häntä tekemään
mitään nuoren herran puolesta. Hän luuli aina että kun kuolema tulee
lähelle herra Henriä, tämä kieltäisi uskonsa. Hän tunsi hyvin vähän
Henriä, vaikkakin tämä oli oma poika." Tällöin vaikeni Grillet
luultavasti tukahuttaakseen liikutustaan, joka olisi voinut hävittää
hänen käytöksestään soveliaan arvokkaisuuden. "Nyt hän tietää
totuuden", toisti kamaripalvelija, "ja nyt on hän epätoivossa. Hän
kauhistuu ei ainoastaan yhden poikansa, vaan molempienkin kadottamista
miltei samana päivänä. Herra Ambrose ajattelee samoin kuin herra
Henrikin, ja tuskassaan veljensä kadottamisesta, jota hän ihailee, on
hän varmaan jotenkuten ilmiantava itsensä ja saattava papit kimppuumme."
"Varmasti", sanoi Norbert, "voinee hänen sokeutensa suojella häntä."
Grillet pudisti päätään. "Ei mikään suojaa harhaoppista", hän sanoi
alentaen ääntään varovasti tuossa turmaa tuottavassa sanassa.
"Mutta miten herra de Marsac arvelee minun voivan auttaa häntä?" kysyi
Norbert.
"Ottamalla herra Ambrosen mukaanne Geneveen", sano, Grillet vetäytyen
lähemmä ja puhuen yhä matalalla äänellä.
"Tahtoisiko hän sitte tulla?"
"Herra Ambroseko? Lähinnä veljensä kohtalon seuraamista, mistä hän
enimmän pitäisi, hän tahtoisi mielellään lähteä sinne harhaoppisten
pesään -- Suokaa anteeksi, että käytän tätä sanaa, herrani."
"Arvelin teidän kenties olevan samaa mieltä herranne kanssa", virkkoi
Norbert.
"En tiedä miten ajatella. Ja todella ei minulla asemassan, palvelijana
ole oikeutta ajatella ollenkaan vaan tehdä kuten minua paremmat
käskevät."
"Jokaisella on oikeus ajatella", sanoi Geneven lapsi.
"Yleensä", jatkoi Grillet, "olen taipuvainen ottamaan aseman, tulevassa
maailmassa, kuten teen tässäkin, herra Ambrosen vieressä. Olen
palvellut häntä siitä asti kuin hän jätti imettäjänsä sylin. Jos hyvä
Jumala näyttää menetelleen ankarasti lähettäessään hänet maailmaan
ilman näköä, niin on Hän ainakin tehnyt paraansa korvatakseen sitä
antamalla hänelle hyvän sydämen ja hienon älyn."
"No, entäpä jos hän lähtee Geneveen, lähdettekö myöskin te?"
"Varmasti, herra. Mitenkäs muuten? Mutta juuri tässä kohden me
tarvitsisimme teidän apuanne. Te voitte vastata herrani puolesta,
että hän on todella teidän uskoanne; samoin minusta, etten ainakaan
ole uskonne vihollinen. Heidän ei ainakaan tarvitse ryhtyä polttamaan
minua jonakuna -- kuinka nyt taasen, herrani, teidän väkenne kutsuukaan
katolilaisia?"
"Paavilaisiksi. Mutta me emme polta Paavilaisia Genevessä. Kumminkin
on totta, ettemme salli niiden tulla kaupunkiin, kun vaan voimme estää
sitä. Se ei kumminkaan aina onnistu. Teidän ei tarvitse peljätä mitään
loukkausta, Grillet. Mutta teidän on tultava toimeen ilman messuja ja
synnintunnustuksia ynnä muuta sen semmoista."
"Rohkenen sanoa että tulen hyvästikin toimeen", sanoi Grillet kuivasti.
"Hyvä siis, herra Norbert (arvelen, että se on teidän arvoisa
nimenne?), teidän hyvästä sanastanne Genevessä ja hyvästä seurastanne
matkalla ottaa herrani huolekseen kaikki maksut ja tekee parhaansa
turvatakseen teidän rauhaanne ja mukavuuttanne. Luonnollisesti hän
varustaa sievän matkakassan herra Ambroselle Genevessä oleskelua
varten, jottemme tule taakaksi niille, jotka meidät ottavat vastaan.
En epäile, etteikö sielläkin ole hyviä asuntoja tai majapaikkoja joko
vuokrattavaksi tai ostettavaksi."
"Varmasti", sanoi Norbert. "Mutta minun pitänee kertoa teille, että
vaikka te ja herranne tulisitte luoksemme ystävittä ja rahoitta, kuten
me, isäni ja minä ja moni muu teki, olisi kumminkin jokainen talo
Genevessä avoinna ottamaan teitä vastaan. Jokainen kansalainen olisi
valmis antamaan teille ruokaa ja suojaa, niin hyvää kuin hänellä on
itselleen ja omille lapsilleen."
"Te olette kummallista väkeä, herrani. Huomaanpa hyvin", hän
lisäsi, "kaikkien kulkupuheiden teistä olevan valheellisia. En usko
hetkeksikään -- minä en! -- että palvelette paholaista tai harjoitatte
salassa hirveitä paheita, tai -- Mutta suokaa minulle anteeksi, hyvä
herra, että mainitsen sellaisia asioita." Hän keskeytti varovaisesti
puheensa katsottuaan Norbertin nuoriin kasvoihin. Hän kyllä arveli
Norbertin pysyvän kärsivällisenä. "Milloin aijotte lähteä?" hän kysyi
viimein kyllin levollisesti.
"Herra de Marsac kai halusta lähettäisi meidät oitis matkaan, peljäten
Ambrosen ilmaisevan itsensä. Mutta minä tiedän ettei mikään voima maan
päällä voi saada herra Ambrosea lähtemään ennenkuin kaikki on ohitse."
"En minäkään sitä tahdo", sanoi Norbert lyhyesti.
"Mutta tuomiohan pannaan ensi lauantaina täytäntöön", lisäsi Grillet
surullisesti.
Norbert säpsähti. "Oletteko siitä varma?" hän kuiskasi miltei henkeä
vetämättä.
Grillet nyökkäsi päätään. Syntyi taas äänettömyys heidän välilleen.
Palvelija sen keskeytti. "Voimmeko lähteä sunnuntaina?" hän kysyi.
"Ehkä paremmin maanantaina", sanoi Norbert, ollen Genevestä kotosin,
missä lepopäivä pyhitettiin paljoa tarkemmasti kuin romaanisissa tai
muissa protestanttisissa seurakunnissa.
Mutta Grillet pani vastaan: "Sunnuntai olisi sopivampi päivä. Kun
ihmiset pitävät juhlapäivää, voisimme me muka olla lähtevinämme
tervehtimään ystäviä maaseudulla. Ja sitäpaitsi tuo jokainen päivä
uutta vaaraa, ja herra de Marsac käy kärsimättömäksi."
"Jos on tarpeeksi syytä lähteä sunnuntaina, niin voimmehan tehdä
niin", myönsi Norbert. "Mutta suunnitelmamme kaikista osista on minun
kysyttävä neuvoa herra Lyneltä, sillä minä olen suositettu hänen
luokseen, jotta hän saisi johdattaa minua kaikissa asioissa."
"Ette olisi voinut tullakaan osoitetuksi kenenkään paremman luo, herra
Norbert. Mitä me olisimmekaan voineet tehdä ilman häntä kaikessa tässä
sekaannuksessa, sitä en tiedä. Hänellä on ihmeellinen vaikutus kaikkiin
vanginvartijoihin ja kaikkiin heidän apulaisiinsa. Epäilemättä hän on
maksanut hyvin runsaasti siitä."
"Tulkaa siis tänä iltana kuulemaan mitä hän sanoo", virkkoi Norbert. He
olivat tulleet ulos sivukappelista ja kävelivät pitkin keskuskäytävää
puhellen keskenään matalalla äänellä, kun urkujen mahtava ääni äkkiä
taivaalle kohoten täytti heidän korvansa ja sulki heidän suunsa.
Grillet vaikeni. "Joku toimitus alkaa nyt", hän sanoi. "Minä seisatun
sitä odottamaan. Herra Ambrose ei vielä tarvinne minua."
"Sitäpä en minä tee", sanoi Norbert eroten hänestä ja kävellen
päättävästi suurelle ovelle, ulos viekoittelevasta hämärästä taivaan
vapaaseen auringon paisteeseen. "Olen erossa kaikesta siitä", hän sanoi
itsekseen. "Se ei voi koskaan enää lumota minua Sen loihtu lakkasi
ainaiseksi Louisin vankilassa."