Sisar Claudine.
"Vanha järjestys vaihtui antaen tilaa uudelle."
Tällä välin aika kului Genevessä tuoden mukanaan edistystä ja muutosta.
Yksi muutos oli jo tapahtunut Berthelierin talossa. Sivullisesta se
tuskin tuntui suuriarvoiselta, mutta tuotti suurta tuskaa eräälle
pelokkaalle, hennolle sielulle. Claudine parka, pitäen sydämestään
vielä kiini omasta uskonnostaan, luopui surullisena oikeudestaan
martyyrikruunuun ja jätti sen kirkon, jota rakasti. Ei siltä että
todellinen marttyyrius olisi seurannut, vaikkakin hän olisi edelleen
lujasti kieltäytynyt mukaantumasta oleviin oloihin. Semmoiseen
kohtaloon ei saanut tilaisuutta ainoakaan kiihkokatolilainen Calvinin
kaupungissa, mutta hänet olisi voitu sakottaa ja vangita, ja jos pysyi
edelleen uppiniskaisena, lopulta pakottaa lähtemään kaupungista. Mutta
mikä häneen enimmän vaikutti, oli pelko että sen kautta hän tuottaisi
ikävyyksiä veljelleen, eikä suinkaan ajatus omasta turvallisuudestaan.
Berthelierin asema oli jo ennestään sietämätön. Totta on että varma
määrä suvaitsevaisuutta osotettiin hiljaisuudessa hänelle kärsimystensä
vuoksi vapauden asiassa. Siitä huolimatta pastorin vuotuinen
kotitervehdys, jolloin hänen tapanaan oli kysyä kansalaistensa uskoa ja
siveyttä, oli kauhistus Claudinelle ja Margaretalle. Hän itse näytti
pikemmin nauttivan saadessaan hämmästyttää ja sekaannuttaa noita arvon
naisia. Nämä pastorit olivat kaikki kunnon miehiä, muutamat heistä
todella kyvykkäitä, vaikkakin yleisen mielipiteen silmissä he kärsivät
Calvinin varjosta -- tuosta jättiläisestä, joka sai suuret miehet
näyttämään kääpiöiltä. Berthelierin suosikki heidän joukossaan oli eräs
Abel Poupin, joka kulkutaudin raivotessa noin kymmenen vuotta sitten
oli valittu sairaiden papiksi. Hän alkoi hyvällä menestyksellä, mutta
viimein ruttohuoneen kauhut voittivat hänet ja hän rukoili vapautusta.
Tämän heikkouden sijaan, jota hän katkerasti katui, hän korvaukseksi
koetti herkeämättömällä huolella hoitaa tehtäväänsä ja elää vakavassa,
yksinkertaisessa hurskaudessa.
Hänelle Berthelier selitti, ettei hänellä ollut halua häiritä
vallitsevaa järjestystä, että hän ottaisi osaa saarnoihin niin usein
kun hänen terveytensä sallisi ja käyttäytyisi joka suhteessa kuten
lainkuuliainen kansalainen ainakin. Mutta pelastukseen uskominenhan
oli, kuten isä Calvin itsekin opetti, mahdollinen vain erityisen armon
avulla, joka annettiin ainoastaan valituille. Koska sitä ei oltu
annettu hänelle, mitä mahtoi hän sille.
"Te voisitte rukoilla sitä", sanoi Poupin.
"En, jollei minulla sitä jo ole", vastasi Berthelier.
Poupin huomautti hyvin vakavasti: "Herra Berthelier, te vain
saivartelette kanssani. Te tiedätte sangen hyvin, että näissä
kysymyksissä jokainen voi puhua itsensä umpipohjukkaan, mutta ken
etsii, hän aina löytää tien ulos siitä. Etsittekö _te_?"
Berthelier kumarsi päätään ja sanoi vakavasti, "Jumala tietää".
Pastori lisäsi vakavia sanoja ajan lyhyydestä ja iankaikkisuuden
läheisyydestä. Kun Berthelier näki hänen menevän pois, sanoi hän
sydämellisesti:
"Siinä on todellinen mies."
Muutamia päiviä jälestäpäin Claudine ja Gabrielle istuivat yhdessä
neuloen. Huone oli mukavasti sisustettu, sillä Berthelier varoi ettei
hänen sisareltaan puuttuisi mitään. Kumminkin oli vältetty kaikkea
koreata ja loistoon vivahtavaa. Yksi kaunistus oli huoneessa kumminkin:
nuori tyttö, joka istui jalkapallilla vanhemman naisen tuolin vieressä,
näytti keränneen kasvoihinsa kuten maljaan ihanuutta kylliksi komeata
palatsiakin varten. Hänen kauneutensa oli etelämainen, hiukset kuin
kiillotettua eebenpuuta, silmät kuin tummat auringot pitkien mustien
ripsien verhossa, hipiä hienosti ruskahtava, piirteet jalomuotoiset,
hempeys hieno. Juuri tällöin nuo kukankaltaiset kasvot kumartuivat
silminnähtävästi huolestuneina vaikeasti kirjailtavan kohdan yli.
Claudinella oli oma neuloksensa, mutta hän näkyi enemmän ajattelevan
Gabrielien työtä. Hän näytti heikolta ja huonolta, hänen mieliharminsa
olivat kovin kohdelleet hänen ennestään heikkoa terveyttään.
"Luulen rupeavan hämärtämään", huomautti Gabrielle.
"Se nyt on hullua! Silmäni ovat vanhat, mutta kumminkin erotan vielä
varsin hyvin päivän valon. Vaan sinä kyllästyt pian neulomiseen.
Luostarissa työskentelimme aina aivan ehtooseen saakka. Minua
huvittaisi tietää mitä olisi tapahtunut, jos joku noviisi olisi
ilmoittanut olevansa väsynyt ja tahtonut lopettaa työnsä kesken, kuten
sinä usein teet, Gabrielle."
"Niin, mutta luostarissa te olitte orjia, totellen toisen tahtoa. Nyt
olemme vapaat."
"Vapaat? Jos oppilaat olisivat vapaita mestaristaan, kuinka paljo
oppisivatkaan he ammatistaan sinun luullaksesi?"
"Varmasti tottelisin teitä, tätini", Gabrielle vastasi nöyrästi,
"vaikkakaan en oppisi teiltä alottelijan tavalla."
"Oppisit minulta --? Onpa kauan siitä kun minulta olet tahtonut oppia."
Claudinen äänessä oli hieman tuskallinen väre.
"Opin paraikaa tätä kirjailua teidän johdollanne, ja tahdon sen
täydelleen oppia."
"Se kyllä on vaivan arvoinen. Johtajamme oppi sen eräältä läheiseltä
sukulaiseltaan, joka oli saanut opin eräältä Savoijan ruhtinatarvainaan
-- Jumala olkoon hänelle armollinen -- seuranaiselta. Se oli niinä
vanhoina hyvinä aikoina, jolloin armollinen herttuamme usein kävi meitä
katsomassa, ja piispa mielellään asui hiippakunnassaan ja kaupungissa
vallitsi suuri humu ja ilo."
"Mutta nyt", sanoi Gabrielle, "olemme päässeet eroon savoijalaisista.
Ja kiitämme siitä Jumalaa."
"On helppo puhua eroonpääsemisestä savoijalaisista, mutta se ei ole
yhtä helposti tehty. Tiedätkö kuinka monta parasta perhettämme on
savoijalaista verta ja rotua? Tiedätkö sitäpaitsi --. Oi, mutta luulen
ettet tiedä, eikä minun olisi pitänyt siitä puhuakaan."
"Mitä sinä, rakas täti, tarkoitat?" kysyi Gabrielle. "Mitä minä en
tiedä?"
"Ah, ei mitään -- ei mitään sen tärkeämpää."
"Onko joku ystävistämme polveutunut savoijalaisesta verestä, kuten
sanot, tätini? Niinpä niin, tiedän niin olevan laidan. Mutta mitä se
haittaa, jos he ovat hyviä ja uskollisia, kuten Rosetit, Vandelit
ja Aubertit. Ja tiedättehän, että Ranskan pakolaiset ovat paraita
joukossamme."
Miksei Claudine ottanut varteen tätä tilaisuutta siirtyäkseen
vaarallisesta aineesta, sen sijaan että palasi siihen? Oli varmaankin
paha onni, joka sai hänen sanomaan:
"Jos savoijalainen veri on hyvää, pidän siitä enemmän kuin
ranskalaisesta. Sitä on meidänkin joukossamme. Vieläpä myös --. Mutta
arvelen etten sano sen enempää."
"Miksette, täti Claudine? Mitä vaaraa siitä on? Nyt olen Geneven lapsi.
Mitäpä siitä surisin jos kuulisin, että isoisäni-isoisä on ollut
savoijalainen?"
"Surisitko, lapsi, jos se sattuisi sinua lähemmäksi?" -- "Kaikessa
tapauksessa", ajatteli Claudine, "saa hän kerran tietää totuuden, eikä
Ami ole koskaan kieltänyt minua kertomasta sitä hänelle." Kumminkin hän
vaikeni, ikäänkuin epäillen.
"Mitä tarkoitatte, tätiseni? Puhukaa vain, minä pyydän teitä", sanoi
Gabrielle mielenkiinnolla, minkä puhumatapa "voisin, jos tahtoisin"
aina herättää.
"Sinä olet veljeni ottolapsi ja hän on aina ollut sinulle aivan
kuin isä. Arvelen ettei hän pidä siitä, että hänelle itselleen tahi
sinulle sanotaan ettet ole hänen oma lapsensa. Kumminkin luulen
hänen rakastavan sitä, että kaikki asiat jotka ovat totta lausutaan
julki, vaikk'eivät ne olisikaan mieluisia tai virkistäviä. Mutta
ajattelevathan miehet aina ristiriitaisesti."
"En tahdo omata isää tai ystäviä, paitsi niitä jotka Jumala on antanut
minulle. Kellään lapsella ei koskaan ole ollut niitä parempia kuin
minulla", sanoi Gabrielle lämpimästi.
"Eikö sinulle ole koskaan johtunut mieleen ajatella omia vanhempiasi,
keitä he olisivat?"
"Ei koskaan", vastasi Gabrielle nopeasti. "Mitä sillä on väliä? Vaikka
oletan", hän lisäsi, "heidän olleen talonpoikia, 'harmaajalkoja', kuten
niitä kutsutaan, kotoisin maalta tai vihollisen pelosta hävitetyistä
esikaupungeista. Isäni otti heidät vastaan rakkaudesta Jumalaan --. Ja
sitte he kuolivat. Se on kaikki mitä heistä tiedän tai haluan tietää.
Olen Geneven lapsi."
"Tiedätkö, rakkaani, minun olevan miltei varman siitä, että olet
Savoijan lapsi?"
Gabrielle hämmästyi. "Oi ei, ei!" hän huudahti, "se ei voi olla totta.
En ole savoijalainen. Minä olen geneveläinen, minä! En tahdo olla
savoijalainen. He ovat julmia ja kelvottomia. He ryöstävät ja murhaavat
viattomia ja kiduttavat ja polttavat Jumalan marttyyrin!"
"Etkö luule Jumalan luoneen savoijalaiset kuten geneveläisetkin?
Eivätkö sitte Geneven lapset ole koskaan toimittaneet ikäviä tekoja?
Mutta olkoon tämän asian laita miten tahansa, sinä et voi parantaa
syntyäsi. Ja onhan kaikilla asioilla kaksi puolta. Tyydytä itseäsi
tiedolla, että olet korkeampaa syntyperää kuin arvaatkaan. Korkeampaa
-- niin, yhtä jaloa kuin ylhäisin henkilömme. Köyhät vanhempasi,
jotka kuolivat täällä, olivat, kuten Margareta on kertonut minulle,
ainoastaan kasvatusvanhempiasi. Eräästä esineestä päättäen --
paperikääröstä, joka silkkikankaaseen verhottuna koristi hentoa
kaulaasi -- olisit sinä heidän puheensa mukaan savoijalainen ja jaloa
sukuperää."
Gabrielle katsahti ylös hämmästyneenä ja ihmetellen, mutta paljoa
enemmän kiusattuna kuin huvitettuna. Hän kysyi kuten luonnollista:
"Täti, missä tämä paperikäärö on? Minä haluaisin nähdä sen."
"Nyt et voi sitä nähdä -- sen pahempi. Isäsi -- tunnethan hänet --
kertoi minulle sitä kysyessäni polttaneensa sen erehdyksestä. Se on
niin miesten huolimattomuuden tapaista! Kukatiesi hän siten hävitti
jonkun sinun kauniin perintösi."
"No niin", sanoi Gabrielle tarmokkaasti, "hän on tehnyt minulle hyvän
työn ja minä kiitän häntä. Savoijalaisten kanssa ei minulla ole mitään
tekemistä enkä minä sitä tahdokkaan."
"Sitä et vielä tiedä. Ajattelin kaikkea tätä eilen illalla, kun
herra de Caulaincourt oli illallisella kanssamme ja puhui mennäkseen
Savoijaan."
"Luulin hänen ajattelevan vaan mennä maalaisten pariin", sanoi
Gabrielle. "Toivon ettei hän liittyisi libertineihin. Se olisi liian
vaarallista."
"Kenpä tietää vaikka hän ajattelisi yhtä vähän vaaraa kuin tuo nuori de
Marsac raukka, jonka puolesta voisin itkeä", sanoi Claudine. "Lapsi,
Gabrielle, mikä sinua vaivaa?" Hän näki tytön käsien vapisevan ja
hänen kasvojensa vaihtavan väriä. Vaistomaisesti hän puhui hitaasti
ja miellyttävästi kuten se joka pakottaa itseään johonkin tehtävään.
"Herra de Marsac on hyvin ystävällinen nuorimies ja minä kunnioitan
häntä hyvin suuresti ystävänä. Mutta me emme ole hänen heimoaan,
eikä hänellä ole täällä ketään isää tai holhoojaa hillitsemään
hänen toimiaan. Siksi meidän ei tarvitse puhua hänestä enempää.
Ihmettelen miten herra de Caulaincourt ranskalaisena tuntee niin hyvin
savoijalaisten kielen. Hänen pitänee huomata se sangen mukavaksi
käyttää täällä, missä _patois_ puhutaan niin yleisesti."
"Norbert kertoi minulle --"
"Puhu kovemmin, rakkaani, en voi oikein kuulla sinua. Mikä ääntäsi
vaivaa? Mitä Norbert sinulle kertoi?"
"Että hänen isänsä nuoruudessaan oli ollut vankina Savoijassa", sanoi
Gabrielle vaivaloisesti, painaen kasvonsa syvään työnsä yli, jota hän
teki hyvin huonosti.
"Tiesin hänen pian väsyvän kirjain painamiseen ja sitomiseen, sillä
semmoiset ammatit eivät sovellu herrasmiehille. Vielä enemmän hän
väsyisi tyhjäntoimittamiseen. Siten paljaasta toiminnanpuutteesta hän
olisi pakotettu kulkemaan ympäri maakuntaa kuten vaeltava munkki.
Paitsi sitä hän on harhaoppinen, koska levittelee isä Calvinin oppia.
Se on kaikki minulle vierasta. Mutta sitten -- kaikki on täällä
vierasta, kaikki on muuttunutta."
"Ei vierasta -- ei", sopersi Gabrielle.
"Ei sinulle, lapseni. Sinähän myöskin olet unhottanut vanhat polut,
mitkä olivat tarpeeksi hyvät isillemme ja isoisillemme, jotka lepäsivät
Jumalassa. Se on kovaa minulle, joka opetan ja rakastan sinua."
"Te _rakastatte_ minua", Gabrielle sanoi hellästi asettaen kätensä
hänen käsivarrelleen.
"Niin, lapseni, minä rakastan sinua. Siksi toivon mitä hartaimmin
näkeväni muutoksen sinussa. Minä niin mielelläni toivoin, että
olisit minulle kuin rakas tytär, iloni ja lohdutukseni tässä
uudessa, kylmässä, uskottomassa maailmassa. Mutta nyt sinä et
enää tahdo oppia enempää minulta. Pidät tosiaan parempana vannan
palvelijattaren opetusta kuin minun. Minun täytyy myöntää hänen olevan
hyvä taloudenhoitaja ja uskollinen palvelija. Mutta tietämätön,
ennakkoluuloinen, suuriluuloinen tunkeilija näkymättömiin asioihin,
turhamaisesti pöyhistynyt lihallisessa mielessään, kuten pyhä kirja
sanoo, hän on. Haluaisin nähdä johtajamme -- ei, ei hänen, hän oli
liian lempeä -- apujohtajamme ottavan Margaretan käsiinsä."
"Täti rakas, en ole oppinut mitään Margaretalta vaan teiltä."
"Se on lörpötystä, lapseni! Olet heittänyt opetukseni tuuleen."
"En tahallani, sillä siitä olin kauvan aikaa surullinen ja murheissani.
En tietänyt mitä ajatella."
"Miksi et ajattele sillä tavalla kuin kaikki hyvät miehet ja naiset
ennen meitä?"
"Niin sanoinkin itselleni. Ja minä koetin -- oi, kuinka vakavasti --
lukea kaikki rukoukset, jotka te olitte opettanut minulle ja ajatella
aivan kuin tekin."
"Kuin minä --. En pidä lukua ken minun kuulee sanovan niin. Olenhan
asunut niin kauan tässä harhaoppisessa kaupungissa ja olenhan
ollut pakoitettu mukaantumaan sen tapoihin ja laiminlyömään kirkon
sakramentit välttääkseni suurempaa pahennusta."
"Margareta, sen tunnustan, toimitti erään asian puolestani", Gabrielle
sanoi matalalla äänellä. "Hän antoi minulle uuden testamentin ja
rukoili minun lukemaan sitä, koska ei itse osaa lukea. Mutta te teitte
enemmän, te opetitte minun rakastamaan sitä josta se puhuu."
Claudinen surullisille kasvoille tuli iloisempi ilme. Gabrielle oli
koskettanut kieltä, joka värähti vastaten. Hän risti silmänsä äänetönnä.
"Silloin kirja saattoi minun rakastamaan Häntä enemmän", Gabrielle
sanoi. "Se osoitti minulle, että Hän oli kaikki mitä minä halusin.
Sinä päivänä jona pappi tuli meille puettuna teurastajan takkiin ja
esiliinaan ja te tahdoitte minun tunnustamaan uskoni hänelle -- miten
sitä voin tehdä? Sydämeni oli juuri täynnä Herramme itsensä rauhaa ja
anteeksiantamusta enkä tarvinnut toista. Siksi menin P. Gervaisiin,
jossa silloin oli jumalanpalvelus. Ja te olitte murheellinen ja
suruinen puolestani. Aina siitä asti olen halunnut kertoa teille mitä
silloin tunsin."
"Sinä puhut hyvin, lapseni", sanoi Claudine. "Mutta sinä et ole
oppinut enkä minäkään. On toisia Jumalan määräyksiä, jotka eivät ole
kirjoitetut Hänen kirjassaan. Mutta minä olen vaan tietämätön nainen
enkä tunne mitä ne ovat. Papit opettivat meitä. Nyt en tiedä mitään.
Tunnen ainoastaan olevani oikeassa."
"Minä myös tunnen olevani oikeassa", aikoi Gabrielle nopeasti vastata,
mutta se ei olisi ollut soveliasta, ja tyttö kuudennellatoista
sataluvulla saattoi olla kaikkea muuta vaan ei epäkohtelias vanhempia
ihmisiä kohtaan. Hän vaikeni, kenties ajatellen jotakin Louis de
Marsacin joskus lausumaa ajatusta. Hänen tietämättään kaikki hänen
ajatuksensa saivat värinsä Louis de Marsacin mielipiteistä, erittäinkin
hänen parhaimmat ja ylevimmät aatteensa. Hänen oma uskonsa sai tähän
aikaan paljo iloa ja kirkkautta hänen kosketuksestaan henkilöön, jonka
sisäinen elämä oli puhdasta päiväpaistetta. Puolittain huomaamatta hän
lausui: "Muistelen jotakin mitä Louis sanoi --."
"Ken sanoi?" täti kysyi terävästi.
"Herra de Marsac", Gabrielle korjasi punastuen. "Eräänä iltana hänen
ollessa täällä vieraana hän ja isäni olivat eri mieltä jossakin asiassa
ja hän sanoi: 'Herrani, tiedätte että toisella puolen maailmaa on
ihmisiä, joiden yö on päivä meille ja joiden päivä on yö meille, ja
yhtä kaikki näemme saman auringon'. Silloin isäni vastasi hiljaisella
hymyllään: 'Herra de Marsac, jos ymmärrätte oman vertauksenne ja
seuraatte sitä minne se teitä johtaa tulette olemaan paljoa viisaampi
mies kuin isä Calvin'."
"Sitä en todellakaan ymmärrä. Mutta, Gabrielle, sen käsitän aivan hyvin
ettei herra de Marsac saisi käydä täällä niin usein. Tahi jos hän käy,
ette sinä ja hän saisi puhua yhdessä kuten teille viime aikoina on
tullut tavaksi. Et ole enää lapsi, vaan nuori neiti, jonka pitää olla
viisas ja varovainen."
"Koetan olla viisas", sanoi Gabrielle vapisevin huulin.
"Tiedän sen, lapseni. Olet suuresti edistynyt viisaudessa ja
ajattelevaisuudessa. Ei kukaan enää tuntisi sinua tuoksi ynseäksi
lapseksi, jonka usein panin arestiin, koska leikit vasten kieltoani
kirjansitojan poikien kanssa."
Gabrielle ajatteli että oli vallan eri asia puhella Louisin kanssa,
joka oli hyvä ja viisas ja jolta hän aina oppi niin paljo, kuin leikkiä
raakojen poikain kanssa, kuten kauan sitten lapsena ollessaan. Mitä
täti saattoikaan tarkoittaa? Kysymyksen mukana tuli häneen ennen
tuntematon vavahdus. Tietoisen ajatuksen "purppuraisessa sarastuksessa"
heräsi hänessä jotakin hänelle tuntematonta.
"Minä kehityn nyt", hän sanoi. Hän tunsikin sen.
"Et vielä ole täysin kehittynyt, mutta kehityt nopeasti. Ja tahtoisin
sinun tietävän, että nuoren neidon polulla löytyy paljoa vaarallisempia
pauloja kuin ne, jotka lasta uhkaavat. Sen pahempi", hän lisäsi hieman
katkerasti, "on uusi uskonne riistänyt varmat turvapaikat koetelluilta,
kiusatuilta ja murheellisilta neidoilta."
"Täti, senkö vuoksi tulitte nunnaksi St. Claireen, että sydämenne oli
murrettu?" Gabrielle äkkiä kysyi, siten rohkealla iskulla johtaen sodan
vihollisen omalle alueelle.
"Sydämeni oli murtunut veljeni tähden, jolle olin kokonaan antautunut.
Sitäpaitsi minulla ei ollut mitään muutakaan paikkaa minne mennä."
"Ajattelin", sanoi siihen Gabrielle, "että olisi ollut joku --."
"Varmasti ei", sanoi Claudine innostuneena, ikäänkuin torjuen väärää
syytöstä. "Olenhan Kristuksen morsian. Tai oikeammin: minä olin", hän
lisäsi, syvään huoaten. Äkkiä hän jatkoi muuttuneella äänellä: "Mitä
minä nyt olen, tietää ainoastaan Hän. Hän ainoastaan tietää, antaako
Hän anteeksi?"
"Hän on uskollinen ja oikea antaessaan syntimme anteeksi", Gabrielle
rohkeni kuiskata.
"En epäilekään sitä. Mitä minä epäilen, on se että antaako hän minulle
anteeksi. Ei, elä puhu minulle. On enää vain vähä aikaa, kunnes kaikki
nämä himmeät asiat minulle tulevat selviksi. Olen iloinen vaikken
menekään rauhaan, vaan vaivaan. Tämän suhteen tiedän mitä sanoisit.
Muiden asioiden mukana olette suoriutuneet kiirastulenkin puhdistavista
liekeistä. Samoin olette poistaneet _vidamen_, jonka tapa oli toimia
piispan puolesta ja rangaista rikoksianne. Mutta te tiedätte että
_vidame_ on mennyt eikä voi palata. Kuka teille on noussut kuolleista
kertomaan kiirastulen liekkien sammumisesta?"
"Kristus on noussut meidän vanhurskauttamiseksemme", Gabrielle sanoi
lempeästi, "puhdistetulla ihmisellä ei ole enää kärsimystä synnin
tähden."
"Olkoon tämän asian laita kuten Hän tahtoo", Claudine vastasi. "Sinun
rakastavaa palvelustasi isäsi voi tarvita tulevina päivinä. Ethän
hylkää häntä?"
"Minäkö? Enkö minä rakasta häntä niin kuin ikänä lapsi on rakastanut
isäänsä?"
"Ole siis hänen luonaan ja auta ja vaali häntä niin kauan kun voit. En
mitenkään sano sinulle, 'Elä mene naimisiin'. Ne ovat asioita, joita me
naiset emme voi järjestää oman tahtomme ja mielemme mukaan. Mutta mikä
hyvänsä osasi on, elä jätä häntä hyljätyksi. Muista että hän pelasti
elämäsi, ja että kaikki, mitä sinulla on, olet saanut häneltä. Mutta
nyt kuulen hänen askeleensa portailta. Pane pois työsi, Gabrielle, ja
mene auttamaan Margaretaa illallisen valmistamisessa."