Onko missään apua?
Se mulle raudanlujan tahdon tuo
Poveeni aina,
Ja tähdet kirkkaat, kiihkottomat luo --
Tuo taivaan laina.
Longfellow.
Sinä yönä Berthelierin talossa ei yksikään silmä ummistunut uneen.
Sen pitkinä tunteina neljä sydäntä kamppaili kipeänä taistellen
ja rukoillen yksinäisyydessä Jumalan kanssa. Aamu ei tuonut iloa.
Kumminkin kukin saavutti vähäsen lepoa, joka suurissa kärsimyksissä
joskus tulee tuskan jälkeen riemun sijasta.
Claudinella ja Margaretalla oli sama ajatus. Kumpikin päätti mennä
lapsen kanssa muukalaisten maalle; Margareta sen vuoksi, että oli
hoitanut Gabriellea, Claudine, arvellen ettei hänen katolilaisena
tarvinnut peljätä savoijalaisia, toivoi voivansa tasoittaa Gabriellen
elämänpolkua.
Berthelierin lohdutus oli paljoa vähäisempi kuin heidän. "Kun ei ole
jälellä mitään, miksi siis elää", hän ajatteli, "mies voi aina kuolla".
Miksi ei? Kuka voisi moittia häntä, jos hän vaan huolehti soveliaan
toimeentulon sisarelleen ja vanhalle palvelijalleen? Olihan hän vapaa
erkanemaan milloin vain tahtoi tästä uudesta Genevestä, johon hänellä
ei ollut mitään osaa. Se oli samaa, jota jokainen vanhan ajan mies,
joita hän ihaili ja halusi jäljitellä, olisi tehnyt hänen asemassaan.
Niinkuin sopikin, tuli voimakkain lohdutus kipeimmälle sydämelle. Ollen
Geneven lapsi, reformatsionin kasvatti, oli Gabrielle sydämestään
kiintynyt kotiinsa. Kaikki, jotka hän tunsi olivat siellä, tai olivat
olleet. Ensin isku, tullen niin äkkiä ja outona, tyrmistytti hänet,
mutta liiankin pian palasi kyky tuntea sen koko katkeruutta. Onneksi
yksi huojennus oli hänellä. Kun ensimäinen huumaava isku oli ohi, voi
hän itkeä. Ensin hän itki kiivaasti ja kiihkoisasti, sitten hillityllä,
hiljaisella tavalla; hiljaa Claudinen tähden, jonka vuodekumppani hän
oli.
Viimein seurasi pitkää itkua kyyneletön väsymys ja unentapainen
horrostila saavutti hänet. Louis de Marsac oli seisovinaan hänen
vieressään pitäen kädessään niin sanottua "huilua" eli pitkää hoikkaa
lasia täynnä viiniä. "Neiti", hän sanoi, "tahdotteko juoda tästä
lasista kanssani?" Siten tavallisesti kosittiin vanhassa Genevessä.
Mutta nämä kaksi, jotka tunsivat toistensa sydämet, eivät olleet
vaihtaneet kihlauslupausta. Unessaan hän vastasi varmasti "tahdon",
ja ojensi kätensä ottaakseen lasia. Liike herätti hänet. Hän toipui
ja tunsi ettei tarjottu malja ollut maallista viiniä, vaan väkevää,
voimakasta marttyyriviiniä. Hänet valtasi suuri kunnioitus ja yhtäaikaa
suuri rauha. Hänelle tuli voima, joka täytti hänen toiveensa.
Oli jo aamu. Hän nousi ylös, pesi silmänsä, pukeutui äänetönnä, ettei
herättäisi nukkuvaa Claudinea, ja meni sitte toiseen huoneeseen. Siellä
oli jo Berthelier ja Margareta, keskustellen vakavasti keskenään.
"Teidän pitää sallia minun seurata häntä, taikka sydämeni pakahtuu",
pyysi vanha palvelija laskien kätensä herransa käsivarrelle.
"Vaikkakin sydämmenne halkeaisi, en voi", oli vastaus. "Annan teille
kuukauden mietinnön aikaa. Ei sovi että saatatte itsenne vaaraan ja
lapsiparan epäluulon alaiseksi. Eivätkö nämä savoijalaiset ole kylliksi
syöksemään häntä turmioon, vieläkö siihen tarvitaan teidänlainen
tulisen kuuma kalvinisti?" Sitten hän lisäsi lempeämmästi: "Uskothan
sinä rukouksiin. Rukoile hänen puolestaan. Se on kaikki mitä voit
tehdä."
Silloin Gabrielle seisoi heidän edessään kalpeana ja väsyneenä. Mutta
aamutervehdykset hän lausui varmasti suudellen isää ja hymyillen
Margaretalle heikosti ja kostein silmin. Tämä käänsi kasvonsa pois ja
jätti hiljakseen huoneen.
"Isä", hän sanoi istuen tämän viereen, "ette saa surra liian paljo
tämän vuoksi."
Ami karkaisi itsensä puhuakseen rohkaisevasti Gabriellelle.
"Tiedän että he tulevat olemaan ystävällisiä sinulle. Sinä tulet
rikkaaksi, kunnioitetuksi ja rakastetuksi; -- vaikka luulen ettet
koskaan niin rakastetuksi kuin täällä. Margareta raukka on rukoillut
saadakseen seurata sinua. Mutta on parasta, niin kovalta kuin se
tuntuukin, että menet yksin."
"En mene yksin, isäni. Menivätkö ne yksin, jotka matkustivat Ranskaan
saarnaamaan evankeliumia?"
"Lapsi, tunnen ajatuksesi ja olen iloinen että se lohduttaa sinua.
Mutta, Gabrielle, tuossa katolisessa maassa sinun pitää olla hyvin
viisas, hyvin varova. Pidä tarkka vaari sanoistasi, teoistasi ja
ajatuksistasikin. Muista käskyä: 'Olkaa viisaat kuten käärmeet'."
"Elkää pelätkö. En tahdo etsiä marttyyriutta. Jos on valittavissa
erilaisia kotiin vieviä teitä, niin luonnollisesti valitsen huokeimman."
Berthelieristä nämä sanat tuntuivat vakuuttavilta. Hän ei tuntenut
Gabriellen uskonnollisen vakaumuksen syvyyttä eikä kiihkeyttä, ja
siksi hän toivoi tämän taipuvan olosuhteisiin, kuten hänen ajatuksensa
mukaan oli aivan luvallista tehdä. Ami oli hyvin iloinen, että hän oli
Gabriellen lapsena asettanut sisarensa hoitoon.
"Päästä kotiin on se mitä kukin haluaa", hän jatkoi. "Arvelen pääseväni
sinne pian."
"Pieni tyttöni, mitä tahdot sanoa?"
"Se on sitä laatua, etten voi tehdä sitä aivan selväksi teille enkä
kenellekään muille. En kumminkaan luule, että Jumala tahtoo jättää
minut vieraaseen maahan. Hän tietää etten voisi kestää sitä. Jos Hän
tahtoo minun kuolemaan puolestaan monen muun tytön, naisen ja miehen
tavalla, on Hän vahvistava minua. Kumminkaan en luule että se vie
siihen asti. Hänellä on toisia teitä. Tunnen ettei mikään muu käsi
kosketa minuun kuin Hänen omansa, ja se ei vahingoita. On sitten vielä
olemassa koti, vielä parempi kuin Geneve. Myöskin te, isä, olette
saapuva sinne ennen pitkää."
"Niin, lapseni, ennen pitkää", sanoi Berthelier hyvin liikutettuna.
Syntyi äänettömyys, sillä hän ei tahtonut sanallakaan himmentää lapsen
yksinkertaista uskoa. Viimein hän jälleen virkkoi: "Sano minulle,
voinko ehkä tehdä mitään sinun puolestasi, Gabrielle."
"Meillä on vielä kaksi päivää jälellä, isäni. Tahdon valita lahjoja
ystäville ja naapureille ja sanoa heille kaikille hyvästit. Teidän
pitää saada pieni ranskalainen testamenttini. Itse luonnollisesti otan
raamattuni. Täti Claudinelle ja Margaretalle minun täytyy jotakin
ajatella. Niin -- ja isä, vielä yksi asia!"
"Mikä se on, sydänkäpyni?"
"Se on Norbert, Norbert raukka, joka pitää meistä niin paljon. Hänen
sydämensä murtuu, koska tämä kaikki tapahtuu pääasiallisesti hänen
isänsä tähden. Pyydän, menkää hänen luokseen ja lohduttakaa häntä.
Eikö olisi hyvä käskeä häntä tänne aamiaiselle? Tänään taitaa olla
juhlapäivä koulussa."
"Minä menen hänen luokseen", sanoi Berthelier, lauhtuen ajatellessaan
voivansa tehdä jotakin lapsen puolesta.
Mutta kun hän nousi, ilmestyi Margareta pelästyneenä ovelle.
He seurasivat häntä makuuhuoneeseen ja löysivät Claudinen pyörtyneenä
lattialla. Claudine oli koettanut nousta kuten tavallisesti, mutta
edellisen päivän isku oli koetellut liiaksi hänen terveyttään. Kun
Claudine oli tullut tuntoihinsa ja päässyt veljensä ja Margaretan
auttamana vuoteeseensa, koetti hän rauhoittaa näitä.
"Se oli vaan ohimenevää heikkoutta", sanoi hän. Heidän pitäisi vaan
mennä aamiaiselle; levättyään hän tulisi myös.
Hän näytti niin kovin kalpealta. Kun he jättivät huoneen, sanoi
Berthelier:
"Lähdenpä herra Aubertin luo ja pyydän häntä käymään katsomassa
Claudinea. Samoin voin etsiä Norbertin ja tuoda hänet tänne mukanani."
Viimein hän palasi, apteekkari ja neuvos Aubert mukanaan, joka ei
pitänyt neiti Claudinen pahoinvointia vaarallisena. Kumminkin hän
antoi Claudinelle muutamia hyvin äitelöitä lääkkeitä ja määräsi hänen
pysymään vuoteessa. Hänen mentyään Berthelier sanoi Gabriellelle:
"En voinut löytää Norbertia. Viime yönä herra Antoine kertoi hänelle
koko asian kuten se on. Norbert ei virkkanut sanaakaan, vaan otti
hattunsa ja meni ulos. Sitte hän ei ole palannut, eikä kukaan ole
nähnyt häntä sen jälkeen. He aikovat kysyä vahdilta, menikö hän viime
yönä minkään portin läpi."
"Poika parka!" sanoi Gabrielle sääliväisesti. Norbert oli hänen
ikäisensä. Gabriellesta hän oli ainoastaan kuin nuorempi veli --
melkein lapsi. Mutta hänellä ei ollut paljoa aikaa ajatella sitä.
Claudine oli joko mielipahasta tai neuvos Aubertin lääkkeistä kylliksi
heikko tarvitakseen alinomaista huolenpitoa. Oli aivan selvää, ettei
hän mitenkään voinut seurata nuorta pakolaista. Gabriellen piti mennä
yksin, ja sydämensä syvyydessä hän tunsi että se oli parempi.
Sillävälin Berthelier sai uuden ajatuksen. Oli muuan asia, melkoisen
tärkeä, jonka hän vielä voi tehdä lapsensa hyväksi. Olisi aivan
hyödytöntä panna hänen mukaansa Savoijaan vaatteita ynnä muita
tarpeita. Senlaatuiset, joihin hän oli tottunut, eivät sopisi hänen
uuteen asemaansa. Mutta rahaa voitiin aina ja jokapaikassa käyttää.
Gabriellen mukavuus ja erittäin hänen yhteytensä vanhain ystäviensä
kanssa voi riippua siitä. Suuri kukkaro täynnä heläjäviä ja raskaita
kolikoita olisi hänen paras palvelijansa vieraassa maassa. Mutta mistä
hän saisi niitä, hän jonka niukat tulot tuskin riittivät talouden
yksinkertaiseksi ylläpidoksi?
Löytyi yksi tie. Vähäinen rakkaus hänen ja etäisen serkkunsa,
libertinien johtajan Philibert Berthelierin välillä oli haihtunut.
Philibert kumminkin muisti mitä Ami oli kärsinyt isänsä tähden ja tiesi
myöskin että tämä oli lainannut hänelle suuria rahasummia, joita ei
koskaan maksettu takasin. Useammin kuin yhden kerran oli Philibert
kehoittanut huolettomalla tavallaan häntä kääntymään puoleensa, jos
tarvitsisi kourallisen hyviä kruunuja. Philibertin omat menot olivat
suunnattomat. Ollen peloton ja tuhlaava, hän oli kumminkin perinyt
jotakin isänsä kunnollisesta ja hyvästä luonteesta. Ami Berthelier
ei suurestikaan epäillyt, ettei tämä sukulainen auttaisi häntä tässä
pulassa. Joukko karkoitettuja libertinejä, Philibert ja Perrin
etunenässä, olivat asettuneet Pregnyhin, joka oli Bernin kanttonissa,
ja ainoastaan muutamia virstoja Genevestä. Täältä he toivoivat -- itse
ollen aivan turvassa -- voivansa häiritä uutta hallitusta ja kiihoittaa
eripuraisuutta kaupungissa. Kaikki siis mitä Ami Berthelierin tarvitsi
tehdä, oli vuokrata hevonen, ratsastaa Pregnyhin, selittää toiveensa
Philibertille ja palata yöllä kantaen mukanaan tuota kultaista kuormaa,
jota espanjalaiset sanovat "keveäksi kuormaksi". Hän ei kertonut
kellekään matkansa tarkoituksesta, sanoihan vaan olevansa pakoitettu
olemaan poissa tärkeällä asialla, mutta tulisi takaisin jos mahdollista
samana yönä; jollei, niin seuraavana aamuna. Gabrielle salaa ihmetteli,
että joku asia saattoi pakoittaa häntä olemaan poissa suuren osan
heidän lyhyestä yhdessäolostaan. Luottaen kumminkin täydellisesti
häneen oli Gabrielle vaiti, vaikkei hän voinutkaan olla oikein
tyytyväinen.
Norbert vietti yönsä Crêts de Laurentissa ylävällä maalla vallien
sisäpuolella lähellä Porte Neuveä. Edes ja takaisin, ylös ja alas
vaelsi hän tuossa yksinäisessä paikassa koettaen päästä tuskasta,
joka silpoi hänen sydäntään kahtia. Hän oli vain kuudentoistavuotias.
Vaikkei hänen rakkautensa Gabrielleen ollut semmoinen miksi vuodet
voivat sen tehdä, vaikkakin hänen sydämensä oli ainoastaan pojan sydän
eikä miehen, oli se kumminkin ehyttä rakkautta. Hän antoi kaikki mitä
hänellä oli; ja kukapa voi antaa enempää. Se että hän rakasti isäänsä
lämpimästi, ainoastaan lisäsi hänen tuskansa katkeruutta. Ajatus että
Gabrielle uhrataan hänen isänsä puolesta poltti häntä niinkuin tuli.
Miksi he koskaan olivatkaan jättäneet kotimaansa, kauniin Ranskan? Sen
jälkeen kun he olivat saapuneet tähän vieraaseen, tylyyn Geneveen,
heille oli sattunut ainoastaan onnettomuutta. Heillä pitäisi olla
"kyyhkysen siivet", kuten laulettiin virressä, jonka olivat oppineet
koulussa, lentääkseen takaisin entisiin aikoihin, tutulle paikalle --
ja ehkä vanhaan uskontoon -- sitä hän ei kumminkaan varmaan tiennyt.
Joku muu voisi pitää häntä uskollisena uudelle uskonnolle, isä Calvin
ei sitä ainakaan tehnyt. Hänestä ei ollut apua! Ei ikänä käänny
hän enää Calvinin puoleen eikä esitä valituksiaan hänelle. Olihan
tämä mies raudasta -- kylmä, ankara ja kova kuin timantti. Hän eli
erillään muista ja kylmänä, kuten joku suuri kenraali, joka lähettää
sotamiehensä kuolemaan. Siirteli vaan miehiä, niinkuin nappuloita
shakkipöydällä. Ei kenkään pelaaja tahdo kadottaa niitä, mutta jos hän
on siihen pakoitettu, niin mitäpäs siitä!
Calvin ja kaikki toiset tahtoisivat häntä rukoilemaan. Epäilemättä
he tekivät nyt niin Gabriellen, hänen isänsä ynnä toisten puolesta.
Ja miksi hyödyksi, jos Kaikkivaltias, -- Iankaikkinen, kuten he
kutsuivat Häntä -- olisi myöskin samanlainen? Ken voi epäilläkään sitä?
Toimiihan Hän omien, korkeiden tarkoitustensa saavuttamiseksi. Ne kyllä
menestyvät. Ne riehuvat kuten tuli, myrsky tai rajuilma. Kaikki mitä
niiden tielle sattuu on vaan kuin tappura, oljenpehut tai tomu. -- Mitä
oli hyötyä huolenpidosta? Mitä siitä väliä? Jospa vaan hän ja hänen
ystävänsä voisivat kuolla yhdessä, ja kuolla ilman tuskaa!
Viimein hänen ajatuksensa alkoivat kierrellä, kuten ne tekevät kaikkein
tuimimmissa tuskissa. Nykyisten ikävyyksien sijasta tulivat menneet
riemut hänen mieleensä. Ajatus retkeili jouten katkonaisissa juhla-,
tanssiais- ja naamiaismuistoissa, joista hänen äitipuolensa tapana
oli kertoa ja joihin hänkin joskus suureksi ilokseen oli päässyt. Nuo
naamiohuvit! Äitipuoli oli puettanut hänet kerran tytöksi. Aivan äkkiä
välähti muuan ajatus salaman tavoin rajuna, hirveänä, suurenmoisena,
hänen aivojensa läpi. Sen loisteesta ja kunniasta hän hyppäsi
jaloilleen. Hän huusi ääneensä tuossa yksinäisessä paikassa.
Vihdoin viimein hän istahti puun juurelle ja kävi miettimään. Voisiko
tämä asia olla mahdollinen? Oli jo aamu. Loistava toukokuun aurinko
paistoi hänen päälleen juuri puhjenneiden vihreiden nuorten lehvien
lomitse. Hän ei sitä huomannut. Hänestä nähden olisi vielä voinut olla
keskiyö.
Vasta monien tuntien kuluttua hän nousi palatakseen kaupunkiin.
Hänen aistinsa tajusivat hyvin vähän ulkomaailmasta. Hän loi vakavan
katseen tuohon juhlalliseen näkyyn, johon hänen silmänsä olivat
kiintyneet ensi kertaa astuessaan Geneven maalle -- se oli Mont Blanc
koko mahtavassa loistossaan. Silloin oli hän kutsunut sitä suureksi,
valkeaksi valtaistuimeksi. Oliko hän ehkä kohta seisova vielä suuremman
valtaistuimen edessä?
Hän kääntyi pois ja huomasi äkkiä likellä polkua pienen lammikon. Hän
läheni sitä ja katsoi pitkään, vakavasti sen syvyyksiin. Ohikulkija
olisi voinut luulla hänen ihailevan omaa, selvästi heijastuvaa kuvaansa
sen pinnassa.
Sitten hän kiiruhti likimmälle portille. Hänen piti kulkea kaupungin
läpi saapuakseen Rue Cornavinille. Oli jo kohta puolipäivän hetki,
eikä hän ollut maistanut ruokaa sittekun edellisenä iltana. Niinpä
hän tuntien olevansa hyvin nälkäinen kääntyi ohikulkiessaan erääseen
Geneven kuuluisista leipurimyymälöistä ja, kuten poikien on tapana, söi
siellä vahvasti höystettyä leipää ja juustokakkua.
Tämä oli Pont Batilla, jonka myymälät olivat erinomaisia. Senjälkeen
hän kääntyi sivuun Rue du Templelle ja etsi erään herra Sangsouen
apteekin.
"En rohkene mennä neuvos Aubertin luo", hän sanoi itsekseen, "se olisi
liian vaarallista."
"Oh, tekö se olette, herra Norbert de Caulaincourt?" sanoi rohtojen
myöjä, joka tunsi hänet ulkonäöltä. "Oletteko kuulleet ystävänne
Berthelierien pulasta? Tuskinpa sitä voi ollenkaan kutsua pulaksi.
Ihmeellisiä uutisia kumminkin. Tytön typykkä, joka kasvaa keskessämme,
jota ei pidetä paljo minään, sattuukin olemaan savoijalainen
aatelisnainen Lormayeurin ylhäistä sukua."
"Niin", sanoi Norbert surullisesti, "minä tiedän sen."
"Tiedättekö myös että neiti Claudine Berthelier on vuoteen omana. Se
tosin ei ole minun asiani, koska neuvos Aubert palvelee hänen veljeään,
joka ei ole tavallisesti kovin mieltynyt neuvoksiin. Kaikki mitä toivon
on että hän antaisi naisraukalle paljo kuumetta-ehkäiseviä lääkkeitä.
On olemassa ruohoa, jota kerätään täysikuun aikana. -- Mutta pyydän
anteeksi, nuori herra, että puhun teille lääketaidon salaisuuksista,
joita luonnollisesti ette voi ymmärtää. Mitä suvaitsette minulta?"
"Jos olette niin hyvä, herra apteekkari, niin annatte minulle hyvän ja
voimakkaan unettavan annoksen."
"Kenelle, pyydän kysyä? Miehelle, naiselle vaiko lapselle?"
"Kenelle muulle kuin minulle itselleni?"
"Ah, nyt te laskette leikkiä. Mitä voimakas, terve nuorukainen tekee
unettavalla annoksella?"
"Sepä on kaikki mitä te tiedätte. Olenhan kärsinyt koko tämän viikon
tuskia huonosta takahampaasta."
"Antakaas niin otan sen pois. Se kestää ainoastaan minuutin ja palkkani
on vaan yksi groat." Hän kääntyi ottaakseen hirveät aseensa, joiden
kanssa Norbertilla oli ennestään ikävä tuttavuus.
"Ei toki", hän vastasi innokkaasti, peräytyen melkein ulos pienestä
puodista. Sitten hän sanoi astuen askeleen takaisin: "Tahdotteko siis
antaa minulle, herra Sangsoue, tuon annoksen, vaan pitääkö minun mennä
herra Aubertin luo sitä noutamaan? Tai ehkä paremmin juutalaisen
Salomonin luo Molardin varrella, joka antaisi sen huokeammalla?"
Herra Sangsoue vihasi juutalaista Salomonia kuten myrkkyä, jota syytti
hänen myövän kunniallisille kristityille. Siksi hän kiiruhti ottamaan
korkeimmalta hyllyltä erään pullon.
"No hyvä, herra Norbert, koska teissä ei näytä olevan tarpeeksi miestä
pääsemään kerrallaan eroon vihollisestanne, niin tässä on teille
jotakin mikä vaivuttaa teidät uneen ainakin kahdeksitoista tunniksi.
Oletteko tuonut pullon mukananne? Ettekö? Sitten minun pitää lainata se
teille. Muistakaa tuoda takaisin."
"Sen tuon kiitoksen kanssa teille takasin. Mitä olen velkaa?"
"Oh, hiukan vaan, puolitusinaa denierejä. Teille olisi kumminkin ollut
parempi antaa groat ja heittää hammas tänne."
"En piittaa maksusta, vaan tuskasta", sanoi Norbert.
"Ah! Kenties meidän on vietävä teidät kysymään neuvoa tuolta uudelta
mieheltä, joka on saapunut kaupunkiimme kaikkine taitoineen.
Hammaslääkäriksi hän muka kutsuu itseään ja lupaa paikkailla ihmisten
hampaita, kun ne vielä ovat heidän päässään. Semmoisia luulotteluja!
Ajattelee voivansa paikata mitä Jumala, kaikkivoipa, on tehnyt! Mutta
nyt kun isä Calvin itse on antanut hänen koettaa taitoaan, tulee koko
kaupunki juoksemaan hänen jälkeensä. Tässä on teidän tippanne, herra
Norbert. Toivon niiden auttavan teitä. Nauttikaa ne kun olette lukeneet
rukouksenne ja panette makaamaan."
Norbert otti pullon ja suuntasi askeleensa Rue Cornavinille. Mutta kun
hän tuli lähemmäksi, niin ne hidastuivat.
"Niin pitkälle on siis kaikki hyvin", hän mietti. "Mutta nyt alkavat
vaikeudet. Mitä on tehtävä Berthelierin suhteen? Toiset kaikki kyllä
saan taipumaan, mutta hän on noita geneveläisiä, jotka pitävät valhetta
yhtä pahana kuin murhaa. Ja tämä valhe olisi hänestä iso kuin vuori,
sen luen hänen silmistänsä. Tosin tämä kaikki tapahtuu Claudinen
tähden, jota hän niin paljo rakastaa. Ei, se tapahtuu _molempien_
puolesta! Yhtä kaikki lienee jotakin hyvää rukouksessa. Ja koska tämä
tapahtuu Jumalan palvelijoiden pelastamiseksi, niin voinhan rukoilla
apua itselleni. Enpä tiedä! Tässä olenkin jo ovella. Nyt esille kaikki
hyvät neuvot mitä minulla vaan on! Olenpa varma että niitä tarvitsen.
Toivon itselleni tekoparran puolenpäivän ajaksi. Mutta ei, se pilaisi
kaikki!"
Hänen koputettuaan tuli esiin Margareta surun murtamine, kyynelten
kastelemine kasvoineen.
"Tulkaa sisään, herra Norbert", hän sanoi. "Gabrielle kysyy teitä. Hän
arvelee teidän olevan murheellisen."
"En tahdo neiti Gabriellea nähdä aivan nyt", Norbert sanoi. "Haluan
puhutella neiti Claudinea ja teitä. Molempia yhdessä."
"Neiti Claudine on kipeänä."
"Ei sillä väliä -- tarkoitan että se surettaa minua -- mutta minun on
saatava tavata häntä. Viekää minut hänen kamariinsa ja tulkaa itse
myöskin mukaan. Minulla on jotakin tärkeää sanottavaa."
"Mikä pojalle on tullut, kun noin komentaa vanhaa ihmistä?" ajatteli
Margareta. Mutta tänään hänen taisteluhalunsa oli surun lannistama. Hän
vaan sanoi:
"Ei mikään muu ole nyt tärkeätä kuin muuan asia, jota te ette voi
auttaa tai estää."
Norbert sijoitti huulensa hänen korvaansa ja kuiskasi: "Kukaties minä
voin".
Margareta pudisti surullisesti päätään ja lisäsi: "Minä käyn katsomassa
voiko neiti ottaa teidät vastaan".
"Tehkää niin. Pyydän vielä ettette anna herra Berthelierin tietää minun
olevan täällä."
"Herra Berthelier lainasi tänä aamuna hevosen ja ratsasti pois varhain
tänä aamuna, emme tiedä minne tai miksi. Hän sanoi mahdollisesti
olevansa takaisin tänä iltana, tai kenties vasta huomenaamuna."
Tähdet taivasta kiertäessään taistelivat Norbert de Caulaincourtin
puolesta.