Valon välkähdys.
"Lunnaita, liian korkehia vaaditaan".
Koko Geneve tunsi surua ja osanottoa de Caulaincourtin vuoksi
ja oli tuskainen hänen kohtalostaan. Mutta viimein tämäkin asia
joutui varjoon hyvin tärkeälaatuisten julkisten tapausten tähden.
Libertinipuolue kohotti useiden tappioiden jälkeen yhäkin voimakkaana
ja uskaliaana jälleen päänsä ja vaati ratkaisevaan taisteluun Geneven
omistamisesta. Erikoinen riitakapula, jonka se oli valinnut, oli
kansalaisoikeuksien myöntäminen Ranskan pakolaisille. Pakolaiset olivat
uskonnollisia miehiä ja Calvinin hyviä ystäviä, joka viimemainittu
itsekin oli ranskalainen. Sitten libertinit nostivat huudon "Geneve
geneveläisille", ja koettivat vakuuttaa rahvasta, että kunnianhimoinen
pappi maanmiestensä avulla aikoi saada kaiken vallan omiin käsiinsä,
sortaa vanhat kansalaiset ja hallita yksinvaltiaana. Tämä ainakin
olisi ollut uskottavaa. Mutta "halvemmalle luokalle", erittäinkin
kalastajille ja venemiehille järvellä he kertoivat toisen tarinan.
"Calvin ja hänen ranskalaisensa", he sanoivat, "neuvottelivat Ranskan
kuninkaan kanssa jättääkseen kaupungin hänelle ja ryöstääkseen
siten kansalaisilta heidän ikivanhan vapautensa." Kun muistaa että
Ranskan kuninkaan ensimäinen työ olisi, jos hän saisi kaupungin
valtaansa, polttaa Ranskan pakolaiset aivan jokaisen, ei tämä
kertomus tuntunut kovinkaan todennäköiseltä. Kumminkin sitä uskottiin
siksi paljo, että se sai aikaan hirmuyön, jonka kuluessa katuja
saarsivat aseelliset joukot hillitsemättömiä libertinejä ja jousilla
varustettu kalastajalauma. Nämä huusivat: "Tappakaa, tappakaa!
Kuolema ranskalaisille ja ranskalaisystäville!" Kaikeksi onneksi nämä
pysyivät hiljaan oviensa sisäpuolella, joten meluajat eivät löytäneet
ketään tapettavia. Mutta tämä oli julkinen kapina. Se osotti, että
järjestyksen vihollisia täytyi hillitä viipymättä, muuten uusi Geneve
särkyisi pirstoiksi eikä yhdenkään ihmisen elämä olisi turvassa siellä.
Muutamat libertinien johtajista, ennen muita Philibert Berthelier ja
Ami Perrin, pääsivät pakoon Bernin kanttoniin, mutta Daniel Perrin,
kaksi Comparet-veljestä ja muita vähemmänarvoisia otettiin kiinni ja
suljettiin vankilaan.
Ami Berthelier piti itsensä erossa koko asiasta. Vaikkakaan ei aivan
samanmielinen uuden hallituksen kanssa, hän oli sitä vielä vähemmän
omien heimolaistensa kanssa, joiden tarkoitukset, jos onnistuisivat,
hänen mielestään johtaisivat täydelliseen laittomuuteen. Kumminkin
puoluevimman kohotessa niin korkealle hän tuskin voi toivoa nimeänsä
vapaaksi epäluulosta. Häntä ei olisi hämmästyttänyt millään hetkellä,
vaikka hänet otettaisiin kiini jostakin syystä ja sijoitettaisiin
vankilaan.
Kun Norbertilla ei ollut mitään muuta tekemistä, oli hän palannut
kouluun. Hän sanoi itsekseen, että hänen oli siellä yhtä hyvä tai huono
olla kuin missä muualla tahansa. On totta ettei hän paljoa tehnyt,
mutta enempää ei hän ollut tehnyt koskaan ennenkään. Tähän aikaan
kaikki viranomaiset alkaen rehtorista hänen luokkansa järjestysmieheen
asti olivat hyvin lempeitä häntä kohtaan. He tiesivät hänen sielunsa
katkeruuden. Päivät kuluivat hitaasti. Viimein eräänä toukokuun iltana
tullessaan ulos koulusta hän huomasi tavattoman väenkokouksen kadulla.
Kaikki katselivat komeata ratsumiestä, jolla oli torvi vyötäisillä ja
valkeakilpinen sauva kiinnitetty jalustimeen.
Norbert katsoi miestä koska muutkin katsoivat, mutta ilman
mielenkiintoa, kunnes joku huomautti "lormayeurilainen".
"Mitä sanotte?" hän huudahti nyt hyvinkin innokkaasti.
"Katsoppas nauhaa hänen hatussaan! Rautatammi on Savoijan,
genistakanerva Lormayeurin kreivien merkkejä. Se tarkoittaa, että hän
on lähettiläs ja tuo uutisia. Seuratkaamme häntä kaupungintalolle ja
kuulkaamme!"
Sinne saavuttuaan he kuulivat, että pieni neuvosto oli paraillaan
istumassa (tavaton asia ehtoopäivällä) ja että torvensoittaja
laskettiin oitis puheille.
Useita käsiä ojennettiin vastaanottamaan hänen ohjaksiaan, kun hän
heitti ne alas, mutta Norbert tapasi ne ensin.
"Suokaa anteeksi herrani", sanoi hän, "tunnetteko te isääni, herra de
Caulaincourtia, joka on vankinanne?"
"Oh, kyllä, nuori herraseni. Juuri hänen lunnaittensa johdosta olen nyt
täällä."
Norbertin sydän pamppaili rinnassa. Äkkinäisellä riemulla hän huusi:
"Ja miten hän voi?" Mutta vastaukseen ei miehellä ollut aikaa.
Jo kiirehti neuvoston lähetti torvensoittajaa sisään ja pyysi
lähelläseisovien huolehtimaan hänen hevosestaan.
Norbert oli kumminkin kuullut kyllin. Sana "lunnas" kaikui hänen
korvissaan mitä suloisimmalta säveleeltä. Se tarkoitti vapaaksipääsyn
mahdollisuutta. Se tarkoitti lisäksi parempaa ja kunniallisempaa
kohtelua, joka ennemmin tulee sotavangin kuin tuomitun harhaoppisen
osaksi.
Totta -- mutta takana oli kysymys: Mistä tulee lunnaat? Se voisi tulla
ja luultavasti tulisikin hyvinkin vaikeaksi kysymykseksi. Mutta se ei
huolettanut häntä.
Toinen virkamies tuli ulos, kirjuri silmälaseineen ja kynä korvan
takana.
"Viekää tämä hevonen 'Villin miehen ravintolaan'", hän sanoi. "Sen
omistaja tulee oitis perässä."
Norbert kiiruhti kirjurin luo kysellen innokkaasti, saadakseen
oikopäätä tiedon.
"Olen vannotettu. En voi sanoa mitään. Saatte tietää kaikki oikealla
ajallaan."
"Tule pois, Norbert", sanoi kaksi muuta poikaa. "Ei ole syytä odottaa.
Voimme kylmetyttää jalkamme odottaessamme täällä tuntikausia kunnes
neuvosto näkee soveliaaksi lopettaa!" Norbert kumminkin yhä viipyi,
kykenemättä tempaamaan itseään pois paikalta.
Noin puolen tunnin perästä kirjuri tuli jälleen esiin. Nähdessään
Norbertin odottavan ovella hän sanoi:
"Luulen että asut lähellä herra Ami Berthelierin asuntoa. Tahdotko
mennä noutamaan hänet?"
"Mielelläni", huudahti Norbert innokkaasti. "Onko hänelle kirjettä?
Saanko viedä sen?"
"Ei; mutta tuo hänet tänne niin nopeasti kun voit."
Norbert kiiti Rue Cornavinille ja toimitti hengästyneenä asiansa.
"Oh, herra, joutukaa!" hän sanoi. "Isältäni on uutisia."
Kutsumus pienen neuvoston puolelta ei itse asiassa olisi hämmästyttänyt
Berthelieriä, joka koko ajan kuten tiedämme odotti, että hänet
julistettaisiin yhteiskunnan viholliseksi. Kutsumus Lormayeurin
lähettilään tulon johdosta -- mitä se mahtoikaan merkitä? Mutta oli
asianlaita miten tahansa, hänen piti toimia parhaansa mukaan ja
osottaa tarpeellista kunnioitusta kaupungin neuvostolle. Siksi hän
pani hienosta verasta tehdyn virkaviitan päällensä, otti nahkoitetun
päähineen ja ripusti sivulleen vanhanaikaisen miekan, jota hän ei
koskaan ollut tilaisuudessa käyttämään.
"Minä tulen mukaan", sanoi Norbert hänelle.
Hyvin vaivaloisesti innokas poika sovellutti käyntinsä ramman miehen
hitaisiin askeleihin. Hänestä aika tuntui loppumattomalta ennenkun
he saapuivat saliin. Siellä hänelle sanottiin, että hän saisi mennä
kotiinsa. Tätä hän ei kumminkaan tehnyt. Berthelier joudutettiin heti
paikalla noiden kahdenkymmenen viiden luo.
Hän kumarsi, poisti päähineensä ja seisoi heidän edessään kunnioittaen
ääneti odottaen alkua.
Siellä suuren pöydän luona, joka oli verhottu vihreällä veralla,
istui neljä neuvosta ynnä muut jäsenet, jotka kaikki hän hyvin tunsi
näöltä ja nimeltä. Heillä oli hatut päässä. Muuten olivat he puetut
yksinkertaisiin ja kohtuullisiin, mutta hienosta kankaasta tehtyihin
pukuihin. Jokaisella neuvosmiehellä oli musta virkasauvansa edessään
pöydällä. He näyttivät kunniallisilta, mutta kovilta ja ankarilta,
kentiesi ahdasmielisiltäkin miehiltä. Berthelierin mieleen sukelsi
hänen odottaessaan ajatus, että hänen nuoruuden unelmansa oli ollut
juuri tällainen. Tällaisten miesten tulisi hallita Geneveä ylpeän
herttuan ja kevytmielisen ruhtinaspiispan asemasta. Hänen unelmansa oli
toteutunut. Mutta oliko Geneve siltä sen parempi?
"Istukaa, herra Berthelier", sanoi ensimäinen neuvos, kääntyen hänen
puoleensa näillä harvinaisen kohteliailla sanoilla.
"Tämä on parempi alku kuin odotinkaan", ajatteli Berthelier, kun hän
otti vastaan tarjotun istuimen.
"Olemme lähettäneet noutamaan teidät", jatkoi neuvos, jonka nimi oli
Amblarde Corne, "syystä että olemme juuri nyt saaneet sanomia kreivi
Lormayeurilta."
Berthelier näytti hämmästyneeltä.
"Kirjuri selittää asian", lausui neuvos.
Eräs kirjurin vaippaan puettu henkilö nousi pystyyn pöydän päästä
ja alkoi lukea. "Philip Manuel Joseph Jumalan armosta Lormayeurin
kreivi --", siten alkoi kirje, jonka ylpeä savoijalainen oli alentunut
lähettämään Geneven harhaoppisille. Seurasi sitten joukko arvonimiä
sekä lyhyt osotus "Noille Genevessä", aivan kuin olisi etsitty kaikkein
yksinkertaisinta kohteliaisuusmuotoa. Mutta seuraavat sanat olivat
hyvin jännittävät. Kreivi suvaitsi ilmoittaa geneveläisille, että
hänellä oli hallussaan eräs Germain de Caulaincourt, ranskalainen
synnyltään mutta Geneven kansalainen. Tämä väärään ohjattu henkilö oli
tavattu kreivin alueelta levittämässä vääriä oppeja, asettaen siten
itsensä julkiselle rangaistukselle alttiiksi. Kaksi muuta Genevessä
syntynyttä henkilöä oli sitäpaitsi kreivin vankilassa, nimittäin
eräs Jacques de Maisonneuve eli Baudichon, jonka arveltiin olevan
tämän kunnianarvoisen suvun nuorempaa haaraa, ynnä Jean Ardenot,
hatuntekijäin ammattikunnan jäsen. Nämä myöskin ollen harhaoppisia
olisivat ansainneet lyhyen tuomion. Mutta kreivi armossaan oli
halukas kohtelemaan kaikkia näitä sotavankeina ja tarjoamaan heidät
lunastettaviksi ja vaihdettaviksi.
Tässä kirjuri pysähtyi, ja Berthelier ihastuneena ei voinut olla
sanomatta:
"Hyvä! Tahdomme maksaa viimeiseen ropoon asti, ja niin tahtovat kaikki
ranskalaiset herra de Caulaincourtin puolesta. Maisonneuve pitää kai
sukulaisestaan huolta ja hatuntekijä saa kääntyä tovereihinsa."
"Kärsivällisyyttä, ystäväni", ensimäinen neuvos sanoi totisena. "Rahaa
ei siellä haluta. Herra kirjuri, lukekaa edelleen!"
Kirjuri kumarsi. "Nykyään on", hän jatkoi, "nykyään on kaupungissanne
nuori nainen, kreivin sukulainen, jonka hänen ylhäisyytensä haluaa
saada" -- tässä Berthelier äkkiä kohotti päätään katsahtaen kirjuriin
nähtävästi hämillään -- "haluaa saada takaisin", hän toisti. Sitten
suoristaen itseään hän jatkoi: "Koska hän on tämän neidon holhooja
oikeuden mukaan, pitäisi hänen saada tämä hoitoonsa, voidakseen
kasvattaa häntä sopivasti ja arvonmukaisella tavalla ja asettaakseen
hänet niitten tiluksien omistajaksi, jotka oikeuden mukaan kuuluvat
hänelle." Seurasi paljo muita asioita puettuna komeasointuisiin
sanoihin. Mutta kaiken tarkoitus oli hyvin selvää. "Antakaa nuori
nainen minulle, ja te saatte kolme harhaoppistanne ehjinä ja terveinä.
Tarjoan teille Germain de Caulaincourtin, Jacques de Maisonneuven ja
Jean Ardenotin vaihdoksi neiti Castellarista, joka keskuudessanne on
tunnettu nimellä Gabrielle Berthelier."
Ami Berthelier ei puhunut sanaakaan, ei huudahtanutkaan, mutta hän
näytti siltä mikä hän todellisuudessa olikin -- sydämeen haavoitetulta
mieheltä.
Muuan neuvoksista, joka istuimeltaan voi nähdä hänen kasvonsa, sanoi
sääliväisesti:
"Emme päätä mitään hätäisesti. Tämä juttu on tutkittava."
"Ja vaikka niin olisikin laita", sanoi toinen, "mistä voi kreivi tietää
vaikka pistämme hänelle jonkun talonpoikastytön. Me saamme miehemme
takaisin ja nauramme hänelle vasten kasvoja?"
"Geneven miehet toimivat kunniallisesti", sanoi ensimäinen neuvos
äänessä syvä moite. "Ja tietysti kreivi pitää huolen sopivista
varovaisuuskeinoista. Jatkakaa, herra kirjuri!"
Loppu kreivin kirjeestä, koristettuna suurella sanatulvalla ja
kaunopuheliaisuudella, sisälsi seuraavat tiedonannot: Lapsen, Olive
de Castellarin, varasti sen vanhemmilta paholaisen johdatuksesta
ja erään roistomaisen sukulaisen toimesta, joka toivoi perivänsä
omaisuuden jos nämä kuolisivat lapsettomina, sen oma imettäjä. Tämä,
nimeltään Josefine Mendol, antoi lapsen sitten parempaan talteen
sisarelleen, hyvinvoivan talonpojan Robinetin vaimolle. Hän sai nämä
Robinetit tulemaan Geneveen, missä asuivat eräässä esikaupungin
talossa, jonka asukkaansa olivat hävittäneet peljäten savoijalaisten
hyökkäystä. Hän kadotti Robinetit ynnä lapsen näkyvistään sen jälkeen,
eikä kuullut ennenkun pitkän ajan perästä, että he molemmat olivat
kuolleet kulkutautiin, mutta että lapsi oli elossa ja että muuan
Geneven kansalainen oli ottanut sen omakseen. Kuolinvuoteellaan
omantunnonvaivojen ahdistamana hän oli kertonut kaikki nämä asiat
ripittäjälleen, velvoittaen hänen tekemään ne tunnetuiksi lapsen
sukulaisille.
"Kaunis juttu tämä!" sanoi toinen neuvos, jonka nimi oli Bonna. "Mutta
kysyn teiltä, miten on todistettu että se kansalainen, joka otti lapsen
omakseen, oli juuri herra Ami Berthelier, joka nyt on tässä edessämme
saapuvilla?"
"Tässä on enemmän", sanoi kirjuri, joka oli huolella tutkinut paperia
toivotellen, että ruhtinas olisi käyttänyt taitavampaa kirjuria sekä
vähemmän sotkenut kirjoitustapaa savoijankielisillä omituisuuksilla.
"Antakaa kuulua sen kokonaisuudessaan", sanoi ensimäinen neuvos.
"Muutamia kuukausia sitten", kirjuri pitkitti, "eräs Castellarin suvun
vanha palvelija, tietämättä näistä asioista, sattui olemaan kaupungissa
suojelijat mukanaan omilla asioillaan. Hän näki tämän nuoren naisen ja
hämmästyi hänen näköisyyttään äitiinsä, jonka hän vallan hyvin muisti,
vaikkakin tämä oli kuollut kauan sitten. Kyseltyään kaupunkilaisilta,
hän kuuli neidon olevan herra Ami Berthelierin ottotytär. Siinä ei
vielä ole kaikki. Petollinen imettäjä ei tahtonut -- kuten näkyy --
kaikkia merkkejä lapsen syntyperästä hävittää. Mikä kummallisempaa
hänenlaiselleen alemman luokan naiselle, hän osasi lukea ja kirjoittaa,
opittuaan nämä taidot rouva de Castellarilta. Hän kirjoitti lapsen
todellisen nimen hänen vanhempiensa aseman ja arvon, sulkien sanotun
kirjoituksen pieneen kukkaroon, jonka ripusti lapsen kaulaan ikäänkuin
koristeeksi." Kirjuri laski paperin pöydälle ja otti pois silmälasinsa.
"Herra Berthelier", kysyi ensimäinen neuvos hyvin kohteliaasti, "onko
teillä mitään tietoa tästä paperista?"
Berthelier selvitteli ääntään; mutta se oli yhä karkea ja kaikui
hänestä itsestäänkin jotenkin oudolta.
"Minä tunnen sen", hän sanoi, "se oli hukassa, luuloni mukaan
hävitetty. Mutta joku viikko sitten löysin sen jälleen. Sen sisältö on
aivan kuin yllä luettu". Viime sanat olivat sortunutta kuiskausta.
"Teidän täytyy huomata, herra Berthelier", virkkoi Amblarde Corne
vakavasti, "ettei meillä ole valitsemisen varaa. Meidän täytyy
luovuttaa hänet."
"Ei se ole niinkään huonosti kun voisi olla", eräs neuvoston jäsen
huomautti. "Neito joutuu sukulaistensa ja ystäviensä huomaan. Kenties
saa kauniit perinnöt."
"Mutta te unhotatte", sanoi kolmas neuvos Aubert, tunnettu kyvykkääksi
apteekkariksi ja kiivaaksi protestantiksi. "Te unhotatte, että siten
jätämme lapsiraukan sielun kuoleman vaaroihin. He tekevät hänestä
paavilaisen."
"Suvaitkaa kuulla, herrani", sanoi kirjuri, "tässä on jonkinlainen
jälkikirjoitus, jota en ole ennen huomannut."
"Lukekaa se", sanoivat useat äänet yht'aikaa.
"Kreivi on armossaan suvainnut ottaa mietittäväkseen sen surettavan
asianhaaran, että nuori neiti ilman omaa syytään on tähän asti opetettu
ja kasvatettu turmiollisissa opeissa" -- niin hän sanoo, herrani;
olen pakotettu lukemaan hänen sanansa kuten ne ovat kirjoitetut --
"turmiollisissa, niin sanotuissa reformeeratuissa opeissa. Hän haluaa
vakuuttaa lapsen nykyisille holhoojille, ettei mitään rajoituksia
neidille aseteta uskonnon asioissa. Myöskin hän kiittää näitä
hyväntahtoisuudestaan neitiä kohtaan ja katsoo olevansa velvoitettu
korvaamaan sen sopivassa tilaisuudessa."
"Kauniita sanoja!" sanoi Aubert. "Kuinka paljo niihin voi luottaa?"
"Jos teidän korkea-arvoisuutenne sallivat, niin olisi minulla jotakin
sanottavaa." Puhuja oli pieni, vähäpätöisen näköinen, kierosilmäinen
mies. Mutta hänellä oli jonkin verran arvoa kaupungissa. Hän oli
neuvoston jäsen ja sitäpaitsi ompelijain kunniallisen ammattikunnan
vanhin. "Tunnen Lormayeurin kreivin erittäin hyvin. Voinpa hyvinkin
sanoa lausetavan mukaan: 'Olen mitannut hänet'."
"Enemmän kuin yhdellä tavalla, herra Pradel", sanoi nuorin neuvoksista,
ja yksi ja toinen vakava katse hilpeni hiukan. Pradelin ammattimaine
ulottui Savoijaan asti. Hän oli useamman kuin kerran sopivan turvan
suojassa käynyt Lormayeurin linnassa, asettaakseen taitonsa sen
omistajan palvelukseen.
"Tunnen kreivin", hän alkoi uudelleen. "Hän on kuten kaikki muutkin
ylimykset -- itse ensin, paavi toiseksi, tiluksien ruhtinas kolmanneksi
ja lopuksi kuka hyvänsä. Kun sanon 'itse', tarkoitan kultaa ja
maita hänelle itselleen. Siihen katsoen on tämäkin asia pohjaltaan
saman luonteinen. Hän tahtoo neidon käsiinsä johonkin tarkoitukseen
saadakseen hänen omaisuutensa omaan verkkoonsa. Saavutettuaan sen, hän
ei ole piittaava ollenkaan tytöstä tai hänen uskonnostaan."
Syntyi äänettömyys. Sitten sanoi neuvos Corne vakavasti.
"Velvollisuutemme on selvä. Asia on kumminkin äänestettävä tavan mukaan
oikeassa järjestyksessä. Herra Bonna, kunnioitettu toveri, mitä te
sanotte?"
Neuvos Bonnan ajatus oli valmis, kuten jokaisen toisista. Mutta hän ei
voinut antaa ääntään, Berthelierin tuskainen katse kiinnitettynä hänen
kasvoihinsa.
"Vartoon", hän sanoi, "kunnes herra Berthelieriä on pyydetty siirtymään
salista."
Enempää odottamatta Berthelier nousi äänetönnä ja vetäytyi etukamariin.
Neuvos Bonna oli oikeassa. Ei kenkään saisi olla läsnä kun äänestetään
hänen omasta kuolemantuomiostaan. Ami meni akkunan luo, nojautui
sitä vastaan ja katseli ulos kadulle. Tuskan tunteet kulkivat hänen
mielessään, jommoisia hän ei ollut tuntenut pitkiin aikoihin eikä
arvellut enää tuntevansa. Kielet, jotka tuntuivat katkenneilta ijäksi
siinä myrskyssä, joka mursi hänen nuoruutensa, väreilivät nyt hirveästä
tuskasta. Vielä kerran hän oli joutunut rakastamaan. Ja kyky rakastaa
on samalla kyky kärsiä. Nyt tuo lapsi, joka oli hänen lapsensa kaikilla
siteillä ja oikeuksilla paitsi syntyperän, menisi pois häneltä ja
menisi ijäksi! Jos se vaan tulisi hyväksi Gabriellelle voisi hän sen
kestää. Mutta että hän, tuo Geneven lapsi, tuon uuden uskon -- jolla
oli semmoinen salaperäinen voima temmata ja pitää sielut, joihin se
koski -- kasvatti viskattaisiin julmien paavilaisten joukon keskelle
--, se ajatus oli sietämätöntä! Lilja okaiden keskellä! -- Hänet
revittäisiin ja kiusattaisiin, kukatiesi kuoletettaisiinkin heidän
joukossaan. Ei, sitä ei hän salli! Hän kieltäytyy luovuttamasta lastaan
ja kärsii seuraukset. Hän tahtoo uhmata neuvostoa, valtuustoa, koko
kaupunkia; -- mitä huolii hän niistä!
Ah! Mutta sitten --. Takana olivat nuo miehet, joista hän piti.
Tahtoiko hän, jos voisikaan, heittää jalon ystävänsä de Caulaincourtin,
puhumattakaan toisesta kahdesta, hitaaseen kidutuskuolemaan? Rakkaus
häntä kohtaan, kaikilla oikeuden ja kohtuuden siteillä vahvistettuna,
kuohui jälleen hänen sydämessään ja epäsi ajatuksenkin siitä.
Mahdotonta on hylätä hänet. Ja kumminkin! -- Oh, aivan mahdotonta
on myöntyä tuohon toiseen ehtoon! Hän tunsi olevansa kuin villipeto
verkossa, kykenemätön taistelemaan, kykenemätön liikkumaan. Hän voi
ainoastaan kärsiä.
Kirjuri seisoi ovella. "Herra Berthelier, kunnianarvoinen neuvosto
haluaa teitä tulemaan saapuville."
Hän totteli ja seisoi neuvoston edessä kuten mies, joka odottaa
kuolemantuomiotaan.
Ensimäinen neuvos puhutteli häntä lempeällä, kohteliaalla äänellä.
"Teidän täytyy huomata itsekin, kunnioitettava herra Berthelier, ettei
teille ole jätetty valitsemisen sijaakaan tässä asiassa. Nämä kolme
arvoisaa kansalaista ovat pelastettavat. Siksi hyväksymme Lormayeurin
kreivin ehdot. Ja koska he epäilemättä kituvat hänen vankilassaan
kaiken tämän aikaa kurjan niukalla leivällä ja vedellä, on yksimielinen
ajatuksemme, että mitä on tehtävä, se on tehtävä pian. Sentähden me
vaadimme teiltä, valanne ja kansalaisvelvollisuutenne perusteella,
että pidätte tämän neidon, tunnettu nimellä Gabrielle Berthelier,
valmiina kolmessa päivässä rehellisesti vaihdettavaksi Germain de
Caulaincourtiin, Jacques Baudichoniin ja Jean Ardenothon. Pyydän
teitä, herra Berthelier, että jos teillä on jotakin sanomista, puhukaa
vapaasti. Tahdomme kuulla teitä kaikella suosiolla."
"Minulla ei ole mitään sanottavaa. Tottelen arvoisaa neuvostoa", sanoi
Berthelier murtuneena. Hän kääntyi mennäkseen. Sitten, muistaen että
nämä miehet edustivat Geneveä, kääntyi hän jälleen ja kumarsi, astuen
sitte ulos.
Ovella Norbert juoksi hänen luokseen vaatien uutisia.
"Isäsi on pelastettu", sanoi Berthelier.
"Mutta miten -- miten? Kertokaa minulle kaikki!" huusi Norbert. "Onko
se tapahtunut lunnaitten avulla?"
"Kyllä, kalliilla lunnaalla."
"Kuinka paljo?"
"Elä kysy minulta enempää. Pyydän vielä, että annat minun mennä kotiin
yksin."
Hän viittasi pojan pois, joka olisi tahtonut ojentaa hänelle
käsivartensa ja joka nyt jäi seisomaan paikalleen, mieli täynnä iloa ja
kauhistusta, vanhuksen raskaasti ja vaivaloisesti kompuroidessa katua
alaspäin.