Onnettomuus ja vetoomus.
Sä säästämättä lähetät
Paraasi tyranneja vastaan,
Elämän kylvöö siemennät --
Oi, kirkas tähti loistava,
Tunnetko tuskaa taistossa?
H. Hamilton King.
Miltei kaikki mitä Norbert jälestäpäin muisti tuosta ikävästä talvesta
oli se, että oli kylmää -- kylmää sisällä ja ulkona. Pimeässä, joka
aamu ennen kuuden lyöntiä, hän nousi työntövuoteeltaan ja nakkasi
päälleen vaatteet, jotka hyvin olisivat voineet olla lämpöisemmätkin.
Sitten hän kiiruhti keittiöön, nautti aamukeitoksensa toisten kanssa
ja sai Calvinin emännältä palan leipää juustoviipaleen kera tahi
kourallisen viikunoita tai rusinoita toiseksi aamiaisekseen, jonka
oppilaat söivät luokalla läksyjään lukiessa. Kirja ja taulu kädessä
hän kiiruhti pimeiden katujen halki vaihtaen koulutoveriensa kanssa
huomautuksia ja tervehdyksiä, joiden piti käydä latinaksi, vaikkakin
sen laatu jätti paljon toivomisen sijaa. Kouluun saavuttuaan hän otti
paikkansa suuressa, tyhjässä, himmeästi valaistussa etusalissa ja
seisoi tai polvistui alkuharjoituksissa, väristen kylmästä ja heitellen
kaipaavia silmäyksiä sille paikalle, jossa Louis de Marsacin tapana oli
ollut seista. Luennoissa ja kertauksissa, jotka sitte seurasivat --
pääasiassa kreikan ja latinan kielillä, joita erinomaisesti opetettiin
-- hän oli vallan tarkkaamaton. Mutta kun hänellä oli hyvä muisti ja
erinomaiset luonnonlahjat, hän aina sattui tietämään tarpeeksi paljon
päästäkseen kokeiden ohi ja välttääkseen rangaistusta. Oli kahden
tunnin väliaika päivällistä ja virkistystä varten, sitten tunti virsien
veisuuta varten, josta hän paljon piti. Kello neljältä kaikki luokat
kokoontuivat isoon saliin, jossa aina kolme oppilasta vuoroonsa lausui
uskontunnustuksen, isämeidänrukouksen ja kymmenen käskysanaa ranskaksi.
Johtaja luki sitten siunauksen ja jokainen meni kotiaan, Norbert sitä
mieluummin jos hänen isänsä sattui olemaan kotosalla. Keskiviikko ja
sunnuntai olivat puolijuhlapäiviä, vaikka Norbertin mielestä edellinen
oli hyvin kalliisti ostettu, koska silloin piti kuunnella pitkää
saarnaa tuomiokirkossa. Enimmän osan loma-ajastaan hän halusta käytti
urheiluihin ja harjoituksiin Plain-palaisissa. Siellä hän saavutti
paljo enemmän kiitosta kuin koulussa. Sillä vaikka ijälleen pieni ja
näköjään hyvin lapsellinen, oli hän väkevä ja näppärä, joten pian oppi
taitavasti käyttämään käsijousta ja kaaripyssyä.
Jollei hänen isänsä vaikutusta ottanut lukuun (mutta isä oli alinomaan
poissa), oli kaikki tähän aikaan omiaan karkaisemaan häntä. Hän oli
kadottanut ystävän ja toverin, jota hän kunnioitti ja ihaili ja joka
asettumatta ylemmä oli onnistunut pitämään hänet hyvän ja säännöllisen
käytöksen siteissä. Samaan aikaan hän kadotti lempiunelmansa, ainoan
salaisen ja romantillisen säteensä, joka valaisi synkät, autiot
paikat hänen jokapäiväisessä elämässään. Sillä hänelle ei koskaan
johtunut mieleenkään olla petollinen ystävälleen tai kiistellä hänen
kanssaan palkinnosta, jota kumpikin halusi. Louis oli heistä parempi,
ja tietysti paremman piti voittaa. Se oli juuri Norbertinkin onni,
mutta hänen täytyi unohtaa se. Täällä, kylmässä, ikävässä, ilottomassa
Genevessä kääntyi kaikki häntä vastaan. Miten hän sitä vihasikaan!
Kuinka hartaasti hän toivoikaan pääsevänsä takaisin ihanaan Ranskaansa!
Jospa hänen vain tarvitsisi viipyä Genevessä ainoastaan kasvatuksensa
päättääkseen, voisi hän sitte lähteä Parisiin, nähdä kuninkaan ja
hovin, olla läsnä tanssiaisissa ja naamiaisissa, taistella kuninkaan
puolesta ja voittaa kunniaa ja mainetta. No niin -- kukaties jonakin
päivänä! Kuka voi sanoa?
Kun hänen isänsä oli kotona, oli asianlaita parempi. Hän lohduttihe
sillä ajatuksella, että oli saanut tulla hänen kanssaan Geneveen.
Tavallisesti he kävelivät yhdessä Crêtsissä tai menivät niihin
seurapiireihin, minne Ranskan pakolaiset kokoutuivat, kuullakseen
päivän uutisia protestanttisuuden levenemisestä. Isä mielellään oli
läsnä katselemassa pojan urotöitä Plain-palaisin leikeissä.
Germain de Caulaincourt oli yksi niistä viidestäkymmenestä
huomatusta Ranskan pakolaisesta, joille tähän aikaan oli myönnetty
kansalais-vapaus Geneven kaupungissa. Hänen työnsä sai suurta
tunnustusta osakseen, ja hän tottui yhä enemmän pitämään ja iloitsemaan
siitä. Se kehitti hänessä voimia ja kykyjä, joista hän ei koskaan ennen
ollut tiennyt. "Jumala tekee minut hedelmälliseksi maanpakolaisuuteni
maassa", hän usein ajatteli kiitollisena.
Hänen pitkä poissaolonsa varhain keväällä ei ollut hänen pojalleen
mikään iloinen aika. Tähän asti oltiin Norbertia koulussa kohdeltu
pikemmin säälien. Häntä pidettiin nuorempana kuin hän todellisuudessa
olikaan. Mitään vakavia virheitä ei osattu epäilläkään tuossa
hiljaisennäköisessä, tyttömäisen kauniskasvoisessa pojassa löytyvän.
Niinpä hämmästyikin jokainen kun herra de Caulaincourtin "lapsi", kuten
häntä kutsuttiin, joutui melkoisen vakavaan pulaan. Väitellessään
toisen pojan kanssa jo itsessään laittomasta onnenpelistä hän kadotti
malttinsa ja vannoi Jumalan pyhän nimen kautta, jota tapaa hän oli
tottunut kuulemaan Ranskassa liian keveästi käytettävän. Joku sattui
sen kuulemaan ja ilmoitti siitä hänen korttelinsa kymmenysmiehelle ja
hänet kutsuttiin rangaistavaksi, ei kouluun, vaan maistraatin eteen.
Geneven uusien lakien mukaan sai kehno kiroilija ensi rikoksesta maksaa
pienen sakon ja hänen piti julkisesti anoa rikostaan anteeksi Jumalalta
ja kaupungilta polvistuen ja suudellen maata. Norbert tarjoutui
maksamaan sakon myöden tarkoitusta varten erään koulukirjoistaan, mutta
päättävästi hän kieltäytyi toimittamasta julkista anteeksipyyntöä.
Kuullessaan että uusittu rikos rangaistaisiin päivän vankeudella,
teki hän sen paikalla vannomalla ettei koskaan myöntyisi semmoiseen
nöyryytykseen. Hän sai sen johdosta virua neljäkolmatta pitkää tuntia
-- niin, hyvinkin pitkää -- piispanpalatsin pimeässä maanalaisessa
kopissa. Häntä ei olisi vapautettu silloinkaan, koska hänen julkeutensa
oli lisätty rikos, mutta säälistä lapsiparkaa kohtaan, jonka isä
juuri silloin oli hengenvaarassa Savoijassa evankeliumin tähden, niin
kuitenkin tehtiin. Hänet lähetettiin takasin kouluun huomauttaen, että
häntä oli tarkasti pidettävä silmällä. Tämän opettajat tekivätkin ja
ilmoittivat tuloksena havainnoistaan, ettei poika osottanut vähintäkään
halua henkisiin harrastuksiin, että hänen koulutyönsä oli huolimatonta,
että hänen luonteensa oli kiivas ja että hän useammin kuin kerran oli
tapellut ratkaisten vanhalla Geneven tavalla nyrkkivoimalla riitansa.
Tätä tapaa kovasti ahdistettiin uudessa Genevessä.
Viimein talvi kului ja maa sai kevään kultaisen perinnön. Norbert tunsi
aivan tietämättään vuodenajan vaikutusta. Eräänä kauniina huhtikuun
iltana hän tuli hyppien kotiin koulusta, ikäänkuin pitäen maailman,
vieläpä Genevenkin maailman, jotenkin hyvänä elämisen paikkana.
Antoine Calvin seisoi ovellaan keskustellen vakavasti kolmen muun
henkilön, pastori Poupinin, Ami Berthelierin ja sinitakkisen
kaupunginlähetin kanssa. Norbert tunsi kylmiä väreitä selkäpiissään,
sillä hänestä tuntui varmalta että juuri hänestä oli puhe. Mitähän
ne nyt taas olivatkaan saaneet ilmi? alkoi hän tiedustella
omaltatunnoltaan, joka ei ollut vallan puhdas. Oliko se hänen
taistelunsa Jean Amblarden kanssa, Ambard-neuvoksen lesken ikkunan
rikkominen, vaiko hänen salaiset kohtauksensa turmeltuneen nuoren
libertinin Ami Perrinin kanssa? Jotakin sellaista se varmaan oli, sillä
kun hän lähestyi katsoi pastori häneen murheellisesti ja Berthelier
ja Antoine Calvin kuiskasivat jotakin toisilleen. He eivät näyttäneet
vihaisilta, vaan surullisilta ja hämmentyneiltä. Hän kuuli Antoine
Calvinin sanovan:
"Tehkää te se, herra Berthelier, minä en voi."
Hän kääntyi omaan huoneeseensa. Poupin meni hänen kanssaan ja
lähettiläs poistui.
"Seuraa minua", sanoi Berthelier Norbertille.
Tämä totteli kummastellen. Gabrielle oli huoneessa, johon he saapuivat,
mutta poistui isänsä viittauksesta.
Berthelier nojautui uuninreunustaan ja käänsi kasvonsa pois.
"Mitä se on, herra?" kysyi Norbert, alkaen ensi kertaa aavistaa jotakin
pahempaa kuin häpeää poikamaisista erhetyksistä. Sitten hän sanoi
äkkinäisen pelon vavistuttamana: "Onko kysymys -- isästäni?"
"Niin on, poika raukka."
"Mitä? Oh, mitä?" Norbert kysyi hengittämättä.
"Se on sitä mikä oli todennäköistä, mitä me pelkäsimme."
"Eihän hän vain ole kuollut?"
"Ei, hän on vanki."
"Ah, siis on toivoa!"
"En voi sanoa niin. Ole mies, Norbert, ja kohtaa pelotta totuutta. Se
on parasta, eikö niin?"
Norbertin huulet mutisivat tuskin kuuluvasti: "Kyllä". Sitte hän
karkaisten itseään lisäsi:
"Mistä sen tiedätte? Kuka teille siitä kertoi? Kenties se ei olekaan
totta."
Berthelier pudisti päätään. "Muuan 'harmaajalka' Libertiesen toiselta
puolen, mennessään asioilleen Chamberyyn, näki hänet sidottuna hevosen
selässä aseellisten miesten keskellä, jotka kantoivat Lormayeurin
kreivin värejä."
Epätoivon huuto pääsi Norbertilta. Hän tiesi harhaoppisten kohtalon,
jotka joutuivat Savoijan julman ja kiihkoisan ylimystön käsiin. Hän
tiesi sitäpaitsi Lormayeurin kreivin julmimmaksi ja kiihkoisimmaksi
kaikista.
Berthelier laski kätensä ystävällisesti hänen olkapäälleen. "Ole
rohkea, poikani. Kestä tämä -- niin kuin Hän sinulta sitä tahtoisi."
"Minä en voi!" huusi Norbert. "Jos se edes olisi kuolema keskellä
taistelun melskettä, se olisi kaunista ja miehen täytyy pelotta kohdata
sitä! Mutta tämä -- kidutus, maineettomuus -- oh, Jumalani!" Pojan
ääni kohosi intohimoiseksi huudoksi: "Miksi koskaan tulimmekaan tähän
vihattuun paikkaan, josta miehet lähetetään tuommoisille asioille?!"
"Jumalalla on mielestäni hyvin vähä tekemistä sen suhteen", sanoi
Berthelier katkerasti. "Tämä rintani väsyi avuksihuutamasta tai
syyttämästä Häntä. Sitä ei voida auttaa, mutta kärsiä. Se on ankara
koulutus erittäinkin sinun ikäisellesi nuorukaiselle. Isäsi olisi ylpeä
nähdessään sinun kantavan suruasi kuten kunnon miehen tulee."
Tuli hetkisen hiljaisuus; sitten Norbert huudahti kärsimättömänä:
"En tahdo sietää sitä, tahdon oikeutta!"
"Oikeuttako, poikani? Silloin sinun pitäisi matkata kauvaksi saadaksesi
sitä."
"Tahdon mennä -- minä vetoon -- rukoilen polvillani huutaen ja itkien."
"Kehen vetoot? Savoijalaiseenko? Et voi päästä hänen luoksensa. Jos
pääsisitkin, niin hän, semmoinen hän on, hyväksyisi ainoastaan yhden
lunnaan harhaoppisesta -- lunnaan, joka voidaan maksaa vain itsensä
uhraamisella. Isäsi pitäisi sen liian korkeana hintana. Vetoaisitko
neuvostoon tai valtuustoon? Ne ovat yhtä voimattomia kuin mekin."
"Niitä hallitsee ainoastaan yksi mies."
"Mutta hänen valtansa lakkaa L'Arven siltaan. Norbert, Norbert! Mitä
sinä tahdot? Minne menet?" Norbert oli kääntynyt nopeasti ympäri,
kiiruhtanut rappusia alas ja oli jo kadulla ennenkun Berthelier oli
päättänyt puheensa.
Yksi mies on tehnyt kaiken tämän. Hän hallitsee Geneveä ja on
lähettänyt hänen isänsä ulos kärsimään ja kuolemaan. Norbert
lapsellisessa sydämessään uskoi tämän miehen kaikkivaltiaaksi. Hän
oli kohtalo itse, sallimus -- järkähtämätön, voimakas, vastustamaton,
kaikkivoittava kohtalo. Pelastakoon tämä mies nyt hänen isänsä!
Koko Norbertin pelko häntä kohtaan oli kadonnut. Jos tuo suuri mies
tunti sitten olisi puhunut hänelle, hän olisi tuskin rohjennut vastata.
Nyt Norbert vain halusi katsoa häntä silmästä silmään ja vuodattaa koko
sielunsa hänelle.
Hän lentämällä riensi alas Rue Cornavinia, yli sillan, pitkin Rue
de La Citetä ja Grande Ruetä aina Rue des Chanoinesille. Hänen
koputukseensa hyvin tunnetulle ovelle vastasi naispalvelija, joka
kertoi jokaisen tietävän, että isä Calvin luennoitsi fransiskanisalissa
jumaluusopin oppilaille. Pari minuuttia sen jälkeen Norbert oli
vanhassa fransiskaniluostarissa tuomiokirkon takana. Ylös ensimäisiä
rappuja yhdelle monipylväisen salin suletuista ovista, jonka takana
Geneven suuri neuvosto tavallisesti istui, hän kiiruhti. Tällä kertaa
innokkaiden äänien ja meluavien keskeytysten siasta tunkeutui kylmä,
tasainen, kiihkoton ääni hänen korviinsa. Hän työnsi ovea hiljaan. Se
antoi perään ja hän astui sisään.
Jokainen raju ajatus keskeyttää puhuja kuoleutui hänessä
silmänräpäyksessä paikan hengen vaikutuksesta. Suuri sali oli
täyteen sullottuna kuulijoita. Kaikkien kasvot olivat kääntyneet
sen yläpäässä olevaan tuoliin ja sillä istuvaan hentoon, tummaan
olentoon, joka kohotti kätensä ylös ja jonka huulilta virtasivat
elämän ja kuoleman tuomiosanat. Jean Calvin selitti siellä loistavalla
tavallaan ja käyttäen verrattomasti kotoista ranskankieltään oppiaan
"_puhdistumisesta uskon kautta_". Voimakkaille, syvämielisille
miehille, jotka häntä kuuntelivat, tämä oli elämän tai kuoleman
kysymys, ensimäinen kaikista kysymyksistä. "Miten voin minä suoriutua
elävän Jumalan tuomioistuimen edessä?" kysyi jokainen itseltään, ja
jokainen kuuli nyt vastauksen.
Norbert, vaikkei hän voinut kuunnella, jäi kunnioituksesta
äänettömäksi. Puhuja piti hänet sidottuna kuten koiran, joka vihaa
kahlettaan vaan ei kykene murtamaan sitä, sillä isännän käsi pitelee
sitä. Mutta hänen silmänsä olivat vapaat ja ne siirtyivät esineihin,
joiden kanssa järjellä ei ollut mitään tekemistä. Ikkunalla hänen
lähellään oli iso, harmaa hämähäkki verkkoineen, jossa oli avuton
kärpänen. Ei, sitä hän ei tahtonut katsella, se oli liian hirmuista
katsella. Muuan juuri hänen edessään istuva oppilas oli saanut laajat
hihansa aivan rikki ja ne muistiinpanot, joita hän oli pistellyt
niihin, tippuivat toinen toisensa perästä lattialle. Toisella oli
silmälasit, kuten tuomarilla tai lääkärillä. Miksikähän hänen
kalttaisensa nuori poika sellaisia tarvitsi? Vaan eivät kaikki
olleetkaan nuoria. Tuolla muuan kookas, suuri mies näytti ainakin
neljänkymmenen vanhalta. Täällä yhdellä oli aivan harmaa parta ja
toisella kaljupää, kuten vanhalla Flechierillä, joka opetti latinaa
koulussa. Useimmat kumminkin olivat nuoria miehiä voimiensa paraassa
alussa ja tuoreudessa. Mutta ken oli tuo pieni, punatukkainen mies,
jolla oli niin rohkea katse ja palavat silmät? Hänelle oli annettu
tuoli itse isä Calvinin vieressä, kuten kunniavieraalle. Ah, se oli isä
William Farel, Neufchatelin pastori, nyt vieraana hyvän ystävänsä isä
Calvinin luona.
Mutta viimeinkin luento loppui. Kaikki nousivat ylös päätösrukoukseen.
Sitte joukko virtasi ulos eri ovista, ei meluten, kuten oppilaat
nykyään tekevät korvatakseen pitkää jännitystä, vaan vakavasti,
miettivästi, ikäänkuin se ääni, jonka he äsken kuulivat, yhä vielä
kaikuisi heidän korvissaan.
Norbert tunkeutui saliin ja seisoi kiukkuisena kärsimättömyydestä, kun
huomasi täytyvänsä odottaa. Tiheä, innokas joukko tunkeili Calvinin
ympärillä. Jokainen tahtoi osaansa häneltä, joko vastausta kysymykseen,
tervehdyssanaa tai kädenpuristusta.
"He pidättävät häntä ijankaiken", arveli Norbert. Hän luuli seisovansa
alallaan; kumminkin hän vähitellen läheni, viimein kyllin lähelle
kuullakseen erään pojan, hänen koulutoverinsa, pyytävän isää palavin
sanoin lähettämään hänetkin Ranskaan saarnaamaan Jumalan sanaa.
"Poikani, olet liian nuori. Kaksi tai ehkä kolme vuotta vielä on
tarpeen sinun valmistukseesi", sanoi kylmä, kiihkoton ääni.
Vielä sukkela sysäys, ja Norbert oli hajoittanut tungeskelijat, jotka
todella tekivät hänelle tietä. Hän seisoi silmäkkäin isän kanssa,
kasvot kalpeina ja silmät rajusti liekiten.
"Oi, herra", hän huusi, "elkää lähettäkö häntä! Elkää lähettäkö sen
useampia kuolemaan!"
Jean Calvin katsoi häneen sanattomalla hämmästyksellä. "Hallitse
itseäsi, nuori mies, ja puhu säädyllisesti", hän sanoi sitte. "Kuka
sinä olet?"
"Olen Norbert de Caulaincourt, ja isäni viruu savoijalaisessa
vankilassa. Oh, herra, te voitte tehdä kaikkea! Auttakaa häntä, Jumalan
tähden!"
"Tiedän jo mitä on tapahtunut ja valitan sitä. Minä pidän herra de
Caulaincourtia suuressa arvossa." Nuo kylmästi punnitut sanat putosivat
kuten jääpalaset Norbertin sydämelle. Hän anoi leipää ja Geneven
itsevaltias tarjosi hänelle kiven. Hän seisoi liikkumatta täynnä
katkeraa tuskaa, katsellen noihin värähtämättömiin kasvoihin. Mutta
äkkiä hän näki niissä jotakin, vaikkapa vain varjonkin pilvestä, joka
sai hänet heittäytymään suuren miehen jalkoihin huudahtaen kiihkoisesti:
"Oi, herrani, säälikää, säästäkää häntä! Sananne on laki -- te teette
mitä tahdotte -- varmaan voitte pelastaa hänet."
"Olenko minä Jumalan sijassa, voidakseni kuolettaa ja tehdä eläväksi?
Norbert de Caulaincourt, miksi polvistut edessäni? En voi tehdä mitään
tässä asiassa."
Norbert nousi ylös. Ei ollut hyötyä polvistua tämän miehen edessä.
Sitten hän tuskassaan päästi epätoivoisen sanan, jota tuskin yksikään
mies Genevessä olisi tohtinut lausua.
"Jos ette ole Jumalan asemassa kuolettaaksenne, miksi siis lähetitte
hänet pois?"
Hetkeen Calvin ei vastannut. Sitten hän sanoi hyvin tyynesti, aivan
kylmästi:
"En lähettänyt häntä. Hän meni omasta halustaan, jotta Jumalan tahto
toteutuisi hänen kauttaan ja hänessä. Tee se tahto sinäkin, Norbert de
Caulaincourt, sekä sinun, minun että hänen täytyy kumartua sen edessä.
Muuta emme voi tehdä. Mene kotiin ja rukoile sekä isäsi että itsesi
puolesta!"
Enempää virkkamatta Norbert kääntyi ja käveli pois. Kylmä, alaston
epäilys piti häntä vallassaan. Isä Calvinista ei ollut hänelle apua
eikä lohdutusta. Mitä tuolle suurelle miehelle merkitsikään hänen
isänsä perikato, hänen oma tuskansa? Kenties saman verran kuin
sotamiesten kaatuminen kapteenille, kenties ei senkään vertaa.
Kääntyessään surullisena kotiaan päin hän ajatteli: "Onko mitään, jota
voin tehdä?" Mutta ainoa mahdollinen vastaus oli: "Ei mitään." Lähteäkö
Savoijaan toivossa nähdä isäänsä, olisi pelkkää mielettömyyttä. Hänen
täytyi seista siinä, missä hän oli, kärsiä ja kuluttaa sydäntään.
Siten meni synkkiä päiviä, kunnes ääretön tuska kulutti itse itsensä ja
jonkinlainen uneliaisuus alkoi vallata hänet.