Kuuluisa Ami Berthelier.
Ami Berthelier oli lähtenyt matkaan Genevestä yksinäisenä, murtuneena
miehenä, sydämestään surullisena ja katkerana ja miltei ystävätönnä.
Se oli loistava todistus hänen yksin elämisestään, että hänellä
syntymäkaupungissaan, jossa jok'ikinen tunsi toisensa, ei ollut ketään
johon hän voi kääntyä, kun hän sattui tarvitsemaan pientä lainaa,
vaan täytyi hänen turvautua lainsuojattomaan, maanpakoon ajettuun
sukulaiseensa. Ja vieläpä juuri tätä seikkaa voisivat kansalaiset pitää
loukkauksena ja todistuksena rikoksellisesta yhteydestä kapinallisten
kanssa.
Ja sitte oli koko homma ollut epäonnistunut. Hän oli nyt
palausretkellä, haavoitettuna ruumiiltaan ja sielultaan. Hän oli
saanut ivaa, solvauksia, vieläpä väkivaltaakin osakseen noilta,
jotka kantoivat hänen nimeään ja joiden isät olivat olleet hänen
nuoruudenystäviään ja seuralaisiaan. Kumminkin, omituista sanoa, oli
hänen palauksensa pelkkää riemukulkua. Geneven miehet, kuumasydämiset
ja nopeat palkitsemaan ystäviä ja rankaisemaan vihamiehiä -- eivätkä
he koskaan jättäneet asiataan keskeneräiseksi -- ottivat tarkasti
huomioon ne palvelukset, joita hän oli toimittanut heille. Jokainen
suuressa neuvostossa läsnäoleva uskoi, että herra Berthelier oli
keksinyt suuren libertinien salaliiton ja lähettänyt ilmoituksen
siitä kaupunkiin, mikä olikin totta. Mutta enemmistö uskoi myöskin,
että hän oli mennyt Pregnyhiin ja saavuttanut serkkunsa luottamuksen
juuri tässä tarkoituksessa -- joka ei kumminkaan ollut totta, mutta
kaunistukseksi lisätty kertomuksen kulkiessa suusta suuhun. Sentähden,
kun samana iltana ylpeä vartio, jonka neuvokset olivat lähettäneet
vastaan, toi kotiin haavoitetun kansalaisen Porte de Riven tietä,
niin koko kadun asukkaat ja samoin kaikkien muiden katujen, joita
hänen oli kulkeminen, tulivat ulos tervehtimään häntä ja osottamaan
hänelle kunnioitustaan. Hyvähuudot ja kirkuna täyttivät ilman. "Kauvan
eläkööt kaikki hyvät kansalaiset! Kauvan eläköön Berthelier, jolla on
uskollinen sydän Geneveä kohtaan! Jumala antakoon teille terveyttä
ja paranemista, hyvä herra Berthelier! Te olette uudesti rakentanut
vanhan nimen!" Vieläpä joskus kuultiin "hyvän herra Berthelierin"
sijasta "ihmeteltävä Ami Berthelier", ja olipa vielä ääniä, jotka
antoivat hänelle yhäkin korkeampaa kunniaa, huutaen hänelle: "kuuluisa
Ami Berthelier." Kuudennentoista vuosisadan geneveläisistä oli sana
"kuuluisa" erinomainen kunnianimitys. Kun hän kulki Port Patin yli,
jonka molemmilla puolin oli korkeita rakennuksia, tuli eräästä
huoneesta ulos mustaviittainen, ei kovin kookas olento, joka näytti
käskemään tottuneelta. Silloin kuului kunnioituksen kohinaa ja hattuja
nostettiin, sillä se oli herra Jean Calvin. Hänen viittauksestaan
paarinkantajat seisattuivat ja joukko teki tietä. Berthelier, joka
näytti hyvin väsyneeltä ja kalpealta, koetti nousta, mutta Calvin
viittasi häntä pysymään alallaan ja toivotti hänelle vakavalla ja
kunnioittavalla äänellä terveyttä ja paranemista. Sitten hän kättään
kohottaen siunasi häntä samalla vanhalla tavalla, millä ennen muinoin
Israelin järjestettyjä joukkoja oli tervehditty. Oli ensi kertaa, kun
nämä kaksi miestä kohtasivat toisensa niin lähekkäin. Ami Berthelier
sanoi hiljaan "amen". Suuri mies kääntyi poispäin ja silloin kohotti
silmänsä kiinnittäen ne Norbertiin, joka ratsasti lähellä paareja.
Pojan pää vaipui yhä alemmas tuon terävän, läpitunkevan katseen edessä.
Hän ainoastaan toivoi, että hänen koko olentonsa voisi vajota sen
mukana pois hevosen selästä sillan läpi alas veden alle. Ja kumminkaan
ei herra Calvin tehnyt hänelle pahaa, hänen suureksi huojennuksekseen
ei edes puhunutkaan.
Viimein Berthelier tuli omalle ovelleen, missä de Caulaincourt, Antoine
Calvin ja kaksi hänen poikaansa seisoivat valmiina voimakkaiden
käsivarsiensa avulla asettamaan hänet vuoteelleen. Mutta Gabriellen
kirkkaat kasvot olivat hänen paras tervehdyksensä. Claudine seisoi
Gabriellen vieressä, sillä uutinen Amin tulosta oli antanut hänelle
voimia nousemaan ja kohtaamaan häntä ovella. Margareta ainoastaan
ei tervehtinyt herraansa. Hänellä oli liian kiirettä auttaessaan
ja ohjatessaan kantajia sekä näyttäessään heille tietä huoneeseen,
jonka hän oli tehnyt tulijalle valmiiksi. Hän tuskin puhuikaan tai
edes näytti katsovankaan Amiin, ennenkun tämä oli mukavasti asetettu
pehmeälle patjavuoteelle, hienoille, lumivalkeille liinalakanoille,
jotka hän niin oli huolellisesti valmistanut. Sitten Margareta meni
ulos ja sanoi sisar Claudinelle: "Neitini, teidän on laittauduttava
pian, hyvin pian kuntoon. Veljenne ei vielä voi tulla toimeen ilman
apuanne. Mutta kauvan hän ei teitä tarvitse."
"Siis luulette --" Claudine sammalsi.
"En luule mitään. Aika luulemiseen tulee kylläkin pian. Nyt on aika
rukoilemiseen, neitini. Olkaa innokas rukouksessa Herralle, jotta Hän
ilmaantuisi herra Berthelierille."
Margareta pyytämässä katoolilaista rukoilemaan! Se oli ihmettä! Ennen
sitä aamua ei hän olisi voinut niin tehdä. Kentiesi hän ei olisi niin
tehnyt nytkään, jos olisi ollut aikaa ajattelemiseen. Mutta mitäpä
meistä itsestämmekään tulisi, jollemme joskus onneksi menettelisi
ristiriitaisesti periaatteittemme suhteen.
"Aivan varmaan rukoilen veljeni puolesta", Claudine vastasi, "ja
vieläkin enemmän sen vuoksi, että hän on tehnyt kunnon työn erotessaan
kehnosta sukulaisjoukostaan ja paljastaessaan heidän salaliittonsa."
"Kaikki hyvät työmme ovat vaan repaleisia riepuja", sanoi Margareta,
joka oli hyvin väittelyhaluinen. "Mutta nyt -- hän kutsuu minua!"
Se mitä Berthelier halusi, oli että Margareta pyytäisi herra de
Caulaincourtia tulemaan hänen luokseen muutamiksi silmänräpäyksiksi.
Ami näytti Margaretasta niin heikolta ja sairaalta, että tämä epäili
tuon pienenkin ponnistuksen olevan liikaa; hänen sydämensä ei
kumminkaan voinut sallia, että hän kieltäisi mitään Amilta. Viimein
nuo kaksi ystävystä katselivat toisiaan silmästä silmään ja vaihtoivat
lujia kädenpuristuksia, joita miehet toisilleen antavat kun he
luottavat toisiinsa sielunsa pohjasta.
"En voi unhoittaa niin kauvan kuin elän, enkä sen jälkeenkään", sanoi
de Caulaincourt, "että te minun tähteni uhrasitte oman karitsanne."
"Ja neidon tähden", Berthelier vastasi, "poikanne mieli uhrata
henkensä. Se seikka, ettei kumpaakaan uhria vaadittu, ei ollut heidän
eikä meidänkään ansiomme. Mutta nyt, herrani ja ystäväni, olen
lähettänyt noutamaan teitä, nähdessäni että tulen kuumeiseksi ja
ajatukseni voivat mennä sekaisin, kertoakseni teille vielä tunnollani
ollessani, että tuossa majassa tien ohessa kohtasin erään ystävänne."
"Mitä, ystävän? Senkö savoijalaisen, jolle puhuin evankeliumista
ennenkun priorin miehet ottivat minut kiini?"
"Ei! En sitä ystävää, jota te olette auttanut, vaan sen joka auttaa
teitä. Erään, jota etsimään minua usein olette kehoittanut. Mutta minä
en silloin vielä ymmärtänyt."
De Caulaincourt käsitti nyt asian ja hänen kasvonsa kirkasti
ihmeellinen ja äkillinen riemu. "Oi Jumala, minä kiitän sinua!" hän
sanoi.
Mutta Berthelierin täytyi nyt sanoa: "Menkää nyt, ystäväni, sillä minä
olen hyvin väsynyt ja voin tuskin nukkua. Kiittäkää kelpo poikaanne
puolestani. Arvelen että kun hän kasvaa mieheksi, hän saattaa meidät
kaikki varjoon. Hyvää yötä! Jumala olkoon teidän ja hänen kanssaan!"
Seuraavana ja useana päivänä jälestäpäin Genevessä muuta tuskin
ajateltiinkaan kuin Daniel Berthelierin ja hänen toveriensa tuomiota.
Ami Berthelierin veres todistus teki kerrassaan lopun kaikesta heidän
toivostaan. Vähä sitä tosin oli ollut ilman tätäkin. Turhaan Daniel
Berthelierin ijäkäs ja kunnioitettu äiti oli saapunut Geneveen
rukoilemaan polvillaan poikansa armahtamista hänen marttyyri-isänsä
tähden. Neuvosto oli taipumaton. Daniel tuomittiin kolmen enimmän
syyllisen toverinsa kanssa mestauslavalle. Philibert Berthelier,
Ami Perrin ynnä toiset isänmaasta karkoitetut libertinit tuomittiin
jatkuvaan maanpakolaisuuteen ja heidän seuralaisensa vähempiin
sakkoihin. Pula kaupungin kohtalosta käänsi yleisen huomion pois
Gabriellen ja Lormayeurin kreivin asiasta. Tosin muutamissa piireissä
paljon pelättiin suuttuneen savoijalaisen kostoa epäämättömän vaikka
tarkoittamattoman petoksen tähden.
"Teidän on parempi olla varuillanne", sanoi Ami Berthelier neuvos
Aubertille, joka kävi hänen luonaan ammattiasioilla, taitava lääkäri
kun oli. "Ennen kuin ennätätte pitää varannekaan, on vanha kreivi jo
porttinne luona sadatellen meitä kaikin voimin."
"Mitä hän voi enempää tehdä", sanoi Aubert, "kuin mitä hän on jo tehnyt
kahtenakymmenenä vuotena? Tehköön hän mitä tahtoo, te voitte keventää
mielenne, sillä emme toista kertaa pyörrä ympäri antaaksemme hänelle
tyttöä."
"Ei. Mutta meidän on maksaminen vankien lunnaat hyvissä Geneven
kruunuissa kuten kunniallisten miesten tulee."
Aubert ei katsonut asioita aivan tässä valossa. Mutta hän pysyi
rauhallisena, haluamatta antautua sen pitempään väittelyyn. Tähän
varovaisuuteen olikin syytä, sillä Berthelier oli hyvin sairas. Aikaa
myöten ei mitään paranemista tullut, vaan päinvastoin pahenemista.
Haavakuume toi mukanaan yhtämittaisen kuumeen, joka, vaikka lievääkin
oli, ei koskaan jättänyt häntä kokonaan ja vähitellen kalvoi hänen
vähäiset elinvoimansa. Kaikki mitä hellin huoli voi saada aikaan,
tehtiin hänen hyväkseen. Margareta ja Gabrielle hoitivat häntä
uhraavaisesti ja sisar Claudine auttoi niin paljo kuin voimansa
sallivat. Kaupungin paras lääkärinapu oli hänen käytettävänään. Bénôit
Dexter, Calvinin oma lääkäri ja harras ystävä, oli alinomaa pitämässä
huolta ja usein neuvotteli apulaistensa kanssa. Aubert antoi lääkkeitä,
jotka olivat paljoa voimakkaampia ja annettiin paljo suuremmissa
annoksissa kuin mitä nyt sallittaisiin.
Sairaan ajatukset harhailivat usein toisaalla ja hänen tiedottomat
lausuntonsa ilmaisivat hänen katkeria tunteitaan erilläänolostaan,
toiselta puolen kansalaistoverien joukosta, toiselta omista
sukulaisistaan ja aikaisemmista ystävistään. Asia, joka antoi hänelle
raskasta murhetta, oli rouva Amblarde Berthelierin kieltäytyminen
Genevessä ollessaan käymästä katsomassa häntä, koska piti Amia poikansa
pettäjänä.
"Elkää sitä surko", oli de Caulaincourt sanonut hänelle. "Nyt on
Genevessä jok'ikinen sielu ystävänne."
Ei ollut ihmettä, että kun geneveläisillä oli niin paljo ajattelemisen
aihetta, niin vähäpätöisen henkilön kuin Norbert de Caulaincourtin
kohtalo unhottuisi ainaiseksi. Hän oli velvoitettu ilmoittautumaan
kutsuttaessa, mutta muutoin ei häntä häirittäisi. Isänsä kehoituksesta
hän alkoi uudestaan koulunkäyntinsä. Se ei kuitenkaan ollut hänelle
miksikään hyödyksi. Hän ei ollut koskaan suurestikaan mieltynyt tuohon
pikkumaiseen piiriin eikä koulupojan jokapäiväisiin toimiin. Hänen
halunsa oli vaaroihin ja seikkailuihin. Hän teki vähän työtä eikä
luultavasti olisi tehnyt ollenkaan mitään, jollei hän olisi päättänyt
välttää rangaistusta. Hän tunsi ja piti itseään miehenä, vaikkakin
käyttäytyi joskus lapsen tavalla.
Hänen suurin murheensa oli, että Gabrielle enemmän kuin kukaan muu
antoi hänen tuntea, että piti häntä vielä lapsena. Hän oli päättänyt
olla ja katsoi olleensakin koko kummallisen seikkailunsa ajan
täydellisesti rehellisenä Louis de Marsacia kohtaan. Kumminkin koko
ajan oli pyytämättä, huomaamatta hiipinyt hänen sydämeensä toivo,
että hän Gabriellen silmissä voisi olla sankari. Ja kukapa tiesi,
mitä vielä voisi tapahtua! Mutta sen sijaan että olisi ollut sankari,
kulkeva ritari, voitollinen seikkailija, hän huomasi itseään pidettävän
kelpo poikana, ystävällisenä, epäitsekkäänä, nuorena veljenä, joka oli
auttanut ja pitänyt Gabriellesta kuten veljen tulee. Kuudennellatoista
vuosisadalla, vielä enemmän kuin nyt, oli poika lapsi, kunnes hänestä
kumminkin kylliksi aikaiseen tuli mies. Eipä ollut kummaa, että
Norbertista oli vastenmielistä tulla lähetetyksi takaisin koululaulun
ja kirjojen luo sekä tottua kuriin, sittekun oli näytellyt neitoa ja
kohdattuaan Savoijan ritareita heidän omilla alueillaan.
Viimein tuli hänen osakseen hitunen kuuluisuutta, mutta semmoisessa
muodossa, että hän vallan hyvin olisi voinut luopua siitä. Hänen
asiansa oli lähetetty konsistoriumiin, jolla oli hoidossaan kunnan
sekä uskonto, tavat että siveys. Jonkun aikaa tuolla kunnianarvoisella
virastolla oli kyllin työtä käsitellessään tuomituita libertinejä ja
järjestäessään heidän asioitaan, mutta viimein se sai aikaa muiden
asioiden lomassa muistaakseen nuorta Norbert de Caulaincourtia tälle
jotenkin epäedullisella tavalla.
Neuvokset olivat aina edustettuina konsistoriumissa yhden jäsenen
kautta, joka tällä kertaa sattui olemaan Aubert. Päivänä, jolloin
Norbertin asia tuli käsiteltäväksi, hän kävi katsomassa Berthelieriä
ja vei uutiset de Caulaincourteille, joille hän kertoi käsiteltävinä
olleet asiat.
"Teidän pitää yhtä kaikki olla valmistuneina pahimpaan", hän sanoi (ei
kumminkaan Berthelierin huoneessa), "vaikk'en minä puolestani luule
mitään vakavaa seuraavan siitä. Itse asiassa tiedän aivan vastaista.
Pastori Michael Cop esitti asian sanoen, että nuorukaista Norbert de
Caulaincourtia pitäisi rangaista ankarasti sekä omaksi parannuksekseen
että esimerkiksi muille. Vaikkakin viimemainittuun seikkaan nähden
en näe paljoa syytä, koska ei kukaan muu halua tehdä samaa temppua
ilman mitään pakottavaa aihetta. Useat läsnäolevista yhtyivät häneen,
maallikkovanhimmat nojautuen painavasti siihen tosiasiaan, että Norbert
oli tehnyt kunnioitettavan neuvoston ja koko kaupungin halveksittavaksi
saattaessaan heidät näyttämään osakkailta petokseen ja vilppiin. Mutta
pastorit, ainakin kolme viidestä saapuvilla olevasta, teroittivat
innokkaasti, ettei tämä ollut suinkaan pahin nuoren miehen rikoksista.
Hän oli syyllinen silminnähtävään Jumalan lakien rikkomiseen, kuten ne
ovat annetut meille pyhässä raamatussa ja selvästi kirjoitetut Moseksen
viidennessä kirjassa, sen kahdennessakymmenennessä toisessa luvussa.
Siinä puhutaan erittäin miehelle ja vaimolle tehdyistä ja soveltuvista
vaatteista."
"Tuo ei ole koskaan hetkeksikään johtunut mieleeni", sanoi de
Caulaincourt pelästyneenä. Sitten hetken jälkeen hän sanoi: "Mutta
jatkakaa, herra neuvos. Eikö siellä ollut ketään puoltamassa
poikaraukkaani ja esittämässä, että jos hän oli tehnyt syntiä, oli se
tehty tietämättömyydestä?"
"Minä niin tein. Rohkenin huomauttaa, että kaiken todennäköisyyden
mukaan nuori mies ei ollut koskaan kuullutkaan kiellosta, sitä vähemmän
aikonut halveksia sitä. Mutta pastorit väittivät, että hänen olisi
pitänyt kuulla siitä ja eräs uskalsi lisätä, että teidän, herra de
Caulaincourt, olisi pitänyt opettaa häntä paremmin."
"Kentiesi minun olisi pitänyt", myönsi de Caulaincourt nöyrästi.
"Vaikka minä en koskaan uneksinutkaan, että hän saisi semmoisia asioita
päähänsä; miten minä siis voin älytä kieltää häntä?"
Aubert jatkoi: "Seurasi vilkas väittely. Pastorit, tarkoitan niitä
kolmea, jotka ottivat osaa siihen, pitivät tätä raskaimpana poikanne
virheistä. Muutamat maallikoista yhtyivät heihin. Mutta suurin osa
piti neuvoston häväisemistä ja kaupungin kunnialle tehtyä loukkausta
raskauttavimpana asiana. Mutta viimein kaikki yhtyivät siihen, että
hänen pitäisi tehdä julkinen synnintunnustus paljain päin ja paljain
jaloin, katujan puvussa ja kantaen sytytettyä kynttilää ja siten pyytää
anteeksi kaikkivaltiaalta Jumalalta, kunnioitettavalta neuvostolta ja
yleensä kaikilta kansalaisilta sitä mielipahaa ja häpeää, jonka hän oli
saanut aikaan."
De Caulaincourt kalpeni huomattavasti. Tämä oli vallan kauheaa. Norbert
ei koskaan kärsisi sitä. Hän juoksisi pois, hän tappaisikin itsensä,
tai tekisi mitä tahansa välttääkseen häpeää. De Caulaincourt tuskin
kuuli Aubertin sanoja, kun tämä lisäsi, että muutamat ehdottivat
Norbertille lisäksi jonkun aikaa vankeutta. "Tahdon mennä itse heidän
luo. Tahdon rukoilla armoa", hän sanoi.
"Hyvä, mutta se ei teille sovi, herra de Caulaincourt. Sellainen
toimi ei minun ajatukseni mukaan ole tarpeellinenkaan, koska sattui
meille kaikille, jotka olimme läsnä, aivan odottamaton välinäytös. Isä
Calvin, joka koko ajan oli istunut ääneti, kuten mies jonka ajatukset
ovat muualla, tarttui äkkiä puheeseen. 'Minun ajatukseni mukaan tästä
asiasta on ollut liian paljo hälinää', hän sanoi. 'Varmaan on poika
tehnyt väärin; kumminkin se on ainoastaan poikamainen rikos, joka on
sopivampi isällisesti nuhdeltavaksi ja rangaistavaksi kuin julkisesti
oikeudessa käsiteltäväksi. Myöskään ei saa unhoittaa, että neito oli
pelastettava.' Tietysti isä Calvinin sanat saavuttivat kunnioittavaa
huomiota ja useammat läsnäolevista myöntyivät hänen ajatukseensa.
Yksi maallikko kumminkin, jonka nimeä en tahdo ilmaista, koska se
saattaisi vahingoittaa häntä ammatissaan, oli kyllin pahanilkinen
sanoakseen, että isä Calvinilla oli hyvät syyt menetellä lievästi
nuoren Caulaincourtin suhteen, koska hänen oma veljensäkin oli
sekoittunut asiaan. Kaksi tai kolme muuta rohkeni yhtyä häneen ja
sanoa, että herra Antoine Calvinin käytös vaati tutkimista. Näihin
asioihin isä Calvin ei vastannut, kuten hänen tapansa ja tahtonsa onkin
itsekohtaisissa syytöksissä. Mutta pastori Abel Poupin lausui julki,
että Antoine Calvin oli niiden miesten kaltainen, jotka seurasivat
Absalomia yksinkertaisuudessaan, sillä hän ei tietänyt mistään
suunnitelmista. Kuului muutamia hyväluontoisia ivasanoja herra Antoinen
yksinkertaisuudesta, jolla ei varmaankaan ollut veljensä teräviä silmiä
rehellisessä päässään. Ja minä rohkenin huomauttaa konsistoriumille,
että oma virkaveljenikin, kunnioitettava herra Corne, myöskin tuli
petetyksi ja saatetuksi väärin vannomaan. Sitten herra Poupin
ryhtyi puhumaan, että Lormayeurin kreivin pitäisi saada kaupungilta
sievät lunnaat kullassa tai hopeassa kolmesta vangista, jotka hän
epäilemättä petoksen kautta oli menettänyt. Tämä oli tehtävä kuten
pyhät kirjoitukset käskevät, jotta asiat kunniallisesti suoritettaisiin
kaikkein ihmisten silmäin edessä."
"Mutta entä poikani kohtalo!" keskeytti häntä de Caulaincourt
levottomasti. "Kertokaa minulle, miten hänen suhteensa päätettiin
menetellä."
"Minä palaan kyllä häneen. Mutta minun on ensin kerrottava, että
kunnianarvoinen herra Baudichon de Maisonneuve, joka on sukua eräälle
noista vangeista, otti lunnasasian esille tarjoten käytettäväksi oman
kukkaronsa, johon auliuteen hän, antaaksemme hänelle tunnustuksen,
on aina valmis. Silloin sanoi kuuluisa lääkärimme ja hyvä ystäväni
Bénôit Dexter -- ja ne olivatkin ensimäiset sanat, jotka hänen kuulimme
puhuvan: 'Mutta miten on tehtävä nuoren de Caulaincourtin suhteen?'
Tällä välin useammat meistä olivat ajatelleet aamiaistaan, sillä kello
oli yli yhdentoista. Myönnän että itsekin olin kovalla koetuksella,
sillä aamukeitostani en ollut ennättänyt nauttia. Keittäjämme on
hajamielinen sulhaisensa, erään kalastajan tähden, joka oli ottanut
osaa meteleihin. Luultavasti hän kärsii jatkuvastikin siitä. Hän
tyhjensi suola-astian _pot au feu'hön_."
De Caulaincourtin kärsimättömyys näiden asiaankuulumattomien
syrjäseikkojen takia oli vähällä voittaa hänen kohteliaisuutensa, mutta
hilliten itsensä voimakkaalla ponnistuksella hän kysyi ainoastaan:
"Mitä he sitten tekivät?"
"Muutamat sanoivat yhtä, toiset toista. Mutta isä Calvin lopetti
väittelyn lyhyeen ja kuten luulen jokaisen huojennukseksi muutamilla
sanoilla. 'Ei ole hyvä antaa tälle asialle', hän sanoi, 'julkista
merkitystä ja kuuluisuutta. Kuten olen ennen huomauttanut, vaatii se
paremmin yksityistä nuhtelua isällisen kurin ja ojennuksen kanssa,
jonka, jos täällä läsnäolevat veljeni niin haluavat, minä itse olen
halukas toimittamaan. Kunnioitettavan konsistoriumin luvalla minä
lupaan kohdella nuorta miestä siten, että hän on todella nöyryyttävä
itsensä, pyytävä anteeksi hairahduksensa ja lupaava tulevaisuudessa
pitää yhteiskunnan lait ja pyhien kirjoitusten käskyt.' Se oli
hänen puheensa sisältö, vaikken voi muistaa joka sanaa enkä niiden
järjestystä ja muotoa. Kaikki suostuivat jättämään asian hänen
käsiinsä, ja sillä kannalla, herra de Caulaincourt, se on nykyään.
Poikanne pääsee isä Calvinin läksytyksellä ja lupauksella käyttäytyä
siivosti ja säädyllisesti tulevaisuudessa. Ja sallikaa minun sanoa,
että katson hänen päässeen hyvinkin vähällä."
De Caulaincourt ajatteli samoin. Mutta Norbert, kun hänelle kerrottiin
mitä oli tapahtunut, ei ollenkaan ollut samaa mieltä.