Norbert de Caulaincourtia kiitetään.
Berthelierin perheen kolme jäsentä olivat kovin huolissaan hänestä,
ja heidän murheensa kasvoi kasvamistaan, kun päivä toisensa jälkeen
kului eikä häntä vielä kuulunut. Gabrielle sitäpaitsi suri katkerasti
Norbertin takia, jonka kuolemata hän ei enää epäillytkään. Kumminkin
hän säästyi siitä, mikä teki molempien toisten surun vielä pahemmaksi,
hänellä kun ei ainakaan ollut syytä soimata mistään itseään. Claudine
sisar, joka yhä oli heikko ja sairas, puheli vähän ja Margaretakin
oli ääneti. Ei kumpikaan halunnut saattaa Gabriellea murheelliseksi
puhumalla sellaisesta, jonka olivat tehneet rakkaudesta häneen. He
eivät olleet virkkaneet siitä edes toisilleenkaan, sillä niiden vuosien
kuluessa, joina he olivat asuneet yhdessä, eivät heidän sydämmensä
olleet koskaan kohdanneet toisiaan.
Mutta suuren neuvoston kokousaamuna Margareta, tuodessaan kuten
tavallisesti sisar Claudinelle vuoteeseen maljallisen lientä, tapasi
tämän kuten näytti nukkuvana. Mutta tarkemmin katsoen hän näki, että
kasvot olivat tarkoituksella peitetyt, samalla kun kovat nyyhkytykset
pudistivat hentoa vartaloa.
"Tulkaa nyt tolkuillenne, neitini!" sanoi palvelija jotenkin ankarasti.
"Onko tämä oikea tapa voimistaa ja vahvistaa itseään ennen herra
Berthelierin palaamista, jos nimittäin Jumala näkee hyväksi lähettää
hänet luoksemme. Ja jos Hän näkee hyväksi päättää toisin, niin on
meidän tyydyttävä ja säästettävä kaikki voimamme sitä varten. Mutta
meidän ei tarvitse kohdata surua puolitiessä."
"Jospa se olisi ainoastaan surua", nyyhki sisar Claudine, "mutta
tämä on syntiä. Minun suostumuksestani petokseen Jumala on mahtanut
rangaista minua ottamalla pois veljeni."
Ollen aina valmis jumaluusopilliseen väittelyyn laski Margareta kupin
alas, risti kätensä sotilasryhdillä ja alkoi: "Ei ole kummaa, hyvä
neiti, että te saatte vaan vähä lohdutusta surussanne, jos tuollainen
on teidän käsityksenne kaikkivaltiaasta Jumalasta, joka on ne
lähettänyt teille. Mitä isäntäämme tulee, niin olipa hänen laitansa
miten tahansa, tietää Jumala sen kumminkin paremmin kuin me. Jumala
on järjestänyt kaikki ja ratkaissut sen ennenkun te ja minä olimme
syntyneet maailmaan, niin, jo ennenkun maailma oli luotukaan. Se ei ole
meidän asiamme. Yksi asia kumminkin on, joka koskee meitä; se on meidän
oma syntimme. Ja me voimme olla hyvin varmat siitä, että kun se tulee
Jumalan eteen tuomittavaksi, ei ystävä eikä veli voi ottaa syytämme tai
kantaa rangaistusta puolestamme."
Onneksi Claudine raukka ei ollut tarpeeksi johdonmukainen viitatakseen
siihen, että syntimmekin olisi mahdollisesti edeltäpäin tiedossa
ja siis myöskin edeltäpäin määrättyä, ja jos edeltäpäin määrättyä
niin myöskin välttämätöntä. Miksi siis ollenkaan mitään rangaistusta
kannettavaksemme? Hän tarttui Margaretan viime sanoihin, mieluummin
kuin hänen esityksensä sisältöön. "Mitä syyn omakseen ottamiseen
tulee", sanoi Claudine, "niin Jumala tietää että minä teen sen."
"Eipä niin, että te tarvitsisitte itse asiassa niin suuren osan siitä",
myönsi Margareta anteliaasti. "Se oli minun tekoani. Te ette tahtonut
ja minä houkuttelin teidät petokseen."
"Oi, mutta teistä kentiesi se ei näyttänyt niin kovin väärältä. Minä
taasen tiesin, että Norbert raukka oli harhaoppinen ja että hänen
sielunsa tulisi kadotetuksi aivan ijäksi, ja toiselta puolen Gabrielle
olisi voitu voittaa oikealle kirkolle ja tulla pelastetuksi sieluineen
ja ruumiineen. Mutta entä sitte veljeni! Amin sydän oli aivan
murtumaisillaan, sillä Gabrielle on hänen oikea silmäteränsä."
"Ja se on taivaan totuus, neitini! Minä myös, minäkin ajattelin
herraa ja lasta itseään. Savoijalaiset olisivat voineet tehdä hänet
onnettomaksi, kukatiesi saattaneet hänelle kuoleman keskuudessaan."
"Me molemmat odotimme omaa hyväämme, eikä suinkaan pahaa toisillemme."
"Me odotimme hyvää loppua, unhottaen keinon kehnouden. Yhtä kaikki on
tämä raskaampaa minulle kuin teille."
"Eipä niinkään! Te ette tee sovitusta ettekä pelkää kiirastulta."
"Sovitusta! Kiirastulta!" sanoi Margareta ylenmäärin
ylenkatseellisesti. "Mitä ne ovat ollakseen sielun ja Jumalan välillä,
joka sen on tehnyt? Ei mitään! Mitä minä pelkään, se on aivan eri asia.
Minä, juuri minä, joka kaikella tunnollani ja tiedollani voin siten
tehdä syntiä, voinko minä olla todellakaan Jumalan valittuja?"
"Ja kumminkin", sanoi Claudine lempeästi, "on hän hyvin laupias ja
hellä armossaan."
"Niin, uskollisilleen."
"Mutta onko kenkään koskaan voinut olla uskollinen, ellei Hän ole ensin
armollinen?" kysyi Claudine. Hänen sanansa olivat viisaammat kuin
hän itse tiesikään. "Margareta, kumpikin meistä on tehnyt väärin",
hän lisäsi, ojentaen äkillisen mielenliikutuksen valtaamana kätensä
palvelijalle.
Karkealla, työn kovettamalla kädellään tämä kosketti sitä lempeästi.
"Mikä olen minä halveksimaan Paavilaista", sanoi hän itsekseen, "koska
en ole onnistunut tekemään omaa kutsumustani ja vaaliani itselleni
varmaksi? Ja tiedänhän minä vallan hyvin, että on olemassa ainoastaan
yksi tuomio niin hyvin sidotulle Paavilaiselle kuin päästetylle
protestantille."
"Me olemme molemmat tehneet väärin rakkaudesta", sanoi Claudine.
"Silloin Jumala armossaan antakoon meille molemmille anteeksi!"
"Amen!" sanoi Margareta.
"Ja te tiedätte, Margareta", lisäsi Claudine, "te tiedätte, että on
olemassa siunattu Herramme. Jättäkäämme asia Hänen haltuunsa!"
"Hänen haltuunsa, neitini", vahvisti Margareta. Hän ei tietänyt miksi
niin teki, mutta lähin tekonsa oli kumartua alas ja suudella sisar
Claudinen kättä.
Gabrielle tuli näkyviin äkkiä temmaten oven auki. Hänen silmänsä
leimusivat innostuksesta, poskensa hehkuivat ja koko hänen olentonsa
oli muuttunut. "Täti! Margareta!" hän huusi hengästyneenä. "Norbert on
tullut takaisin terveenä ja eheänä! Hän tuo uutisia isältäni!"
Norbert itse oli hänen takanaan, ja saatuaan isänsä kanssa luvan astua
Claudinen kammioon, he pian antoivat kertomuksensa tulvia molempien
naisten korville.
Juuri kun Norbert kertoi miten oli ilmaissut itsensä nuorelle
Lormayeurille, kuultiin kova, käskevä koputus katuovelle. Se oli
muuan neuvoston lähettiläs, joka vaati häntä oitis lähtemään
opastamaan joukkuetta, jonka oli määrä mennä noutamaan takaisin herra
Berthelieriä. He aikoivat tuoda haavoitetun miehen kantovuoteessa.
Norbertille kerrottiin, että häntä varten oli varattu hevonen.
"Teidän olisi parasta viedä mukananne herran vanha vaippa", sanoi
Margareta Norbertille. "Entä, nuori herraseni, milloin lopetitte
paastonne?"
"Päivän noustessa sepän majalla, sillä aikaa kuin hän kengitti
hevosiani."
"Ruoasta on ensin huoli pidettävä! Messu ja ruoka eivät ole koskaan
ketään haitanneet! -- Jumala toki antakoon minulle anteeksi tuon
kauhean asian mainitsemisen! Tässä on aamukeitos, joka on pidetty
kuumana neitiä varten. Vaikka mikä ruoka-aika tämä on!"
"Ei, ei, en voi odottaa. Käsky on heti lähteä matkalle!"
"Se on käsitettävä järkevästi", keskeytti hänen isänsä. "Heidänhän
pitää ensin saada joukkonsa kokoon."
"No, hyvä siis", sanoi Margareta, "minulla on oiva salvukukko jonka
eilen paistoin neidille ja johon hän tuskin haluaa koskea. Minä vien
sen ynnä leipäsämpylän ja viinimaljan viereiseen huoneeseen, sill'aikaa
kun Gabrielle puolestaan kiittää teitä, herra Norbert, kuten on oikein
ja sovelijasta, siitä että pelastitte hänet paavilaisten käsistä."
Istuessaan sisar Claudinen vuoteen ääressä de Caulaincourt katsoi
miettivästi poikaa ja tyttöä, jotka seisoivat lähellä ovea, kuten
Margareta oli jättänyt heidät. Sisar Claudine katseli myöskin heitä
ja kukatiesi syvemmällä tajunnalla. Viimeinen asia, joka voi kuihtua
todellisessa naissydämessä, on osanottava myötätuntoisuus lemmityn ja
vaalitun nuoren sisaren, lapsineidon, puhkeavaa elämää kohtaan. Noista
kahdesta, jotka seisoivat siinä yhdessä, heräsi hänen ajatuksissaan
toiveita, jotka ulottuivat kauaksi tulevaisuuteen. Vaikkakin Claudine
paljon piti poissaolevasta Louis de Marsacista, toivoi hän sydämessään
kuitenkin tämän nyt unhottuneen.
Hänen mielestään olisi Gabriellen pitänyt punastua ja miettiä sekä olla
kykenemätön sanaakaan lausumaan. Mutta sen sijaan tyttö puhui vapaasti,
kuten olisi Norbertkin ollut tyttö tai hän itse poika.
"Oi Norbert! Kiittääkkö teitä? Mutta miten voin sitä tehdä? Ei, en voi
sitä tehdä, vaikka menisi henkeni. Te olette pelastanut sen, mutta
minä --."
Mutta nyt viimeinkin liikutuksen väreet kulkivat hänen kauniiden
kasvojensa yli ja hän vaikeni.
De Caulaincourt ja Claudine näkivät ainoastaan kaksi nuorta edessään,
mutta kumpikin näistä kahdesta huomasi erään kolmannen, joka seisoi
heidän välillään. "Te olette pelastanut minut hänelle", sanoi toisen
sydän. "Olenko pelastanut teidät ainoastaan hänelle?" oli toisen ajatus.
De Caulaincourt astui kohteliaasti väliin. "Kallis, nuori neitini,
poikani pitää riemunaan ja kunnianaan että on saanut palvella teitä.
Säästäkää siis, pyydän teitä, kiitoksenne, joita suvaitsette antaa
hänelle -- vaikkeivät ne olekaan tarpeen -- siksi kunnes hänellä on ilo
tuoda takaisin isänne, jonka, siihen luotan, hän on tekevä vielä tänä
iltana."