Lusikka-ritari.
"Lienee kultaa pien' kätönen tuo,
Kosk'et sen omastas poistua suo."
E.B. Browning.
Kevään hengetär vietti suloisia, hyvätuoksuisia juhliaan Savoijan
kauniissa laaksossa. Oranssipuut olivat valkeina komeoita kukkia
ja villihyasinttien muodostama matto niiden alla, siellä täällä
tummanpunaisten vuokkojen pilkkomana, näytti maan läpi tunkevalta
pilvellä. Korkealla yläpuolella kohisivat ikuisten vuorten kimaltelevat
huiput seisoen kuin pappeina maan ja taivaan välillä tallaamattoman
lumen verhoamina.
Aivan välinpitämättömänä tästä kauneudesta näytti olevan yksinäinen
hevosmies, joka ratsasti laakson yli kulkevaa ratsaspolkua. Hän
oli hyvän näköinen, yhden- tai kahdenkolmatta ikäinen nuorukainen,
puettu kauniiseen ratsastuspukuun, joka oli varustettu muodin
mukaisella _hausse coll'illa_ eli korkealla kirjaillulla kaulurilla,
päässä hänellä oli sulkaniekka lakki, joka oli lisäksi koristettu
omituisella lusikantapaisella kultahelyllä. Hänen piirteensä olivat
säännölliset ja olisivat olleet miellyttävätkin, jollei niillä olisi
näkynyt kieltämättömän huolen ja tuskan ilmettä. Ei varmaankaan
kukaan olisi hänen kasvoistaan arvannut, että Viktor de Lormayer
ratsasti rakastamansa naisen talolle. Tässä maailmassa on ikävämpiäkin
kohtauksia kuin ero, ja nyt puheenaoleva oli yksi sellaisia.
Kerran tai pari nuori ratsumies koetti lyhentää matkaansa juoma- tai
metsästyslaululla, mutta pian kuolivat sanat hänen huulilleen.
Hän vaipui ikävään äänettömyyteen, minkä hän keskeytti ainoastaan
hiljaisilla kirouksilla luultavasti itselleen tai huonolle kohtalolleen.
Viimein tullessaan ulos laaksosta hän sai näkyviinsä ikävän, puoliksi
raunioituneen tornin eli varustuksen, jonka ympärillä oli muutamia
viljeltyjä kenttiä. Hän ratsasti näiden läpi ylös takaportille, jolle
hän koputti kuusi kertaa, kovaa ja hiljaa vuoron perään.
Se oli varmaankin edeltäpäin sovittu merkki. Pian ijäkäs palvelija
avasi oven ja tervehti häntä syvästi kunnioittaen.
"Suvaitseeko nuori herrani asettua matoilla varustettuun huoneeseen?"
hän kysyi. "Menen noutamaan Rosan ja huolehdin teidän korkeutenne
hevosesta."
"Kiitos, vanha ystävä", sanoi Viktor ottaen pois päähineensä. "Miten
herrasi jaksaa?"
"Niin hyvin kuin vain mahdollista, herra kreivi, niin hyvin kuin vain
mahdollista. Mutta hän on hyvin vanha. Toinen jalka on haudassa,
niinkuin sanotaan. Oh minua, hänen elämän ratansa on melkein lopussa!"
Viktor ajatteli, ettei palvelijallakaan ollut paljoa jälellä radastaan,
mutta hän ei sanonut sitä. Lausuihan vaan:
"Antakaa jonkun pojista pitää hevostani, Pietro, sillä minä en voi
viipyä täällä." Hän meni eteisen läpi matotettuun vierashuoneeseen.
Hän tunsi hyvin tämän, vanhan äidinpuoleisen sukulaisensa omistaman
talon. Philibert de Mayne oli sortunut ja köyhtynyt savoijalainen
aatelismies, joka noissa raa'an ajan vaiheissa oli niin huonosti
menestynyt, ettei hänellä ollut kirjavan ja myrskyisen elämänsä lopulla
muuta kuin tämä puoleksi raunioitunut linna ja jokunen laiha pelto sen
ympärillä. Hänellä oli kumminkin toinen aarre, tavaroista paras ja
rakkain: orpo tyttärentytär, kaunis pieni Arletta.
Tämä se olikin, eikä vanhempi kamarinainen Rosa, joka avasi oven
huoneeseen ja liukui pehmeästi sisään.
Viktor oli istunut huoneessa pöydän ääressä kasvot käsiin kätkettyinä.
Mutta hän olisi kuullut nuo keveät askeleet, kuten arveli, syliä
syvälle hautaansa. Hän hypähti ylös ja kääntyi tyttöä kohden kasvot
hehkuen. Mutta seuraavalla hetkellä tuskan ilme ne taas sumensi.
Kun heidän kätensä yhtyivät, lausui kumpikin ainoastaan yhden sanan:
"Arletta!" -- "Viktor!"
Viktor läheni tyttöä syleilläkseen häntä. "Ei!" sanoi Arletta,
vetäytyen takaisin. "Sen aika on ohitse. Tiedän kaiken."
Viktorin huulet liikkuivat, mutt'ei ääntä kuulunut niiltä. Tyttö jatkoi:
"Viime viikolla Pietro oli Lormayerissa. Siellä ei puhuta mistään
muusta kuin geneveläisestä morsiamesta, jonka kautta voitatte takaisin
Castellarin tilukset."
"En piittaa niistä. Vihaan niitä. Tahtoisin antaa ne kaikki yhdestä
ainoasta hiuskiharasta päässäsi!" puhui Viktor intohimoisesti.
"Arletta, kuule minua! En voi jättää sinua enkä tahdokaan."
"Hyi, Viktor! Ne ovat tyhjiä sanoja, joita sinun ei olisi pitänyt
puhua, eikä minun pitäisi kuunnella. Sinulla ei ole mitään vaalia."
"Mutta minulla on. Kerron isälleni että geneveläinen morsian minun
puolestani saa hukkua Geneven järveen."
"Kuten tahdot! Muista ainoastaan jos niin teet, ettei se ole
geneveläinen morsian -- pyhimykset antakoon anteeksi, jos kiroon häntä
-- vaan köyhä, vanha isoisä ja minä itse, jotka taidamme menehtyä tien
viereen kylmästä ja nälästä."
"Minä tahdon pitää huolta teistä."
"Kuinka? Sinähän olet itse johonkin Lormayeurin tyrmään teljetty vanki,
ja me olemme ajetut pois tästä ainoasta turvapaikastamme. Tunnen isäsi.
Hän on hillitön vihassaan; mutta senkin hän voi lannistaa ahneutensa
vuoksi. Hänen ahneuttaan ei voi pitää aisoissa mikään asia taivaassa
eikä helvetissä. Ei, Viktor, meidän välimme ovat lopussa. Me lapset
olemme leikkineet leikkimme loppuun, olemme yhdessä unelmoineet. Nyt
olemme hereillä, ja siksi meidän on unhotettava entinen ja sanottava
jäähyväiset."
"En voi, en voi!"
Arlettan ylpeä huuli nyrpistyi ja hänen tummat silmänsä säihkyivät. "Et
voi! Onko se miehen puhetta?" hän lausui.
"Taistella puolestasi voisin miehen tavalla. Olisin sankari. Mutta jos
minun pitää heittää sinut, olen lapsi." Hänen päänsä painui jälleen
alas käsiin.
"Silloin kohtelen sinua kuin lasta, joka oletkin. Teen sen sinulle,
mitä itse olet liian heikko tekemään. Kuulkaa, herra kreivi, _minä_
jätän _teidät_. Mitä välillämme on ollut, se ei enää ole mitään
minulle."
Viktor hypähti pystyyn ja tarttui tytön molempiin käsiin. "Arletta",
hän huusi, "sinä et koskaan ole rakastanut, niinkuin minä. Ei, ei --
sinä et ole tehnyt niin! Katso kasvoihini ja kerro kaikki minulle!"
Arletta puri huuleensa, kunnes siitä tuli veri, yksi ainoa suuri pisara
lumivalkealle hampaalle. Sitten hän lausui kylmästi:
"Herra de Lormayeur, te loukkaatte minua. Antakaa minun mennä, herrani."
Viktor hellitti hänen kätensä ja mutisi, tunteittensa äkillisesti
vaihtuessa: "Anna anteeksi, rakastettuni! Teen sinulle väärin."
"Ei se ole väärin. Sinä vaan et saa tehdä kysymyksiä minulle. Etkä saa
tehdä tätä kovemmaksi meille molemmille." Viimeisiä sanoja lausuessaan
luja ääni vapisi hiukan.
"Mitä muuta tämä voi olla kuin kovaa, sietämättömän kovaa?"
"Teille on kotonanne kyllä lohdutus. Mitä minuun tulee", Arletta lisäsi
ylpeästi, "elkää luulko, herra kreivi, että kuihdun pois lemmettömänä
neitinä teidän tai kenenkään miehen tähden. Kaukana siitä! Tyyssija ja
iloinen vastaanotto odottaa minua Chamberyn ursuliininunnien luona. He
kaikki ovat hyvistä perheistä lähteneitä neitejä. Siellä saan sitte,
kun isoisäni menee Jumalan luo, levätä rauhassa. En unhoita rukoilla
puolestanne, herra de Lormayeur. Sitäpaitse on sivullanne miekka, ja
maailma on avoinna edessänne. Te saatte kamppailla ja taistella."
"Ja palaat takasin hyljättynä, sydän tyhjänä!"
"Ei --." Mutta Arletta lopetti tähän, sillä jalomielisyys kielsi häntä
toivottamasta kreiville onnea geneveläisen morsiamensa kanssa. "Ei;
miehen elämässä on useita asioita, jotka täyttävät hänen sydäntään."
"On olemassa ainoastaan yksi, joka täyttää koko elämäni."
"Niin te ajattelette tänään. Mutta, Viktor, tämä puhe on hyödytöntä, ja
vielä pahempaakin. Se tuottaa vaan mielipahaa kummallekin. Jos ette ole
tarpeeksi mies lopettamaan sitä, teen minä sen. Sana vaan kreiville,
teidän isällenne ja ette te, vaan isoisäni ja minä saisimme kestää
hänen kostonsa painoa. Jos vielä kerran tulette, täytyy toimittaa
hänelle se sana."
Koko tämän ajan Rose, kamarineito, odotti ja vartoi ulkopuolella
vapisten lemmikkinsä puolesta. Viimein hän kääntyi pois, hankki viiniä
ja leivoksia ja toi ne sisään. Viktor seisoi akkunan edessä kasvot
pois käännettyinä, Arletta pöydän ääressä kylmänä, mutta kalpeana kuin
marmori.
"Tämä nuori kreivi ei saa paastoten jättää meitä", sanoi Rose asettaen
pöydälle hopeatarjottimen, jonka hän oli tuonut mukanaan. Kädellä,
joka vaan vähä vapisi, Arletta täytti yhden korkeista venetsialaisista
laseista ja tarjosi sen Viktorille. Tämä kohotti sen huulilleen sanoen:
"Neitini, juon terveydeksenne ja iloksenne". Ne olivat viimeiset sanat,
jotka Rose kuuli jättäessään huoneen. Mitä muita jäähyväisiä nämä kaksi
rakastavaa lienevät ottaneet, sitä ei kumpikaan koskaan kertonut.
Viimein Viktor tuli ulos kasvot kalpeina, nousi ääneti satulaan ja
annettuaan Pietrolle kultarahan ratsasti pois.
Savoijalainen tyttö oli osottaunut yhtä urheaksi kuin hänen tuntematon
sisarensa Genevessä. Mutta hänen sielunsa oli valettu lujemmasta
aineesta kuin Gabriellen. Geneven tytölle ei olisi käynyt hyvin, jos
hän olisi ollut kilpailijattarensa vallassa tänään.
Arletta seisoi vartoen, kunnes Viktor oli kadonnut. Sitten hän tuli
takaisin matotettuun vastaanottohuoneeseen, otti kalliin lasin, josta
Viktor oli juonut, ja viskasi sen lattialle pirstoiksi. Eivät mitkään
huulet saaneet koskettaa sitä Viktorin jälkeen. Mutta seuraavassa
silmänräpäyksessä hän kumartui, otti yhden kappaleen ja kätki sen
povelleen.
Sillä välin Viktor palasi Lormayeuriin. Hän oli tuomittu kumartamaan
niskansa ikeen alle, vaikkakin se oli vastenmielinen. Tuomio ahdisti
häntä joka hetki yhä välttämättömämpänä ja vastustamattomampana.
Vastustus ei olisi vaatinut ainoastaan rohkeutta, vaan sankaruutta,
eikä Viktor de Lormayeur ollut mikään sankari. Hän oli ainoastaan
kohtelias ja kunnollinen nuori savoijalainen aatelismies. Hänen
jäätyään varhain yksin äidistään kasvatti hänet ankara, lemmetön isä
ja joukko palvelijoita, jotka tottelivat hänen pienintä oikkuansa.
Ei hän ollut saanut muuta kasvatusta, paitsi taidon lukea ja
kirjoittaa tavan mukaan sekä tarpeellisen taidon sotaisissa ja
ritarillisissa harjoituksissa. Hänet oli opetettu erittäinkin vihaamaan
reformeerattuja ja kaikista enimmän geneveläisiä. Isänsä toimesta hän
oli yhtynyt savoijalaisten aatelismiesten ligaan, jota kutsuttiin
"lusikan liitoksi". Sen merkkinä kannettiin povella tai päähineessä
kultaista lusikkaa.
Tämä seikka lisäsi sitä pelkoa ja hämmästystä, jolla hän oli kuullut
kohtalonsa isänsä huulilta. Hänen piti naida neito, joka oli kasvatettu
vääräoppisessa kaupungissa, porvarien, raakalaisten ja konnien
joukossa! Mikä kohtalo Lormayeurin perilliselle!
Vielä kerran palattuaan käynniltään Arlettan luota hän uskalsi esittää
vastamuistutuksensa. Hänen isänsä lopetti puheen lyhyeen.
"Ole alallasi, poika, jos sinulla on jälellä hitunenkaan järkeä
tyhmässä päässäsi! Kaikkien pyhimysten nimessä! Tämä on kylliksi
tekemään miehen hulluksi, kun kuulee sinun näyttelevän tyhmyriä
kaikkine joutavine väitteinesi. Samalla aikaa tuo lurjus, tuo raaka
paholainen pitää hallussaan Castellarin laveita tiluksia, joiden suora
perillinen tuo tyttö on. Ei ole muuta keinoa vallata maita mieheltä,
kuin saada tyttö haltuunsa. Silloin ainakin ruhtinas on tekevä
oikeuden tytölle ja meille. Sitten voimme nakata Santanan takaisin
samaan allikkoon, mistä on tullutkin."
"Isäni kreivi, miksi ette ota haltuunne tyttöä ja maita ja jätä minua
rauhaan?"
"Kyllä kai! Ja jättää hänet vapaaksi myöskin mennäkseen naimisiin
Santanan kanssa, joka vaan olisi kovin iloinen saadessaan siepata tuon
omistusoikeuden. Tai ehkä tyttö menisi luostariin ja jättäisi kaiken
omaisuutensa äidillemme kirkolle. Kiitoksia vain! En ole eilispäivän
lapsia. Neiti Olivie on hyvin sen arvoinen, että samalla ostan mukana
noita kerjäläisiä, harhaoppisia."
"Sitä en epäile, herrani. Epäilen vaan, onko hän minulle uhrauksen
arvoinen."
"Minkä uhrauksen, sinä tyhmeliini? Naida kaunis morsian? Vanha Muscaut
lauloi ylistystä hänen ihanuutensa kunniaksi."
Viktorilla ei ollut rohkeutta sanoa englantilaisen runoilijan kanssa:
"Mitäpä immen sievyydestä,
Kun lemmi häntä en sydämestä!"
Hän voi vaan vaijeten kääntyä poispäin.
"Seis!" sanoi hänen isänsä. "Nämä porvarit ovat hätäisiä peläten
kadottavansa niin hyvän saaliin. Kolmantena päivänä he lienevät
valmiita. Sinun pitää mennä ja noutaa tyttö. Muista että näytät paraat
puolesi ja koko hilpeytesi. Minä toimitan mukaasi kauneimman saattueen
mitä vaan saan kokoon. Samoin lähetän kuorma-aaseja suojateltan kera
ynnä hyvän varaston virvokkeita matkaa varten. Ilma on kaunis, ja te
voitte yöpyä nuotiolle läheisyydessä, niin että tulette vallan varhain
kohtauspaikalle. Siten yhden pitkän päivän ratsastus, jonka pitäisi
olla päivän pitkä huvi hänelle, tuo hänet turvassa kotia. Ja sinä olet
matkalla hänen kuuliainen ja kohtelias ritarinsa ja palvelijansa.
Jollet voi käyttää hyväksesi semmoista tilaisuutta kuin tämä on, olet
varmaan vielä suurempi pöhköpää kuin luulinkaan."