Suuren neuvoston edessä.
Samana toukokuun aamuna Geneven erinomainen kokoussali, jossa
Calvin tavallisesti luennoi innostuneille oppilailleen, oli vallan
toisellaisen kokouksen näyttämönä. Suuri eli yleinen kansalaisneuvosto
piti kokoustaan siellä. Kunniakatoksella varustetussa valtatuolissa,
jossa ennen vanhaan fransiskanipriori oli istunut, ei nyt pitänyt
paikkaansa isä John Calvin, vaan neuvos Amblarde Corne, musta
virkasauvansa edessään pöydällä. Hänen kolme virkaveljeään istuivat
virkasauvoineen hänen vieressään, ja heidän lähellään rivissä
seinän vieressä olevat pöydät olivat varatut kahdenkymmenen viiden
neuvostolle. Heidän vastapäätään tiheään ahdetuissa riveissä
etupenkeillä istuivat suuren neuvoston lailliset jäsenet, kaikki
Geneven kirjoissa olevia kansalaisia. Mutta heidän takanaan ja
ympärillään salin kaikissa kolkissa aaltoili ja tunkeili meluava
joukko, joka kasvoi yhä enemmän, kunnes enää tuskin oli ainoatakaan
seisomapaikkaa jälellä. Jotkut kiipesivät pylväisiin, toiset pääsivät
ikkunoille ja seisoivat syvennyksissä, muutamat olivat pakoitetut
pysyttäytymään ovissa tai tunkeilivat käytävissä ja portailla.
Tiheästä väenjoukosta kuului yhtämittainen humina ja kohina kuten
mehiläisparvesta, ja lisäksi vaihteen vuoksi tilapäisiä kiljahduksia
ja huutoja. "Rutto sinun pyhimyksillesi!" -- "Ooh, libertini! Iskekää
hänet maahan, työntäkää ulos!" -- "Alas konsistoriumi!" -- "Rhôneen
teidän joukkonne!" Silloin huusi ensimäinen neuvos: "Järjestykseen,
järjestykseen! Hiljaa, kansalaiset! Järjestykseen, sanon minä,
järjestykseen!"
Viimein palautettiinkin järjestys ja syntyi tarpeeksi hiljaisuutta,
jotta suurin osa joukosta voi kuulla Amblarde Cornen äänen. Ja kun
he sen kuulivat, lisäytyi äänettömyys, sillä hänen sanansa olivat
tärkeitä heille kaikille. Hän puhui viime mellakoista, joita muutamat
paha-aikeiset henkilöt, hillittömät kansalaiset ja kelvottomat
toverit, olivat panneet toimeen. Hän puhui heidän huonosti verhotuista
aikeistaan saattaa Geneven suuruus ja valtiollinen merkitys tyhjiin
ja tehdä siitä riidan ja häiriön pesä. Jumalan laupiaasta sallimasta
he kuitenkaan eivät olleet onnistuneet, vaan päinvastoin joutuneet
sopivalle ja hyvin ansaitulle rangaistukselle alttiiksi. He kuvailivat
tekosyyksi vieraasta vaikutuksesta ja erittäinkin niistä Ranskan
pakolaisista johtuvaa vaaraa, jotka nyt asuivat heidän seassaan. Mutta
jokainen tiesi, että nämä arvoisat ja kunnioitettavat henkilöt --
Nyt salin perältä kuuluva melu minuutti minuutilta kasvaen saavutti
semmoisen voiman, ettei sitä voitu jättää huomioonottamatta. Puhuja
keskeytti antaakseen yleisölle ankaran moitteen.
Silloin tunkeutui läheisiltä penkeiltä eräs henkilö esiin ja sanoi:
"Suvaitkaa kuulla, teidän korkea-arvoisuutenne, täällä on eräs
sanantuoja, jonka uutiset tuntuvat olevan tärkeitä. Hän vaatii päästä
puhumaan kunnioitettavien neuvosten kanssa, muttei voi päästä ahdingon
läpi."
"Tehkää siis tietä hänelle, me tahdomme kaikki kuulla häntä!" sanoi
neuvos Corne. "Tehkää tietä, tehkää tietä!" kaikui salin halki.
Se ei ollut niin helppoa tuossa tungoksessa. Kumminkin se viimein
kärsivällisyyttä käyttäen saavutettiin. Kaksi miestä kaupungin
vartiostosta tuli hennon naisenpukuun puetun olennon kanssa neuvosten
eteen.
"Hurskaat pyhimykset! Mitä meillä tässä on? Tyttökö?" huusi eräs
neuvoston jäsen, josta ei koskaan saatu selvää, sillä kukaan ei
tahtonut omistaa tuota protestantille sopimatonta huudahdusta. Vavahdus
ja hämmästyksen liikutus kulki kaikkien kokoutuneiden läpi.
Ensimäinen neuvoksista sai, kuten sopi odottaakin, ensin puhelahjansa.
"Mitä tämä kaikki merkitsee?" hän kysyi. "Mitä tarkoitatte, kaupungin
vartijat, tuodessanne tämän neidon tänne?"
"Anteeksi, teidän kunnia-arvoisuutenne, se on poika", alkoi eräs.
"Hyvin kunnioitettavat neuvokset, hän on Norbert de Caulaincourt ja hän
tulee Pregnystä tuoden meille uutisia", selitti toinen rauhallisemmasti.
"Puhu siis, neito tai nuorukainen, kumpi tahansa lienet", sanoi
ensimäinen neuvos. Mutta vielä puhuessaan hän hämmästyen tunsi
nahkareunustaisen viitan, jonka kantajan hän itse oli antanut
savoijalaisille Porte Neuven luona. Tähän aikaan Norbertin kertomus oli
tunnettu kaupungissa, vaikkakin hämmästyksen ja kiihoituksen, jonka se
olisi muuten synnyttänyt, nieli uhkaava ja kaikkivoittava libertinien
pelko.
Tällä välin Norbert häpeän ja hämmästyksen valtaamana ponnisteli
saadakseen ääntä suustaan. "Se on vahdin syy", hän sanoi, "he eivät
sallineet minun mennä kotia muuttamaan pukuani."
"Elä huoli ollenkaan puvustasi, vaan vastaa selvään, ken olet."
"Olen Norbert de Caulaincourt." Salin läpi kulki kohina. Tuon
uhkarohkean seikkailun sankarin oli jokainen luullut kuolleeksi.
Äänten kohinassa oli sekä iloa että ihmettelyä. Muutamat nostivat
äänekkäitä tervehdys- ja riemuhuutoja, vaikkakaan ei ollut puutetta
toisenlaisistakin huudoista. "Hän petti meidät. Hän on saattanut
meidät huonoihin väleihin savoijalaisten kanssa. Hän on rikkonut
pyhän raamatun määräykset." Toiset taas huusivat: "Ei, ei, ei! Hän
on pelastanut geneveläisen neidon. Hän uskalsi oman henkensä. Hän on
rohkea nuorukainen." -- "Hänpäs on ranskalainen pakolainen ja petturi."
Jonkinlaisella vaikeudella meteli saatiin tarpeeksi tukahdetuksi, jotta
voitiin kuulla Amblarde Cornen ääni.
"On tarpeeksi aikaa tutkia tämän nuoren miehen asiaa, kun olemme
kuulleet uutiset, jotka hän vartiomiesten puheen mukaan tuo meille
Pregnystä. Norbert de Caulaincourt, miten sinä jouduit Pregnyhin?"
"En ollut Pregnyssä, joka on Bernin alueella, vaan matkallani tänne
kohtasin herra Ami Berthelierin. Hän se oli ollut siellä. Uutiset ovat
hänen lähettämiänsä."
"Kerro siis nyt kunnianarvoisalle neuvostolle, mitä herra Ami
Berthelier on pyytänyt sinun puhumaan."
Onneksi oli Norbert noita luonteita, joita suuri vaara ja suuret
tapaukset karkaisevat, sen sijaan että hämmentäisivät. Hän puhui
rohkeasti ja lausui sanottavansa selvään, niin että kaikki voivat
ymmärtää sen. Hänen nuorilta huuliltansa tulivat ne kohtalon sanat,
jotka veivät Daniel Berthelieriltä ja hänen seuralaisiltaan heidän
viimeiset elämänmahdollisuutensa. Tämän jälkeen tiesi jokainen
läsnäolija, että petturien tuomio oli päätetty asia. Yksin tuo meluava
kokouskin vaipui vakavaan äänettömyyteen, joka oli paljoa tenhoavampi
kuin suurinkin melu ja huuto.
"Me tahdomme keskustella nyt heti tästä asiasta" sanoi ensimäinen
neuvos tyynesti. "Mitä sinuun tulee, Norbert de Caulaincourt, on sinun
vastattava toisen kuin tämän tuomioistuimen edessä kunnianarvoisan
kahdenkymmenen viiden neuvoston halveksimisesta, petollisesta,
julkeasta ja sopimattomasta käytöksestä ja kaikkivaltiaan Jumalan
käskyistä poikkeamisesta, kuten ne esiintyvät pyhässä raamatussa.
Sentähden kunnes on aikaa ja tilaisuutta asiasi sopivaan tutkimiseen,
minä ehdoitan tässä paikalla olevan kansalaisten neuvoston luvalla
sinut toimitettavaksi Evêchen vankilaan."
Tämä ankara puhe ei masentanut Norbertia vallan kokonaan. Hän tiesi
että kaupungin viranomaiset ja erittäinkin ensimäinen neuvos, jotka
hän oli pettänyt ja nolannut, hyvinkin olivat suutuksissaan hänen
rohkeasta tempustaan. Ken taas ei ollut suutuksissaan, oli kumminkin
pakoitettu teeskentelemään sitä. Mitä hän tosiaankaan voi muuta odottaa
asetettuaan heidän korkean arvokkaisuutensa niin naurettavaan, ehkäpä
vihattavaankin valoon heidän vihamiestensä savoijalaisten silmissä.
Hän kumarsi päätään kuten ainakin se, ken tyvenesti kuulee tuomionsa.
Seuraavassa silmänräpäyksessä hän kumminkin sen jälkeen kohotti ja
katsoi ensimäistä neuvosta rohkeasti silmiin. "Mutta lähetättekö te
noutamaan herra Berthelieriä? Hän on vaarallisesti haavoitettu", sanoi
Norbert.
Amblarde Cornen vakavat kasvot lauhtuivat melkein hymyyn, joko pojan
rohkeudesta tai yksinkertaisuudesta ajatellessaan että hänen tarvitsi
neuvoksia muistuttaa niin vakavasta velvollisuudesta. "On jo kylliksi
sanottu", vastasi hän, vaikkakaan ei erittäin ankarasti. "Kymmenysmies,
viekää pois vanki!"
Sillä välin nähtiin tunkeilua eräällä takapenkeistä. Jotkut äänet
huusivat: "Tehkää tietä, tehkää tietä!" Kookas olento tunkeutui tiheään
ahdettujen istuimien lomitse, tuli esiin ja saapui kahdenkymmenenviiden
neuvoston luo.
Ihastuen ja hämmästyneenä Norbert näki isänsä. Germain de Caulaincourt,
Geneven kansalainen, oli tähän asti kuunnellut ääneti asioita istuen
vaatimattomasti salin perällä pylvään takana. Nyt hän otti paikkansa
poikansa vieressä, asettaen toisen kätensä hänen olkapäälleen. Äänetön
katse vaihdettiin heidän keskensä. Sitten hän kumarsi neuvoksille ja
puhui: "Voivatko teidän korkea-arvoisuutenne ja täällä läsnä olevat
kunnioitettavat kansalaiset sallia, että minä, Germain de Caulaincourt,
syytän poikaani Norbert de Caulaincourtia kahdenkymmenen viiden
neuvoston halveksimisesta ja sen aikeiden tyhjiin saattamisesta?"
Hämmästyksen sohina kuului ympäri salia. Neuvokset katselivat toisiaan
hämmästyneinä. Ainoastaan molemmat Caulaincourtit seisoivat aivan
äänettöminä, vanhempi odottaen neuvoston päätöstä, nuorempi isänsä
ystävällisen käden hillitsemänä.
Viimein ensimäinen neuvos katkaisi äänettömyyden.
"Herra de Caulaincourt, me tunnemme teidät todelliseksi mieheksi ja
hyväksi kansalaiseksi. Epäilemättä tämä syytöksenne ei olisi ollut
tarpeen sen todistamiseksi. Samalla kertaa kuin kunnioitamme teidän
alttiuttanne sitä kaupunkia kohtaan, jonka olette omaksenne valinneet,
emme olisi tahtoneet teidän kehittävän sitä semmoiseen äärimäisyyteen."
"En sitä tahdokaan, herra. Toimin omasta vapaasta tahdostani. Tiedän
teidän lakinne määräävän, että syyttäjän pitää mennä vankilaan yhdessä
syytetyn kanssa."
Norbert säpsähti, kääntyi puoliksi ympäri ja katsoi isäänsä suoraan
silmiin. Se oli katse, joka sisälsi enemmän kuin kokonaiset kirjat.
De Caulaincourt kääntyi; hänen vakava, tyyni äänensä tunkeutui
kuulijakuntaan, joka vaikeni sitä kuunnellakseen. "Vielä lisäksi minä
pidän vastuunalaisuuden tästä asiasta tulevan osaksi itselleni. Sen
mitä poikani on tehnyt -- ja myönnän, että teko oli laiton -- hän
teki rakkaudesta minuun." Käsi Norbertin olkapäällä vapisi hiukan.
"Sentähden, jos hänen pitää mennä vankilaan, minäkin menen sinne
hänen kanssaan joko syyttäjänä tai syytettynä, kummaksi hyvään teidän
kunnia-arvoisuutenne sen määrännevät."
Seurasi lyhyt äänettömyys. Sitten neuvos Aubert kääntyen kolmeen
virkatoveriinsa sanoi: "Tämä asia, kuten minusta näyttää, kuuluu
paremmin konsistoriumille kuin neuvostolle."
Ehdotus oli tervetullut onnellisena keinona suoriutua vakavasta
pälkähästä. Ei kukaan tahtonut lähettää vanhempaa Caulaincourtia
Evêchéhen; mutta selvää oli, että jos Norbert sinne meni, menisi
hänkin. Ei kukaan tiennyt oikein miten Norbertin suhteen oli
meneteltävä. Näiden teokratian kannattajain mielestä kirkon pastorit
ja vanhemmat olivat oikeita henkilöitä ratkaisemaan asian. Etenkin
koska Norbert oli rikkonut raamatun käskyn, tuli hänen asiansa varmasti
näiden tuomiovaltaan.
Sillä aikaa enemmistö oli tehnyt päätöksensä lyhempää tietä. Pojan ja
isän yhdessä näkeminen, jotka molemmat olivat päässeet varman kuoleman
käsistä, noiden kahden, joista isä oli kunnostanut itsensä uskonasiassa
ja poika isänsä pelastaessaan, liikutti katsojain sydämiä kuten tuuli
metsän puita. Pienestä ja suuresta neuvostosta, penkeiltä, takaa,
sivuilta, edestä ja joukosta, joka täytti akkunat, käytävät, ovet ja
eteiset, kohosi voimallinen äänten pauhina: Päästäkää heidät menemään!
Päästäkää heidät menemään! Kauvan eläköön herra Caulaincourt, tuo kelpo
mies ja kunnon kansalainen! Eikä unhoitettu sitäkään, että hän oli
etevä ranskalainen pakolainen ja että enemmistö Genevessä taisteli
Ranskan pakolaisten puolesta.
Ensimäinen neuvos herra Amblarde Corne ei odottanut enää enempää.
"Herra de Caulaincourt", sanoi hän, "te saatte katsoa olevanne
velvoitettu tuomaan poikanne, Norbert de Caulaincourtin eteemme,
milloin vaan kunnianarvoinen konsistoriumi sitä vaatii. Me uskomme
hänet siksi aikaa tällä ehdolla teidän haltuunne."
De Caulaincourt kumarsi kiitokseksi ja ottaen poikaansa kädestä
vetäytyi hän tämän kanssa pois, raivaten tiensä joukon halki onnittelu-
ja hyvähuutojen myrskyn kestäessä, jossa vaihteeksi oli muutamia
vastakkaisiakin huutoja säestettynä vihellyksillä ja alashuudoilla.
Nämä tulivat pääasiallisesti vähemmistön puolelta, joka yhä suosi
libertinejä ja oli sen takia ranskalaisille pakolaisille vihamielinen.
"He ovat auttamattomasti suututtaneet savoijalaiset. He ovat häväisseet
kaupunkimme", huusivat tyytymättömät. "Kohdelkaa heitä kuten he
ansaitsevat!" Olipa joku uskalias mies kyllin rohkea lisäämään:
"Mitenkäs on isä Calvinin oman veljen laita, joka myös oli juttuun
sekaantunut. Nämä uudestasyntyneet antavat meille kauniin esimerkin!"
Tämä oli liian paljo kokoukselle, josta yhdeksän kymmenettä osaa oli
varmoja Calvinin puoltajia. "Alas petturi! Alas libertini!" kuului
kaikilta puolin. "Rhôneen hänet!" huusi jo useampi kuin yksi ääni,
ja raa'at kädet tarttuivat onnettomaan puhujaan, joka oli rohjennut
yhdistää Calvinin suuren nimen alhaiseen petokseen.
"Järjestykseen, järjestykseen, järjestykseen!" kaikui huuto salin halki
selvästi kaiken melun ja pauhinan yli. Sitten ensimäinen neuvos nousi
seisoalleen paikaltaan pitäen kädessään mustaa virkasauvaansa. "Geneven
kansalaiset", hän sanoi, "kunnioittakaa lakeja ja suuren neuvostonne
arvoa. Pysyköön kukin paikallaan ääneti ja liikkumatta."
Niin paljon oli uusi hallitus jo saanut aikaan Genevessä, että
sen käskyä toteltiin. Muutamien katkerain sananvaihtojen jälkeen
kokous jokseenkin tyyntyi ja teki siten asiain käsittelyn jatkamisen
mahdolliseksi. Suuret joukot eivät opi heti yhdellä kertaa
itsekunnioitusta ja itsensähallitsemista, tuota tervettä järkeä, joka
yksinään tekee vapauden siunaukseksi eikä kiroukseksi. Vaikeus on
siinä, että ainoastaan vapaus itse oikein voi opettaa sen käyttämistä.
Ne yhteiskunnat ovat onnellisia, joilla geneveläisten tavalla on yksi
tai useampia, jotka voivat ohjata, hoitaa ja sulattaa yhteen erilaiset,
yhteisnimellä kansaksi kutsutut ainekset, lujaksi ja vankaksi
kokonaisuudeksi, muuttaen siten mutaisen malmin sitkeäksi raudaksi.
Sillä välin kun suuri neuvosto Norbertin tuomien uutisten kiihoittamana
lopullisesti päätti Daniel Berthelierin ja hänen huomattavimpien
seuralaistensa kohtalon, kulkivat molemmat Caulaincourtit tyynesti
kävellen kotiinsa Rue Cornavinille. Isä ja poika olivat taasen
tavanneet toisensa ja olivat hyvin tyytyväisiä. Norbert, joka hyvin
häpesi pukuaan, olisi halusta tahtonut päästä huomaamatta, mutta se
oli mahdotonta. Fransiskaniluostarin portille jätetty ratsu tunnettiin
helposti, sillä se oli kuulunut Baudichon de Maisonneuvelle. Hän
oli antanut sen Gabriellelle hänen matkaansa varten. Norbertin
ollessa sisällä joku vei sen takaisin entiselle omistajalleen samaan
aikaan levittäen uutista, että nuori de Caulaincourt oli palannut
Lormayeuristä ehjänä ja terveenä. Siten isä ja poika saivat osakseen
tervehdyksiä, onnitteluja ja kysymyksiä, joihin harvoja, hyvin harvoja
epäsuosionosoituksia sekautui. He olivat iloiset saavuttaessaan
viimein Antoine Calvinin oven. Silloin Norbert syöksyi oitis heidän
huoneeseensa ja ennätti onneksi pukea oikeat vaatteensa päälleen,
ennenkun hänen isäntänsä tai joku toinen perheestä oli nähnyt hänet.
Sitten hänen isänsä sanoi: "Minä menen sinun kanssasi ystäviemme luo
seuraavalle ovelle, sillä ensimäinen asia, mitä on tehtävissä, on se
että kerrot neidille uutisesi herra Berthelieristä."