"En. Olen lausunut siellä jäähyväiseni. Etsin sinua. Tule kanssani."
"Lähtösi on määrätty huomenaamuksi, eikö niin?"
"Aivan oikein."
"Minä tahdon saattaa sinua. Salli minun kohdata sinua."
"Kiitän sinua. Tiesin että olisit siellä. Mutta niin tekevät toisetkin.
Denisillä, vaikka hän on ollut täällä niin lyhyen aikaa, on täällä
myöskin ystäviä."
Norbert ymmärsi ystävänsä. Louis tarkoitti että tämä olisi heidän
varsinainen jäähyväishetkensä. Heillä oli niin paljo puhumista
toisilleen, ett'eivät pitkään aikaan tahtoneet päästä alkuun. Sitten
Louis yritti antaa Norbertille muutamia neuvoja hänen opinnoittensa
suhteen.
"Teen mitä voin", Norbert sanoi surullisesti, "mutta tulen vihaamaan
täst'edes koulua. Kaikki hyvä on kaikonnut siitä sinun mukanasi."
"Oi ei! Sinä voit ajatella minua ja työskennellä minun tähteni."
"Oh! -- Kun vaan tahtoisit minun tekemään jotakin puolestasi, sinun
itsesi tähden."
"Kääntykäämme tässä Rue des Chanoinesille. Siellä lyö P. Pietarin
kirkon kello, ja nyt on se hetki, jolloin isä Calvin odottaa minua
sanoakseen 'Jumalan haltuun!' Tahdotko odottaa minua ulkopuolella,
Norbert? En viivy kauan."
"Kaikesta sydämestäni", sanoi Norbert mieli huojennettuna, sillä hän
oli pelännyt aivan suotta Louisin ehdottavan, että he menisivät sisään
yhdessä.
Louis koputti ja Norbert kiiruhti pujahtamaan pois näkyvistä, ennenkun
ovi aukaistiin. Hän käveli edestakaisin, mutta hänen kärsivällisyytensä
ei joutunut suureen koetukseen. Ei kestänyt kauvan ennenkun Louis
palasi kirkkaat kasvonsa synkistyneinä ja silmissä kyynelet välkkyen.
Miehet siihen aikaan varoivat paljoa vähemmän kuin nykyään salaamasta
tunteenpurkauksiaan.
"Mikä sinua vaivaa?" Norbert kysyi osanottavasti.
"Ei mikään. Kaikki on hyvin. Jos kyyneleet tulevat, tulevat ne
riemusta, riemusta sen johdosta, että minulle on osotettu kunnia tulla
katsotuksi sopivaksi sellaiseen toimeen. Kumminkin on mukana tuskaakin
--. Rakas isäni Jumalassa! Mutta elkäämme enää puhuko siitä. Tule
tuomiokirkon pihalle, siellä on kaikki hiljaista."
He tekivät niin ja kävelivät hetken edestakaisin äänettöminä.
Silloin Louis kysäsi äkkiä: "Sanoitko, että minun pitäisi pyytää sinua
tekemään jotakin puolestasi?"
"Ah, koettele minua."
"Sinä et tiedä, et ole arvannutkaan, kenen koko Genevessä, koko
maailmassa pidän kaikkein rakkaimpana."
"Kyllä, sen olen arvannut. Vaikka myönnän, että kummastelen makuasi."
"Mitä? Sinä kummastelet! Luulin että itsekin pidit häntä arvossa ja
ihailit häntä."
"Arvossapitäminen ja ihailu eivät vastaa tunnettani. En koko elämässäni
ole peljännyt ketään niin paljon."
"Peljännyt? -- Häntä, joka on itse lempeys ja hellyys!"
"Hän voi olla lempeä sinulle, josta hän pitää, vaan ei pahoille
oppilaille kuten minulle. Mutta rakastettava! -- Taivas auttakoon
sinua, Louis, missä ovat sinun silmäsi!"
"Kenestä sinä puhut?" kysyi Louis, seisattuen hiljaan.
"Kenestä puhuisin jollen miehestä, jonka ovelta juuri olet palannut?
Tiedän sinun rakastavan häntä siksi paljo, että se minusta tuntuu
kummalta."
"On olemassa toisenkinlaista rakkautta, joka ei tunnu niin oudolta. Ah,
Norbert, etkö jo ole arvannut? Olethan nähnyt hänet niin usein, ja olet
nähnyt meidät molemmat yhdessä useammin kuin kerran tai kahdesti. Etkö
muista tuota aamua, jolloin kumpikin meistä nousi ennen kukonlaulua
ylös kantamaan hänen koriansa? Emme tosin ole juoneet samasta kupista.
Minä en ole puhunut herra Berthelierin, vielä vähemmän hänen itsensä
kanssa. Sillä katsos, minä menen pois, antamaan henkeni alttiiksi,
ja palaanko minä vai en, se on Jumalan tahdossa. Vaan jos palaan, ja
arvelen että niin tapahtuu, tahdon sitte puhua. -- _Hän arvaa sen_.
Norbert, minä pidän sinua, kuten ritari pitäisi kallista ja rakastettua
toveriaan, nuorena veljenäni, nyt sydämen, kenties myöhemmin
aseittenkin puolesta. Tahdotko tehdä veljen, toverin osan puolestani,
niinkauan kuin olen poissa, palvellen lemmittyäni kaikessa, missä hän
tarvitsee todellista apuasi?"
Tätä puhetta kuullessaan poika tunsi kuin olisi vahva manner horjunut
hänen jalkainsa alla. Jos hän olisi ollut vanhempi eikä vaan poika,
luonteeltaan puoleksi vielä lapsi, olisi hän huomannut tämän seikan jo
pitkän aikaa sitten. Mutta hänen onnettomuutensa oli, ettei toiselta
puolen hän ollut enää lapsi. Vähintäin hänen omasta mielestään sykki
miehen sydän jo hänen rinnassaan. Hänen kaunis tuulentupansa oli
vavissut kosketuksesta ja hajonnut hänen ympärillään muodottomiksi
raunioiksi. Hetkeen hän ei uneksinutkaan vastausta. Hän ei voinut.
Louis, joka oli niin paljoa kookkaampi, katseli ystävällisesti, vieläpä
hellästi poikaa vierellään. Hän näki että tämä jostakin syystä oli
vaivattu ja loukattu, mutta hänellä ei ollut vähintäkään aavistusta
mistä syystä.
"Mikä nuorta toveriani vaivaa?" hän kysyi. "Olenko loukannut sinua,
Norbert, täten puhuttelemalla?" Sillä hän tiesi, että poika ikäistensä
tavalla olisi mielellään kuulunut miesten kirjoihin.
"Ei, oh ei!" Norbert karkaisi itseään sanoakseen: "Louis, minä tahdon
tehdä sen. Sinä voit luottaa minuun."
Vielä hetken puheltuaan he erosivat toisistaan de Marsacin asunnon
ovella. Louis piti Norbertia vielä poikana ja oletti, että tämän
äänettömyys ja surullinen katse johtuivat lähenevästä erosta. Hänen
oma sielunsa oli liikutettu aina syvyyksiinsä asti, koska hän jätti
taaksensa niin paljo semmoista, jota hän rakasti. Hän oli myöskin kovin
kiitollinen rakkaudesta, jota kaikilta tahoilta tuli hänen osakseen.
Tämän tunteen täyttämänä hän otti nuoren veikkonsa vahvoihin käsiinsä,
kuten silloin oli tapa miestenkin kesken, syleili häntä hellästi ja
suuteli huulille.