Muuan Norbert De Caulaincourtin ystävä.
"Ja koska pelastit sen kukoistavan elämän,
puree se kaunista kättäsi."
Rudyard Kipling.
"Miten uskallat koskea koiraani?"
"Miten uskallat kutsua sitä tuolla nimellä?"
"Kutsun koiraani millä nimellä itse haluan. Tule tänne Kain, Kain!"
"Sinä et saa koskea siihen. Miten sinä uskallat, kysyn?"
"Taidat pitää ensimäisestä murhaajasta, koska panet pahaksesi jos
kutsun eläintä hänen mukaansa."
"Tiedät yhtä hyvin kuin minäkin, että sanoessasi Kainin nimeä tarkoitat
-- --."
"Oh, sepä hyvä! Silloin pitäköön piski hänen nimensä ja loputkin siitä.
Tule tänne, Calvin!"
"Kas tässä sinulle! Ja tuo tuossa saakoon lääkkeeksi pitkän köyden ja
lyhyen kirjotuksen."
Tämä vihainen keskustelu tapahtui eräänä lauvantai-iltana isolla
"Plain-palais'iksi" kutsutulla kentällä. Tänne saapuivat Geneven
nuorukaiset leikkeihin eli pilkka-ammuntaan ja muihin miehellisiin
harjoituksiin ja urheiluihin. Heidän jokapäiväisessä elämässään muuten
olikin kovin vähä virkistystä ja huvia. Kahden kiistelijän ympärille
oli kerääntynyt piiri. Suuri Perrin niminen poika, huomatun libertinin
Ami Perrinin serkku ja akademian oppilas, vannoi viimeisen tuomion
pahan näköiselle sekarotuiselle piskille. Libertininuorukainen oli
antanut sille puolueensa tavan mukaan loukatakseen ja ivatakseen
Calvinin nimen. Toinen, pitäen koiraa kulkusta yhdellä kädellä,
antoi Perrinille vasten kasvoja huumaavan iskun toisella kädellä. Se
maksettiin nopeasti. Samalla muita liittyi leikkiin. Pian oli syntynyt
kaunis taistelun alku. Libertinit olivat heikompana puolueena. Jo
siitäkin syystä täytyi nuoren Norbert de Caulaincourtin, joka oli
paikalla, mennä heidän puolelleen. Koira rukka oli riidan esine, ja
näytti luultavalta että se kuristettaisiin tai revittäisiin kappaleiksi
mylläkässä. Viimein Norbert, ollen aina keskellä kuohua, heittäytyi
elukan päälle ruumiineen ja jalkoineen, kuten englantilaiset pojat
tapaavat jalkapallo-kahakassa hyökätä pallon yli. Oli ihme ettei
pojalta ja koiralta henkeä litistetty. Norbert oli varma että ainakin
tusina huonoja seuralaisia oli hänen päällään tukehduttaen hänen
hengitystään. Koirarepale alimaisena, tuntematta ystävää vihollisesta,
teki hurjia ponnistuksia saadakseen päänsä vapaaksi. Sitten se puri.
Norbert jo arveli viimeisen hetkensä tulleen.
Yht'äkkiä paino väheni, näytti vierevän pois. Hän taisi jälleen
hengittää. Viimein hän näki valon niin hyvin kuin voi erottaa
silmistään sinkoilevilta säkeniltä. "Nouskaa ylös", sanoi ääni hänen
korvassaan. Sitten käsi koski häneen ja auttoi hänet lopulta jaloilleen
seisomaan. Hän koetteli katsella ympärilleen, mutta oli vielä sekaisin
ja pyöröpäinen.
Hän näki pelastajansa olevan erään akademian etevimmistä oppilaista,
saman nuoren ranskalaisen, joka jo alussa oli varoittanut häntä
tottelemattomuutta seuraavista rangaistuksista. Varteva, kauniskutrinen
nuorukainen, auringonpaiste kasvoillaan, kumartuen piestyn koiran yli,
muistutti häntä p. Mikaelin taistelusta louhikäärmeen kanssa, jollaisia
kuvia joskus oli nähnyt.
"Kiitoksia, de Marsac", hän sanoi. "Vieköön tuon koiran! Se puri
minua." Sitten kävivät he käsittäin.
"Se on kuollut", sanoi toinen ääni, "tai ainakin sietäisi kuolla.
Lopetetaan se!"
"Mitä se hyödyttäisi", välitti de Marsac. "Jos joku yksinkertainen
poika on antanut elukalle liian suuren nimen, onko sen vuoksi syytä
tappaa se? Antakaa sen olla, tai päästäkää se isäntänsä luo, joka
näkyykin tulevan tuolla. Caulaincourt, oletteko pahoin loukkautunut?"
"Enpä juuri mainittavasti", Norbert kerskui. "Kiittämätön otus!
Seuraavalla kerralla ne puolestani saavat hirttää sen", hän lisäsi
yrittäen naurahtaa.
"Sallikaa minun olla haavurina", sanoi De Marsac vetäen kauniin,
valkean liinan esille.
Nyt koira nousi ja ravisteli itseään totuttuun tapaansa. Ehkäpä se näki
omistajansa lähestyvän puoli vihassa, puoli lemmessä. Louis de Marsac
nosti kohteliaasti hänelle hattuaan.
"Tässä on koiranne, herra Perrin", hän sanoi. "Ei ollut sen vika, että
nimensä aiheutti ikävyyttä eräälle meistä. Löytyy viljalti hyviä nimiä
valita. Voisihan kutsua koiraa Caesariksi, vaikkapa Aleksanteriksi,
sillä ketäkään loukkaamatta. Täällä Genevessä olisi viisaampaa, ettei
leikittäisi sen suuren nimen kanssa, joka sillä nyt on. Tällä kertaa
kyllä ei ole vahinkoa tullut, paitsi että ystäväni tässä suojellessaan
sitä on saanut kätensä purruksi."
"Olen hyvin pahoillani", sanoi Perrin. "Kiitän häntä ja teitä.
Uudestasyntyneeksi puhutte sangen sievästi. Jos kaikki olisivat
teidänlaisianne, voisimme paremmin tulla toimeen heidän kanssansa."
Hän läksi pois, koira lyyhäten perässä lohdutonna. De Marsac käänsi
huomionsa Norbertiin ja sitoi hyvin taitavasti ystävänsä haavat,
jotka eivät olleetkaan vaaralliset.
"Minä kävelen kanssanne kotianne", hän sanoi. "Seuraavassa ovessa
teistä Rue Cornavin varrella asuu tuttaviani. Olen hyvin iloinen
nähdessäni heitä tänään juhlailtana."
"Te tulette pian valmiiksi koulusta, eikö niin?" Norbert kysyi.
"Kyllä akademiasta, mutta minun on vielä käytävä jumaluusopillinen
koulu."
"Arvelen teidän olevan iloinen päästessänne pois. Tiedän vaan, että
minä ainakin olisin."
"En iloitse poispääsystäni, vaan siitä minne menen." Noiden kirkkaiden
kasvojen yli kulki silloin ilme, joka teki ne vieläkin kirkkaammiksi.
He olivat nyt saapuneet Porte Neuvelle, jonka kautta he astuivat
kaupunkiin useiden Plain-palaisilta palaavien kanssa. Käytävää pitkin
kulkiessaan he kohtasivat Berthelierin ja Gabrielien, jotka nauttivat
siksi vuodenajaksi erittäin ihanasta ilta-ilmasta.
Kumpikin nuorukainen tervehti. De Marsac punastuen hymyili onnellisena.
"En tiennyt teidän tuntevan heitä", sanoi Norbert.
"Oh, tunnen toki. Kerroinhan teille olevani menossa katsomaan heitä.
Herra Berthelierin sisar, neiti Claudine, ja minä olemme hyviä ystäviä.
Muutama vuosi sitten, kun saavuin tänne vielä melkein lapsena, olin
eräänä päivänä torilla katsellen ympärilleni ja ostellen kirsikoita
ynnä muuta sellaista. Silloin näin tämän neitiparan vihaisten, toruvien
kalaämmien pelottamana joutuvan miltei pois tunnoiltaan. Se oli ennen
kuin hyvä järjestys oli toimitettu torille ja koko kaupunkiin, josta
kiitos isä Calvinille. Gabrielle oli sanonut heille, aivan oikein,
että häntä oli koetettu pettää. Minä taistelin hänen puolestaan kaikin
voimini, jotka todella eivät olleet suuret, ja viimein toin hänet
riemusaatossa kotia. Hän oli paljon kiitollisempi kuin tilaisuus
vaatikaan, ja on aina siitä saakka ollut erittäin hyvä ystävä minulle.
Minä -- he -- he ovat kaikki hyviä minulle, vaikkakin viime aikoina,
ollessani kovin kiinnitetty lukuihini, olen nähnyt heitä ainoastaan
harvoin."
"Ettekö pidä nuorta neitiä hyvin kauniina?" Norbert kysyi. "Minusta hän
on."
"Hän on kaunis", Louis vastasi hiljaa. Aine raukesi.
"De Marsac", sanoi Norbert hetkisen äänettömyyden jälkeen, "saanko
tehdä teille kysymyksen?"
"Noh, luonnollisesti."
"Sanoitte heti iloitsevanne siitä minne menette, kun jätätte koulun.
Ettehän voi tarkoittaa noita isä Calvinin pitkiä luennoita. Mitä se on,
joka seuraa koulun jälkeen?"
"Minä menen jälleen maahani, Ranskaan, saarnaamaan evankeliumia siellä."
Norbert pysähtyi ja katsoi hämmästyneenä häneen. "Mikä saa teidät
tekemään niin?" hän kysyi viimein.
"Miksi en tekisi niin?"
"Miksi ette? Kun kerran olette turvassa leijonan pesästä, miksi
pistätte päänne uudestaan sinne?"
"Siksi että olen Hänen asiallansa, joka voi sulkea leijonan kidan."
Norbert vaikeni, hän aavisti jotakin. Hän oli kuullut isä Calvinin, isä
Bonnan ynnä toisten pappien puhuvan semmoisista asioista. Mutta että
tämä poika, hänen oma koulutoverinsa, aikoi toimia sen mukaan, se oli
aivan eri asia.
Kumminkin, heidän käännyttyään Rue Cornaville, hän sanoi:
"Ette kai tahdo mennä kauemmaksi nähtyänne, että ystävänne ovat ulkona
kävelemässä."
"Minun ystäväni on neiti Claudine, joka luultavasti on kotona. Käyn
kysymässä häntä.". Sitten hän saattoi Norbertin ovelle saakka.
Siten alkoi taasen yksi noista poikain ystävyyssuhteista, jotka
ovat niin ilahuttavia nuoruudessa ja avuksi usein jälestäpäinkin.
Kukaties se on silloin täydellisin, kun toinen ystävistä juuri on
jättämäisillään lapsuuden ja toinen juuri tulemaisillaan miehuuteen.
Heille tulee koulupojan toveruustunteen lisäksi miltei ihaileva
kunnioitus nuoremman puolelta ja suojeleva hellyys vanhemman puolelta.
Norbert varmasti ihaili Louis de Marsacia. Hän noudatti tämän tapoja
niin pitkälle kuin voi, koettipa seurata omia luennoitaan kunnollisesti
ollakseen seuraavassa promotsionissa niin lähellä ihannettaan
kuin mahdollista, päästyään korkeammalle luokalle. Vieläpä hänen
mieltymyksensä meni niin pitkälle, että koetti kuunnella tarkkuudella
isä Calvinin saarnaa. Hänellä oli siihen useita tilaisuuksia.
Sunnuntaisin Calvin toisten pappien kanssa piti vuorostaan saarnan
kaupungin kirkoissa, ja sitten hän usein oli P. Gervaisissa, Rue
Cornavin asukkaiden seurakuntakirkossa. Paitsi sitä, joka keskiviikko
akademian kaikkien oppilaiden piti kuunnella hänen luennoitaan
pääkirkossa. Norbert halusi keksiä tuon kumman, tenhoavan salaisuuden,
joka voi pitää hänen uljaita, elämää ja voimaa uhkuvia ystäviään
ihastuneina, liikkumatta tarkkaavina usein melkein hietalasin kaksi
tuntia. Mutta se yritys meni vallan tyhjiin. Hän piti isä Calvinia
ihmisenä mitä suurimmassa kunniassa, mutta saarnojen asemasta hän
Norbert de Caulaincourtin mielestä olisi voinut yhtä hyvin puhua
kreikkaa.
Pitkät saarnat eivät ehkä olleet vaikein osa yleisestä ikävyydestä
tässä ikävässä, surullisessa Genevessä. Hän kaipasi joka päivä
urheiluja ja huveja "_La belle France'ssa_", vilkkaita tansseja,
naamiaisia ja riemunpitoa. Täällä oli kaikki niin kylmää, väritöntä.
Ja kuinka hän vihasikaan ikävää, yksitoikkoista luentojen, saarnojen
ja katumuskehoitusten sarjaa! Tuskin vähemmän vastenmielisiä olivat
yksinkertaiset ateriat, jolloin keskustelu varmaan kääntyi
kysymyksiin, joista hän ei välittänyt eikä voinut ymmärtääkään.
Samoin ruoka, vaikka aina terveellinen ja riittävä, kumminkin oli
hyvin kohtuullinen. Muiden lapsellisten oikkujen ohella lapsen
halu imelään ja makeisiin yhä säilyi hänessä. Hän ei voinut salata
ylenkatsettaan ja tyytymättömyyttään kun ilmoitettiin, että lailla
oli tarkasti rajoitettu niitten ruokalajien luku, mitä kukin sai
pitää päivällisellä tai illallisella. Tämä ylenkatse luultavasti
johtui pikemmin porvarineuvosten ja raatiherrain halveksumisesta, kuin
rakkaudesta herkkuihin. Se oli osa samasta lapsellisuudesta, joka
koulussa hänestä teki laiskan, vastahakoisen ja vallattoman, vieläpä
joskus kapinallisenkin. Tässä de Marsacin vaikutus tuli erittäin
otolliseksi. Hänen ystävällinen apunsa ja suora, veljellinen neuvonsa
pelasti Norbertin muutamien hairahduksien seurauksista ja pidätti häntä
toisista, vielä pahemmista.
Hänen johdollaan Norbert alkoi miehistyä ja miehistyessään hän huomasi,
että Genevessäkin oli saatavissa muutamia huvituksia. Oli kumminkin
-- ja niin aina ennenkin -- hyvä olla hänen isänsä kanssa, jolle hän
pahimmillakin tuulillaan oli aina tasapuolinen ja kuuliainen. Olipa
hauskaa nähdä de Marsacin joka päivä koulussa vaihtavan sanoja tai
katseita hänen kanssaan milloin vaan järjestys salli sen, tai heidän
menevän yhdessä sunnuntaisin hiljaiselle kävelylle Crétsiin tai virran
rannalle, ja juhlapäivien ehtoopuolina Plain-palaisiin urheiluihin,
joissa de Marsac paukutteli käsiään Norbertin voitoille ja oli joskus
osallisenakin niissä.
Olipa vielä jotakin, mitä Norbert piti parempana kuin ehkä kaikkea
muuta yhteensä. Silloin tällöin isänsä otti hänet mukaansa, kun hän
pistäysi illalliselle ystävänsä Berthelierin luo. Silloin Norbert
nautti mitä suurimmasta onnesta istuessaan pöydässä vastapäätä
viehättävää Gabrielle Berthelieriä. Joskus hän sai palvellakin tyttöä
tarjoomalla leipää ja suolaa. Vieläpä hän sai vaihtaa sanan tai parikin.
Usein myös he kohtasivat kadulla, jolloin hän tervehti ja sai joskus
sanan vastaukseksi. Kukaan ei arvannut, minkä arvoiset nämä kohtaukset
olivat hänelle ja kuinka hän odotti niitä. Eikä hän olisi sietänytkään
kenenkään tietävän siitä, ei edes isänsä tai de Marsacinkaan.
Siten aika kului ja talvi oli melkein mennyt. Vielä oli ilma ankara ja
paksu lumi maassa.
Oli kaikkein kylmimpiä, pimeimpiä ja surullisimpia maaliskuun öitä,
kun kerran Norbert de Caulaincourt maaten työntövuoteellaan isänsä
vieressä kuuli kadulta huudon "_La four chauffe_" (uuni on kuuma). Hän
oli ollut sikeässä unessa, mutta hänellä oli hyödyllinen kyky herätä
mielen mukaan, silloin kun hänen tahtonsa oli tarpeeksi vahva kuten
tässä tilaisuudessa. Hän oli edellisenä iltana päättänyt tarkkaan mitä
tehdä. Hän kiiruhti ylös -- olikin maannut vaan puolipukeessa -- heitti
puseron päälleen ja kiinnitti sen, otti kengät käteensä, ja sitten
hyvin varovasti, peljäten herättävänsä isänsä, joka nukkui paljoa
keveämmin, hän hiipi ulos huoneesta ja alas rappuja.
Eikä hän ollut ainoa liereillään olija talossa. Jeannette, palvelija,
oli jo keittiössä kirkastaen lyhtyä illallistulen hiiloksella, johon
hän tätä tarkoitusta varten oli puhaltanut liekin. Sen edessä oli
aimo joukko tavallista eilen illalla sotkettua ruisleipätaikinaa,
joka oli jätetty, kuten emännät sanovat, nousemaan. Tämän hän asetti
varovasti suureen puumaljaan aikoen kulettaa sen "korttelin" yhteiseen
leipomauuniin, joka aamu lähetti määrätty luku perheitä taikinansa,
tavallisesti tois'illan varaston, tähän yhteiseen leipomoon. Huuto
kadulla "uuni on kuuma" kutsui heitä.
"Taivaan nimessä, herra Norbert, mikä saa teidät vuoteestanne tänä
jäätävänä yönä? Mutta koska olette täällä, auttakaapas minua tässä
työssä kuten hyvä poika ainakin."
Iso, raskas malja, joka oli lujasti sidottu kierretyllä olkiköydellä,
piti nostettaman vahvan palvelusvaimon selkään. Norbert auttoi häntä
siinä ja kuiskasi hänen korvaansa:
"Kerroitte minulle että Berthelierin Margareta oli kipeä ja että nyt,
kun ei kukaan muu ollut tilaisuudessa tekemään sitä, neiti Gabrielien
piti tuoda leipä uunille."
"Vai sieltä päin tuulee! Sinunlaisesi lapsi! No niin -- nuoret ovat
nuoria vaan yhden kerran. Tule siis matkaan. Tässä, pidä lyhtyä kunnes
avaan oven!"
Viima, kylliksi kylmä jäätämään luihin asti, kohtasi heitä heidän
astuessaan lumiselle kadulle. Mutta Norbert ei tuntenut kylmää, sillä
juuri silloin seuraavan talon ovi avautui ja keveä, hento olento astui
arasti ulos. Gabrielien kori ei ollut läheskään niin raskas kuin
Jeannetten, koska talous oli paljo pienempi, ja hän voi helposti kantaa
sen käsissään. Hänellä ei ollut lyhtyä -- luultavasti oli luottanut
Jeannetteen.
"Olkaa hyvä, neitini", alkoi Norbert läheten. Mutta hän ei päässyt
pitemmälle. Hänen kuvaamattomaksi kiukukseen kookas olento astui esiin
varjosta ja sanaa sanomatta otti tytöltä korin.
Se oli vallan sietämätöntä. Joutuen äkkinäiseen raivoon Norbert hypähti
vastustajansa luo ja iski häntä armotta kasvoihin.
"Korjaa luusi, lurjus!" huusi hätyytetty koettamattakaan kostaa, mutta
pitäen kiini korista. "Se on varas", arveli hän, "tahtoisi varmaan että
laskisin leivät, saadakseen juosta pois niiden kanssa."
Mutta Norbert tunsi Louis de Marsacin äänen. Louis, hänen sankarinsa,
hänen ystävänsä, hänen Jonathaninsa -- niin hänen kuninkaallinen
Davidinsa tämän nimen korkeammassa merkityksessä, sen loistossa -- tämä
Louis oli auttamassa häntä! _Et tu Brute!_
"Oh, Louis!" hän huusi kovaa, äänessä syvä katumus. "Ja sinä tiesit,
että minä tahdoin tämän tehdä!"
"En", sanoi toinen hämmästyneenä ja kummastellen, "miten minä voin
siitä tietää? Vasta eilen luennoiden jälkeen kuulin palvelijan
sairastuneen."
"Tulehan pois, tulehan pois!" Jeannette huusi kärsimättömänä.
"Gabrielle, sinä menetät paikkasi uunin luona ja herra Berthelierin
taikina jää leipomatta."
"Neitini", sanoi Louis tyynesti, "olkaa hyvä ja sanokaa kumpi meistä
saa seurata ja kantaa korianne."
Gabrielle epäili, mutta ainoastaan silmänräpäyksen. Sitten hän lausui:
"Herra de Marsac on kävellyt kaupungin läpi Rue de Riveltä asti, kun
sitä vastoin herra de Caulaincourt tuli lähimmästä ovesta. Sentähden
herra de Marsac saa jos tahtoo tulla kanssani ja kantaa korini. Herra
de Caulaincourt, nyt on hyvin kylmä, teidän pitäisi mennä oitis
takaisin vuoteeseenne."
Gabrielle ei ollut ensimäinen eikä viimeinenkään sukupuolestaan, joka
ei olisi pilannut säädyllistä puhetta liikanaisella sanalla. Louis oli
käynyt pitkän matkan, siinä oli selvää järkeä, joka Norbertin täytyi
myöntää; mutta sitten -- tulla lähetetyksi takaisin vuoteeseen kylmästä
kuten lapsi!
Kumartaen -- kuten hän imarteli itseään, miehevän arvokkaasti --
mikä temppu kuitenkin hävisi pimeään, hän vetäytyi takaisin, palasi
hiljaiseen huoneeseensa ja saavutti vuoteen. Hänen voimakas, nuori
vartalonsa oli kylmentynyt luihin asti, mutta sydän hehkui povessa.
Hän oli vihainen koko maailmalle ja hyvin suuttunut Louisiin. --
Minkätähden, sitä hänen olisi ollut vaikea selittää. Gabriellelle
oli hän samoin vihainen, ja kumminkin hänen sekavista tunteistaan
ei varmaankaan viha ollut valtaavin. Hänen maatessaan pimeässä ja
kylmässä, kenties ensi kerran eläessään voimatta nukkua, astui muuan
ajatus hitaasti esiin sekavuudesta ja esiytyi hänen sielussaan kirkkaana
ja selvänä. Se oli niin suuri ajatus, että näytti nielevän kaikki muut.
"Kun kerran olen mies, en ole jäävä tähän ikävään, kylmään Geneveen",
hän ajatteli. "Menen ulos maailmaan, taistelen ja voitan kunniaa ja
mainetta. Tahdon olla onnettaren sotamies. Semmoisia tarvitaan paljo.
Ja kun on hyvä miekka kelpo kädessä, tarjoutuu hyviä tilaisuuksia joka
päivä. Sitten tulen takaisin ja nain Gabrielle Berthelierin."
Tämä päätös häntä hyvin lohdutti; siksi hän koetti tehdä sen niin
vakavaksi kuin mahdollista. "Minusta tulee pian mies", hän jatkoi,
"silloin saan menetellä oman mieleni mukaan. Sen vannon!" Hän
pisti kylmän kätensä paitansa sisäpuolelle ja tempasi esiin pienen
kultaristin, jonka oli saanut äitipuoleltaan. Isänsä tietämättä ja
hyvin vähän itsekin sitä ajatellen hän yhä kantoi sitä kaulassaan.
"Vannon tämän kautta", hän sanoi; "ja koko maailma tietää, että mitä
on vannottu ristin kautta se pitää välttämättömästi suorittaa ja on
tapahtuva."
Hänen päästyään tähän onnelliseen varmuuteen uni hänet valtasi.
Ensimäinen mitä hän aamulla näki oli isänsä kumartuneena hänen
ylitseen. Tämä sanoi aamujuoman jäähtyvän sekä kysyi, aikoiko hän maata
koko päivän.
Sillä välin Louis de Marsac ajatteli lievästi katuen, ettei hän ollut
kohdellut aivan jalosti nuorta ystäväänsä. "Ja hänellä on niin vähän",
hän ajatteli, "samalla kun minulla on niin paljon." Hänen oma sydämensä
tiesi -- liiankin hyvin -- mikä olisi tulos vetoamisesta Gabrielleen.
Se tuskin oli kauniisti tehty ja sitä paitsi liian pahoin Norbert
raiskaa kohtaan. "Vaikkakaan hän tietysti", hän edelleen ajatteli,
"koska on vaan poika -- ja vielä paremmin lapsi -- ei tunne tappiotaan
kuten muut, tuskinpa sitä ymmärtääkään. Mutta kumminkin se oli kovaa
hänelle. Olisin voinut olla ystävällisempi. Sitä minun olisi pitänyt
olla, koska minulla itselläni on niin kovin paljon."
Kun he kohtasivat toisensa samana päivänä koulussa, oli hän avomielinen
ja herttaisen ystävällinen. Norbert puolestaan tunsi, että hän oli
miltei käyttäytynyt narrin tavoin ja oli kovin iloinen uudistaessaan
vanhat hyvät välit. Siten pieni haava heidän ystävyydessään pian parani
eikä jättänyt arpeakaan jälkeensä.