Odottamaton kohtaus.
Berthelier ei palannut samana päivänä Geneveen jona oli lähtenyt, eikä
edes seuraavanakaan. Jälkimmäinen päivä -- viimeinen kotona kuten luuli
-- oli Gabriellestä yhtä ainoata pitkällistä tuskaa. Hän kantoi sitä
kuten paraiten voi noina vaikeina hetkinä. Kun yö tuli ja hänen rakas
kasvatti-isänsä yhä oli poissa, valtasi hänet yksinäisyyden tunne ja
hän puhkesi itkemään, huutamaan ja nyyhkimään ääneensä. Margareta piti
seuraa sisar Claudinelle, joka yhä oli vuoteen omana. Kuultuaan itkun
äänen muori kiiruhti lemmikkinsä luo. Sanaakaan sanomatta, mutta hellin
liikkein ja katsein hän puristi Gabriellen vahvoihin käsivarsiinsa ja
antoi hänen nyyhkiä loppuun kaikki surunsa. Ei koskaan vielä ollut
tuo ankara Margareta niin lempeä kenellekään. Kun Gabriellen itku
ja nyyhkytykset viimein lakkasivat, kuiskasi vanha palvelija hänen
korvaansa lohduttavan viittauksen:
"Jumala on hyvä. On paljon asioita, jotka päättyvät paremmin kuin
alkoivat."
"Sen kyllä tiedän", nyyhki Gabrielle; "mutta tällä asialla on kumminkin
vain yksi ainoa -- hyvä päätös. Ja minä, kun olen vielä niin nuori."
Viimein Margareta riisui hänet ja laittoi vuoteeseen.
"Emme saa häiritä tätiäsi", hän sanoi. Sitten hän jätti Gabriellen
hetkeksi, mutta palasi takasin kantaen jotakin kupissa. "Tässä,
pienokaiseni, on keitettyä viiniä ja vettä, jotka olen kuumentanut
sinulle. Juo ne, niin saat unta."
Gabrielle otti nöyrästi kupin ja tyhjensi sen yhdellä siemauksella.
"Se on erittäin hyvää", hän sanoi. "Maku kumminkin on hieman outo."
Vallan väsyneenä itkusta hän vaipui takaisin tyynylle. Margareta näki
pian tyytyväisenä, että hän nukkui sikeästi.
Kun Gabrielle viimein heräsi tuosta pitkästä, syvästä ja rauhallisesta
unesta, paistoi aurinko täydeltä terältä huoneeseen. Hänestä tuntui
ikäänkuin olisi hän ollut hyvin kaukana poissa ja palaisi hitaasti,
kummastellen ja tuskaa tuntien.
Ensimäinen asia minkä hän käsitti, oli että hän makasi Margaretan
kamarissa eikä omassa huoneessaan. Silloin todellisuus vähitellen
katkeran vesitulvan tavoin virtasi hänen mieleensä. Hänen päänsä
oli lyijynraskas ja silmänsä kipeät itkusta. Mutta nyt hän ei enää
itkisikään, vaan tekisi kaikki mitä häneltä vaadittiin ja jättäisi
lopun Jumalan haltuun.
"Margareta", hän sanoi hiljaan, nähdessään vanhan vaimon varjon
vuoteellaan. "Margareta!"
"No, mitä tahdot, lapseni?" vastasi hän tavallisella äänellään, eikä
illallisella hyväilevällä tavallaan.
"Onko isäni palannut?"
"Ei merkkiä eikä jälkeäkään hänestä. Nuo pahanilkiset sukulaiset ovat
varmaan pidättäneet hänet. Mutta sen suhteen ei ole mitään pelättävää.
Vaikkakin he ovat pahoja, uskaltavat he tuskin vahingoittaa herra Ami
Berthelieriä."
"Miten täti jaksaa?"
"Aivan kuin ennenkin."
Kun Gabrielle koetti nousta ylös, tunsi hän ylenmääräisen ruumiillisen
kurjuuden tunnetta. Ei mikään muu hänestä tuntunut mahdolliselta
kuin laskeutua pitkälleen ja panna jälleen maata. Kumminkin muistaen
mikä häntä odotti, teki hän voimakkaan ponnistuksen karkoittaakseen
raskauden ja sairauden, joka painosti häntä.
"Missä vaatteeni ovat?" hän kysyi.
Hänen matkapukunsa, viitta, huntu ja päähine olivat huolellisesti
valmistetut ja asetetut hänelle valmiiksi edellisenä iltana.
"Sinun ei vielä tarvitse pukeutua", sanoi Margareta. "Asetu jälleen
vuoteeseesi ja pane nukkumaan."
"Oi ei, ei! Minun on noustava oitis ylös! Nyt jo on myöhäistä, minä
tiedän sen. Kiiruhtakaa, Margareta, pyydän teitä, ja tuokaa minulle
tavarani. Herra Antoine lupasi, jos isäni ei palaja, tulla hakemaan
minua hyvään aikaan. Nyt pelkään kellon olevan lähellä kuutta.
Joutukaa, Margareta!"
"Ei nyt semmoista kiirettä ole, lapsi!"
Pelottava näkö kohosi Gabriellen mieleen. Kaikki Geneven ylimykset
olivat odottamassa -- häntä! Kukaties joku onnettomuus sen kautta
tapahtuisi vangeille! Hän istui suuren ahdistuksen valtaamana, kauniit
kasvot hehkuvina ja tumma tukka valuen siihen aikaan harvinaiseksi
ylellisyydeksi katsotun valkean yönutun yli. Nyt koputettiin jo kamarin
ovelle! Pääovi oli jätetty lukitsematta. Tulija oli taloon saavuttuaan
seurannut puheluääntä. Margareta meni avaamaan oven -- Germain de
Caulaincourtille.
Gabrielle voi paikaltaan nähdä ainoastaan harmaan pään, eikä ollenkaan
epäillyt, että se oli hänen isänsä. Vavisten riemusta hän huusi:
"Isä; minä olen niin iloinen! Tule lapsirakkasi luo ja siunaa häntä,
ennenkun hän lähtee!"
De Caulaincourt astui esiin ja molemmat näkivät toisensa silmästä
silmään. Eivät koskaan ole ihmiskasvot ilmaisseet suurempaa äärimmäistä
hämmästystä. Kumpikin arveli toisensa varmasti olevan muualla. Toisen
pitäisi olla Genevessä, kun vain toinen olisi sen ulkopuolella.
Vaan että molemmat olisivat samalla kertaa Genevessä, se tuntui
uskomattomalta.
Jännitys oli yhtä suuri, kuin jos joku olisi tavannut toisen itsensä.
"Herra de Caulaincourt!" sammalsi Gabrielle, joka ensin sai takaisin
puheenlahjansa. Hän oli nyt kalpea kuin marmori.
"Gabrielle Berthelier!" sanoi de Caulaincourt yhtä hämmästyneenä.
"Oletteko päässyt pakoon -- ja millä tavalla -- miten?" Gabrielle kysyi
katkonaisesti.
"Tekö sitä minulta kysytte? Uneksinko minä, vai menetänkö järkeni? Vai
onko tämä noituutta? Teidäthän näin kaksi tuntia sitten Porte Neuvellä,
matkustavana pois nuoren kreivin seurassa!"
Hän vaikeni ja siveli otsaansa kädellään äkkinäisen pelon valtaamana.
Hän oli kärsinyt paljo, ja usea ihminen oli kärsimyksistä tullut
mielenvikaan, -- miksi ei hänkin?
"Olen juuri nyt herännyt", selitti Gabrielle, "Liian myöhään, pelkään,
liian myöhään!"
"Kenen minä sitten olen nähnyt -- _kenen_ -- vai onko tämä kaikki
hullun houretta? Olenko vielä Lormayeurin vankilassa?"
Hämmästyksissään hän astui askeleen taaksepäin, ja nyt tuli Margareta
esiin ja asettui molempien väliin.
"Se ei ole unta, herrani", hän sanoi. "Kerron teille koko totuuden.
Mutta ensin pyydän teiltä, että sanotte minulle erään asian: Miksi
olette tullut tänne juuri nyt?"
"Miten sitä kysytte? Olen luonnollisesti tullut etsimään poikaani.
Odotin että hän olisi ensimäinen kohtaamaan minua Porte Neuvellä. Mutta
hän ei ollut siellä ja mikä kummallisinta, Calvin sanoo ettei kukaan
ole nähnyt häntä sitte eilispäivän. Ajattelin hänen olevan teidän
seurassanne."
"Herra de Caulaincourt, tahdon kertoa teille totuuden. Osakin
petoksesta on kylliksi ja liiankin suuri taakka kristityn naisen
omalletunnolle. Teidän poikanne on mennyt kuolemaan ja minun sieluni
kadotukseen."
"Vaimo, mitä tarkoitat?" huusi de Caulaincourt hämmästyneenä ja
pelästyneenä.
"Ettekö voi sitä ymmärtää? Norbert asettui Gabriellen paikalle ja minä
autoin häntä siinä."
Silloin de Caulaincourt vanhan patriarkan tavoin vapisi "vallan
ylenmäärin". "Poikani, poikani!" hän huusi tuskaisesti. Mutta muistaen
yksin tuskassaankin Gabriellen kärsimystä hän käänsi kasvonsa pois,
jottei tämä näkisi niitä.
"Oi, Margareta, onko se totta?" tyttö pelästyneenä kyseli.
"Hän ei tahtonut jättää aijettaan. Hän ei tahtonut kuulla mitään.
Viimein minä myönnyin ja niin teki tätinnekin."
"Myöntyi siihen! Se oli nurinkurista, julmaa! En luota teihin enää
milloinkaan. Nyt tiedän mitä minä teen. Tahdon mennä paikalla
neuvoksien luo; kertoa heille kaikki ja pyytää heitä lähettämään minut
itseni Lormayeuriin." -- "Herra de Caulaincourt!" huusi Gabrielle.
Vanhus yritti lähteä huoneesta, mutta kääntyi takaisin jälleen.
"Lapseni", hän sanoi lempeästi, vaikkakin hänen äänensä kaikui outona
hänelle itselleenkin, "teitä ei kenkään saa moittia. Se ei ollut teidän
tekoanne. Se on nyt kerran tehty, hyväksikö sitte vai pahaksi. Ja
Jumala hallitsee yhtä hyvin Savoijassa kuin Genevessäkin."
Hän meni ulos katsahtamatta Gabrielleen ja vilkaisemattakaan
Margaretaan. Hänen sydämessään olivat nämä sanat: "Jos Jumala olisi
sallinut, olisin kuollut edestäsi, poikani, poikani! Mutta pelkäänpä,
Jumala paratkoon, että hän on kuollut minun hyväkseni!" Sitten tuli
toinen ajatus: "Jos minulla vaan olisi ollut luottamusta, olisi poikani
Jumalan valittuja!" Tuntematta mitään muita vaikutteita Norbertin
toiminnalle kuin että poika oli antanut oman raikkaan, nuoren elämänsä
vaihdoksi hänen omasta kuluneesta, melkein sammuneesta elämästään,
tunsi hän kaikkea tunteiden katkeruutta. Huono vaihto! ja sitä enemmän,
koska hän itse ei ollut ainoastaan halukas, vaan valmiskin menemään
Jumalansa luo. Hänellä ei ollut paljoa toivoa, että Norbertin laita
oli sama. Noiden aikain vakavat, hartaat sielut, karaistut henkisten
ristiriitain ahjossa, kohtasivat rohkeasti äärimmäisyyksiä, joita
meidän lempeämmät luonteet väistävät tai asettavat syrjään tyhjillä
hyväntekeväisyystoivoilla ja lupauksilla. Hän, joka rakasti Norbertia
kuin omaa sieluaan, ei kuvitellutkaan mitään harhaluuloja Norbertin
henkisestä tilasta. Kumminkin hän koetti sanoa: "Mitä ikänä Jumala
tahtookin tehdä hänen suhteensa, niin tapahtukoon Hänen tahtonsa!"
Mutta marttyyrius ei olisi ollut mitään tähän verrattuna.
Antoine Calvin kuunteli hänen kertomustaan kummakseen ja
tyytymättömyydekseen. Ja hän oli vastannut neidon persoonasta, jopa
vannonutkin siitä! "Mitä veljeni on sanova?" oli hänen ensimäinen
ajatuksensa, kuten aina kaikissa yrityksissään. Sitten hänessä heräsi
syvä sääli surunsortamaa isää kohtaan. Nähden hänen silminnähtävän
väsymyksensä hän toi maljan viiniä ja palan leipää.
"Syökää", hän sanoi, "jotta kykenette ajattelemaan!"
"Ei", sanoi de Caulaincourt, "minun on paastoaminen ja rukoileminen,
sillä en tiedä tahtooko Jumala olla suosiollinen minulle ja pojalleni."
"Pojallenneko?" sanoi Antoine hyvin lempeästi asettaen kätensä hänen
olkapäälleen. "Hän pelasti muita, itseään hän ei pelastanut. Tai oli
miten tahansa, poikanne on nyt tekemisissä Hänen kanssaan, josta nämä
sanat kerran ovat lausutut."
Suuret kyyneleet kumpusivat de Caulaincourtin silmiin, pimittivät
häneltä näön -- ja ennenkun hän desikään, itki hän hillittömästi.
Vaikkei hänellä ollut todisteita, että Norbert oli "valittuja",
"uudestasyntyneitä", "kuoletettu", oli kumminkin -- voi ehkä olla --
olemassa joku side hänen hairahtuneen poikansa ja Sen välillä, jota
hänen oma sielunsa rakasti.
"Keveästi ja kaukaa käsin,
Kuin tähti ylhäällä toistaan tapaa" --
hän tällä hetkellä viittauksittain aavisti, että Jumalan tarkoitus
armosta on laajempi kuin ihmisten ajatukset siitä.
Mutta viimein hän kavahti ylös ja pyyhki kyyneleensä. "Minun pitää
mennä oitis neuvoston luo ja kertoa heille kaikki", hän sanoi. "Onko
neuvosto nyt koolla?"
"Kyllä neuvosto istuu paraikaa, mutta heillä on vallan toisia
asioita ajateltavana nyt. Herra de Caulaincourt, te ette voi päästä
sen puheille tänään. Saanko sanoa suoraan ajatukseni? Vaikka
pääsisittekin, niin ei tulla ryhtymään mihinkään toimenpiteisiin.
Teidän poissa ollessanne meidän Geneven valtiolaiva, joka on aina
myrskyille ja merirosvoille altisna, on huomannut kannellaan vakavamman
vaaran, kapinan. Hallitusmiehemme keskustelevat juuri nyt eräitten
kapinallisten petturien kohtalosta, jotka onneksemme ovat vartion
ja salpain varassa piispanpalatsissa. Näille onnettomille raukoille
pelkään käyvän huonosti."
Hän kertoi vaivoin tarkkaavalle de Caulaincourtille libertinien
kapinasta, heidän vimmastaan ranskalaisia pakolaisia vastaan ja heidän
lopullisesta perikadostaan.
"Olenpa iloinen, ettette ollut täällä tuona aikana, herra de
Caulaincourt", hän sanoi.
"Voi, etten nytkään olisi täällä!" vastasi ranskalainen surullisesti.
"Mutta varmaan kahdenkymmenenviiden neuvosto joka tapauksessa on
kuuleva kertomukseni."
"Saammehan koettaa", sanoi Antoine vaikkei suinkaan rohkaisevasti.
Sitten hän lisäsi vähän iloisemmasti: "Joka tapauksessa kerromme asian
veljelleni. Jos jotakin voidaan tehdä, niin hän sen tietää."
Seuraavalla ovella Gabrielle odotti sillä aikaa henkeään pidättäen.
Ainakaan hän ei voisi tehdä mitään, niin oli herra Antoine hänen
kysyessä vakuuttanut. Hänen oli odottaminen isänsä palaamista. Ja
miksi -- niin miksi -- ei isä jo palannut? Varmaan oli häntä kohdannut
joku hirveä onnettomuus. Hän oli jo neljättä päivää poissa. Kun tunti
kului hitaasti tunnin jälkeen, kasvoi hänen kurjuutensa melkein
kärsimättömäksi. Ei hänellä ollut edes osanottajaa suruunsa, sillä hän
pysyi erillään Claudinesta ja Margaretasta. Gabriellen sydämen valtasi
suuri viha näitä kahta uskollista sielua kohtaan, jotka rakastivat
häntä ja kumminkin olivat he pettäneet hänet niin kurjasti, niin
julmasti, kuten hän sanoi. Totta kyllä, he olivat tehneet niin, koska
rakastivat Gabriellea; mutta hän ei vielä voinut tuntea lohduttavaa
voimaa.