Ami Berthelier löytää ystävän.
Äkkiä majan ovi lykättiin auki ja kumarainen, kuihtunut ja
valkotukkainen vanha vaimo astui sisään. "Äiti", sanoi Berthelier
hänelle, "tässä on teille toinen vieras." Berthelier puhui hänelle
Savoijan _patois'ta_ keskusteltuaan ennen ranskankielellä Norbertin
kanssa, jolle hän nyt vielä kuiskasi samalla kielellä: "Tämä vaimo elää
yksikseen. Hänen miehensä tapettiin taistelussa ja poikansa kahakassa
ryövärien kanssa. Hänen pojanpoikansa on mennyt pois, eikä hän tiedä
minne."
Nähtyään nuoren naisen puvun hämärässä vanha eukko rukka mutisi: "Voi
sentään, hieno nuori nainen!" Sitten kääntyi hän kytevään tuleen,
lisäsi sitä kalikoilla ja asetti pannun sen päälle.
"Ihmisraukka", sanoi Berthelier, "hän on melkein yhtä tietämätön kuin
hevosesi! Sivumennen sanoen, minne olet jättänyt sen koko täksi ajaksi?"
"Sidoin sen puuhun tuonne ulos. Unhotin sen hämmästyksissäni kun teidät
näin. Mitä voin sille tehdä?"
"Kysytkö mitä sinun sille pitäisi tehdä? Onko siellä kuutamo?"
"Ei vielä, mutta luulen kuun nousevan tuossa puoliyön aikoina."
"Epäilemättä ratsusi on väsynyt, ja entäs sinä itse, nuori Norbert
herra. Pyytäisin sinua nousemaan hevosesi selkään tänä yönä ja
ratsastamaan lyöden ja kannustaen Geneveen."
"Geneveen!" Norbert ei voinut pidättää äänestään alakuloisuutta, joka
täytti hänet tätä ajatellessa. "Aivan niin!"
"Mutta tietäpä juuri en tunne. Minä lienen kulkenut vallan kauaksi
siitä eilen. Missä nyt olemme, herra Berthelier?"
"Lähellä järveä. Ajattelin lähteä vesiteitse Pregnystä Geneveen, mutta
konnamainen kalastaja, joka minut otti kulettaakseen, jätti minut sen
sijaan tänne. Ja sinun, sinun on täytynyt kulkea kauaksi. Kumminkin
joka tapauksessa kolmen tunnin ratsastus tai niille paikoin vie sinut
kotia."
"Herra Berthelier, jos tulitte Pregnystä tänne koko matkan veneellä,
mitenkä sattui sitten että tulitte ryövätyksi ja haavoitetuksi?"
"Norbert, eräiltä puolilta sinä olet älykäs poika. Voitko antaa
suurimman todisteen älystäsi pitämällä suusi kiini?"
"Luulenpa voivani."
"Kuuntele siis. Vakava tahtoni on, ja se on viimeinen tahtoni, ettei
kukaan saisi tietää miten sain tämän haavan. Enpä soisi sinunkaan
tietävän siitä. Pyydän vielä sinulta, että jos joku sitä kysyy, sanot
ainoastaan: hän joutui varkaitten käsiin."
"Ymmärrän teidät. Mutta minä pyydän teitä, herra, elkää puhuko
viimeisistä toivomuksista."
Tässä heidän emäntäparkansa tarttui puheeseen, Hän asetti Berthelierin
eteen matalan, ei vallan puhtaan puulautasen, johon hän kaatoi
höyryävää _pot au feu'tä_, jonkinlaista sakeaa, pääasiallisesti
porkkanoista valmistettua muhennosta. Sitten annettuaan puulusikan
pyysi hän sairasta todellisella hyväntahtoisuudella syömään. Norbertin
hän puukkasi pöydän luo, jonka keskeen oli koverrettu ontelo, joka
yhtä haavaa teki vadin ja lautasen virkaa. Hän oli jo täyttänyt sen
liemellä, ja varustettuaan vieraansa lusikalla, oli hän täydellisesti
täyttänyt emännänvelvollisuutensa, kykynsä ja varojensa mukaan.
Norbert puolestaan oli aivan liian nälkäinen jättääkseen käyttämättä
hyväkseen ateriaa, niin kurja kuin se olikin. Kun hän oli lopettanut
ateriansa, kysyi hän voisiko emäntä antaa jonkun verran lientä hänen
hevoselleenkin.
Vaimo suostui siihen mielellään. Oli vallan hänen ajatuksensa mukaista,
että herrasväen hevoset söivät kristittyjen ihmisparkain ravintoa.
Niinpä Norbert oli tilaisuudessa viemään ratsulleen kauniin annoksen
lämmintä lientä, jota nykyaikaisissa talleissa käytetään. Sitten hän
kiinnitti hevosensa yöksi lähelle majaa pylvääseen.
Hänen täten työskennellessään Berthelier selitti vanhalle Babetille,
että poika oli hänen ystäviänsä Genevestä. Tämä oli pukeutunut huvin
vuoksi nuoren tytön pukuun, mutta Berthelier tahtoi nyt lainata omat
vaatteensa ja päästää hänet lähtemään kotiinsa. Poika vuorostaan
kertoisi ystävilleen, missä hän itse oli ja lähettäisi heidät
tavoittamaan häntä.
Babet oli typerä ja hyvin tietämätön. Kumminkin hänen huonosti
valaistussa sielussaan oli pieni akkuna, jonka kautta valonsäde tuikki
sisään. Hän koetti aina olla ystävällinen. Hän ei voinut koskaan nähdä
puutetta tai tuskaa koettamatta auttaa ja lievittää sitä. Hänellä ei
ollut vähintäkään ajatusta ketä hänen vieraansa oikeastaan olivat. Jos
he olisivat koettaneet kertoa hänelle, ei hän olisi ymmärtänyt, mutta
hän sen vallan hyvin ymmärsi että he olivat nälkäisiä. Siksi piti
heidän saada ruokaa. He olivat väsyneet, siksi heidän piti levätä.
Norbert ainakin oli perinpohjin väsynyt. Hän kertoi Berthelierille,
että jos hänen piti keskiyöllä matkata Geneveen, kun kuu oli ylhäällä,
voisi sattua, että hän väsymyksestä putoisi hevosen selästä. Mutta
olettaen, että hän tulisi turvallisesti kotiinsa, niin mitä hyötyä
siitä olisi? Hän saapuisi liian aikaiseen tehdäkseen jotain hyötyä.
Sitäpaitse hänen hevosensa oli kadottanut kengän jalastaan.
Se seikka ratkaisi asian. Berthelier pyysi häntä nukkumaan
päivännousuun asti. Silloin herättäisi hän Norbertin ja tämä voisi
viedä ratsunsa seppään, jonka paja oli lähellä, ja saattaisi ratsastaa
sieltä Geneveen.
"Aamulla minä annan sinulle sanomia neuvoksille", hän sanoi. "Sinun
pitää päästä heidän puheilleen oitis."
Babet osotti Norbertille lämpimän nurkan, missä hän voisi nukkua.
Kumminkin ennenkun Norbert kävi maata, kysyi hän Berthelieriltä:
"Voinko tehdä jotakin teidän mukavuudeksenne? Voisin kentiesi vaihtaa
siteitä haavoillenne."
"Se ei ole tarpeen. Babet on minulle tarpeeksi hyvä ammattilääkäri.
Sinä voisit hankkia minulle vähän kirkasta vettä ulkoa virrasta ja
panna sen minun viereeni."
Norbert teki niin. Sitten hän kävi nukkumaan nurkkaansa, Gabriellen
nahkareunustainen viitta peitteenään. Jo seuraavassa silmänräpäyksessä
hän, kuten arveli, kuuli Berthelierin kutsuvan itseään. Hän hypähti
seisoalleen, hieroi silmiään, katseli ympärilleen ja tunsi olevansa
valmis kaikkeen, mitä kohtalo vaan lähettäisi hänelle.
Tarkemmin mietittyään näytti hänestä paremmalta pitää se puku, mikä
hänellä oli, vaikkakin Berthelier tarjoutui lainaamaan omansa hänelle.
Hän arveli että ystävänsä voisi tulla suuriin vaikeuksiin, kentiesi
vaaraankin ilman omaa pukuaan. Hän taasen tahtoi mennä kaupunkiin hyvin
aikaiseen. Sinne saavuttuaan menisi hän heti kotia ja panisi omat
vaatteensa päälleen, ennenkun kukaan muu kuin kaupunginvahti hänet
näkisi. Hän lupasi Berthelierille lähettävänsä apua niin pian kuin
mahdollista.
"Siitä ei ole paljoa väliä", oli vastaus. "Elä anna heidän heittäytyä
mihinkään vaaraan. Mutta kumarrahan päätäsi, jotta voin antaa sinulle
neuvoksille meneviä tietoja."
Kuuntelijoista ei ollut pelkoa. Vanha Babet majan etäisimmässä nurkassa
nukkui sikeästi. Kenties se oli oman äänensä säästämiseksi, että
Berthelier puhui hiljaan Norbertin korvaan. Tai mahdollisesti hän oli
häpeissään, syvästi häpeissään kertoessaan tarinansa, samoin häpeissään
nimestä, joka hänellä oli, tuosta nimestä, josta hän tähän saakka oli
ollut niin ylpeä. Kuuntelija, jos semmoinen olisi ollut lähellä, olisi
kenties erottanut nimet Philibert, Daniel, Comparet, Hubert d'Audriol.
Myöskin olisi hän kuullut mainittavan vankilasta ja pari sanaa
venemiehistä ja heidän raskaista kahden käden pidettävistä miekoistaan.
"Nyt, poikani, oletko ymmärtänyt kaiken ja voitko sen muistaa?" sanoi
Berthelier tuskallisesti puheensa lopussa.
"Luottakaa minuun, herra", sanoi Norbert, nähtävästi suuresti
liikutettuna. "Asia on liian outo ja hirveä, jotta sen voisi unhoittaa.
Erittäinkin on se sitä ranskalaisen pakolaisen ja semmoisen miehen
pojan tekemäksi, joka on saanut kaupungilta kansalaisoikeudet."
"Minä jätän Danielin pyövelille, vaikkakin samaa verta virtaa näissäkin
suonissa", sanoi Berthelier liikutettuna. "Voitko kummastella, Norbert,
etten suuresti välitä mennä kotia? Eikä minua pahasti sureta, vaikka
kuolema minut tapaisi täällä."
"Herra Berthelier, ette saa puhua noin. Ajatelkaas neiti Gabriellea!"
"Minä kyllä häntä ajattelen. Tämän jälkeen taitaa olla parasta, että
hän nimittää itseään Gabrielle -- tai paremmin Olivie -- Castelariksi.
Sehän on hänen oikea nimensä. Mutta nyt meidän pitää ajatella
Geneveä. Sinä kai olet ymmärtänyt kaikki, ei ole silmänräpäystäkään
kadotettavissa. Mene sinä neuvoksien luo suoraan valtuustoon ja kerro
heille puheeni sanasta sanaan."
"Luottakaa minuun, herra. Ja katsokaas, tässä on kolme kruunua teidän
omaa rahaanne asetettuna valmiiksi neidin kukkaroon. Pikkurahoilla voin
kyllä maksaa sepän ja saada matkalla vähä leipää."
"Kiitos, olen iloinen voidessani antaa jotakin emännälleni. Mene ja
joudu! Onnea matkalle!"
"Ei toki ainaiseksi hyvästi, sillä minä palaan", sanoi Norbert
itsekseen ulos mennessään.
Berthelier makasi ääneti ja kuunteli, kunnes ratsun kavionkopse oli
hälvennyt. "Jumala siunatkoon poikaa!" hän ajatteli. "Mitä ihmeteltäviä
asioita hän onkaan tehnyt! Suunnitelma on erinomainen, toimeenpano
uskaliaassa rohkeudessaan on aivan uskomatonta. Mutta mitä sanoo isä
Calvin, mitä sanovat neuvokset? Ja sitten nuori Lormayeur, mikä hölmö
hänen on pitänyt olla, kun ei paremmin tarkastanut lunnaitaan! Jos
hänen isänsä, vanha kettu, olisi ollut siellä, ei petos olisi käynyt
niin helpoksi. Mutta sepä pelasti Gabriellen. Minä voin vielä nähdä
hänet!" Ennenkun hän tiesikään, valahtivat kyyneleet hänen silmiinsä ja
tipahtelivat alas.
Sitten hänen ajatuksensa kääntyivät toisaalle. Kaikki mitä oli
tapahtunut, sittekun hän jätti Geneven, kulki asianomaisessa
järjestyksessä hänen mielessään. Hän muisti kohteliaan, vieläpä
sydämmellisenkin vastaanoton Philibert Berthelierin ja tämän ystävän,
talon isännän Ami Perrinin puolelta. Philibert oli ollut aulis
lupaamaan hankkivansa hänelle tarvittava rahasumman. "Vai sitäkös se
on, mitä haluatte, hyvä serkkuni?" sanoi libertinien johtaja. 'Rahaa',
sanoo hän, 'kuten kaikki toisetkin maailmassa.' "No niin, minulla ei
ole sitä. Milloin, maistelkaapas, kellään Berthelierillä on ollut
säästössä kruunuakaan kukkarossaan? Mutta onhan minulla hiukan luottoa,
ja hyvällä ystävälläni herra Perrinillä on sitä vielä enemmän. Meidän
kesken sanoen, arvelen vaan että lähetämme kauniin kyyhkysenne lentoon
siivet hyvin kullattuina. Minä huolehdin asiasta oitis. Se on saatava
toimeen ennen illallista, jolloin sinä ja minä tyhjennämme lasin
parasta _Beaume_-viiniä kauniin matkustajan terveydeksi ja iloksi.
Ken puhuu takaisin maksamisesta? Tuo nuori nainen voi maksaa meille,
sittekun saa perintönsä."
Philibertin katse, kun hän näin puhui, muistutti Ami Berthelieristä
hänen kuuluisaa isäänsä, joka oli ollut hänelle ennen vanhaan
samaa kuin Jonathan Davidille. Nyt kun hän makasi siinä ajatellen
menneisyyttä, muuttuivat hänen kyyneleensä tulenkipeniksi hänen
tietäessään, että hänen serkkunsa koko ajan oli käyttänyt hyväkseen
hänen heikkouttaan, koskapa tarvitsi juuri sellaista lähettilästä
pitääkseen yllä petollista yhteyttään liittolaistensa kanssa Genevessä.
Sitten tuli juhla. Ami Berthelier kummasteli, oliko hän edes
nuoruudessaan ottanut osaa semmoisiin näytöksiin ja nauttinut niistä.
Oliko hänkin tyhjentänyt viinilasinsa useammin kuin tahtoi muistella
viime tippaan asti, ja sitten tehnyt viimeisestä pisarasta rubiinin
kynnen päälle? Oliko hänkin maljojen kunniaksi -- usein sangen
omituisten maljojen -- kohottanut meluavia huutoja ja paukuttanut
äänekkäästi pöytää veitsensä päällä? Oliko hänkin säestänyt ryyppyjään
kirouksilla, lauluilla ja pilapuheilla, joita hän häpesi nyt ajatella?
Hän, joka oli ruvennut Gabriellen viattoman nuoruuden vartijaksi! Nyt
hänestä oli koko tuo näytelmä aivan yhtä kauhistava hänen maulleen kuin
periaatteilleenkin.
Kun voimakas viini oli kierrellyt vapaasti, joivat he Geneven vapauden
maljan. Philibert sanoi tietävänsä, miten sydämestään hänen serkkunsa
tervehtisi sitä maljaa. Mutta hän selitti tarkoittavansa todellista
vapautta, eikä tuota häpeällistä, joka tarkoitti ainoastaan tyrannien
vaihtoa. Minkä puolesta olivat valtuusmiehet parempia kuin papit
ja piispatkaan? Siihen toisetkin yhtyvät, selittäen asioiden uuden
järjestyksen olevan sangen moitittavan. Kirouksia, tosin ei kovin
todella tarkoitettuja moisessa tilaisuudessa, vaan hyvinkin äänekkäitä,
syydettiin isä Calvinin eli "Kainin" päälle, kuten he häntä kutsuivat,
samoin kaikkien hänen auttajiensa ja yllyttäjiensä päälle. Sitten
seurasi päännyökkäyksiä ja käsien huitomista, hämäriä viittauksia ja
salaperäistä kuiskutusta. "Aika tulee, ystävät, ah niin, aika tulee!
Pian näemme suuria muutoksia." Paljo muuta samanlaista he puhelivat.
"Mutta meidän pitää olla viisaita", ehdotti eräs muita jonkin verran
selvempi heittäen varottavan katseen Amiin päin. Tällöin Philibert,
joka oli hukuttanut viinipikariin senkin vähän varovaisuuden, mikä
hänellä joskus oli ollut, asetti kätensä ystävällisesti serkkunsa
olkapäälle. "Elkää ollenkaan pelätkö häntä!" sanoi Philibert. "Eikö
hänkin ole Berthelier? Hän on meidän hyvä ystävämme, joka auttaa meitä."
Silloin kädenkäänteessä selvitettiin Ami Berthelierille se osa, jota
hänen odotettiin näyttelevän, ja se sanoma, jonka hänen piti toimittaa
Geneveen. Philibert palaisi sinne ja johtaisi vielä kerran kalastajia
ja soutajia. Danielin ja toisten vankien oli määrä murtaa vankilansa
ovet ja yhtyä heihin. Yhdessä he herättäisivät kaupungin, tappaisivat
tai karkottaisivat ranskalaiset ja tekisivät lopun pyhimyksien
hallituksesta. Ei peloton Philibertkään olisi selvin päin tahtonut
paljastaa aikeitaan niin äkisti eikä niin täydellisesti.
Ami Berthelier kuunteli tätä kaikkea kauhulla. Hän oli suurella
vaivalla välttänyt täydellisen humalan; kumminkin kun oli tottumaton
väkevään viiniin, rupesi hänen verensä kuohumaan ja aivoja
kuumentamaan. Kun Geneven sankarin ja marttyyrin poika rohkeni kysyä
häneltä, häneltä, joka oli ottanut osaa isän kärsimyksiin, tahtoiko
hän pettää ja hävittää Geneven, silloin hänen sielunsa heti leimahti
tuleen. Halveksivalla ivalla, jota hän ei huolinut peitellä tai
laimentaa, hän hylkäsi katalan tarjouksen. Ei ollut kummaa että vihalla
vastattiin ylenkatse, sillä hänen sanansa, vaikkei hän itse siitä
tiennyt, leikkasivat ja polttivat kuten rikkihappo. Kuului suuttuneita
sanoja ja uhaten laskettiin kädet miekankahvoille. Lopuksi muuan aivan
päihtynyt, huimapäinen nuori libertini sinkautti lasin viiniä hänen
silmilleen. Mutta eräs toinen hillitsi hänet, sanoen: "Se on liian
pahoin tehty, Jacquot. Jos herra Ami Berthelier tahtoo hyvitystä, on
hänellä täysi oikeus siihen."
"Epäilemättä nuori herra tietää, etten minä voi taistella koska olen
rampa", sanoi Ami Berthelier, kun hän nousi ylös, ja tehden kohteliaan
jäähyväiskumarruksen herra Perrinille, seuran isännälle, astui hän ovea
kohden.
"Pysäyttäkää hänet, pysäyttäkää hänet!" huudettiin joka taholta.
Kaikki hypähtivät seisaalleen sanoen mikä mitäkin, mutta yhteinen
ajatus oli: "Hän ei saa mennä, hän tietää jo liian paljo." Philibert
pysäytti hänet toisten keräytyessä ympärille. Ami kohotti käsivartensa
työntääkseen serkkunsa sivulle. Philibertin miekka silloin välähti
ja oli seuraavassa silmänräpäyksessä punaisena Amin verestä. Syntyi
yleinen hämminki. Ami, joka silloin oli aivan pyörtymäisillään, ei
voinut muistaa mitä tapahtui, paitsi että luuli tulevansa paloiksi
revityksi. Mutta viimein joku -- se oli sama nuori mies, joka oli
moittinut Jacquotia -- tempasi oven auki sanoen: "Mene, joudu, tai he
tappavat sinut!"
Ulkoilmassa hänen tajunsa palasi ja hän istahti alas miettimään mitä
oli tehtävissä. Mutta hänen ajatellessaan mistä tapaisi hevosensa
ratsastaakseen takaisin Geneveen, ovi liikahteli ja hän arveli, että
metelöitsijät sisällä aikoivat aukaista sen. Pelon antamalla voimalla
hän nousi ja käveli Pregnyn pientä kaupunkia kohden. Matkallaan hän
kohtasi talonpojan, joka työskenteli Perrinin tiluksilla. Hän kertoi
talonpojalle olevansa geneveläinen, joka oli tullut hänen isäntänsä
luo asialle, mutta että häntä oli kohdannut onnettomuus ja oli hän
nyt halukas palaamaan kotiin järviteitse. Mies otti hänet majaansa,
sitoi hänen haavansa karkealla tavallaan ja kertoi hänelle, että
veljensä, joka oli kalastaja, aikoi lähteä Geneveen juuri samana yönä.
Mies kysyi vielä, kykenisikö hänen kunnia-arvoisuutensa avustettuna
kävelemään rantaan ja astumaan kalapurteen. Berthelierin ainoa halu oli
päästä Geneveen ja kertoa tietonsa, vaikka hän kuolisikin seuraavassa
silmänräpäyksessä. Siten hänen sielunsa antoi hänen ruumiilleen voimaa
työhön. Sitä katkerampi oli hänen tyytymättömyytensä, kun kalastaja
kohdattuaan tovereita joihin tahtoi yhtyä, rikkoi sopimuksensa ja
asetti matkustajansa maalle Savoijan alueelle, tuskin lähemmäksi
Geneveä kuin Pregnykään oli. Sairaana, kuumeisena ja kärsien suuresti
haavoistaan kulki hän jotenkuten Babetin majalle ja oli iloinen
laskeutuessaan hänen kurjalle vuoteelleen, kuten itsekseen arveli,
sillä kuollakseen.
Kumminkin oli se elämä eikä kuolema, joka kuohui hänen sielunsa läpi
tuona hämäränä aamuhetkenä, jolloin Norbert jätti hänet. Vielä kerran
hän tunsi olevansa yksin. Babet raukan läsnäolo ei ollut häiritsevä,
se vaan voi antaa hänelle jonkinlaisen käsityksen ihmisseurasta, joka
esti yksinäisyyden ikävää syntymästä. Sitäpaitsi Babet voi vielä nukkua
monia tunteja, sillä nyt oli vasta päivän koitto.
Hänen ajatuksensa kääntyivät takaisin vanhoihin aikoihin Peneyn
vankilassa, jossa hän oli virunut, kuten hän nytkin makasi heikkona,
väsyneenä ja tuskan vallassa. Silloin kumminkin oli parempi olla kuin
nyt, sillä vaikkakin hänen uskonsa moniin asioihin oli pettynyt,
oli hänellä kumminkin säilynyt usko yhteen asiaan -- hän luotti
vapauteen. Hänestä yhä näytti kannattavan kärsiä ja kuolla, kun
hän vaan näkisi Geneven vapaana. Ja ennen kaikkea, miten paljo
mieluumminkin sen puolesta? Tarkoittiko vapaus neuvoston valtaa?
Siinä istui joukko kiihkoisia pappeja ja ukkoja, jotka yhden ainoan
innokkaan, terävä-älyisen ranskalaisen käskyä ja kehoitusta kuulivat.
Tämä ranskalainen oli pudistanut pois Rooman ikeen, pannakseen oman
ikeensä sijalle. Ami tiesi kumminkin, mitä ei vapaudeksi voitu kutsua.
Ei Calvinin ja pyhimysten kukistettua Philibert Berthelierin ja
libertinien sijaanasettamista ainakaan! Ei, silloin olisi viimeinen
erehdys pahempi kuin ensimäinen. "Tahdon uhrata elämäni estääkseni
sitä", hän ajatteli. "Enkä tätä tule koskaan katumaan."
"Miksipä katuisinkaan kaikesta menneestä?" oli hänen seuraava
ajatuksensa. "En lainkaan, en kerrassaan mitään itse teossa, mutta
kumminkin kaikkea kokonaisuudeksi katsottuna. Miksi hyödyksi on elämäni
ollut itselleni tai kellenkään muulle? Jos minua arvostellaan, voidaan
sanoa minusta: Kahdesti elämässään hän olisi saattanut tehdä pahaa ja
on kieltäytynyt melkoiseksi vahingoksi itselleen. Mikä sitte tulee
paraaksi tulokseksi ihmisen toiminnasta täällä maan päällä?"
"Milloin minut tuomitaan?" Oliko siis sellainen seikka kumminkin kuin
tuomio kerran tuleva? Berthelieristä tuntui varmalta, että jos niin
tuli käymään, olisi hänen paikkansa tuomittujen joukossa. Kumminkin hän
ikävöi sitä, rukoili sitä koko sydämmestään, sielustaan, mielestään ja
voimastaan. Oli paljoa sietämättömämpää ajatella, ettei totuus koskaan
voittaisi, että vääryys aina saisi ylpeillä, kuin että hän, yksilö
miljoonien joukossa, seisoisi tuomittuna onnistumattomana henkilönä,
jommoinen hän oli. Hänellä oli ollut hyviä tilaisuuksia; se oli hänen
oma syynsä, että oli kadottanut ne. Hän oli elänyt omaa elämäänsä.
Katsellessa nyt taapäin ei se elämä tuntunut ollenkaan katkeralta.
Eikö hänellä ollut nuoruutensa muistoja, muistoja vuosista 'ennen
vedenpaisumista', ilon, voiman ja innostuksen vuosista, jolloin kaikki
näytti hänestä mahdolliselta? Noina vuosina hän toivoi, odotti ja
unelmoi, ja vielä enemmän, hän rakasti. Totta kyllä, ne ajat olivat
pian menneet ohitse. Pian häipyi toivo, luottamus petti, unelmat
pirstautuivat, vieläpä itse rakkauskin tukehtui hautaan. Kaikki oli
mennyttä. Mitä siitä väliä! Hän itsekin oli sinne menossa. Pimeydestä
tuli kaikki, pimeyteen kaikki jälleen palasi. Siinä oli loppu.
Kumminkin oli hän aikoinaan yrittänyt tehdä jotakin, joka voisi
käydä miehen työstä maailmassa, joka ei vallan tyyten hukkuisi. Hän
oli omistanut elämänsä isänmaanrakkaudelle, mikä merkitsi hänelle
harrasta palvelusta sen kaupungin hyväksi, joka oli hänen isänmaansa.
Oliko se kuitenkin kaikki rakkaan Geneven tähden? Eikö hänellä ollut
omiakin harrastuksia? Eikö hän usein ajatellut Kreikan ja Rooman
suuria kansalaisia ja uneksinut nimestä, joka olisi heidän nimiensä
veroinen, nimeä jonka ainakaan Geneve ei mielellään sallisi kuolevan?
Vaikkakin ollen aivan valmis nuoruutensa sankaria ihaillen peittymään
suuren sukulaisensa nimen varjoon, hän kumminkin toivoi olevansa
Bertheliereistä toinen, ensimäisen ansiokas ystävä ja auttaja.
Mutta nyt oli Berthelierien jalo nimi tahrattu auttamattomasti.
Philibert ja Daniel Berthelier olivat pettureita. Toinen oli
vankilassa, toinen maanpaossa, ei isänsä tavalla hyvän asian vuoksi,
vaan sangen huonon. Samalla kertaa hän itse seisoi yksin molempain
puolueiden hylkäämänä, kaikkien vihaamana, halveksittuna ja hyljättynä.
"Halveksittuna ja hyljättynä?" Sanat olivat tuttavat. Kenestä hän
oli ne kuullut? Hän mietti hetkisen. Silloin hän muisti: ne olivat
raamatussa. Ne olivat osa tekstiä, josta isä Calvin usein saarnasi,
käyttäen pitkiä sanoja, kuten "valitseminen", "edeltäpäinmäärääminen"
ja "vanhurskauttaminen". Hänelle ne olivat tyhjiä käsitteitä, ilman
mitään tarkoitusta. Kumminkin ne sanat vainosivat häntä. Ne kaikuivat
seuraavasti: "Häntä olivat ihmiset halveksineet ja hyljeksineet",
kuten puhuttaessa miehestä, jonka kohtalona oli, niinkuin hänenkin
kohtalonaan, ollut ylenkatse ja onnistumattomuus.
Vähitellen hänen miettiessään selvenivät hänelle ja saivat muodon
inhimillisen Kristuksen hahmopiirteet. Hän oli tottunut ajattelemaan
Sokratesta ja muita pakanuuden suuria miehiä samanlaisiksi kuin hän
itsekin oli, miksi ei samoin voisi ajatella Natsaretin miestäkin. Ja
kumminkin oli se ajatus uusi, hämmästyttävä ja ihmeellinen. Se oli sitä
sentähden, että hänen sieluunsa -- niin hän mietti itsekseen -- oli
koko hänen elämänsä ajan ollut sekoitettu tyhjänpäiväisyyksiä, joita
paavilaiset ja reformeeratut olivat opettaneet. Hän ei uskonut heidän
tavallaan, että Kristus oli outo, salaperäinen olento, jota ei kukaan
voinut ajatella järjenmukaisesti, vaan ainoastaan osana järjestelmästä,
tuosta nerokkaasta järjestelmästä, jonka isä Calvin oli selittänyt niin
suurella terävä-älyisyydellä _Kristinuskon perusteissaan_. Tätä kaikkea
ei voitu uskoa, mutta jokainen taisi, voi ja jokaisen täytyikin uskoa,
että oli kerran henkilö Jesus Kristus, joka aikoinaan koetti tehdä
hyvää ihmisille ja jonka oma elämä tuli onnettomaksi.
Se ajatus oli lohduttava ja hyväätekevä. Oli kuin olisi joku hänen
yksinäisyydessään tullut seurustelemaan hänen kanssaan, auttamaan
häntä. Kenties oli hänen levätessään keveä uni vallannut hänet, sillä
käsitys jonkin persoonan läsnäolosta kasvoi kasvamistaan, kunnes se
näytti täyttävän koko huoneen. Hän ei nähnyt mitään, hän ei kuullut
mitään; mutta kumminkin hän tiesi, että joku toinenkin oli siellä.
Tai paremmin sanoen, siellä oli eräs, joka oli ollut halveksittu ja
hyljätty ja oli sitä vieläkin. --
Mitä oli Hän nyt? Kysymys herätti hänet täydellisesti. Hän koetti
ratkaista sitä. Niin, hän muisti historian, jota hän ei koskaan ennen
ollut käsittänyt kertomuksena ihmisestä, vaan ainoastaan osana kirkon
opista. Tämä Hän ei onnistunut, sillä juutalaiset eivät uskoneet
Häneen; Hän tuli omilleen, mutta Hänen omansa eivät vastaanottaneet
Häntä. Ja viimein Hänet oli ristiinnaulinnut juuri se kansa, jota hän
oli koettanut auttaa. Miten murtunut, alakuloinen ja miten katkera
Hänen sielunsa täytyikään olla! "Niinpä niinkin", jatkoi Berthelier,
"jos oikein muistan, niin Hän sanoi: 'Minun sieluni on suuresti
murheellinen'", tai sinne päin. Mutta oliko kaikki sillä loppu? Miksi
tuli hän ajattelemaan kaikkea sitä jälestäpäin?
Jospa minä voisin puhua Hänelle ja kysyä? Mutta nyt, se on varmaa,
puhuvat ihmiset Hänelle joka päivä, sillä he uskovat että Hän istuu
Jumalan oikealla kädellä ja onkin itse Jumala. Ja he rukoilevat.
Minä en tiedä mitään. Olen pimeydessä vaeltaja, jonka kynttilä on
sammunut. Mutta jos nyt voidaan uskoa ja voidaan toivoa ainakin sen
verran, ettei Hänen elämän tarinansa halveksimiseen, hylkäämiseen ja
ristiinnaulitsemiseen kokonaan loppunut, että oli ainoastaan pimeä
käytävä taampana olevaan valoon, miksi ei muillekin siellä voisi olla
valoa.
"Mutta sitten", ajatteli Berthelier, "Hänen kukistuksensa, hänen
hylkäämisensä olivat aivan ansaitsemattomia." Berthelier koetti
muistutella kaikkea mitä hän vaan taisi tuosta kertomuksesta, elämästä
ja kuolemasta, jonka hän lopuksi keskitti seuraavaan muotoon: "Niin,
Hän olisi ansainnut menestystä ja voittoa, jos koskaan ihminen
ansaitsi. Hän ei rikkonut koskaan omaa luontoaan vastaan eikä koskaan
luopunut seuraamasta omia tarkoitusperiään. Hänen valkealla viitallaan
oli tosin verta, mutta ei synnin tahraa. Tekeepä hyvää ajatella, että
ainakin yksi oli osottautunut kaiken luoton ja kunnian ansainneeksi.
Kuka tietää vaikkapa ihmiset ovat oikeassa ajatellessaan, ettei
semmoinen voinut tulla kuoletetuksi eikä kadonnut. Voiko hän sitä
sitte?" Se se oli kysymys. Kaikki toiset liittyivät tähän. "Jos
tämmöisen miehen häviö oli lopullinen, jos kaikki loppui siihen,
silloin on paha voimakkaampi kuin hyvä, ja se tulee vallitsemaan."
Berthelier ei voinut uskoa sitä mahdolliseksi, enempää kuin että
aurinko, joka eilen illalla laskeusi, ei nousisi enää koskaan maan
ylitse. "Ei, koko kristikunnan täytyi olla oikeassa sanoessaan, että
Hän eli ja nytkin istui voittajana taivaassa. Mutta jos näin on
laita, niin on kristikunta myöskin oikeassa sanoessaan, että ihminen
voi puhua Hänelle ja pyytää apua Häneltä." Mutta mitä pyytäisi hän,
Berthelier, Häneltä? Kaikki ikävöiminen poistui häneltä, se suli pois
todelliseen riemuun, suureen, ihmeelliseen iloon hänen uskoessaan, että
Hän todella oli olemassa. Hän eli, Hän oli jossakin maailmassa, että
Häntä kunnioitettaisiin, rakastettaisiin ja että häneen luotettaisiin.
Kentiesi Hän voisi opettaa muille voittonsa salaisuuden, jotta he
samanlaisten tappioiden ja tuskien jälkeen, joita Hän oli kärsinyt,
ehkä erhetystenkin jälkeen, joita Hän kumminkaan ei ollut tehnyt,
voisivat kuitenkin saavuttaa voiton. Mutta voitosta, ainakaan omasta
mahdollisesta osastaan siinä, Ami ei pitänyt väliä. Oli kylläksi, että
oikeus oli saanut riemuvoittonsa ja Kristus myöskin.
Juuri silloin nousevan auringon ensi säteet hiipivät sisään pienen
akkunan läpi. "Aurinko on noussut", sanoi Berthelier itsekseen. Vanha
Babet heräsi nurkassaan ja oli seuraavassa silmänräpäyksessä polvillaan
lukien Pater Nosteriaan.
"Pater Noster -- isä meidän", ajatteli Berthelier, "se on Kristuksen
rukous. Se oli Hän, joka opetti ihmiset puhumaan tuolle Iankaikkiselle,
Loppumattomalle, meidän Isällemme. Hän tiesi mitä Hän sanoi, eikä
opettanut ihmisille valheita. Entä jos tämä olisikin totta? Entä jos
kaiken keskuksena olikin Isän sydän, ja Hän, Poika, tuli ilmoittamaan
sitä?"