Luopuminen.
"Ei minkäänlaista epäilystä voi oppia
tuntemaan muuten kuin toiminnassa."
Carlyle.
Kohtalon järkähtämättömyyttä vastaan ei ole suurempaa apua kuin
päättäväisyys. Moni henkinen ristiriita on kerrassaan lopetettu
kättä ojentamalla, askeleen ottamalla tai pienimmälläkin toimintaan
johtavalla vakaumuksella. Norbert käveli takaisin kaupunkiin pää
ylväästi kohotettuna ja sydän rinnassa voimakkaasti sykkien. Kahden
vuoden ajan oli hän potkinut Geneven elämän kovia ja tylyjä okaita
vastaan, ikävöiden iloja, seikkailuja, vieläpä vaarojakin, jotka
olisivat kuuluneet hänen osakseen ranskalaisen aatelismiehen poikana
ja perillisenä. Ja kumminkin nyt, kun nuo kaikki hänelle vapaasti
tarjottiin, hän käänsi selkänsä niille kaikille ja sitoi kohtalonsa
Geneveen.
Oliko se ainoastaan rakkaudesta ja uskollisuudesta isäänsä kohtaan, vai
luuliko hän sen olevan oman itsensä tähden? Oliko olemassa toinenkin
syy, jota hän ei koskaan maininnut ajatuksissaankaan, mutta jonka
hän tunsi kumminkin aina sormenpäihinsä asti -- se syy nimittäin,
että hän Genevessä käveli samoja katuja pitkin, hengitti samaa ilmaa
kuin Gabriellekin? Epäilemättä tämä seikka tiedottomasti häntä johti.
Mutta samoin vaikutti moni muukin tunnustamaton vaikutin, mieltymys
ja taipumus. Kun hän kulki Plain-palaisin yli, muisti hän, että
vielä viime lauvantaina hän oli kunnostanut siellä itseään kaarella
ampumisessa. Jos hän pitäisi paikkansa vielä kahdessa kilpailussa,
saavuttaisi hän palkinnon. Sitten kun hän kulki Porte-Neuven läpi ja
vaelsi pitkin tuttuja katuja, tunsi hän yhtäkaikki olevansa kotona.
Kun vanha elämä Gourgollessa hälveni etäisyyteen, jäi uusi elämä
Genevessä selväksi. No niin, se ei ollut läheskään täydellistä; hyvin
olisi se voinut olla parempi, mutta myöskin pahempi. Nämä geneveläiset,
niin ankaroita kuin olivatkin puheessaan, olivat kaikessa tapauksessa
ystävällisiä toiminnassaan. Häneltä ei ollut puuttunut mitään eikä
hänen isältäänkään, siitä saakka kuin he ystävättöminä ja rahattomina
tulivat heidän kaduilleen. Ja kun hänen isänsä oli vaarassa ja
vankina, eivätkö he olleet tehneet hänen asiataan omakseen? Eikö
herra Berthelier ollut halukas uhraamaan -- oi, liiankin paljo! --
pelastaakseen hänet? Herra Berthelier oli kerrassaan oivallinen mies.
Kun kaikki vaan olisivat hänen laisiaan!
Nyt hän sivuutti St. Gervaisin kirkon. Hänen täytyi myöntää itselleen,
että vaikkei hän ylimalkaan erittäin pitänyt pastoreista, ei hän
kokonaan vieronut ystävällistä isä Poupinia, jonka vuoro oli ollut
saarnata tässä kirkossa viime sunnuntaina. Kumminkin oli parasta
mennä tuomiokirkkoon, sillä siellä saarnasi isä Calvin. Hän se oli
vasta mies! Hän oli Geneven kuningas, kuningas reformeeratuille koko
maailmassa, hän, tuo maanpakolainen asianajajan poika Noyonista, jonka
veli sitoi kirjoja. Norbert ei pitänyt Jean Calvinista, pikemmin
päinvastoin. Mutta kieltämättä Norbert oli ylpeä hänestä sekä
ranskalaisena että geneveläisenä. Koko sielustaan hän ihaili voimaa,
missä hyvänsä löysikään sitä.
Kun hän vaan olisi voinut katsella ja kuunnella Calvinia turvassa
kunnioittavan välimatkan päässä! Kun vaan tuo kauhea kuva, josta
hänen isänsä päivää ennen oli kertonut, tuo keskustelu kahdenkesken
ja nuhteet eivät olisi olleet uhkaamassa häntä! Melkein hän ihmetteli
itseään, ettei ollut mennyt pois nuoren kreivin kanssa ainoastaan
siitä päästäkseen. Mutta se olisi ollut hyvin raukkamainen menettely,
kerrassaan arvoton ranskalaiselle aatelismiehelle. Niinpä niinkin,
puhuessaan kreiville oli hän puolittain unhottanut sen. Nyt se palasi
hänen mieleensä alakuloisuuden mukana. Hän toivoi kaikesta sydämestään,
että isä Calvin sallisi hänen valita nuhtelun asemasta kolme päivää
vettä ja leipää Evêchén vankikopissa.
Tähän aikaan loistivat tähdet hänen päänsä yllä. Kaupungin vartijat
ripustivat lyhtyjään katujen kulmiin. Useiden myymälöidenkin
ulkopuolella riippuivat lyhdyt, tai olivat ne valaistut sisältäpäin.
Norbert, jota nälkä vaivasi, arveli että hänen mielikahvilansa näytti
hyvin houkuttelevalta. Hän näki selvästi siellä sisällä muutamia
maukkaita juustokakkuja, samanlaisia, joita hän kerran oli rohjennut
tarjota Gabriellelle. "Ah! Gabrielle! Ajatteleeko hän koskaan", hän
kummasteli, "että minä olen uskaltanut hänen tähtensä yhtäpaljon kuin
Louis ja ne toiset, jotka menivät Ranskaan, antaen kaikki alttiiksi
uskonsa tähden?"
Hänen kotinsa, kun hän läheni sitä, näytti enemmän valaistulta kuin
tavallista. Joku on varmaan tullut illalliselle herra Antoinen luo. Hän
kohotti salvan, astui sisään ja meni suoraan ruokailuhuoneeseen.
Kaikki istuivat tavallisessa järjestyksessä, miehet hatut päässään ja
palvelija Jeanette pöydän takana. De Caulaincourt katsahti ylös ja
sanoi: "Tulet myöhään, poikani". Jacques, nuorin Calvineista, nousi
tuodakseen hänelle tuolin ja asetti sen ainoalle soveliaalle paikalle
hänen isänsä tuolin ja vieressä istuvan vieraan väliin pöydän päähän.
Hänet Norbert tunsi samaksi henkilöksi, joka oli antanut hänelle nuoren
kreivin kirjeen. Herra Muscaut myöskin tunsi hänet ja ilmaisi ilonsa
kohdattuaan niin erinomaisen rohkean ja hienotapaisen nuoren herran.
"Vaikkakin", hän lisäsi, "ollakseni avomielinen teitä kohtaan, nuori
herra, juuri teidän käytöksenne johdosta ovat geneveläiset tulleet
hyvin vähän suosituiksi meidän maassamme. Olipa se hirveä leikki,
jonka te teitte herrallemme! Ja niin kiukkuiseksi se hänet teki,
että hän sai pyörtymiskohtauksen, eikä arvattavasti tule entiselleen
enää koskaan. Mutta takaanpa teille, että hänellä on kylliksi järkeä
jälellä kieltääkseen jokaista meistä tulemasta lähellekään teidän
kaupunkianne. Se on kovaa minunlaisilleni köyhille miehille, joiden on
ansaittava leipänsä ja jotka tietävät vallan hyvin, että vaikka Geneven
harhaoppisista voidaan sanoa mitä tahansa, Geneven kruunut kumminkin
ovat hyvää rahaa ja käyvät korkeimmasta kurssista. Olen uskaltanut
tänne salavihkaa, niin sanoakseni. Sillä ihminen ei voi syödä ja juoda
vuohennahkoja. Minulla on niitä kylliksi käsissäni peittämään teidän
suuren tuomiokirkkonne ja vielä hieman muuta lisäksi."
Arvoisa herra Muscaut elätti itseään ostamalla nahkoja paimenilta ja
metsästäjiltä Savoijan vuoristossa ja myömällä niitä taasen hyvällä
voitolla Geneven nahkureille. Hänellä oli samoin kuin muutamilla
muillakin harvoilla neuvoston turvakirja, jonka nojalla hän tuli ja
meni mielensä mukaan, vaikkakin keskinäinen riita Savoijan herrain
ja Geneven kansalaisten välillä oli kiivaimmassa toiminnassaan. Se
oli hän, joka edellisen vierailunsa aikana nähdessään Gabrielle
Berthelierin kyseli hänen vanhempiaan, ja ilmoittamalla vanhalle
Lormayeurin kreiville saattoi tämän vaatimaan neitoa takaisin. Aina
Norbertin seikkailuihin asti hän oli ollut pikemmin kreivin suosikki.
Mutta siitä saakka hän oli hyvin pitänyt varansa pysyäkseen poissa
hänen näkyvistään. Hänen ei kumminkaan tarvinnut palata uudestaan
Geneveen. Hän arveli, että koska geneveläiset olivat onnistuneet
veijauksessaan, jommoiseksi hän sitä luuli, he arvattavasti tulisivat
olemaan hyvällä tuulella. Antoine Calvin oli hänen vanha tuttavansa.
Tämä, ollen ammatissaan todellinen taiteilija ja aina pyrkien
kehittymään täydellisyyteen, valitsi aina itse nahat, jotka työhönsä
tarvitsi, vaikka taitava turkkuri jälestäpäin valmisti ne hänelle.
Muscaut tunsi ne eri laadut, joita hän suosi, ja piti niitä aina
varalla hänelle, välittämättä ollenkaan siitä tosiasiasta, että ne
olivat määrätyt kauheiden harhaoppisten kirjojen kansiksi.
Illallisen jälkeen nuori Jacques Calvin saattoi vieraan lamppu kädessä
tämän ravintolaan Mustaan Joutseneen. Sillä välin Norbert kertoi
isälleen koko keskustelunsa nuoren kreivin kanssa mitään salaamatta ja
näytti hänelle sormusta, jonka tämä oli antanut.
De Caulaincourt oli hyvin liikutettu. Hänen harhaan mennyt poikansa oli
siis kumminkin ollut uskollinen isälleen ja isänsä Jumalalle! Häntä oli
koeteltu, eikä hän ollut langennut, vaikka kiusaus ei ollut vähäinen.
Eikä hän kumminkaan todella arvannut, kuinka suuri se itse asiassa
oli ollut. Hän ei sanonut paljo. Tämä aika oli paremmin voimakkaan
toiminnan kuin monien sanojen aikakausi. Kumminkin hänen tyyni: "Olet
tehnyt hyvin, poikani", täydellisesti tyydytti Norbertin sydäntä.
Heidän välillään seurasi tuollainen hiljainen hetki, jotka joskus ovat
sanoja paremmat. Norbert keskeytti sen sanomalla:
"Isä, arvelenpa että minun pitäisi kertoa tästä herra
Berthelierillekin. Luuletteko hänen olevan kyllin hyvinvoipa tänä
iltana?"
"Hän on varmasti parempi tänään. Hän on ollut vapaa kuumeesta ja vaan
vähäsen tuntenut tuskia. Menkäämme katsomaan."
Sen he tekivätkin. Berthelier, istuen hyvin kalpeana ja tyynyjen
tukemana vuoteessaan, kuunteli heidän kertomustaan suuresti
jännitettynä. Kun he olivat lopettaneet, sanoi hän: "Tämä kaikki
vakaannuttaa minua päätöksessäni, joka minulla on ollut mielessäni,
kun vaan jaksaisin vähääkään ajatella. Gabriellen pitäisi toimittaa
kaikkien lakisääntöjen mukainen muodollinen siirto, joka voidaan
tehdä testamentiksi, kaikista vaatimuksistaan Castelarin tiluksiin
sukulaiselleen Lormayeurin kreiville Viktorille."
"Mutta luuletteko Savoijan tuomioistuinten tunnustavan oikeaksi minkä
hyvänsä asiakirjan, jonka me saatamme vahvistaa Genevessä?"
Berthelier hymyili. "Jos me vaatisimme tiluksia, niin eipä meillä
taitaisi olla mahdollisuutta tulla kuulluiksi", hän sanoi. "Mutta
koska nyt luovumme niistä, niin se muuttaa asian aivan toiseksi.
Luulisin tällaisen asiakirjan olevan hyvinkin hyödyksi. Nuori kreivi
saa varmasti herttuan suostumuksen, ja jos hän pääsee oikeuksiinsa,
katsoo hän kyllä omaa etuaan asiassa. Sitten ajattelen vielä", hän
lisäsi hetken vaitiolon jälkeen, "että herra Muscautin pitäisi käydä
neuvoksien luona ja pyytää jonkinlainen lupaus heiltä nuorelle
kreiville siitä, että nämä asiat täten toimitetaan. Jotenkin myös
pitäisi järjestää vankien lunnaat, jotka kaupunki kieltämättä on
vanhalle kreiville velkaa."
"Se koskee minua kaikista lähimmin", sanoi de Caulaincourt. "Mutta
mitä siinä suhteessa voin tehdä? Elänhän itse täällä olevien veljieni
hyväntahtoisuudesta."
"Isä" keskeytti Norbert hänet äkkiä, "onhan meillä sormus, jonka nuori
kreivi äsken antoi minulle. Timantti on suuri. Katsokaapas kuinka se
loistaa! Sen täytyy maksaa koko joukon kolikoita."
"Sinä et voi erota siitä, poikaseni", sanoi Berthelier vuoteeltaan.
"En voi antaa enkä myödä sitä, mutta varmaan voin pantata sen", vastasi
Norbert.
"Mahdollisesti se ei ole tarpeenkaan", sanoi Berthelier. "Maisonneuvet
ovat rikkaita. Onpa olemassa muitakin, jotka tahtovat auttaa. Minun
neuvoni on, että lähetämme huomenna nuorelle kreiville herra Muscautin
mukana kirjeen, jossa tarkemmin esitämme suunnitelmamme. Sitten, jos
hän sen hyväksyy, voimme käydä toimeen oitis."
"Niin, oitis", sanoi Norbert, "sillä minä ymmärsin, että nuori kreivi
lähtee heti Espanjaan."
"Useammasta kuin yhdestä syystä", sanoi Berthelier, "haluan Gabriellen
asian järjestetyksi niin pian kuin mahdollista. Sillä se tapahtuu
enemmän hänen suojeluksekseen kuin kreivin eduksi. Niin kauan kuin
hän on Castelarin perillinen, on hän vaarassa. Hänet voidaan vaatia,
ryöstää tai siepata väkivallalla niiden toimesta, jotka koettavat
saada hyötyä hänen oikeuksistaan. Mutta luovutusvahvistus tekee
hänet laillisesti siksi, mikä hän on aina ollut sydämestään, Geneven
todelliseksi lapseksi -- ei mitään muuta eikä mitään enempää."
De Caulaincourt myönsi puheen oikeaksi. "Mutta minä näen että olette
väsynyt", hän lisäsi, "elkäämme siis enää puhelko enempää. Toivotamme
teille tyyntä lepoa ja lähdemme tiehemme."
"Hyvää yötä, ystäväni! Seisattukaahan kumminkin hetkeksi. Kirjeen
pitäisi neljän neuvoksen kaupungin puolesta nimikirjoituksillaan
vahvistaa varhain huomenaamuna. Huolehtikaa kaikesta, pyydän teitä."
"Minä teen sen. Elkää olko levoton."
"Ah, tuossahan tulee Gabrielle! Lapsi, tervehdi herra de Caulaincourtia
ja Norbertia, näitä kelpo ystäviäni, jotka nytkin tekevät sinulle
parempaa palvelusta kuin itse haluatkaan."
He tervehtivät häntä ranskalaisella kohteliaisuudellaan, ja kaikki
kolme menivät yhdessä katuovelle. Kun Gabrielle palasi, löysi hän
Berthelierin jo milt'ei nukkuneena.
Hän pysähtyi hetkeksi, epäröiden mitä hänen pitäisi tehdä. Mutta hänen
keveät askeleensa olivat herättäneet Amin. Tämä katsahti Gabrielleen.
"Yolandeko?" hän mutisi. Sitten saavutettuaan täyden tajunnan, hän
lisäsi: "Luulenpa uneksuneeni. Gabrielle, sinä varmaan tulet iloiseksi
-- tulethan -- saadessasi kokonaan kuulua Genevelle ja minulle."
"Isäni, olen sitä aina ollut. Paitsi luonnollisesti että minä, kuten me
kaikkikin, kuulun Jumalalle."
"Kuulummeko Jumalalle? Antakaamme siis omistajan ottaa ja käyttää sitä,
mikä Hänen omaansa on. Olkoon niin! En kysy enempää."