Uusi Geneve.
Sillä välin tuo kaupunki järven rannalla, jossa Claudine, Gabrielle
ynnä muut viettivät hiljaista, tasaista elämää, oli tullut ihmeellisten
tapausten näyttämöksi. Ei kaikki asukkaat kumminkaan, vaan paras osa
heistä ja se osa, joka sai yhä enemmän yleistä vaikutusta, oli taipuva
perustamaan sinne puhtaan jumalaisvallan, jota tarkasti hallittaisiin
Jumalan lain mukaan niiden toimesta, jotka katsoivat olevansa Hänen
palvelijoitaan ja lähettiläitään maan päällä. Tätä suurenmoista
yritystä oli koeteltu ennenkin. Savonarola oli Florensissa opettanut
muutamia vuosia selvästi ja loistavasti, vaan onnistumatta, että
Kristus yksin oli sen herra ja kuningas, kunnes lapsetkin huusivat
kaduilla "_Viva il Re Gésu_!" (Eläköön kuningas Jeesus!) Me tiedämme
miten tämä päättyi -- miten onnettomuuksien ja useiden erehdysten
jälkeen profeetta, kuten oli odotettavissakin, kuoli kielletyn ja
hyljätyn kuninkaansa puolesta. Geneven profeetan työ kesti kauemmin.
Hän säästyi lopullisesta murhenäytelmästä, joka kaikesta huolimatta
olisi rajattomasti korottanut hänen mainettansa. Mutta olikin
useita yhteisiä, jos vastakkaisiakin, kohtia innokkaan, kiihkoisen
italialaisen ja kylmän, voimakkaan ranskalaisen välillä, jonka tuli oli
voimakkaampaa, koska se poltti sisällisesti.
Se seikka että ranskalaisen työ ei ainoastaan kestänyt kauvemmin,
vaan tunkeutui syvemmällekin kuin toisen, johtuu epäilemättä osaksi
siitä tosiasiasta, että häntä avustivat muutamat henkilöt, joissa
todella oli "hengen elämä lakina", uutena elämänä, joka tarkoittaa
oikeudellisuutta, voimaa ja voittoa.
Mutta myöskin ulkopuolella libertinipuoluetta, jonka kanssa meillä on
vielä enemmän tekemistä, oli Genevessä aina semmoisia, jotka jäivät
osattomiksi tästä salaperäisestä vaikutuksesta, kuten Ami Berthelier
ja hänen sisarensa sekä nuori Norbert de Caulaincourt. Kumminkin oli
useita, jotka avasivat sielunsa alttiiksi sille, kuten vanuttaja
levittää vaatteensa aurinkoon valkenemaan. Norbertin isä oli yksi
niistä. Hänen elämänsä siitä saakka, kun hän otti vastaan uuden
uskonnon, oli ikävää. Ne tilaisuudet olivat hyvin harvoja, jolloin hän
saattoi tavata Gourgollesissa jonkun matkustavan hugenottipapin, tai
salapuvussa lähteä johonkin kenttäkokoukseen, tahi salaa nauttimaan
pyhää ateriaa. On totta että hänellä oli aina Jumalan sana tarjona
ja että henkinen elämä voidaan säilyttää hyvin korkealla menemällä
suoraan lähteelle ilman mitään johtavaa virtaa tai kanavaa. Kumminkin
ovat säännöllisessä kristityn elämän kulussa virrat ja kanavat Jumalan
siunauksen teitä.
"Minä olen toinen mies, senjälkeen kun tulin tänne", hän sanoi
ystävälleen Antoine Calvinille.
"Nyt te menette levittämään valoa", Antoine vastasi, nitoen ahkerasti
veljensä uutta teosta '_Kristinuskon perusteet_'.
"Olen siihen kyllä halukas, mutta minne mennä, mitä tehdä?"
"Kysykää veljelläni."
"En mielelläni häiritsisi häntä vierasten ihmisten asioilla."
"Se juuri on hänen ammattinsa. Hän sanoo yhdelle ihmiselle 'mene' ja
hän menee, toiselle 'tule' ja hän tulee, samoin palvelijalleen -- se
on, jokaiselle geneveläiselle -- 'tee tämä' ja hän tekee."
De Caulaincourt vaikeni hetkeksi, ennenkun vastasi: "Lähettäköön hän
sitten minut minne tahtoo. Sillä", hän lisäsi mielenliikutuksella,
"kaikki paikat ovat samanlaisia minulle. Olen kerran koettanut asettua
yhteyteen rakkaitteni kanssa, jotka jätin jälkeeni Gourgollesen. Mutta
turhaan. Ei sanaa, ei merkkiäkään tule minulle. Näen että olen kuollut
heille, kuten he näyttävät olevan minulle. Sentähden minulla ei ole
muuta kotoa maan päällä, paitsi minkä teidän ystävyytenne antaa minulle
täällä."
Niinpä hän kääntyi Calvinin puoleen ja lähetettiin ensin evankeliselle
lähetysmatkalle talonpoikain luo Geneveä lähinnä olevaan
savoijalaisalueeseen. Hänen taitonsa heidän _patois_-murteessaan --
niin harvinainen Ranskanmaalla -- oli erikoinen puolle toimeen, ja
koska puheena oleva paikka oli lähellä, voisi hän helposti palata
saamaan neuvoa, ohjausta ja rohkaisua; -- jos hän nimittäin enää
palaisi ollenkaan. Sillä jokainen reformeerattu lähetyssaarnaaja
matkasi alituisessa hengenvaarassa. Hän tiesi itse sen.
Koko uusi Geneve paloi ja hehkui lähetysinnosta. Ei ainoastaan
malttamattomat nuorukaiset kuten Louis de Marsac, vaan ikämiehet kuten
de Caulaincourt, leimahtivat liekkiin ja halusivat kuluttaa ja kulua --
niin, jopa tulla uhratuiksi -- Hänen puolestaan, jota heidän sielunsa
rakasti.
Hänen puolestaan, jota heidän sielunsa rakasti! Tätä juuri
reformatsioni, tätä protestantismi -- niin, tätä kalvinismikin sisälsi
heille. Ei se sisältänyt mitään rautaista logikanjärjestelmää, vaan
elävän, ikuisen ystävän kasvot, Hänen joka -- niin se tunnettiin
-- rakasti ja oli valinnut jokaisen ennen maailman perustamista
"kunnioittamaan Jumalaa ja hänestä aina nauttimaan". Dogmit, jotka
meistä tuntuvat ankarilta, vieläpä vastenmielisiltäkin seurata,
tuntuivat heistä -- tuon toisen Jumalan äänen ankaran tyttären
tavalla, josta runoilija laulaa -- olevan
"Jumalan kasvoin hellin hempi,
Joidenka hymy suloisempi
Kuin mikään muu on maailmassa."
Näiden sankarisielujen uskossa oli sanomatonta suloutta, siinä oli
timantin lujuutta, jota maailman aseet ei voi kukistaa. -- "Sinä ohjaat
minua Sinun neuvollasi ja jälestäpäin otat kunniaan. Ketä minulla on
taivaassa paitsi Sinä? Ja maan päällä ei ole ketään, mitä minä halajan
paitsi Sinua?" Ei ole maailma koskaan nähnyt voimakkaampia, vaan ei
myöskään jalompia eikä pyhempiä tai hellempiä sieluja kuin ne, jotka
tuolla tavalla käsittivät, eikä luultavasti koskaan tule näkemäänkään.
Heidän siveyslakinsa eivät sulkeneet pois maallisia, puhtaita ja
pyhiä iloja, vaikkakin ne joskus olivat liian vakavia ottaakseen
huomioon pientä kauneutta. Louis de Marsacin kaltaiset nuorukaiset,
jotka tavoittelivat marttyriutta, kuten nykyaikaiset innokkaat nuoret
sotamiehet haluavat urhoollisuusmitalia, eivät aina pysyneet henkisen
innostuksen korkeudessa. Tai pikemminkin ylämaat, missä ilma oli kirkas
ja puhdas ja missä oli nähtävänä ihmeellisiä maisemia, missä laaksot
olivat kukkapeitteisiä ja sulovirtaisia, olivat heille ainoastaan osia
samasta matkasta, jolla sama ystävä astui heidän rinnallaan ja sama
koti oli matkan määränä.
Eräänä päivänä Claudine Berthelier palasi kotiin lyhyeltä kävelyltä
kovin kiihoittuneessa mielentilassa.
"Olen juuri tavannut rouva de Maisonneuven", hän selitti Gabriellelle
ja Margaretalle. "Hän vaatii aivan välttämättömästi, että menisimme
heidän luokseen huomenna illalliselle, jonka he antavat herra de
Vezelayn kunniaksi, joka on juuri saapunut Ranskasta."
Maisonneuvet -- oikeammin Baudichon de Maisonneuvet -- olivat Geneven
varakkain suku ja hartaita protestantteja.
"Isäni ei ainakaan mene", sanoi Gabrielle.
"Totta se on. Herra de Maisonneuve ei voinut vakuuttaa häntä, vaikkakin
koetti parastaan. Rouva sanoo, että sinun pitää tulla, hän ei salli
mitään estelyitä. Ja onnettomuudeksi täytyy minunkin mennä, niin
vähän kuin pidänkin sellaisista kutsuista; ethän voi mennä yksin.
Jumala tietää, lapseni, ettei minun tarkotukseni ole saattaa tyhjiä
ajatuksia päähäsi. On kumminkin selvää että näillä 'uudestasyntyneillä'
on kylliksi maailmaa ympärillään voidakseen vaatia kauniita kasvoja
illallispöytäänsä nähtävikseen. Minkä puvun tahtoisit panna päällesi?"
"Mikseikäs pyhähameeni, hopeavyöni ja isäni antamat siniset
silkkinauhat", vastasi Gabrielle, jonka silmät alkoivat sädehtiä.
"No hyvä", sanoi Claudine vaikkakin vain puolittain tyytyväisenä.
"Rutto periköön nämä uudet ylellisyyslait, jotka eivät kai salli sen
enempää yksinkertaisen porvarin tyttärelle edes juhlapäivinäkään. Mitä
minuun tulee, tulen hyvin toimeen musliiniliinallani ja kankeaksi
silitetyllä päähineelläni. Rouva de Maisonneuve on noutava meidät ja
saattava takaisin riittävän turvan kera."
"Onpa hyvä asia ett'ette tarvitse minun turvaani", sanoi Margareta.
"Täytyy täälläkin aina joku olla pitämässä huolta herran tarpeista.
Vaikken yleensä paljoa pidäkään juhlimisesta ja kemuilemisesta, niin
suon mielelläni lapselle hieman huvia edes kerran elämässään."
Tuo tilaisuus Maisonneuvein luona olisi kumminkin näyttänyt hyvin
laimealta huvilta kahdennenkymmenennen vuosisadan neidosta. Ateria,
ruokalajit lain määräyksellä tarkkaan rajoitettuina, tarjottiin
pitkällä, kapealla pöydällä, joka oli tehty kiilloitetuista laudoista.
Miehet istuivat sen toisella, naiset toisella puolen. Mutta vaikkei
ruokalajeja ollut useita, olivat ne runsaat ja erittäin hyvät. Viini
myöskin oli hyvää, ja sitä nautittiin vapaasti, vaikka kohtuullisesti.
Ensimäisenä oli pöydälle asetettuna vanha geneveläinen laite, _pot au
feu_, hyvin iso malja sisältäen jäniksiä, salvukukkoa, metsänriistaa ja
muuta lihaa omassa runsaassa mehussaan, joka oli veden sijasta tehty
viiniin. Paistetut ja keitetyt viilekkeet seurasivat ja viimeksi oli
aimo kasat makeisia, joista Geneve yhä oli kuuluisa, vaikkakin uuden
hallituksen aikana niiden kauppaaminen oli laimentunut. Ei ollut monta
nuorta läsnä, mutta niistä, jotka olivat, tämä osa juhlatilaisuutta
tuntui kyllin arvokkaalta.
"Toivoisin Norbertin olevan täällä", virkkoi tuttu ääni.
Gabrielle katsahti ylös ja tapasi Louis de Marsacin hymyilevän
katseen. Tämä istuen vastapäätä tahtoi hänen katsomaan erittäin
maukasta manteli- ja juustokakkua. Tietysti Gabrielle tiesi koko ajan,
että Louis oli siellä. Tyttö oli kahden verroin iloinen siitä että
tämä puhutteli häntä, sillä tätinsä oli vanhemman oikeudella saanut
paikkansa yläpuolella ja nuori väki molemmin puolin oli vierasta. Hän
ojensi kätensä kakkua kohden.
"Tämä on parempaa", sanoi Louis, antaen hänelle toisen.
"Onko oikein ottaa parasta?" hän epäili.
"Varmaan, koskei kukaan muukaan halua sitä."
Juuri silloin eräs läsnäoleva pastori luki loppurukouksen.
Kaikki nousivat pöydästä ja hajosivat saliin, muodostaen pieniä
keskusteluryhmiä.
Gabrielle seisoi epävarmana, tuntien olevansa jotenkin yksinäinen
ja turvaton näiden kaikkien vieraiden joukossa. Hän oli kiitollinen
de Caulaincourtille, joka tuli hänen sivulleen ja osotti muutamia
läsnäolevia henkilöitä, joita Gabrielle ei ennestään tuntenut.
"Mutta missä on", hän kysyi, "herra de Vezelay?"
"Ettekö tunne häntä? Se on tuo kookas, kaunis mies nahkareunustaisessa
samettiviitassa."
"Arvelin että se on tohtori Theodore Beza."
"Ken on herra de Vezelay?" sanoi de Caulaincourt hymyillen. "Oppinut
mies, runoilija ja samalla kertaa suurten tilusten ja rikkauksien
herra. Ja kaikki mitä hänellä on, kulta, oppi ja nero, kaikki nämä hän
mieluimmin tahtoo laskea hänen ja meidän Herramme jalkain juureen."
"Tiedän että hän on isä Calvinin hyvä ystävä", sanoi Gabrielle.
"Arvelin että _hän_ olisi tahtonut olla täällä tänään."
"Hänet kutsuttiin, mutta hänellä oli liian kiirettä tullakseen. Mutta
täällä on yhdeksästä pastorista neljä ja neljästä neuvoksesta kolme,
joten luullakseni kirkko ja valtio ovat hyvin edustettuina."
"Olen etsinyt teitä, de Caulaincourt", sanoi talon emäntä tullen
samalla paikalle. "Tahdon esittää teidät tohtori Theodorelle. Hän
tuntee erään, joka on nykyjään ollut lähellä Gourgollesta, ja hän voi
antaa tietoja teidän perheestänne, tosin ei paljon vaan kaikki hyviä."
Siten de Caulaincourt vietiin pois ja Gabrielle jäi vielä kerran yksin.
Mutta Louis oli odottanut tilaisuutta ja lähestyi häntä.
"Pyydän, neitini", hän sanoi, "koettakaamme yhdessä avainleikkiä."
Sitten johti hän Gabrielien pienen pöydän luo, jolla oli suuri,
raskas avain tai metallipala tehty merkkien ja kuvioiden avulla sen
näköiseksi. Koettaa lykätä niin pitkälle kuin mahdollista pöydän
kulman yli tätä avainta ilman että se putosi, oli Geneven asukkaiden
yksinkertainen, kiihkoton ajanviete, jolla he lepuuttivat väsyneitä
aivojaan paljon valtiollisen ja jumaluusopillisen väittelyn jälkeen.
Tarina kertoo että itse isä Calvinkin olisi nähty jonain harvinaisena
lepohetkenä työntävän avainta. Kaksi muuta nuorukaista yhtyi leikkiin
ja tarjoutui opettamaan Gabriellea, joka enimmäkseen antoi avaimelle
liian kovan työnnön, niin että se putosi lattialle kilisten hänen
omaksi pelästyksekseen ja toisten huviksi. He kaikki kumartuivat
yhdessä ottamaan sitä ylös. Ken ensin avaimen tapasi, sai opettajan
toimen. Mutta pian molemmat toiset menivät pois. Leikkiä jatkaessa
Gabrielle sanoi Louisille: "Miksen minä opi tätä?"
"Siksi, neitini, että teette sen liian hyvin. Te käytätte enemmän
voimaa kuin tarvitaan."
"Sen kyllä huomaan. Mutta useimmat asiat täytyy tehdä niin hyvin kuin
vaan voi, aivan kaikin voimin."
"Minä en luule niin. Tuskin useampi kun yksi tahtoisi antaa kaikki
rahansa kerjäläiselle. Sillä seuraavalle ei jäisi mitään, ja mikä
kaikesta pahinta, itse joutuisi kerjäläiseksi."
"Arvelen niin olevan. Mutta kukaan ei sano meille: 'elkää antako
liian paljo'. Kaikki sanovat: 'anna, jaa omasi, kiellä itsesi'. Tämä
viimeinen käsky kumminkin mahtaa olla aina oikein, herra Louis."
"Ei, neitini -- eihän mitenkään!"
Gabrielle katsahti ylös hämmästyneenä noihin kirkkaisiin, nuoriin
kasvoihin edessään. Hän tiesi vallan hyvin miksi Louis aikoi tulla.
Varmasti tämä oli outo oppi -- hänen suustaan. Siksi virkkoikin
Gabrielle lempeästi:
"Ei Kristuskaan palvellut itseään."
"Hänen tarkoituksensa ei ollut huvittaa itseään eikä myöskään kieltää
itseään, vaan tehdä Jumalan tahto."
"Mutta se tahtohan määrää meitä ottamaan ristimme."
"Ei aina ristiä. Usein se on riemuakin. Herra istuu pöydän päässä ja
kaataa viiniä juhlimista varten. Hän tarjoo meille juomaa ja kiitoksia."
Nuoren miehen kasvot loistivat, hänen kirkkaat silmänsä kohtasivat
Gabriellen katseen. Niissä oli jotakin, joka vaikutti neitoon melkein
liian voimakkaasti. Hän turvautui jokapäiväiseen puheenaineeseen.
"Tätini ja pastori, jotka kyllä eivät aina sovi keskenään, ovat
kumminkin yhtämieltä siinä, että pitävät paastoa juhlia parempina.
Arvelen tätini iloitsevan, ettei minulla ole sopivaa juhlimispäivää,
koska kukaan ei tarkkaan tiedä, milloin olen syntynyt tai kastettu.
Mutta isäni vastustaa sitä ja tahtoo välttämättömästi minun
syntymäpäivääni pidettävän ensi sunnuntaina."
He pysähtyivät kuuntelemaan virttä, jota joukko onnentoivottajia lauloi
Maisonneuven perheen kunniaksi akkunan ulkopuolella. Sitten seurasi
raamatunlukua ja rukouksia, joita johti Beza ja joku pastoreista.
Sitten seurue hajosi, ja de Caulaincourt ja de Marsac saattoivat
Berthelierit heidän kotiinsa.
Seuraavana sunnuntaina pistettiin pieni käärö Gabriellen käsiin. Siinä
oli norsunluinen, hopeakoristeinen taulu, erään tunnetun italialaisen
taiteilijan ja Geneveen asettuneen uskonpakolaisen mestariteos.
Hän muisti polttavin kasvoin huomaamattaan kertoneensa Louis de
Marsacille, että tämä päivä oli oleva hänen juhlapäivänsä. Lahjat
olivat siksi harvinaisia esineitä hänelle, ettei hän ollut koskaan
uneksinutkaan saavansa sellaisia. Ja kumminkin ne joskus voivat tulla
kallisarvoisiksikin.
* * * * *
Siten kului aika. Sattui tapaus, jolle Geneven ahtaaksikirjoitetussa
aikakirjassa tuskin on riviäkään jätetty, vaan jolla kumminkin oli
ratkaiseva merkitys eräille nuorille henkilöille. Muuanna päivänä
keskitalvella oli P. Pietarin kirkossa juhlallinen jumalanpalvelus.
Rukousten, siunausten ja katumusvirsien jälkeen presbyteri asetti
kätensä kahden nuoren pään päälle, jotka olivat kumartuneet hänen
eteensä syvässä kunnioituksessa. Denis Poquelin ja Louis de Marsac
määrättiin pastoreiksi ja lähetyssaarnaajiksi viemään elämän leipää
synnyinmaahansa Ranskaan.
Isä Calvin saarnasi hyvin soveltuvasta aineesta: "Katso, minä lähetän
teidät kuten lampaat susien sekaan". Ja täyteen ahdetussa kirkossa oli
useitakin, jotka eivät tahtoneet voida kuulla itkun tähden. Nuorilla
lähetyssaarnaajilla ei ollut sukulaisia siellä. Louis de Marsacin toi
Geneveen pienenä lapsena hänen kauan aikaa sitten kuollut, uskonnon
tähden maanpakoon ajettu, isänsä. Denis Poquelin, samoin ranskalainen
synnyltään, oli vasta hiljattain tullut Lausannesta, missä hän oli
kasvatettu. Mutta noina päivinä kaikki uskovaiset olivat toisilleen
sukulaisia.
Berthelier ei ollut läsnä, hän oli kieltäytynyt menemästä kirkkoon.
"Ihmisuhrit eivät ole mieleeni", hän sanoi, "yhtä vähän paavin kuin isä
Calvininkaan toimittamat." Claudine kumminkin oli siellä. "Viimeinkin",
hän sanoi, "voin lausua rukouksen näiden kahden viattoman lapsiraukan
puolesta, jotka viskataan tuleen toisten ihmisten syntien puolesta."
De Caulaincourt oli poissa Savoijassa. Norbert oli mennyt kirkkoon
akademian oppilaiden kanssa, mutta koska oli puolittain juhlapäivä,
palasi hän kotia Berthelierien seurassa. Heidän tultuaan ulos kirkosta
ja saavuttuaan "nousevan auringon kadulle" Claudinen viha, haavoitetun
kyyhkysen raivo, puhkesi vallan harvinaisella tavalla ilmi.
"Jumala armahtakoon tuota pitkänenäistä, pahapuheista, vääräoppista
saarnaajaa, jolle te kaikki olette myöneet sielunne!" hän sanoi. "Siinä
hän seisoo vapaana ja turvattuna koko Geneve takanaan ja pyytää noita
kahta poikaparkaa lähtemään poltettaviksi vienolla tulella, aivan yhtä
kylmästi kuin minä sanoisin Margaretalle: mene kyökkiin ja tuo minulle
pesuriepu. Jos hän tarkoittaa sitä mitä puhuu marttyriuden kunniasta,
miksei hän itse mene voittamaan sitä?"
"Sitä samaa minäkin joskus ajattelen", yhtyi Norbert häneen. "En
tahtoisi lähettää häntä Ranskaankaan, vaan ainoastaan Savoijan soille,
minne isäni on mennyt. Voi olla hyvin viisasta, hyvin järkevää istua
täällä ja saarnata meille kaikille. Tiedän kumminkin hänen olevan
kunnon miehen. Näinhän hänen kohtaavan libertinejä tuona muistettavana
päivänä tuomiokirkossa."
Hunnun takaa, joka verhosi Gabriellen kasvoja, tuli matala, vapiseva
ääni:
"Kenties se ei ole vaikein paikka minne mennä."
Norbert erosi Bertheliereistä heidän omalla ovellaan ja käveli sitten
hitaasti Rue Countancelle. Hänen sydämessään oli hiljainen toivo, joka
pian toteutuikin. Hän tapasi de Marsacin, joka tarttui hänen käteensä
ajan tavan mukaan sanoen:
"Olin sinua etsimässä."