Jälleen lusikan ritari.
Samana päivänä puhutteli Norbertia kotimatkalla koulusta vieras,
vanhemmanpuoleinen mies, joka oli puettu arvokkaaseen, harmaaseen
kotikutoiseen viittaan ja talutti kauppatavaroilla lastattua muulia.
Tämä oli, vaikkei Norbert sitä tiennyt, Muscaut, savoijalainen
nahkakauppias, jolla oli maistraatin lupa harjoittaa kaupungissa
kauppaa. Hän se oli, joka edellisellä käynnillään oli nähnyt Gabriellen
ja tuntenut hänet äitinsä näöstä. Joku nähtävästi oli osoittanut
Norbertin hänelle, sillä jätettyään muulinsa erään syrjäisen hoitoon,
hän kiiruhti tämän jälkeen ja lausui hänelle:
"Minulla on kirje teille, nuori herra."
"Luulenpa teidän erehtyvän. Kukapa minulle kirjoittaisi?"
"En erehdy. Te olette se nuori herra, joka kulki naamioituna
nuoreksi naiseksi. Siis on tämä teille." Hän antoi Norbertille
pienen, kokoontaitetun paperipalan, jossa ei ollut sinettiä eikä
allekirjoitusta.
"Keneltä se on?"
"Eräältä, jonka te tunnette ja joka tuntee teidät. Kumminkaan ei hän
voinut panna nimeänne kirjoitukseen, koska hän ei ollut milloinkaan
kuullut sitä."
Norbert avasi paperin ja luki seuraavaa: "Tahdotteko kohdata minua
ystävänä juuri ennen auringon laskua Savoijan puolella Plain-palaista
sen puuryhmän alla, joka on Amos juutalaisen viinipuodin takana?
Te voitte varovaisuuden vuoksi tuoda yhden ystävän mukananne, jos
tahdotte. Teille hartaasti hyvää toivova -- Viktor de Lormayeur."
Norbert päätti tavallisella rohkeudellaan mennä oitis ja yksinään. Hän
ei tahtonut kertoa tästä isälleen eikä kellekään ystävistään, sillä
he olisivat voineet estää häntä epäillen, eikä aivan aiheettomasti,
savoijalaisten tahtovan kavaluudella saada Norbert käsiinsä ja kostaa
hänelle kepposestaan. Mutta Norbert puolestaan luotti täydellisesti
nuoren kreivin kunniantuntoon, sillä olihan tämä lahjoittanut
Norbertille hengen niin jalomielisesti. Vanhemman ja varovamman
henkilön mieleen olisi voinut johtua, ettei kirje olisikaan ollut
Viktor de Lormayeuriltä, jonka käsikirjoitusta hän ei koskaan ollut
nähnyt, vaan joltakin vihamieheltä, joka olisi käyttänyt kreivin nimeä.
Mutta Norbertin mieleen ei juolahtanut ajatella niin. Nykyisessä
yksitoikkoisessa elämässään hän oli iloinen, että jotakin uutta
tapahtuisi, ja hän odotti iltaa vilkkaalla jännityksellä.
Hän saapui kohtauspaikalle hyvin puolta tuntia ennen auringon laskua.
Mutta mies, jota hän etsi tai joka etsi häntä, oli jo siellä vastassa
hevosen selässä, puettuna sileään, vihreään metsästyspukuun ja
hopeatorvi sivullaan. Nähdessään Norbertin hän astui alas satulastaan
viskaten ohjat ainoalle seuralaiselleen, jonka oli tuonut mukaansa.
"Hyvää iltaa, kunnon poika tai sievä neiti", hän sanoi. "Tule mukaani
puiden alle istumaan, sillä minä tahtoisin puhua kanssasi."
Norbert katsoi kirkkaisiin nuoriin kasvoihin, kauniiseen otsaan,
ystävällisiin silmiin, hempeään suuhun ja pyöreään poskeen. Hän tiesi,
ettei mitään vaaraa tämän miehen puolelta häntä kohtaisi. Mutta hän
piti parempana seista, kun Viktor taasen istui nojaten selkä vasten
puuta.
"Te geneveläiset olette tehneet meistä oivallisia narreja", hän sanoi.
"Eivät geneveläiset, jotka eivät tietäneet asiasta mitään", vastasi
Norbert nopeasti, "vaan se oli minun tekoani, kuten kerroin teille."
"Kumminkin he olivat hyvinkin iloisia saadessaan miehensä takaisin
ilman lunnaita. Toivon, että he ovat palkinneet teidät hyvin, kunnon
vihamieheni."
Norbert nauroi. "He olivat vähällä palkita minut leivällä ja vedellä
vankilassa, jollei pahemmallakin", hän sanoi. "Ja saanko kertoa
teille, herra kreivi, että isällenne aijotaan lähettää oivallisissa
hopeakruunuissa kauniit lunnaat noista kolmesta vangista."
"Ajattelevatko he siis voivansa riistää hänen kiukultaan aseet? Heidän
pitäisi tuntea hänet paremmin."
"He eivät ollenkaan ajattele hänen kiukkuaan. He vaan ajattelevat sitä,
mikä on oikein ja kohtuullista", Norbert ylpeästi sanoi.
"Heidän täytyy olla vankemmat kuin me tiedämmekään, jos he voivat
olla huomioonottamatta Lormayeurin kiukkua", vastasi Viktor melkein
suuttuneena.
"Sepä on se läksy, joka teidän on opittava. Kuinka monta vuotta on
siitä, kuin te lusikan ritarit olette liikutelleet maata ja taivasta
suunnittelemalla Geneven hävittämistä? Oletteko jo tehneet sen?
Voitteko tehdä sitä sen kummemmasti tulevaisuudessa kuin ennenkään
olette tehneet? Jos ette, miksi siis enää vaivaatte itseänne?" kysyi
Norbert, joka puhui tälle savoijalaiselle kuten ainakin geneveläinen,
kun hän taasen geneveläisille usein puhui kuten synnynnäinen
ranskalainen.
"Sinä olet rohkea lurjus! Mutta juuri siksipä minä rakastankin sinua ja
olen tullut etsimään sinua. Tiedä kumminkin, että isäni olisi vaatinut
korvausta miekka kädessä Geneven kaduilla jo kauan sitten, jollei
muuan tapaturma olisi saattanut hänet auttamattomasti sairasvuoteelle.
Kun minä kerroin hänelle teidän kataloiden harhaoppistenne mustista
keinoista, joiden avulla kaunis neiti ja hevonen, jolla hän ratsasti,
muuttuivat harmaiksi jäniksiksi, hän ensin kieltäytyi uskomasta minua,
vaikkakin saattojoukon miehet tukivat kertomustani. Totta kyllä, he
eivät itse olleetkaan nähneet muutosta. Semmoisia asioita ei koskaan
nähdä kun ne tapahtuvat, paholainen kyllä pitää siitä huolen. Mutta
vallan samana päivänä metsästäjät tapasivat ansasta kaksi jänistä
ja toinen niistä huusi surkeasti aivan kuin nuoren tytön äänellä,
toinen taasen oli ihan ratsunne karvainen. Siten asia oli päivän
selvä kaikille järkeville ja miettiville ihmisille. Lopuksi isäni
muutti mielensä ja uskoi sen kokonaan. Mutta sitä kiivaampi oli hänen
kiukkunsa Geneven noitia kohtaan, mikä olikin hyvin ymmärrettävää,
samoin minuakin kohtaan, mikä ei ollut niinkään käsitettävää, sillä
mitenkä voisi kukaan taistella noituutta vastaan? Hänen raivonsa oli
niin hirveä, että hän viimein lankesi tiedottomaksi." Tässä Viktor
antoi äänelleen sopivan määrän mielipahaa ja pysähtyi hetkeksi,
ennenkun pitkitti. "Lääkärit sanovat, että hän nyt on parempi ja
luultavasti elää, mutta ei missään tapauksessa voi lähteä sotaan,
-- tuskinpa koskaan enää, kuten on syytä pelätä. Kumminkin on hän
lempeämpi ja helpompi kohdella. Siten minä olen saanut häneltä luvan,
jonka hän kauvan epäsi minulta, lähteä Espanjaan ja laskea miekkani
todellisen hallitsijani Savoijan herttuan jalkoihin. Hän taistelee nyt
Espanjan kuninkaan puolesta, jolle hän on juuri saavuttanut suuren
voiton St. Quentiniksi kutsutussa paikassa. Niin pian kuin hän on
toimittanut asiat heidän hyväkseen saa hän espanjalaiset auttamaan
häntä omassa asiassaan. Sitten tulee hän armeijan kanssa voittamaan
Ranskalta takaisin vakinaiset alueensa. Minä tahdon sotia hänen
kanssaan tuossa taistelussa", sanoi Viktor de Lormayeur, miehekkään
rohkea tuli tuikkaen silmissään.
"Sitten, kreivini, olkoon Jumala kanssanne ja kohdelkoon teitä, kuten
te olette kohdellut minua!" sanoi Norbert sydämellisesti.
Viktor katsahti pois hänestä ja repi maasta kourallisen heinää ja
ruohoa. "Totuus on se", hän sanoi, silminnähtävästi hämillään, "että
minä jätän jälkeeni nuoren neidin, jota minä -- jonka suosion minä
omistan --"
Norbert katsahti häneen hämmästyneenä. Varmasti oli kreivi lohduttanut
itseään hyvin nopeasti geneveläisen morsiamensa häviöstä. Hän ei
tiennyt mitä sanoisi eikä sentähden viisaasti kyllä sanonut mitään.
Viimein Viktor jatkoi, vaikkakin yhä silminnähtävästi hämmentyneenä:
"Sinä ihmettelet, ja tosiaankin on se vaikeaa selvittää. Minun täytyi
taipua isäni tahtoon ja uhrata oma tahtoni. Mutta nyt on se kaikki
ohitse. Ja minun on tarpeellista kertoa asia sinulle, koska minua hyvin
miellyttäisi saada sinut mukaani Espanjaan."
"Minut! Lähteäkö teidän kanssanne Espanjaan!" Norbert toisti suuresti
hämmästyneenä.
"Olen sen sanonut. En ole koskaan nähnyt nuorukaista, jonka niin
mielelläni ottaisin seuralaisekseni, -- ehkäpä juuri sinun rohkeutesi
tähden. Poika, minä teen sinusta rikkaan tai oikeammin sanoen, ruhtinas
ja minä keskenämme toimitamme sen. Voit aluksi ruveta paashikseni --
ei, olet liian hyvä siksi. Luulenpa sinun kasvaneen sitte kun sinut
muutama viikko sitte näin."
"Se on puvun syy", virkkoi Norbert väliin.
"Saat siis alkaa uskottuna aseenkantajanani. Minä tarvitsen sinua
useihin toimiin, mutta ennen kaikkea luultavasti ylläpitämään
yhteyttäni erään linnan kanssa, jonka minä tunnen."
"Mutta", sanoi Norbert, "unhoitattehan uskonnolliset eroavaisuutenne!"
"Mitäpä siitä? Eivät kaikki meistä ole pyhimyksiä ja munkkeja. En halua
rukouksiasi, poikaseni; minä tarvitsen hienoa älyäsi, rohkeuttasi ja
uskollisuuttasi ystäviäsi kohtaan. Kun sinä olet aseenkantajani ja
uskollinen asetoverini, niin luulenpa voivani hankkia itselleni jonkin
verran omaisuutta ja nimelleni kylliksi arvoa, laskeakseni ne unelmieni
neidon jalkain juureen."
Norbert unhoitti sen hämmästyttävän nopeudenkin, jolla nuori kreivi
näkyi vaihtavan mieltymyksensä esinettä, miettiessään toivehikkaita
suunnitelmia, jotka siten levitettiin hänen eteensä. Saada osaa
urhotöissä, tekoja toimitettavaksi, nimi hankittavaksi suuressa
maailmassa -- tuossa loistavassa maailmassa, jossa miehet ottelivat
ja taistelivat, kosivat ja voittivat kauniita naisia ja vuoroon
elivät ilossa ja huvituksissa, vuoroon seikkailuissa ja vaarallisissa
yrityksissä -- sitä hänelle nyt tarjottiin. Vaahtoava elämänmalja
hänelle tarjottiin. Yhdellä voimakkaalla siemauksella hän voisi
tyhjentää sen, jos vaan tahtoisi. Hänen poskensa hehkuivat, hänen
silmänsä säihkyivät ja hänen pojanvartalonsa suoristui. Hän näytti
tuossa ainoassa silmänräpäyksessä kehittyneen mieheksi.
Hän polvistui toiselle polvelleen, ojensi kätensä ja laski sen kreivin
käteen kuten vasalli, joka vannoo herralleen uskollisuutta. Hänen
kätensä mukana seurasi hänen sydämensäkin. Mutta seuraavassa tuokiossa
hän veti sen pois, ja tumma varjo pimensi hänen kasvonsa.
"Mutta --" hän sanoi.
"Ei mitään 'muttia' minulle", sanoi Viktor iloisesti. Heikot kasvot
katsahtivat voimakkaisiin. Ja niin ystävällinen, niin voittava oli se
katse, että heikkous melkein kukisti voiman.
Norbertin silmät painuivat alas. "Mutta entä Ranska!" hän viimein
sanoi. "Olenhan ranskalainen. En voi käyttää miekkaani Ranskaa vastaan."
"Se asia kyllä voidaan järjestää", sanoi Viktor.
"Ja entä isäni?"
"Jos hän on järkevä mies, -- ja sitä en voi epäilläkään -- niin tulee
hän varmaan iloiseksi saadessaan sinulle niin hyvän tulevaisuuden."
"Ei niin. Hän tulee vastaamaan: 'Mitä hyödyttää ihmistä, vaikka hän
koko maailman voittaisi, ja kumminkin kadottaisi itsensä?'"
"Kadottaisiko itsensä?" toisti Viktor näyttäen samallaiselta
kuin älykäs koira, joka turhaan koettaa saada selville herransa
tarkoitusta. Juuri silloin laskevan auringon punertavat säteet
hiipivät puiden lehvien läpi, koskettaen hopeakehikköä Norbertin
vyössä ja saaden timanttisormuksen Viktorin kädessä kimaltelemaan
monivärisellä loisteella. Hän nousi ylös ja siirtyen vähä sivulle
viittasi merkitsevästi suureen tulikehään, joka juuri silloin kosketti
taivaanrantaa.
"Pyydän, antakaa minun ajatella", sanoi Norbert.
"Kyllä", vastasi kreivi, "siksi kunnes aurinko on laskenut."
Norbert käänsi kasvonsa hehkuviin lännen pilviin. Aika oli lyhyt.
Jos hän ei ollut ajatellut koskaan ennen, täytyi hänen ajatella nyt.
Kumminkin hän, vaikka kuinka olisi koettanut, ei voinut ajatella mitään
muuta kuin nuorta kreiviä, hänen kasvojaan, hänen pukuaan, hänen
sotavarusteitaan ja ennen kaikkea sitä kummallista horjuvaisuutta, jota
hän oli osottanut puhuessaan uudesta rakkaudestaan heti sen hartaan
kosimisen jälkeen, jonka hän niin hiljattain oli tehnyt oletetulle
neiti Castelarille. Sillä tapaa epäilemättä ihmiset menettelivät
suuressa maailmassa, tuossa yllätyksiä ja seikkailuita ja kaikenlaisia
muutoksia täynnä olevassa paikassa, joka oli niin erilainen kuin kylmä,
jokapäiväinen ja yksitoikkoinen Geneve! Ja kumminkin Genevessä pitivät
ihmiset sanansa ja olivat uskollisia ystävilleen. Sitä todisti heidän
menettelynsä häntä itseään ja hänen isäänsä kohtaan, sen jälkeen kun
he olivat tulleet heidän joukkoonsa. Koko tämän ajan teki aurinko
laskuaan. Oh, kuinka nopeasti! Kumminkaan hän ei vielä ollut tehnyt
päätöstään eikä ollut kyennytkään sitä tekemään. Hän ainoastaan
tunsi, että hänelläkin kenties oli lupaus pidettävänään. Eikö hän
ollut sanonut: "Sinun Jumalasi pitää oleman minun Jumalani, sinun
kansasi on oleva minun kansani?" Hän sanoi ylpeästi itsekseen: "Olen
Germain de Caulaincourtin, ranskalaisen ritarin poika. Se sisältää
enemmän kuin olla Lormayeurin kreivin aseenkantaja". Mutta nyt oli
suuresta laskevasta auringosta vaan reuna enää jälellä, kapea, punainen
tuliviiva. Tuossa tuokiossa olisi sekin hävinnyt. Kaikki mitä hänellä
nyt oli, olisi kadotettu, jos hän näin lähtisi, -- hänen uskontonsa,
hänen kotinsa, ah, myöskin tämä koti Genevessä, josta hän kumminkin
niin piti. Heittääkö nämä kaikki -- se olisi oman itsensä kadottamista.
Hän ei voinut tehdä sitä.
Käsi laskeutui hänen olkapäälleen. Nuori kreivi seisoi hänen
vierellään. "Tule, aseenkantajani", hän sanoi hymyillen.
Norbert äkkinäisen liikutuksen valtaamana heittäytyi hänen jalkoihinsa.
"En rupea teidän aseenkantajaksenne, herra kreivi", hän sanoi. "Niin
en _voi_ tehdä. Mutta aina olen teidän kiitollinen palvelijanne, jonka
elämän te olette pelastanut ja joka tuntee itsensä sidotuksi teihin
kaikilla laillisilla tavoilla, niin kauan kuin henkeä minussa on."
"Jos niin on laita, niin tee miten tahdot. Mutta miksi et voi taipua?"
"Onhan minulla isäni. Olen vannoutunut hänen omakseen ja hän Geneven
omaksi."
"Geneven harhaoppiset voivat tulla hirteen kuten he vallan hyvin
ansaitsevatkin! Minä lupaan sinulle sellaista, jota ei kenkään heistä
voi taata sinulle. Eikä sitä voi miksikään elämäksi kutsua, jota vietät
heidän keskuudessaan."
Norbert oli uskollinen sydämmessään. Hän ei olisi tahtonut kokonaisten
maailmoidenkaan tähden sanoa Geneven viholliselle, mitä hän oli usein
sanonut itselleen. Hän vastasi ylpeästi:
"Olen syönyt heidän leipäänsä ja suolaansa ja he ovat kohdelleet hyvin
minua ja omaisiani."
"Ovatko he sitte sen arvoisia, että hylkäät iloisen elämän ja sen
jälkeen pelastuksen oikeauskoisen kirkon helmassa?"
"En tiedä minkä arvoisia he ovat, herra kreivi. Mutta ajattelen, etten
ansaitsisi luottoanne ja suosiotanne, jos minä jättäisin heidät nyt.
Olisihan se isäni ja isäni uskon hyljäämistä."
Viktor tunsi, että hän oli voitettu. Hänen kätensä herpautuivat alas ja
hänen kasvonsa synkkenivät.
"Koko elämässäni", hän sanoi, "en ole saanut vielä ainoatakaan asiaa,
mitä olen halunnut."
"Herra kreivi", sanoi Norbert, jonka ääni värisi kuin
tukehtumaisillaan, "minä rukoilen teitä että annatte minun mennä.
Minulle käy liian raskaaksi, kun katselen teitä silmiin ja kuulen
äänenne. Sillä minä en tahtoisi mitenkään tehdä sitä, mitä minulta
pyydätte, enkä voikaan. Mutta jos vaikka milloin hengellänikin voin
palvella teitä --"
"Sinä olet vastahakoinen, nuori imartelija", keskeytti kreivi
vihanpuuskalla, joka meni ohi yhtä nopeasti. "Mutta -- sepähän se juuri
on kohtaloni. En sano sen enempää. Kaikesta päättäen olet ranskalainen.
Käy omaa tietäsi. Palaa takaisin Geneveesi, koska se on niin
välttämätöntä, ja olkoon Jumala kanssasi! -- Seisahduhan kumminkin!"
Hän veti sormestaan timanttisormuksen, joka säihkyi laskevan auringon
säteissä. "Ota tämä muistoksi kiintymyksestäni niin kelpo nuorukaiseen.
Jos joskus tarvitset ystävää, toimita vain sormus minulle, ja oletpa
huomaava, etten ole unhoittanut -- Castelarin kaunista neitoa."
Ja niin he erosivat.