Muuan savoijalainen maja.
Norbert de Caulaincourt ratsasti tulisella kiireellä metsän halki,
kiihoittaen väsynyttä ratsuaan huudoilla ja kannuksilla. Hän ei
tiennyt mitä teki; hän oli kuin juopunut voimakkaasta viinistä,
elämän erinomaisesta viinistä. Päättävästi hän oli sysännyt miltei
maistamatta maljan syrjään, mutta nyt, miten omituista, sitä tarjottiin
hänelle uudelleen. Se viini oli punaista; se antoi värinsä maljaan,
se liikkui, kuohui, kimalteli ja pulppusi kuten tuhannet jalokivet.
Siten, sydän riemuitsevana ja valoisana, hän ratsasti yhä edelleen
hämäriä metsäpolkuja pitkin, joilla pehmeä, tumma toukokuunyö kävi yhä
tummemmaksi.
Yht'äkkiä herposi hänen kätensä ohjaksista. Hepokin oli liian halukas
hiljentämään vauhtiaan ja alkamaan huolimatonta, laahustavaa käyntiään.
Todellisuudessa olivat Norbertin nuoret hermot ja aivot olleet pelkästä
tahdon ponnistuksesta äärimäisessä jännityksessä. Nyt ne äkkiä
laukesivat ja kieltäytyivät työskentelemästä sen enempää. Suunnaton
väsymys tulvi virran tavoin hänen olentoonsa. Hänen täytyi nukkua, tai
hän kuolisi.
Paikka oli pimeä, hiljainen ja yksinäinen kuten hauta. Mitä hänellä
oli pelättävänä? Hän astui alas, sitoi ratsun puuhun, laskeusi
alas ruoholle ja viidessä sekunnissa oli hän sikeässä unessa. Se
oli noita unia, jotka rakentavat vahvan rajan menneisyyden ja
tulevaisuuden välille. Me heräämme sellaisesta vallan uudella
tunteella. Kaikki eilispäivän huolet ja murheet ovat menneet ja
mieli ja järki kylpeytyvät raikkaiksi elämän lähteessä. Onhan se
vähäinen esimaku siitä, mitä kuoleman uni tekee meidän katoavalle
osallemme, joka halajaa ja ikävöi lepoa. Samalla kuolematon henkemme
jollain salaperäisellä tavalla yhä pitää elävää yhteyttä Luojansa ja
Vapahtajansa kanssa.
Aurinko oli jo ylhäällä kun Norbert heräsi. Hän haukotteli, venytteli
ja katseli ympärilleen. Hänen jäseniään pakotti, sillä maaemo ei
tarjoa lapsilleen kaikkein pehmeintä makuupaikkaa. Mutta se oli vain
pieni ikävyys. Ylhäällä liitelevät pilvet sallivat taivaan sinen
näkyä hentojen, vihreiden oksien lomitse. Eräällä oksalla istui ja
lauloi lintu. Ei kuulunut muita ääniä kuin hevosen pureksimista
lähittyydellä, missä se perin huoletonna ja ilmeisellä tyytyväisyydellä
haukkasi aamuateriataan. Norbert toivoi, että hän olisi voinut yhtä
huokeasti tyydyttää oman nälkänsä. Hänen ratsuviittansa taskussa oli
kukkaro, ei tosin täysi kuten Norbert olisi toivonut, mutta oli siinä
kumminkin muutamia kruunuja vielä. Näillä hän saisi ruokaa, kunhan
vaan keksisi paikan, mistä sitä ostaa. Mutta miten hän voi mennä
ihmisiin tässä puvussa? Hän nousi istualleen ja katseli itseään vallan
alakuloisena päästäen pitkän hämmästyksen huudon, joka kumminkin loppui
sydämmelliseen naurunpurkaukseen.
Mutta nauru loppui ja hämmennys jäi. Miten voi nuori nainen ja lisäksi
vielä kaunis nuori nainen kulkea ilman suojaa tai saattojoukkoa
Savoijan raa'an ja laista piittaamattoman alueen halki siltä paikalta,
missä hän oli, Geneven alueelle asti? Tätä Norbert yksin istuessaan
aprikoi. Kunhan vaan Lormayeurin nuori kreivi (jota Luoja suojelkoon!)
olisi enentänyt ystävyyttään lahjoittamalla hänelle paashin puvun!
Luultavasti hän olisi tehnytkin niin, jos hän olisi tullut pyytäneeksi.
Mutta Norbert oli ollut liian sekaisin ja hämmästynyt kysyäkseen sitä.
Hänellä ei ollut mitään muuta jälellä kuin satuloida ratsunsa ja
kääntää kasvonsa Geneveä kohti semmoiseksi puettuna kuin hän oli. Hän
tunsi ainoastaan suunnan, jota piti seurata. Tietä ei hän tuntenut
ollenkaan. Kumminkin oli selvää, että ensimäisenä tehtävänä hänellä
oli päästä ulos metsästä. Hän löysi tien, jota oli kulkenut edellisenä
yönä, ja arveli ettei paremmin voisi tehdä kuin seurata sitä.
Sen pitkän ja väsyttävän päivän seikkailuista ja vastoinkäymisistä
hän ei koskaan jälestäpäin tahtonut mielellään puhua. Jos oli pakko,
keskitti hän kokemuksensa näihin sanoihin:
"Ainakin kymmenen kertaa minä kadotin tieni. Turvattomana neitona ollen
aristelin mennä lähelle kyliä, peläten että ihmiset tekisivät minulle
ikävyyttä, jopa ottaisivat minut vangiksi ja pitäisivät panttivankina.
Kerran kohtasin kokoiseni pojan ja pyysin hänen vaihtamaan vaatteita
kanssani. Kun hän kieltäytyi, uhkasin häntä kaksinkamppailulla, mutta
hän juoksi tiehensä huutaen, että minä muka olin kummitus. Ajoin häntä
takaa, saavutin hänet ja kerroin, etten ollut mikään kummitus, vaan
kunniallinen nuorukainen, joka oli hauskaa pitämässä ja halusi päästä
kotiin. Tällöin hän kutsui minua siksi, jolla ei ollut valkuaista
silmissä; tarkoittaen sillä itse paholaista. Sitten hän puikahti
käsistäni ja juoksi matkaansa henkensä edestä. Viimein onnettomuuksieni
huipuksi ratsuni kadotti kengän yhdestä jalastaan."
Kun tämä viime onnettomuus Norbertia kohtasi, oli yön tulo lähellä ja
hän arveli olevansa jo kaukana tieltään. Hänelle oli parempi seisattua
siellä, missä hän oli, aamuun asti. Mutta nyt hän ei saattanut
turvassa levätä ulkona, koska oli asutulla seudulla; olisihan voinut
tulla sivukulkijoita. Tuskitellen senkin sadatta kertaa onnettoman
valepukunsa takia hän alkoi katsella ympärilleen eikö löytäisi majaa,
jossa voisi saada suojaa.
Viimein illan sammuvassa valossa hän näki hyvin halvan näköisen töllin,
luultavasti työmiehen tai viininviljelijän asunnon.
"Yhdestä kruunusta 'harmaajalka' aivan mielellään ruokkii ja suojaa
minua", hän arveli, "minä vaan en saa näyttää, että minulla on enemmän
rahaa, muutoin hän ryöstäisi ja murhaisi minut."
Hän astui alas, kiinnitti ratsunsa puuhun vähän matkan päähän, meni
karkeatekoiselle puuovelle ja kolkutti.
Ensin ei kukaan vastannut, mutta kun hän uusi kolkutuksensa, vastasi
matala ääni pyytäen hänen kohottamaan salpaa ja astumaan sisään.
Mutta kun hänen silmänsä tottuivat hämärään, eroitti hän nurkassa
kauvimpana ovesta vuoteen ja sairaan miehen lepäävän sillä. Uusi
silmäys näytti hänelle valkeat hiukset ynnä sidotun käden ja olkapään.
Hänen vielä epäillessään mitä tehdä kuului vuoteesta ääni, jonka sointu
oli kummallisen tuttava.
"Ajatukseni harhailevat, -- ah niin -- nyt tiedän. Olen kumminkin
iloinen, koska ne tuovat minulle sellaisen unen kuin tämän, Gabrielle."
Ihmeissään ja hämmästyneenä Norbert läheni ja kumartui lähelle sairasta
miestä, jolloin tunsi hänet. "Herra Berthelier!" hän huudahti. "Ääni
ei ole Gabriellen. Mutta sitten häntä on katsottava." Siten unet
ja sairaan miehen mielikuvat muuttuivat ja sulivat vaihtuen toinen
toiseensa. "Puku on Gabriellen, tuo kallis, nahoilla reunustettu
viitta, jonka minä ostin hänelle matkaa varten."
"Se on totta, herra Berthelier, ja --".
"Niin, näkö on Gabriellen, mutta ääni on nuoren Norbert de
Caulaincourtin."
Norbert tiesi että Berthelier oli lähtenyt Geneven rajain ulkopuolelle,
ja oli vahvasti aavistanut, että tämä oli mennyt hankkimaan rahaa
Gabriellelle. Mikä oli luonnollisempaa kuin että hänet palatessaan
rahain kanssa oli ryöstetty ja haavoitettu. Sitä vaan hän ei voinut
ymmärtää, miksei hän ollut palannut Bernin vaan Savoijan alueen läpi.
Jommankumman heistä täytyi olla kaukana tieltään, muutoin eivät heidän
polkunsa olisi sattuneet yhteen.
"Herra Berthelier", hän sanoi, "teillä ei ole mitään pelättävänä. Ette
uneksi ettekä houraile, vaan olette selvällä järjellänne."
"Mutta kuinka ja miksi tällä tapaa? Mikä teidät tänne tuo? Miksi olette
tuossa puvussa?"
"Ensin sallikaa minun ilahuttaa teitä tiedolla, että sen omistaja on
turvassa Genevessä. Minulla taasen puolestani on ollut iloinen päivän
ratsastusmatka nuoren Lormayeurin kreivin kanssa, ja hyvä seuratoveri
hän onkin."
"En ymmärrä mitään tästä. Minulla on kuume ja minä hourailen."
"Koetelkaa kättäni, herrani. Tulette kyllä huomaamaan, ettei se ole
neidon kätönen, vaan nuorukaisen kova nyrkki, joka on antanut monta
tuimaa iskua. Ja katsokaa, -- tässä on tarpeeksi valoisaa!" Hän työnsi
pois päähineensä ja seisoi avonaisen aukon kohdalla, joka oli akkunan
asemasta, paraassa valossa.
"Norbert!"
"Niin, Norbert, neiti Gabriellen puvussa. Miten muutoin voinkaan
pelastaa hänet?"
"Hän ei olisi sitä koskaan sallinut."
"Emme lainkaan kysyneet Gabriellen mielipidettä. Annoimme hänelle
unijuomaa."
"Me! Kutka sitte?"
"Ainoastaan me kolme tunsimme salaisuuden, neiti Claudine, Margareta ja
minä."
"Myöskin Claudine? Se on uskomatonta!"
"Me suostutimme hänet. Mutta se oli kunnon vanha Margareta, joka
mietti, suunnitteli ja järjesti kaikki pukua koskevat seikat. Onnikin
suosi minua, sillä te olitte poissa. Koska asian laita oli semmoinen,
piti herra Anton Calvinin olla isän sijaisena neidille ja jättää
hänet savoijalaisille. Siten hän hyvällä tavallaan toimi ammattinsa
mukaan. Kun huntu oli kasvoillani, ei hän edes vilaissutkaan niiden
sisäpuolelle. Minä taasen puolestani pidin hyvää huolta, että kasvoni
olivat hyvin verhottuina hunnulla, kuten kainolle ja suuressa pulassa
olevalle nuorelle neidolle sopiikin. Jos tiellä Porte Neuveen
joku kunniallisista porvareista puhui minulla sanan, olin aivan
liiaksi surun ja pelon valtaama voidakseni tehdä muuta kuin hymistä
vastaukseksi katsomatta ylös."
"Ihmeellistä!" sanoi Berthelier. Oli pitkä äänettömyys, sitten puhui
hän jälleen. "Poikani, olet vanhan taistelijan kaltainen, joka
yht'aikaa rangaistiin tottelemattomuudesta ja palkittiin loistavasta
voitosta. Mitä olet rikkonut, sillä ei ole mitään, ei mitään
merkitystä. Mutta se on, se on --." Tässä katkesi hänen äänensä ja
hän mutisi vaistomaisesti: "Jumala siunatkoon sinua, Norbert de
Caulaincourt!"