Geneveläinen morsian.
Varhain sovitun päivän aamuna kohtasi kaksi seuruetta toisensa Plain
palaisissa juuri Porte Neuven ulkopuolella. Ne erosivat suuresti
toisistaan. Savoijan viinitarhoista tuleva oli loistava joukko, joka
istui ylpeästi rikkaasti satuloiduilla ratsuillaan ja kantoi ylhäisten
tapaan verkaisia hopeakirjaisia viittoja. Heillä ei ollut muita
aseita kuin miekat, koska olivat tulleet rauhalliselle retkelle, jota
todisti valkeata lippua kantava torvensoittaja heidän etunenässään.
Johtajana ratsasti nuori Viktor de Lormayeur komeimmassa puvussaan,
mutta jäykkänä ja kankeana. Tultuaan lyhyen matkan päähän toisesta
seurueesta, hän seisautti ja lausui takanaan tuleville lyhyen
komentosanan.
Savoijalaisen joukon kirkkaiden värien keskellä oli kolme tummaa
pilkkua. Kolme hevosmiestä kuletti kukin takanaan laihaa ja huonosti
puettua olentoa, jotka olivat mustina ja vihreinä pilkkuina punertavan
ja valkean seassa. Nämä olivat ne kolme vankia, joiden lunnaat piti
Gabriellella maksettaman. Viktorin merkistä heidän piti astua alas
hevosten seljistä ja asettua ratsujoukon eteen, joka ajoi sitten
käyden. Ratsastajat paljastivat päänsä lähestyessään Geneven miehiä.
Hitaasti eteni joukko siistejä, vakavan näköisiä miehiä, puettuina
mustiin, jotkut harvat sinipunervalle vivahtaviin viittoihin. He
astuivat jalkaisin, mutta heidän keskessään istui juhlaratsulla hento,
tarkasti hunnutettu olento, puettuna yksinkertaiseen, mutta erittäin
hienokankaiseen ratsupukuun, joka oli reunustettu kallisarvoisilla
näädän eli "Mars-kissan" -- joksi sitä silloin sanottiin -- nahoilla.
Hänen takanaan ratsun selkään sidottuna oli pienehkö tavaralaukku.
Viktorin ensimmäinen huomio oli, ettei neiti ollut harjaantunut
ratsastaja, mikä olosuhteisiin katsoen olikin luonnollista.
Hän astui alas satulasta ja lähetessään teki syvimmän kumarruksensa
neidille, samoin tervehtäen hänen seuralaisiaan sopivasti, joskin
ylpeästi. Vaikkakin oli lusikkakunnan jäsen, oli hän kumminkin siksi
paljo ritari, ettei tahtonut julkisesti osoittaa halveksimistaan,
jota tunsi noita kurjia porvareita kohtaan. Sitten seurasi joukko
muodollisuuksia. Kumpikin puolue vakuutti juhlallisesti olevansa
valmis täyttämään, mitä oli sovittu "kuuluisan" Lormayeurin kreivin ja
"kiitettävien" Geneven kansalaisten välillä vaihdetuissa kirjeissä.
Sen jälkeen Germain de Caulaincourt ja hänen kaksi seuralaistaan
annettiin geneveläisille, jotka ottivat heidät vastaan vilkkailla
riemunosoituksilla.
"Ja nyt", sanoi nuori kreivi hymyillen, "on meidän vuoromme tervehtiä
erästä teistä, ei suinkaan vangiksemme, vaan siksi joka huomaa meidät
vangeikseen ja uskollisiksi palvelijoikseen."
Vakava, hiljaisennäköinen mies hyvin vaatimattomassa puvussa talutti
neidon ratsun esiin. Yhdessä matkassa tuli ensimäinen neuvos kantaen
virkasauvaansa. Häntä seurasi virkaviittaansa puettu kirjuri laukku
kainalossa.
"Herra kreivi", sanoi neuvos, "me tuomme ja annamme teille neiti Olivie
de Castellarin, joka on toisin tunnettu neiti Gabrielle Berthelierin
nimellä, kuten oli sovittu. Kirjuri, joka on tässä läsnä, on käteenne
antava neitiä koskevat paperit ja muut selitykset, joita kohtuullisesti
voitte vaatia."
Viktor kumarsi vielä kerran neidille, sitten kääntyen kirjuriin otti
vastaan tarjotut paperit. Siinä oli arvokas todistus lapsen synnystä
ynnä muutamia otteita kaupungin "korttelin" pöytäkirjoista, joissa
neiti oli nimitetty kansalaisen Ami Berthelierin kasvatiksi ja
ottotyttäreksi.
"Oletan", Viktor sanoi kääntyen henkilöön, joka piti neidin ohjaksia,
"että te olette se kunnioitettava kansalainen, jota meidän on
kiittäminen nuoren sukulaisemme hoidosta ja kasvatuksesta."
"En suinkaan, herrani", mies vastasi nähtävästi hämmästyneenä. "Herra
Berthelier itse poissa ollen antaa minun edustaa itseään neidon
naapurina ja lähinnä ystävänä."
"Mutta tietysti", sanoi kirjuri, "te, herra Antoine, olette valmis
vannomaan neidon olevan se, miksi hänet on mainittu, vaikkakin se on
enemmän muodon asia."
"Minä vannon sen", sanoi Antoine Calvin.
"Samoin teen minäkin", sanoi neuvos Amblarde Corne. "Me voimme tehdä
vaikka minkälaisen uskontomme mukaisen valan, joka tyydyttää teidän
korkeuttanne."
"On jo puhuttu tarpeeksi", vastasi kohtelias nuori kreivi. "Olen vallan
tyytyväinen". Sitten hän kääntyi neitoon. "Kaunis neito ja kallis
serkkuni, sallikaa minun toivottaa teidät tervetulleeksi sukulaistenne
luo ja maahanne, ja suokaa minun todellisen nöyryyden ja kuuliaisuuden
merkiksi suudella kättänne."
Käsi neidon ratsuviitan takana vapisi, ikäänkuin pyrkien esiin, mutta
neuvosmies astui väliin.
"Eikö olisi soveliasta, että neito ensin kohottaisi huntuaan, niin että
ne, joille me luovutamme, voivat kunnolla nähdä hänet?"
Huntua kohotettiin hiukan. Nähtiin hurmaavan kauniit, alas painuneet
ja veresten kyynelten kostuttamat kasvot. Mutta neidon tuska ja
vastenmielisyys oli niin ilmeinen, että ritarillinen Viktor kiiruhti
sanomaan:
"Elkää olko levoton, ihana neito. Palvelijanne odottaa kärsivällisesti,
kunnes suvaitsette ilahduttaa häntä kauneutenne katsomisella.
Suvaitsetteko nyt sanoa jäähyväisenne näille kelpo ystävillenne, jota
tekoa, kuten toivomme, ei teidän koskaan tarvitse katua."
Mutta puoleksi kohotettu verho oli jo laskeunut ja vaan epäselvä ääni
kuului lausuvan: "Kaikki jäähyväiseni ovat jo sanotut". Sentähden
Viktor pyytäen anteeksi otti käteensä juhlaratsun ohjakset. Vankien
lunnas oli maksettu. Molemmat seurueet tervehtivät toisiaan, kuten
kohteliaat viholliset tavatessaan toisensa puolueettomalla alueella.
Sitten ne kääntyivät kukin taholleen. Mutta ennenkun erottiin kuuli
hunnutettu ratsastajatar de Caulaincourtin kysyvän: "Mutta missä
Norbert on? Miksei hän ole tullut kohtaamaan minua?"
Loistava savoijalainen joukko ratsasti eteenpäin. Viktor oli lähellä
hänelle määrättyä morsianta, jota hän, vaikk'eikään mielellään häntä
semmoiseksi ajatellut, kumminkin kunnioitti erittäin huomaavaisesti.
Hänestä tuntui kovin oudolta, että neiti oli tullut aivan yksin. Hän
oli odottanut että tämä toisi yhden seuranaisen mukanaan, tai ehkäpä
pari kolmekin. Hän ilmaisi kohteliaasti pelkonsa, että neidistä kenties
olisi epämukavaa matkustaa ilman palvelustyttöä tai kamarineitoa,
lisäten kumminkin, että tämä puute korvattaisiin heidän saavuttuaan
Lormayeuriin, jonne hän toivoi tultavan tänä iltana.
Silloin hän ensi kertaa kuuli neidin äänen. Sen sointu miellytti hänen
korvissaan. "Me geneveläiset emme suuresti tarvitse palvelustyttöjä.
Eikä kukaan geneveläinen olisikaan lähtenyt mukaani erilaisen uskonnon
takia".
"Oh, se uskonto!" Viktor sanoi halveksivasti. Sitten hän lisäsi
muuttaen ääntään: "Elkää huolehtiko, suloinen neiti, tästä
uskonnonasiasta. Olemme kumpikin nuoria, ja te olette hyvin kaunis.
Olen varma, että hyvä Jumala tahtoo meidän iloitsemaan nuoruudestamme,
vaivaamatta päätämme kuolemalla, kiirastulella, helvetillä, taivaalla
ja muilla semmoisilla surullisilla aatteilla."
"Onko taivas surullinen aate?" kysyi nuori neiti.
"Kaikki, minkä kautta meidän on kuljettava sinne päästäksemme, on aivan
varmaan surullista. Minä puolestani pidän parempana jättää sen toimen
papeille, jotka saavat palkkansa puhumalla siitä. Myönnän että he
joskus tekevät sen hyvin huonosti."
"Se on totta, herra kreivi; siksipä olisi hyvä, jos itsekin puolestamme
joskus ajattelisimme niitä asioita."
"Kenties; mutta kaikella on aikansa. Nykyinen aika on keveälle ilolle,
riemulle ja huvituksille. Niin kauniit kasvot kuin neiti Castellarin
ovat aijotut oppaiksi ihaileville silmille, eikä peitettäviksi nunnan
hunnun taa, tai kumartumaan tuhmien kirjojen yli."
"Pidättekö kirjoja tuhmina, herra kreivi?"
"No, en kaikkia kirjoja. En 'Amadis Gallialaista' enkä 'Kristikunnan
seitsemää ritaria'. Mutta luulenpa, kaunis neiti, ettei teillä ole
semmoisia kirjoja Genevessä."
"Ei, tai en ainakaan minä ole niitä nähnyt. Meillä on hyviä kirjoja,
kuten raamattu."
"Raamattu! Taivas varjelkoon, neiti! Tai paremmin, taivas auttakoon
ihmisraukkoja, jotka yhä siinä riippuvat. Pyhimyksille kiitos,
teidän hempeytenne pääsee soveliaammalle näyttämölle. Olen iloinen
ajatellessani, että saan viedä teidät huveihin, jotka sopivat teille
niin ihmeellisesti ja joista ette ole koskaan uneksineetkaan. Kukapa
tietää, vaikkette olisi koskaan oppinut edes tanssimaankaan."
"Luulen", sanoi neiti hiukan värisevällä äänellä, "luulen että voisin
tanssia maalaistansseja, jos ne ovat hyvin yksinkertaisia, tai
'virolettia'. Olemme toisinaan huvitelleet niillä."
"Saanko sen suuren kunnian ja onnen, että opetan teille sitä
viehättävää taidetta, jommoisena tanssi esiintyy meillä
savoijalaisilla?" kysyi Viktor. Sitten hän lisäsi: "Ehkäpä eivät
geneveläiset yhtäkaikki olekaan vallan raakalaisia. En epäile
että neiti Castellar rakastaa musiikkia ja on taitava siinä. Niin
rakastettaviin kasvoihin täytyy kuulua verraton ääni."
"Osaan laulaa virsiä."
"Semmoisilta huulilta täytyy surullisin Clement Marotin surullisista
tuotteista kaikua enkelin laululta."
"On monenlaisia enkeleitä", sanoi neiti vakavasti.
Tällaisia kiusallisia kohteliaisuuksia Viktor lasketteli jonkin aikaa.
Neiti, jonka äänessä joskus oli puoleksi tukahdettu nyyhkytys, minkä
Viktor luki pidätetyn itkun syyksi ja siksi lisäsi ponnistuksiaan
ilahduttaakseen ja lohduttaakseen häntä, vastaili vaan lyhyesti.
Viktorin jatkaessa hänen kohteliaisuutensa tulivat yhä sirommiksi ja
imartelunsa tuhlaaviksi. Ne olivat täydellisesti ajan maun ja tavan
mukaisia. Kumminkin oli ihmeellistä, että kun hänen puheensa lämpeni,
samalla kylmeni hänen mieltymyksensä. Hän piti nuoresta neidistä paljo,
melkeinpä rajattomasti, mutta ainoastaan toverina. Morsiamekseen hänen
oli vaikea neitoa ajatellakaan.
Puolipäivän aurinko alkoi hellittää, mutta varjoa ja virkistystä oli
jo varattu matkamiehille. Muutamat Viktorin miehistä olivat menneet
edeltäpäin ja asettaneet teltan miellyttävän ahon keskeen kukkaiselle
nurmelle. Tänne oli valmistettu päivällinen ja täällä oli neiti
tilaisuudessa, jos tahtoi, nauttimaan lepoa.
Ateria oli huolella lajiteltu ja runsas. Viktor näki tyytyväisenä,
että neiti otti runsaan osan riistapiirakasta, salvukukon rinnasta
valmistetusta mustasta hyytelöstä ja sokeroiduista juustokakuista,
joita hän tarjoili neidille. Mutta viiniä joi neiti vähän. Käsi,
joka piteli veistä ja lusikkaa, ei ollut niin pieni ja miellyttävä
kuin Viktor oli odottanut. "Ei ole epäilemistäkään", hän ajatteli,
"että lapsiraukka kasvatettuna tuntematta säätyään on saanut tehdä
taloustoimia porvarien vaimojen ja tyttärien tavalla". Neidin kasvot,
jotka nyt olivat paremmin nähtävissä, eivät menettäneet mitään
kauneudessa, mutta ne lisäsivät ainoastaan hänen toveruustunnettaan,
vaikuttamatta mitään lämpimämpää suhdetta.
Heidän nauttiessaan hyvämakuisia leivoksia, jotka lopettivat aterian,
ilmoitettiin muuan vieras. Se huomattiin olevan naapuriluostarin
Saint Marcaudin priori, joka oli tullut tervehtimään maanomistajan
kreivi Lormayeurin poikaa, tämän sattumalta kulkiessa hänen alueensa
halki. Viktor esitti luonnollisesti hänet neiti Castellarille.
Hän oletti, että kirkonmies herättäisi varmasti vastenmielisyyttä
neiti Castellarissa, eikä sentähden hämmästynyt nähdessään tämän
käyvän itseensä sulkeutuneeksi ja laskevan alas huntunsakin. Priori
puolestaan, syödessään kakkua ja juodessaan Beaume-viiniä sekä
kertoessaan nuorelle kreiville luostarinsa vaikeuksia ja puutteita,
osotti neitiä kohtaan kunnioittavaa, vaikk'eikaan vallan ystävällistä
käytöstä. Tämä huomasi sen. Kun vierailu oli kestänyt noin puolisen
tuntia, kääntyi hän kohteliaasti Viktorin puoleen virkkaen: "Kuulin
teidän sanovan, herra kreivi, että meillä on pitkä tie kulettavana
ennen pimeän tuloa".
Tämä jotenkin selvä huomautus sai priorin ottamaan jäähyväiset. Viktor
meni hänen kanssaan.
"Kummastelen, herra kreivi", sanoi kirkonmies, "onko rouva Castellar
vainaja, vieraanne äiti, voinut olla ranskatar?"
"Ei, isä, hän oli italialainen ja kotoisin Piemontista, kuten
sattumalta olen kuullut. Hän kuoli nuorena. Kauneutensa, josta hän
oli kuuluisa, on hän jättänyt perinnöksi tälle nuorelle neidille.
Eikö teistäkin ole niin? Semmoisissa asioissa kirkonmiehet ovat hyviä
tuomareita, kuten on tullut sananparreksikin."
"Kyllä maar. Mutta, jos uskallan sanoa, on hän hieman luiseva eikä
kovin kursaileva, tai paremmin sanoen ei hän minun mielestäni ole
tarpeeksi herttainen. Ranskalaiset kasvonpiirteet muistuttavat minua
jostakin henkilöstä, jonka olen hiljattain nähnyt. Ketä, en nyt voi
muistaa -- ja se ajatus on niin outo, etten mielelläni sanokaan
sitä. Hänhän suosii tuota harhaoppista saarnaajaa, jonka hänen kiini
ottajansa toivat luostariin ja jonka minä lähetin isänne luo."
"Minkälaisia huomioita teettekään!" sanoi Viktor nauraen. "Olihan
tuo ranskalainen joka tapauksessa aatelismies. Veimme hänet eilen
mukanamme Geneveen. Tiellä hän kiitti minua hyvin kohteliaasti, kun
välistä toimitin jotakin hyvää hänelle ja hänen tovereilleen. Eikä
minun tarvitse mainitakaan hänen herttaisuudestaan vankilassa. Voitteko
kaikesta tästä antaa minulle synninpäästön, isä?"
"Ei se ole mikään kuolemansynti", sanoi priori hyväntahtoisesti.
"Kumminkin, herra kreivi, on teidän oltava varova, muuten sydämmenne
hyvyys hämmentää hyvän arvostelukykynne. Teidän on pidettävä tarkasti
silmällä tätä nuorta neitoa ja huolehdittava, että hän tulee oikein
käännytetyksi harhaoppisista erhetyksistään. Suokaa anteeksi
rohkeuteni, herra de Lormayeur."
Viktor ei pahastunut hänen rohkeasta puheestaan, mutta loukkaantui
neiti Castellaria koskevista halventavista huomautuksista. Kumminkin he
erosivat ystävinä. Kohtuullisen levähdyksen jälkeen vaeltajat jatkoivat
matkaansa. Vielä kohteliaammin kuin ennen Viktor kiintyi kauniiseen
seuralaiseensa. Ajan muodin ja maun mukaan hän vaivasi aivojaan
imartelevilla puheilla, joita nyt pidettäisiin liian kömpelöinä ja
liioiteltuina, mutta jotka silloin katsottiin vallan sopiviksi. Hän
ylisteli Gabriellen tukkaa, poskia, huulia, kulmakarvoja, silmäripsiä
ja silmiä.
"Mutta en varmaankaan liene ensimäinen, joka täten ylistää noita ihmeen
ihania tähtiä", hän sanoi. "Onpa yksin teidän vakavassa kylmässä
Genevessännekin täytynyt olla monta, jotka ovat kertoneet teille niiden
erinomaisesta kauneudesta."
"Enpä muista juuri kenenkään puhelleen sellaista", kuului epäröivä
vastaus.
"Nuo kauniit huulet voivat puhua vaan totta", jatkoi Viktor. "Muuten
olisi semmoinen tunteiden ja mielen laimeus aivan uskomatonta, yksinpä
harhaoppisten pesäpaikassakin. Mutta suloinen neiti, te tulette nyt
maailmaan, joka pian lepää jalkainne juuressa. Siksi on hyvä, että
ymmärrätte niiden aseiden voiman, joilla olette varustettu. Niin
hämmästyttävän rakastettavat kasvot --."
"Hyvä, herra kreivi, voin vain tuntea itseni imarrelluksi teidän
mielipiteestänne. Kumminkin, jos suvaitsette, tahtoisin mieluummin
kuulla tällä kerralla itsestäni sellaista kuin todella olen, enkä siitä
millaiselta teidän puolueellisen arvelunne mukaan näytän."
"Miten hyvin hän puhuu", ajatteli Viktor itsekseen, "ja kuinka
avomielisesti hän vastaakaan minulle! Olen kuullut, että Genevessä
opetetaan tyttöjä samalla tavalla kuin poikia. Minä pitäisin häntä
rakkaana ja kalliina kuten ystävää tai asetoveria, jos se vaan olisi
mahdollista, mutta morsiamena; -- pyhimykset auttakoon minua!" Tässä
muistui Arlettan rakastettu ja miellyttävä kuva hänen mieleensä. Hän
karkoitti väkisin tuon kumman tunteen, ennenkun vastasi entisellä
kohteliaalla ja ystävällisellä tavallaan:
"Kaunis neito, jolle minulla on kunnia puhua, ei ole vähemmän kuuluisa
henkilö kuin neiti Olivie de Castellar, jalon sukunsa laveitten tilojen
ja runsaitten tulojen ainoa perillinen."
"Periikö hän -- perinkö minä -- joitakin sukulaisuus- tai heimositeitä?"
"Suloinen neiti, äitinne kuoli syntyessänne ja isänne pian
jälkeenpäin. Veljiä ja sisaria teillä ei ole yhtään. Isoisäni oli
teidän isovanhempainne serkku, niin että te ja minä olemme serkkuja
kolmannessa polvessa. Kumminkin ajattelen että jos eräät toiveet, joita
olen kyllin rohkea pitämään, menestyvät, asettaa hänen pyhyytensä
lupakirja asiat paikalleen."
"Arveletteko todellakin, herra kreivi, että niin käy?"
"Olen varma siitä. Mutta minun pitää kertoa teille, neiti, että
teillä on muuan äidinpuoleinen sukulainen nimeltä Santana, joka
taisteli ruhtinasvainaan johdolla ja oli hänen suuressa suosiossaan.
Tiedätte mikä huono onni nykyisellä ligan johtajalla ruhtinas Emanuel
Philibertillä on ollut ja miten hän on kadottanut suurimman osan
Savoijaa. Ruhtinas parka! Hän ei voinut pitää itse huolta asioistaan.
Hän otti isänsä kehoituksesta Santanan avukseen, ollen kiitollinen
vaikka ken hyvänsä esiintyi auttajana hänen pulassaan. Paha oli saanut
hänen sormensa ja voitti häneltä liian helposti oikeuden Castellarin
perintöön ja tiluksiin, teidän omaisuuteenne, kaunis neiti. Santana
esitti hänen korkeudelleen, että suoranainen perintöhaara oli sammunut.
Silloin ruhtinas arveli tekevänsä hänelle, kuten jokaiselle muullekin,
oikein. Mutta nyt", Viktor lisäsi varomattomasti, "meillä on käsissämme
valtti joka tepsii -- --"
"Valtti jättää sen kunnian omaan arvoonsa", sanoi neiti kumartaen.
Viktor sekaantui peräti. Hän oli näyttänyt värinsä liian selvästi.
Neiti, jolla nähtävästi oli terävä äly, ei antanut minkään seikan mennä
huomaamatta. Viktor kiiruhti parantamaan erhetystänsä. "Valttilehti
tässä pelissä on sydämien kuningatar", sanoi hän.
"Olkaa varovainen, kuningatar kädessänne voi muuttua sotamieheksi."
"Kuinka terävä-älyinen hän on!" ajatteli Viktor. "Kuningattaren
silmistä", hän vastusti, "ei voi tuikkia muuta, kuin hänen sielunsa
totuus ja puhtaus."
"Käytänkö siis totuutta ja puhtautta puhuessani teille, herra
kreivi? Ymmärrän nyt täydellisesti teidät ja erinomaisen isänne.
Te ette suinkaan ole ryhtyneet tähän asiaan mitenkään rakkaudesta
tuntemattomaan geneveläiseen tyttöön. Ilman näitä laveita maita ja
suurta omaisuutta hän olisi hyvin saanut elää tuntemattomana ja omassa
harhaopissaan. Jos hän nytkin teidän hyväksenne luopuisi oikeuksistaan
ja vaatimuksistaan niihin, kukatiesi te olisitte hyvin tyytyväisiä."
"Neitini, te tuomitsette minua väärin", rukoili Viktor posket hämistä
palaen ja samalla kiroillen itsekseen omaa kömpelyyttään ja neidin
ivaa. Siitä huolimatta hän, ihmeellistä kyllä, ihaili Gabriellea
entistä enemmän ja tunsi olevansa halukas omistamaan hänet. "Te
tuomitsette minua nurjasti. Kenpä tiesi olen ansainnutkin sen. Myönnän
että ennenkun teidät näin, ennenkun lämmittelin kauneutenne loisteessa,
taisin mahdollisesti ajatella maita ja valtaa."
"Hyvin luonnollisia ja tavallisia ajatuksenesineitä", neiti sanoi.
Hänen huntunsa oli nyt kohotettu ja hän katsoi Viktoria suoraan
kasvoihin. Tuo katse oli, kuten Viktor arvosteli, vallaton, uhmaava ja
lumoava yhtä haavaa, niinkuin sen katse, jolla on asema hallussaan ja
joka aikoo pitääkin sen. Uusi henki virtasi Viktoriin. Tällä hetkellä
tuntui hänestä keveältä se tehtävä, jota hän ennen oli ajatellut vallan
sietämättömäksi. Niin, ja mitä pikemmin se oli tehty, sitä huokeampi
hänen oli olla. "Parempi tehdä koko synti yhdellä kertaa". Parempi
kerrallaan kohdata tuota välttämätöntä asiaa, tyydyttää isänsä ja
kiinnittää oma kohtalonsa ijäksi. Ajan tapa ja sikäli kuin hän tunsi
ritarillisia sääntöjä ja lauseita, pyhittivät hänen tarkoituksensa.
"Kallis, ihailtava neiti", hän alkoi. Neiti laski jälleen verhonsa ja
vetäytyi hiukan kauemmaksi hänestä. Siitä huolimatta Viktor jatkoi
urhoollisesti: "Ettekö huomaa, että on muuan oivallinen, kerrassaan
erinomainen keino sovittaa kaikkien vaatimukset? Kenties ei ole hyvä
eikä oikeinkaan puhua siitä niin pian. Kukaties minun oikeuden mukaan
olisi pitänyt jättää teidät vapaaksi, vapaaksi katsomaan ja nauttimaan
maailman lauluista, tansseista, matkoista ja juhlista, joista tähän
asti olette ollut tykkänään suljettu. Mutta kaikkia näitä ja vielä
suuremmassakin määrässä tulette saamaan täydellä mitalla. Tosiaankin,
jos uskollinen palvelijanne voi sen vaan tehdä, on elämänne oleva
pelkkää yhtämittaista, suloista riemua. Onkohan siis liian varhaista
pyytää teiltä sanaa toivoni rohkaisemiseksi? Puhukaa vaan! Neiti, olen
jalkainne juuressa!"
"Miten niin voitte sanoa; luulin teidän olevan hevosenne selässä",
kuului odottamaton vastaus.
Gabriellen kylmyys kiihoitti Viktoria yhä enemmän. Tukahutettuaan oman
sydämensä äänen ja tehtyään sellaista, jota hänen todellinen luonteensa
kauhistui, ajoi jo itse yrityksen paino häntä yhä enemmän katkeraa
loppua kohti. Oliko se kumminkaan niin katkera? Tunteet kuohahtivat
hänessä; jotakin outoa virtasi häneen, niinkuin voimakas viini. He
olivat nyt yksin kaukana saattojoukkonsa edellä, ratsastaen metsän
halki. Hän hyppäsi ratsultaan ja polvistui ruoholle aivan tosissaan
Gabriellen eteen.
Tämä pidätti hevosensa ja katsoi hetken hämmästyneenä ritariin. Sitten
hän sanoi oudolla, kiusaantuneella äänellä:
"Herra kreivi, minä pyydän, nouskaa."
"En nouse, kunnekka olen saanut sanan noilta kauniilta huulilta. Jos
tämä sana olisi 'odota', jos asettaisitte minut koetukselle, olisin
kumminkin teidän nöyrin ja kuuliaisin palvelijanne."
"Totelkaa siis minua nousemalla ylös. Jos ette tahdo sitä, pakoitatte
minut pyytämään teiltä erästä asiaa."
"Pyytäkää mitä vaan tahdotte. Pidän kunnianani ja ilonani myöntää sen."
"Siitä ei ole kunniaa teille eikä minulle." Gabrielle astui alas
ratsultaan ja seisoi suorana hänen edessään ruohikolla. "Herra kreivi,
palvelus jota pyydän teiltä on se, että vedätte miekkanne ja tapatte
minut."
Viktor tuijotti häneen hämmästyksestä jähmettyneenä. Oliko neito äkkiä
tullut hulluksi?
Ennenkun hän osasi sanaakaan puhua, oli Gabrielle heittänyt
päähineensä, huntunsa ja liinansa maahan sekä antoi sormensa nopeasti
kulkea sekaantuneiden kiharoidensa läpi.
"Kuningatar on muuttunut sotamieheksi", sanoi Norbert de Caulaincourt.
Viktorin kauniit, avonaiset kasvot kävivät kuolonkalpeiksi. Kerran,
toisen ja kolmannenkin hän risti itseänsä vapisevin käsin, samalla kun
hän jotenkuten pääsi jaloilleen.
"Tämä on noituutta", hän mutisi. "Se on ainoastaan noitatemppu pojan
puolelta, joka tahtoi pelastaa isänsä, ja ystävän puolelta, joka tahtoi
pelastaa nuoren naisen uhkaavasta kohtalosta, -- koska kunnioitti
häntä."
"Geneve saa vielä kärsiä tästä!"
"Geneveä ette saa moittia. Kaikki olivat saatetut väärään luuloon.
Minulla ei ollut muita liittolaisia eikä auttajia kuin Gabriellen
hoitajatar. Ettekä te voi vahingoittaa Geneveä enemmän kuin ennenkään."
"Hyvät pyhimykset! Ajatellapa isäni kiukkua!"
"Olen ottanut sen lukuun ja maksan laskuni."
"Jospa vien teidät hänen luokseen --."
"Teillä on oikeus siihen. Mutta jos te, kuten ajattelen, olette
jalomielinen, niin päätätte päiväni oitis tässä paikassa jossa seison.
Siitä vain kiittäisin teitä."
"Tämä on kummallisin asia mistä milloinkaan olen kuullut", sanoi
Viktor yhä seisoen ja tuijottaen häneen aivan tyrmistyneenä. Kumminkin
kuohui hänen hämmästyksensä mukana muuan toinenkin tunne -- se oli
ilo. Nyt hän oli vapaa! Ken voi pakoittaa häntä naimaan, neitoa, joka
oli turvassa vihamielisen Geneven muurien takana. Samalla hetkellä kun
sydämensä keveni, huomasivat hänen silmänsä jotakin purppuranpunaista
välähtelevän puiden välissä. Se oli heidän luokseen saapuva
saattojoukko. Miehet eivät saaneet tietää mitään. Hän tahtoi seisauttaa
ne. "Seiso siinä missä olet", hän nopeaan sanoi Norbertille. Sitten hän
hyppäsi hevosensa selkään, ratsasti takaisin, antoi käskynsä ja palasi.
"Sinun ja minun pitää ratkaista tämä asia meidän kahden kesken", hän
sanoi.
"Olen teidän vallassanne", vastasi Norbert. Nyt kun hän oli näytellyt
osansa ja toimittanut tehtävänsä, näytti hän muuttuneen kiveksi. Hän ei
enää juuri piitannut mitä hänelle tapahtui. Norbert luuli että hänen
piti kuolla. Siinä oli kaikki. Hän toivoi vaan että se tapahtuisi pian.
"Miten tulitte sellaista koskaan ajatelleeksikaan?" kysyi Viktor
laimeasti. Hänessä vallitseva tunne oli edelleen suunnaton hämmästys,
mutta sen alla oli jonkinlaista ihailua pojan rohkeudesta ja älystä. Ja
kaikkeen tähän sekaantui samalla ihmeellinen, sanomaton huojennuksen
tunne.
"Se oli ainoa keino."
Viktor seisoi hämmentyneenä. Viimein hän huudahti: "Minä olen ollut
tyhmä, mieletön houkkio! Olen antanut liian helposti pettää itseni.
Miten voinkaan kohdata isäni tämän jälkeen -- neuvo minua nyt, Pyhä
Viktor, suojeluspyhäni, jos taidat! Eipä paranna asiaani että tuon
Lormayeuriin tämän poikanulikan Castellarin perijättären asemasta!"
Sitten hän kohottaen katseensa maasta silmäsi Norbertiin vakavasti ja
miettien.
Norbert kohtasi hänen katseensa. Pojan kasvoilla oli miehuullinen,
päättävä ja peloton ilme; nuoren miehen katse taasen oli heikko,
hämmentynyt ja kiukkuinen. Viimein kumminkin siinä ilmeni ystävällinen
välähdys.
"Te olette täydellisin nuori lurjus mitä milloinkaan olen nähnyt,
mutta te olette kunnollinen poika. Olen pakotettu tunnustamaan,
että rohkeutenne on miekkani arvoinen. Mutta toiselta puolen en
voi taistella parrattoman pojan kanssa. Luuletteko kiistan käyvän
tasapuoliseksi, jos sidon toisen käsivarteni kupeelleni ja taistelen
toisella? Olen nähnyt niin tehtävän. Tahdotteko koettaa sitä?"
"Mitä varten?" kysyi Norbert kärsimättömästi, vieläpä hieman
ivallisestikin. "Henkeni on lunnas, joka on teidän otettavissanne. En
voisi pelastaa sitä haavoittamalla teitä, jos nimittäin sen voisinkin
tehdä."
"Kysyttekö sitä minulta?"
"No niin, olkaa nopea ja tehkää loppu!"
"Sanoitte, että ryhdyitte tähän asiaan pelastaaksenne isänne. Mutta
hänhän oli jo pelastettu."
"Toisen henkilön hinnalla."
"Te sanotte sitä tappioksi; minä pidän sitä neidon etuna. Mitä hän oli
teille, jotta teitte tämän hänen puolestansa?"
Silloin vasta Norbert oikein tajusi tilansa. Koko hänen nuoren elämänsä
romantiikka kulki hänen sielunsa ohitse. Ja hänhän oli lähellä
kuolemaa! Hänen katseensa muuttui, ja huulensa alkoivat vavista.
"Ei mitään -- kenenkään tietää", hän vastasi.
Viktor katseli häntä uteliaasti, yhä kasvavalla mielenkiinnolla.
"Haa! uskoni kautta, sitäkö se onkin? Oletko sinä -- poika, melkeinpä
lapsi -- jo leikkinyt noiden terävien aseiden kanssa, joilla mies
leikkaa itseensä, vallan sydänjuuriin saakka? Miksikäs ei? Olin nuori
kuten sinä, kun ensin aloin pitää eräästä -- _vaikken_ neiti Olivie de
Castellarista."
Hän käänsi pois kasvonsa, ja äänettömyys syntyi vielä kerran näiden
kahden välillä. Hän oli liian hämmentynyt voidakseen ajatella miten
vaarallista oli kertoa omista pettymyksistään tälle geneveläiselle
pojalle, joka kenties pitäisi häntä valehtelijana ja petturina. Tällä
hetkellä ei hän piitannut siitäkään. Hän ei voinut huolehtia mistään,
ei nähdä mitään, paitsi Arlettan suloista haamua. Tämä näytti seisovan
Viktorin vieressä aivan siinä valloilleen jätettyjen hevosten luona,
jotka pureksivat ruohoa illallisekseen niin levollisina kuin lempeä ja
kuolemaa ei olisikaan lainkaan maailmassa. Arletta katseli häntä, puhui
ja rukoili tuon rohkean pojan hengen puolesta, joka tunsi rakkautta
kuten hekin, vaikkakin oli niin nuori.
Tämä näky sitten vähitellen muuttui hänen oman äitinsä himmeäksi
kuvaksi, jommoisena hän sen muisti. Äiti oli ollut helläsydäminen
nainen, sääliväinen kaikkia kohtaan. Niistä harvoista äitinsä sanoista,
joita Viktor muisti, olivat seuraavat kiintyneet hänen mieleensä:
"Poikani, Jumala rakastaa laupiaita!" "Ah", hän ajatteli, "Jumala
rakastaa laupiaita! Kukapa tietää, jos minä nyt olen laupias tätä
poikaa kohtaan, on Hän laupias Arlettalle ja minulle ja antaa meidät
toisillemme." Tämä ei tosin ollut mikään erittäin ylevä vaikutin.
Kumminkin tuon hämmentyneen, huonosti valaistun sielun syvyydessä
taisteli jalompiakin tunteita kuin ne, jotka tulivat itsetietoiseen
ajatukseen. Sitäpaitsi ihmisen on niin helppoa olla ystävällinen
tuntiessaan itsensä onnelliseksi. Ei käy kieltäminen, etteikö Viktorin
huono onni ottaen huomioon hänen isänsä mahdollisen raivostumisenkin,
tehnyt häntä onnelliseksi, paljoa onnellisemmaksi kuin miksi hänen
lähettilästoimensa menestys hänet olisi tehnyt. Tehden nopeasti
päätöksensä hän kääntyi Norbertin puoleen:
"Henkesi on lunnas", hän sanoi. Hänen katseessaan ja äänessään oli
jotain, mikä lievensi sanojen ankaruutta.
Norbert kumarsihe.
"Silloin, poika, minä lahjoitan sen sinulle rohkeutesi tähden ja
rakkaudesta Jumalaan. Ota ratsusi ja mene takaisin Geneveen, kuten
olet tullutkin. Seuraa ensimäistä tienkäännettä vasemmalle, niin
vältät mieheni. Odotas! Kerronpa isälleni, että neiti Castellar noiden
kataloiden Geneven harhaoppisten loitsuista voi muuntua jänikseksi ja
kadota näkyvistämme metsään."
"Jumala palkitkoon teitä, herra kreivi!" sanoi Norbert ihastuneena ja
kumartaen syvään juoksi ratsunsa luo.
"Varo itseäsi, kukkopoikaseni!" Viktor virkkoi, "ja jos joskus
pälkähtäisi jäniksenpäähäsi pelastaa sielusi ja koettaa onneasi hyvien
katolisten joukossa, niin tule luokseni, sillä, kunniani kautta lusikan
ritarina, sinussa on ainesta johonkin ja minä pidän sinusta."