Pelätty keskustelu.
Eräänä viehättävänä iltapäivänä muutamia päiviä myöhemmin olisi Germain
de Caulaincourtin voitu nähdä kävelevän St. Pierren neuvoshuoneen
luona edestakaisin Rue de Chanoinesilla, kuten Norbert oli tehnyt
joitakuita kuukausia aikaisemmin Louis de Marsacia odotellessaan. Hänen
tavallisesti kylmillä kasvoillaan kuvastui nyt huolekas ja tuskainen
ilme. Vähän väliä hän seisattui, ja yhä uudestaan sivuuttaessaan
numeron 123 katsahti hän vakavasti suljettuun oveen ja ahtaisiin
akkunoihin, jotka eivät ilmaisseet hänelle mitään. Milloin loppuisi
tuo pelätty keskustelu ja Norbert palaisi kuvaamaan hänelle sen
kokonaisuudessaan? Myöhään edellisenä iltana oli isä Calvin palannut
toispäiväiseltä matkaltaan. Tänä aamuna oli hän lähettänyt kirjurinsa,
nuoren ranskalaisen de Joinvilliersin, pyytämään Norbertia tulemaan
hänen luokseen koulutuntien jälkeen. Tämä toivo oli yhtä merkitsevä
kuin joku kuninkaallinen käskykirja. De Caulaincourt seurasi poikaansa
ovelle, mutta kaikki pojan kehoitukset eivät voineet taivuttaa häntä
astumaan sisään. "Se ei olisi millään tavalla oikein", hän sanoi. "Ole
mies, poikani. Mitä sinulla on pelkäämistä? Isä Calvin ei lyö eikä
surmaa sinua."
"Kaiken tämän asemasta menisin mieluummin vanhan Sangsouen luo ja
antaisin hänen vetää kulmahampaan suustani", sanoi Norbert.
De Caulaincourtille kävi odottaminen pitkäksi. Palvelijatar, joka laski
Norbertin sisään, ei tiennyt että hänen herransa oli kutsuttu erään
ystävän sairasvuoteelle. Sillä sattumalta oli Calvin itse avannut oven
lähetille (historiallinen tosiasia on, että hän oli tehnyt sen ei sen
halvemmalle henkilölle kuin kardinali Sadoletolle) ja lähtenyt heti
tämän mukaan. Sen vuoksi Norbert osoitettiin pieneen, yksinkertaisesti
sisustettuun huoneeseen, jossa Calvin tavallisesti luki ja otti vastaan
vieraitaan. Tänne hänet jätettiin yksin epämääräiseksi ajaksi hämärine,
ei erittäin iloisine mietteineen.
Hänen isänsä ajatukset eivät juuri olleet sen mieluisempia. Hän kun oli
ollut tuomiokirkon pihalla Calvinin palatessa kotia, ei hän tiennyt
syytä tähän pitkään viipymiseen. Kenties hänkin tunsi hiukan sitä
taikamaista kunnioitusta, jolla kykenevät ja älykkäätkin henkilöt
katselivat Jean Calvinia. Kumminkin nykyisessä tilassaan hänellä oli
ehkä lieväkin, mutta vallan tosiperäinen syy levottomuuteen. Hän tunsi
poikansa omituisen, rohkean luonteen -- luonteen jota hän itsekin,
kuten hyvin ymmärsi, käsitti vaan osaksi. Voisiko olla mahdollista,
ettei ynseä poika ottaisikaan isä Calvinin lempeitä nuhteita vastaan
soveliaalla sävyisyydellä ja nöyryydellä? Voisiko hänellä olla
rohkeutta antaa sana sanasta, puolustaa itseään, tai ehkäpä osoittaa
vallan kuulumatonta uppiniskaisuutta -- ruveta väittelemään? De
Caulaincourtin edeltäpäin näkevä sielu antoi hänelle sen kuuluisan
vastauksen, jonka parlamentin puheenjohtaja Onslow sanoi kysyttäessä,
mitä tapahtuisi jos hän varottaisi erästä tottelematonta jäsentä
parlamentissa: "Vain Herra sen tietää!"
Mutta siinäpä oli Norbert viimeinkin! Olikin jo aika. St. Pierren
kirkon suuri kello löi juuri viittä. Ah, varmaankin oli pojan käynyt
huonosti, hyvin huonosti! Hänen kasvonsa olivat kalpeat ja kyynelten
kostuttamat. Hänen huulensa vapisivat, ikäänkuin hänen olisi vaikea
pidättyä ääneensä nyyhkimästä.
Hänen isänsä kiiruhti vastaan todella levottomana. Norbert oli pienestä
alkaen aina pidättänyt kyyneleitään miehekkään ylväästi. Ei nuhteet
eivätkä rangaistukset olleet koskaan puristaneet niitä häneltä.
"Oi isä", hän sanoi, "isä!" Sanat olivat melkein itkua.
"Mikä sinun on, poikani?" Sitten hän sanoi täynnä hämmästystä,
aivankuin äkillinen ajatus olisi vallannut hänet: "Ethän vain jätä
Geneveä?"
Geneven ilmassa oli jotakin epämiellyttävää niille, jotka vastustivat
Jean Calvinia.
"Minäkö? Oi ei! Ei minusta ole puhetta! Kysymys on -- -- Louis de
Marsacista."
"Louisistako!"
"Hänestä ja Peloquinista. He ovat vankeina Lyonissa ehkäpä odottaen
kuolemataan."
De Caulaincourt oli hyvin liikutettu. Vielä paremmin kuin Norbert tiesi
hän, mitä nuo uutiset merkitsivät. Hän istahti yhdelle pihalla olevista
kivistä ja kätki kasvonsa käsiinsä. Vähään aikaan hän ei löytänyt
sanaakaan lausuttavaksi.
Viimein Norbert puhkesi puhumaan. Äänettömyyden kerran keskeytettyään
oli hän iloinen saadessaan tuoda koko kertomuksensa isän korviin.
"Kas näin se kävi", hän sanoi. "Istuin ja odotin hänen huoneessaan,
jossa kaikki seinät ovat kirjoilla verhotut aina katonrajaan asti.
Minä tuskin voin luullakaan niin paljon kirjoja olevan maailmassa.
Tietysti ne olivat kaikki erilaisia, sillä kukapa tahtoisi kahta
samanlaista huoneeseensa? Pöydällä oli kyniä, mustepullo ja useita
papereita, muutamat asetetut järjestykseen, toiset maaten hajallaan.
Isä Calvinin kaiverruksilla koristetun tuolin vieressä oli pari
muuta istuinta. Viimein minä istahdin eräälle niistä ja koetin
miettiä, mitä hän todennäköisesti minulle sanoisi ja mitä minun
pitäisi vastata. Mutta aika oli pitkä, ja minä tunsin kuolettavaa
väsymystä. Vihdoin viimein torkahdin ja olisin nukahtanutkin, mutta
silloin ajattelin, että jos hän tulisi ja löytäisi minut nukkuneena,
näyttäisi se perin sopimattomalta ja saattaisi hänet vielä enemmän
suuttumaan minuun. Niinpä siis nousin ylös ja menin akkunan luo, joka
oli huoneen peräseinällä, ja katsoin ulos kauniita kukkia täynnä
olevaan puutarhaan. Kukat olivat suloisia katsella ja muistuttivat
minua Ranskasta. Kumminkin ihmettelin hieman, että isä Calvin jouti
ajattelemaan sellaisia."
"Hän kyllä niin tekee, ja enemmän kuin moni muu. Mutta jatka!"
"Seisoin siellä yhä näkymättömänä, kuten luulen, gobelinikudosten
luona, jotka verhosivat akkunaa, kun hän tuli sisään. Katsoin
ympärilleni, mutta minua näkemättä hän viimein käänsi minulle selkänsä
etsien jotakin papereittensa joukosta pöydällä. Seisoin hiljaan
tietämättä mitä tehdä ja uskaltamatta häiritä häntä."
"Sinun olisi pitänyt odottaa, kunnes hän olisi pysähtynyt tai
kohottanut päätään ja sitten yskiä varovasti herättääksesi hänen
huomiotaan."
"Mutta hän ei seisauttanut, isä, eikä lainkaan kohottanut päätäänkään.
Vihdoin hän kuten luulen löysi sen mitä etsi paperikasan alta. Se oli
avaamaton kirje --"
"Ah! Ken ties oli se jäänyt huomaamatta eilen illalla, ja tänä päivänä
joku luultavasti on kertonut sen saapumisesta."
"Voipa niin olla. Hän katkaisi nauhat vyöveitsellään, mursi sinetin
ja alkoi lukea. Silloin, isä, silloin" -- Norbertin ääni vapisi --
"tapahtui ihmeellisin asia mitä koskaan olen nähnyt."
"Mitä sitten?"
"Hän sanoi aivan kuin tietämättään: 'De Marsac -- Peloquin!' ja hetken
jälkeen: 'Jumalani!' -- Mutta", lisäsi nuori ranskalainen tottuneena
huolimattomasti käyttämään tätä pyhää nimeä, "Calvin ei lausunut sitä
kuten muut ihmiset. Paremmin niinkuin hän olisi parahtanut tuskasta ja
huutanut Hänen puoleensa, joka kuulee kaikki. Ja hänen kasvonsa, ne
olivat vallan harmaat tuskasta ja silmissä oli kyyneleitä. Isä, minä
tiedän nyt, että isä Calvin on sääliväinen.
"Mutta minä ajattelin Louista ja luullakseni huokasin tai huudahdinkin,
sillä hän katsahti ylös noilla silmillään, jotka tunkevat läpitsemme
kuni miekka. Ja sitten jonkinlainen naamio näytti laskeutuvan hänen
kasvojensa yli, kuten soturi laskee silmikkonsa alas taistelua varten.
Hän näytti samanlaiselta kuin hän aina on pöytänsä takana ja koulussa
ja hän kysyi aivan kylmästi: 'Kuka olet sinä, poika, ja miten tulet
tänne?'
"'Herra', vastasin minä, olen Norbert de Caulaincourt ja tulen teidän
omasta käskystänne.'
"'Mene', hän sanoi, 'ja palaa huomenna samalla tunnilla.'
"Mutta minä en voinut tehdä sitä itse isä Calvininkaan käskystä, de
Marsacin nimen kaikuessa korvissani. Sanoin hänelle: 'Herra, anon
teiltä anteeksi! Mutta Louis de Marsac oli veli minulle. Kertokaa,
pyydän teiltä, miten hänen on käynyt?' Hän katsoi minuun hetken ääneti,
sitten sanoi: 'Odota!' Hänen lukiessa kirjettä odotin tuskin uskaltaen
hengittää ja katsellen kiinteästi hänen kasvojaan. Viimein hän puhui:
'Louis de Marsac ja Denis Peloquin ovat vangitut Lyonissa, koska
ovat julistaneet Jumalan sanaa ja todistaneet Kristuksesta. He ovat
täynnä uskoa ja rohkeutta ja luottavat Jumalaan. De Marsac on minulle
kirjoittanut. Kerro tästä hänen ystävilleen.' Minä ajattelin että hän
tahtoi minun poistumaan, siksi kumarsin ja käännyin pois mennäkseni.
Mutta hän kutsui minut takaisin. 'Mitä sinun asiaasi tulee, Norbert de
Caulaincourt --'"
"No, mitä sitten, Norbert?" kysyi hänen isänsä, sillä Norbert oli
lopettanut lauseensa kesken.
"En voi kertoa hänen sanojaan niinkuin hän ne lausui", sammalsi
Norbert. "Mutta ajatus oli, että olin ollut malttamatoin. Mitä muuta
hän sanoi, en muista, mutta vakuutan teille, että sillä kertaa tunsin
kaikkea."
"Ja mitä on nyt tehtävänä?"
"Ei mitään. Mitä vankien lunnaisiin tulee, maksaa kaupunki ne.
Ainoastaan minun pitäisi muistaa, ettemme ole lähetetyt maailmaan
palvelemaan itseämme, emmepä edes ystäviämmekään oman mielivaltamme
mukaan, vaan tekemään Jumalan tahdon jälkeen kuten Louis de Marsac.
Hän pyysi minun rukoilemaan Louisin puolesta ja seuraamaan hänen
esimerkkiään, että jos kärsimys tulisi tai kuolema -- oi isä,
tiedättehän."
"Sekö oli kaikki?"
"Niin -- ei; hän laski vielä kätensä pääni päälle. En koskaan enää
sano, ettei hänellä ole tunteita."
De Caulaincourt huokasi. "Kenellä luulet olevan vaikeimman osan
taistelussa, kenraalillako vaiko sotilailla?" hän kysyi. "Norbert, nämä
ovat raskaita uutisia, hyvin raskaita." Sitten hetkisen äänettömyyden
jälkeen hän lisäsi: "Luullakseni Louisilla ei ole omaisia kaupungissa."
"Ei. Mutta täällä on -- Gabrielle." Norbertin ääni aleni hyvin
matalaksi, kun hän lausui tämän nimen.
De Caulaincourt ei häntä heti ymmärtänyt, sillä eihän ollut muodollista
kihlausta ollut. Mutta Norbert ymmärsi sen kyllä liiankin hyvin. Juuri
tässä samassa paikassa oli Louis uskonut hänen huolekseen sen asian,
mikä oli muuttanut hänen elämänsä. Hänen isänsä luki tämän hänen
kasvoistaan. Se sai hänet hetkisen perästä lausumaan:
"Ah, on asioita, joissa nuoret tuntevat toisensa paremmin kuin mitä
vanhat voivat!"
"Isä, teidän pitää kertoa tästä heille. Kenties herra Berthelierin,
vaikkakin hän on sairas, olisi parempi tietää se ensin. Hän sen sitte
kertoo Gabriellelie."
"Minusta on soveliaampaa että sinä itse veisit perille sanoman, jonka
toimittamisen isä Calvin uskoi sinulle."
"Oi, mutta sitä en voi tehdä. Onhan puhe ystävästäni, Louisista,
veljestäni!" Tässä aivan poika äkkiä ja omaksikin hämmästyksekseen
heltyi ja itki nyyhkien ääneensä. Onneksi ei ollut ketään näkemässä tai
kuulemassa. Tuomiokirkon seutu oli tyhjä, koska oli ehtoollisen aika.
De Caulaincourt laski kätensä ystävällisesti poikansa olkapäälle, mutta
ei koettanut pidättää omiakaan kyyneleitään. Norbert kumminkin pian
hillitsi itsensä. "Meidän pitää mennä kotiin", hän sanoi. "Ja te saatte
tästä kertoa Berthelierille."
Liikutettuna hänen surustaan de Caulaincourt ei sen enempää
vastustanut, ja he lähtivät yhdessä ääneti kotia.
Heidän vaeltaessaan pitkin tuttavia katuja sai Norbertin nuori sielu,
joka oli perinpohjin liikutettu siitä mitä hän oli kuullut ja nähnyt,
hämmentyneihin vesiinsä valon välkähdyksen. Kylmältä, voimakkaalta,
kiihkottomalta kuten kuolleen miehen kädenanti, oli hänestä näyttänyt.
Jean Calvinin tahto, silloin kun tämä oli matkaan lähettänyt hänen
isänsä, Louis de Marsacin, Denis Peloquinin ja satoja toisia kärsimään
ja kuolemaan. Mutta nyt Norbert tiesi -- sillä hän oli nähnyt Calvinin
sielun tuskat -- tiesi hyvin, että tuo voimakas mies tunsi ja kärsi,
kärsipä muita paljon enemmän kuten oli muita voimakkaampikin. Hän ei
koskaan enää muuta ajatellut, kuin että Calvinista nyt tuntui aivan
yhtä vaikealta turvallisessa Genevessä, kuin noista toisista vankilassa
ja hengenvaarassa olevista.
Hän kohotti päänsä ja katsoi ylös pilvettömälle iltataivaalle. Koko
se voimakas, vakava elämä, johon hän Geneveen saapumisestaan saakka
oli ollut pakotettu taipumaan, oli täynnä lujaa uskoa olentoon, joka
asui tuolla taivaankannen yläpuolella. Tämä olento toimi oman tahtonsa
jälkeen sekä taivaissa että maan päällä. Hänen tahtoaan ei voitu
vastustaa. Hän kuoletti ja Hän teki eläväksi. Hän antoi laupeutensa
sille, ketä Hän tahtoi armahtaa, ja rankaisi ketä Hän tahtoi, katsoen
kunkin rikkomisiin. Hän istui ääneti taivaassaan, kun kaikki meni
nurin päin maan päällä, sill'aikaa kun hyvätkin ihmiset, jotka Häneen
luottivat -- kuten esim. Louis -- olivat vangittuina, kidutettiin ja
poltettiin. Mutta kenpäties yhtä kaikki -- kunhan vaan ihminen kaikki
ymmärtäisi. -- Hän tunsi, Hän huoli ja Hän rakasti. Vallan siten kuin
isä Calvinkin -- ainoastaan rajattomassa määrässä enemmän. Ja sitte
oli olemassa Kristus, risti ja Kristuksen rakkaus, joista ihmiset
puhelivat. Norbert ajatteli muuatta lausetta, jonka oli jossakin
lukenut: "Kaikissa heidän murheissaan oli Hän murheellinen".
Eivät Norbertin hämärät, harhailevat ajatukset kuitenkaan pukeutuneet
tällaisiin sanoihin. Pikemminkin tuon hetken hohde, joka loisti hänen
sieluunsa, sisälsi vaan yksinkertaisesti: Tunnen nyt että se mies, jota
luulin kovaksi kuin timantti, tuntee, rakastaa ja kärsii. Kenpäties
saan kerran tietää, että eräs paljoa suurempi olento tuntee, rakastaa
-- uskallanko sanoa -- kärsiikin. Mutta kaikissa näissä Hän on muita
paljoa suurempi.
Välähdys haihtui, mutta tämä ajatus jäi, eikä se enää koskaan jättänyt
häntä kokonaan koko hänen elämänsä aikana.