Caulaincourtin kaksi ystävää.
Calvin muiden tähden poltatti Servetuksen. -- Oh, ihminen erehtyy!
E.B. Browning.
De Caulaincourtista kuten hänen pojastaankin Geneven elämä oli uutta
ja kummallista, mutta hänestä se oli myöskin ilahduttavaa. Isäntänsä
esitti hänet oitis omalle _piirilleen_ eli "abbayelle", johon kuului
kirjanpainajia. Nämä piirit muistuttavat nykyajan klubeja. Miltei
joka ammatilla eli käsityöllä oli oma piirinsä, jossa yleisistä
asioista väiteltiin, kerrottiin uutisia tai keskusteltiin kaikesta
mikä vaati yhteistoimintaan, sekä päätettiin sen johdosta. Hän teki
pian tuttavuutta useiden maanmiestensä kanssa, jotka kuten hänkin
olivat uskonpakolaisia. Useat heistä olivat ihmeteltävän lahjakkaita
ja yleviä henkilöitä. Kumminkin hän omituisen luonteensa oikun vuoksi
tuli lähemmin tuttavaksi -- vaikkakin oli ystävällinen kaikkia kohtaan
-- ainoastaan kahden kanssa, nimittäin isäntänsä, Antoine Calvinin
ja viereisen naapurin Ami Berthelierin kanssa. Näitä kahta hän
kuvaannollisesti kutsui aamuksi ja illaksi, koska toinen oli alati
alakuloinen ja pisteliäs, toinen aina toivorikas ja herttainen. Kuvaus
oli todempi kuin hän luulikaan. Berthelier edusti vanhoja asioita,
vanhoja käsitteitä ja harrastuksia. Suuren uskonpuhdistajan veli taasen
oli aamun lapsi -- tulevaisuus oli hänen mukanaan ja hänen omansa.
Kumminkin tuli aamusta ja ehtoosta yksi päivä. Yhtä varmaan johtaa ilta
yöksi kuin jälleen yö aamuksi. Vanhassa, rammassa hugenotissa oli
ajatuksia, jotka kuuluivat menneisyyteen ja nykyisyyteenkin, mutta
kestävät vielä vuosisatoja. Ei kukaan sellaista arvannut odottaa.
Kaikki arvelivat, ja enimmän hän itse, että hän oli jälellä ajastaan
ja että hänen oikea paikkansa oli menneen sukupolven seurassa.
Eräänä lokakuun iltana, kun De Caulaincourt söi illallista Berthelierin
luona, hänen isäntänsä jonkinlaisella ylpeydellä kehoitti häntä
ihailemaan sitä mielenlujuutta, jota neuvosmiehet samana päivänä olivat
osottaneet Mikael Servetin asiassa. Jokainen Geneven asukas tiesi että
tämä mies -- jonka nimi on ijäksi yhdistetty omaan onnettomuuteensa
ynnä häpeään, joka ei ollut hänen omaa ansiotansa -- oli vangittu
syytettynä vääräoppisuudesta, Jumalan pilkkaamisesta ja kapinasta.
"Mitähän he nyt ovat tehneetkään?" De Caulaincourt kysyi huomaten
Berthelierin iloitsevan kaikesta mikä oli Genevelle kunniaksi.
"Wienistä tuli tänne lähettiläitä vaatien kuninkaan nimessä, että
Mikael Servet annettaisiin heille. Niin kutsuttu pyhä inkvisitsiooni
oli jo tuominnut ja langettanut hänet poltettavaksi elävältä vienolla
valkealla."
"Entä sitte?"
"Neuvosmiehet lähettivät noutamaan miestä ja kysyivät häneltä,
tahtoiko hän jäädä luoksemme ja vartoa tuomiotamme, vaiko mennä niiden
kanssa, jotka häntä vaativat? Hän rukoili itkien heitä menettelemään
suhteensa miten vain tahtoivat, mutta ei suinkaan toimittamaan häntä
hirttomiesten kanssa takaisin."
"Entä mitä he tekivät?"
"He kieltäytyivät jättämästä häntä, Geneven muurien sisällä on kaikilla
sama turva, olkoon mies viaton tai syyllinen, kunnes hän on tuomittu
oikeuden mukaan ja langetettu sen omien lakien perusteella."
"Mutta ken on tämä Servet eli Servetus, josta jokainen puhuu?"
"Hän on espanjalainen. Hänen tapaistensa harhaoppisten, kuten heitä
kutsutaan, sanotaan uskovan että kaikki on Jumalaa ja Jumala on kaikki."
"Mikä Jumalaa häpäisevä joutavuus?"
Berthelier kohautti olkapäitään. "Omasta puolestani", hän sanoi, "on
vaikeata uskoa Jumalan olevan kaikki ja joka paikassa --"
Hänet keskeytti kauhistunut ilme ystävänsä kirkkaissa, rehellisissä
silmissä. Laskien kätensä ystävällisellä, anovalla liikkeellä hänen
käsivarrelleen De Caulaincourt sanoi surullisesti: "Suokaa anteeksi.
Minä unhotin! Totta on, että aina olette ymmärtänyt niin hyvin, mitä
minä sanon ja joskus sitäkin, jota en sano. Olin kiusauksessa rikkoa
vaitiolosääntöä vastaan ja lausumaisillani noita kummia ajatuksia,
jotka pitävät minua toisista ihmisistä yksinäni ja syrjäisenä."
De Caulaincourt toipui. Hän arveli löytäneensä järjellisen
ajatuksenjuoksun siinä, mikä ensin hänestä näytti ainoastaan
käsittämättömältä häväistykseltä.
"Ymmärrän", hän sanoi. "Tahdoitte sanoa, että tuntuu vaikealle käsittää
Jumalan läsnäoloa, että hän on ottanut pois suosionsa valon teiltä.
Olkaa lohdutettu, ystäväni. Samoin on ollut usein niidenkin laita,
joita hän rakastaa, jopa joskus suurimpien pyhimystenkin laita. Olen
kuullut että sellaisetkin ovat pitäneet itseään unhotettuina ja
hyljättyinä. Mutta mitä sanoo pyhä kirja silloin kun kuljemme pimeässä?
Eikö siellä ole, 'Luottakaamme Herraan ja pitäkäämme itsemme Jumalan
luona'?"
Berthelier ei vastannut, sillä De Caulaincourtin osanotto oli omiaan
soihdun lailla vain näyttämään sen virran syvyyden ja leveyden, mikä
ammotti heidän välillään. Kuinka usein syntyykään äänettömyys samalla
tavalla melkein kaikissa ihmisoloissa! Mutta lopuksi hän virkkoi:
"Mitä Servetukseen tulee, niin pidän häntä vähemmän vaarallisena
ollessaan vääräuskoinen; mutta libertinien aseena hän on vaarallinen.
Jos hän pääsee vapaaksi, niin he riemuitsevat."
"Ettekö te tahdo sitä?"
"Uskoni kautta, en! vaikkakin heidän johtajallaan on nimeni ja he ovat
vanhoja ystäviäni ja tovereitani. Parempi on pyhimysten hallitus, kuin
raakalaisten ja räyhääjien. Siten, monsieur De Caulaincourt, näette
mihin olen joutunut -- kuten sanoin yksikseni ja syrjäiseksi. Isä
Calvinin ja konsistoriumin mielestä minä olen pakanallinen ihminen
ja publikani, jonka pitäisi olla kiitollinen päästyään vankilasta ja
maanpaosta; sukulaisteni ja vanhojen ystävieni mielestä olen pelkuri
ja luopio, joka on hyljännyt vapauden asian. Mutta teidän ainakin
pitäisi rukoilla Philibert Berthelierin, Mikael Servetuksen ja toisten
senlaisten kukistumista. Heidän huutonsa on: Geneve geneveläisille! Jos
he voittavat, lopettavat he lyhyeen _francillonit_, ranskalaiset."
"Semmoisetko kuin minä?"
"Semmoiset kuin te ja ne ovat jotka teitä suojaavat."
De Caulaincourt läksi äkkiä pois. Hän oli hämmästynyt ja surullinen
mielessään, ei siksi, että hän aavisti vaaraa itselleen, vaan
ajatellessaan ystäväänsä, johon hänen mielensä taipui tietämättään.
"Ystäväni on niin oikeassa useissa asioissa", hän sanoi, "ja kumminkin
niin väärässä yhdessä ainoassa, tuossa kaikesta suurimmassa. Kumminkin
minä rakastan häntä enemmän kuin useata hyvää kristittyä. -- Arvelen
ettei se ole synniksi minulle luettava. En ole Koskaan nähnyt ketään
hänen kaltaistaan. Ei näytä olevan paikkaa minne hänet asetettaisiin.
Hänen elämänsä on kunnon miehen elämää, ja kumminkin --. No niin,
Jumala sen kaikki tietää! Kaikessa tapauksessa hän on onneton. Voin
rukoilla hänen puolestaan."
Siten hymisten hän astui sisään työhuoneeseensa, jossa, vaikkakin
oli myöhäistä, Antoine Calvin yhä istui, tehden lampun valolla
kultakirjailua paksuun nidokseen niin taiteelliseksi kuin suinkin.
Antoine oli yksin, erotettuaan aikoja sitten apulaisensa. De
Caulaincourtin astuessa sisään hän katsahti ylös ja hymyili. Hänen
kasvonsa muistuttivat samalla tavalla kuuluisata veljeään, kuin
jäljennös jostakin mestarimaalauksesta muistuttaa alkuperäistä.
Piirteet olivat vähemmän selvät, vähemmän uurretut sekä säännöttömät.
Niissä oli paljoa vähemmän yksilöllisyyttä, niistä puuttui tuota
sisällistä tulta, joka on erinomaisen neron ulkonainen ja näkyvä
tuntomerkki.
"Kas tässä, herrani", hän sanoi näyttäen De Caulaincourtille melkein
valmista työtään, "luulenpa veljeni olevan tyytyväisen asettaessaan
tämän aarteittensa joukkoon. Olen tehnyt parhaani, koska teos on
määrätty lahjaksi jollekin prinssille tai suurelle henkilölle. --
Kenelle, sitä en tiedä."
"Se on kaunis", De Caulaincourt vastasi, katsellessaan ihailevasti
Espanjan nahkaista, harvinaista ja kaunista sitomusta ja taiteellista
kultausta, joka oli tehty erinomaisella huolella ja tarkkuudella.
"Jean ei lähetä yhtään teostaan ulos maailmaan ilman, että minunkin
osani siihen tulee kuten hänenkin", virkkoi Antoine, ja hänen
hymyilynsä levisi! nauruksi.
"Maailma ei siitä tiedä", vastasi De Caulaincourt.
"Mitä siitä on väliä? Jeanhan saarnaa meille, että Jumala on valinnut
meidät jo ennen maailman perustamista. No hyvä, hän valitsi Jeanin
kirjoittamaan teoksia ja minun sitomaan niitä."
"Hänen hyvän tahtonsa mukaan", sanoi De Caulaincourt vakavasti.
"Hyvän tahtonsa ja hyvän suosionsa mukaan, monsieur de Caulaincourt.
Eipä minua olisi miellyttänyt saarnata P. Pietarin kirkossa, kirjoittaa
'_Kristinuskon perusteista_' ja hallita konsistoriumissa, vaikkakin
minulla olisi näppäryyttä ja taitoa jota minulla ei siihen ole. Niin,
minä olen hyvin kiitollinen, että hän sattui haluamaan jotakuta
sitomaan veljeni kirjoja ja sallii minun tehdä sitä. Ja vieläkin
enemmän -- eikö pyhä raamattu kerro meille että veli on syntynyt
onnettomuuteen?"
"Niin se on. Kumminkaan ei se näy tässä olevan paikallaan, koska
sen jälkeen, kun veljenne on esiintynyt, Genevessä tuskin on ollut
onnettomuuden hetkeä -- pikemmin vaan iloa."
"Mitä hyvänsä ulkonaisia vastoinkäymisiä hänellä lieneekin, ja useinhan
niitä on, ei kumminkaan ollut onnettomuutta niin kauvan kuin Jumala
salli hänen pitää rakastavan vaimonsa Ideletten", sanoi Antoine.
"Mutta siitä on kulunut neljä vuotta kun Hän otti takasin lainansa.
Idelette oli niitä, joista maailma ei tietänyt mitään. Mutta teidän
on tietäminen, että hän oli sitä laatua, ettei koskaan paavilainen
tai libertiini, joka sanoi moitteita ja sadatuksia kaiket päivää
veljestäni, löytänyt pahaa sanaakaan hänestä. Mutta nyt, kun hän, on
mennyt, luulen Jeanin tarvitsevan minua. Ei, se on liian ylpeä sana,
sillä hän ei tarvitse ketään paitsi Jumalaansa. Mutta hän pitää siitä
että olen lähellä ja että hän saa silloin tällöin puhella kanssani.".
Sitten Antoine taivutti päänsä taasen rakkaan työnsä yli. "Kukaties",
hän arveli, "olen puhunut liian paljon itsestäni".
"Elkää unhottako lupaustanne", De Caulaincourt sanoi nousten
lähteäkseen; "huomenna otatte minut oppilaaksenne."
De Caulaincourt vastoin pakolaistoveriensa neuvoa oli yritellyt
kirjanpainamista, vaikkakin vähällä menestyksellä. Hänen näkönsä ei
ollut vahva. Pienet metallikirjasimet hän huomasi vaikeiksi erottaa.
Vielä enemmän kaipasivat tottumattomat sormet vikkelyyttä. Hän arveli
menestyvänsä paremmin kirjain ulkoasun, kuin sisäpuolen kanssa.
"Minä en kehottaisi teitä, herrani, luopumaan työstä, joka on
miellyttävää eikä kovin raskasta, mutta kumminkin --. Kerronkos
luvallanne, mitä ajattelen?"
"Tietysti, ystäväni."
"Silloin ajattelen, ettei Jumala ole valinnut teitä sitomaan kirjoja."
"Miten niin voitte sanoa?"
"Puheestanne ja kaikista tavoistanne päättäen lienette yksi Jumalan
taistelijoista, herrani."
"Mutta nyt ei ole uskonsotaa."
"Aina on olemassa uskonsota, vaikkei aseet aina ole aineellisia. Usea
pakolainen tultuaan tänne uskon tähden menee jälleen pois levittääkseen
valoa omassaan tai vieraissa maissa."
De Caulaincourt hämmästyi. "En ollut sitä ajatellut", hän sanoi.
"Eikä teidän tarvitse sitä nytkään eikä milloinkaan ajatella, jollei
Jumala itse kuiskaa sitä korvaanne. Sillä välin, herrani, jos haluatte
nähdä mitenkä täällä työskennellään ja tahdotte koetella työaseissa
sormianne, olen pitävä seuraanne kunnianani. Minä pidän kunniallista
työtä ilonani ja samalla kertaa armona itselleni."
Kun he ja toiset puuhasivat joka päivä toimissaan tuossa Genevessä,
jota rakastivat ja jonka puolesta he työskentelivät, tuli
reformatsionin valkealle vaatteelle musta tahra, jota ei vieläkään
ole pois huuhdottu. Valkealla pohjalla jokainen tahra näkyy hirveän
selvästi; mustan levyn voitte kastaa musteeseen ilman huomattavaa
muutosta. Vaikka ei vaino, ei martyriuskaan voinut tehdä mainittaviksi
Rooman lukemattomia uhreja, tai löytää edes paikkaa heidän niinilleen
ahtailla historian lehdillä, niin tuo yksi ainoa nimi, Mikael Servetus,
astuu esiin tuliroviohenkilöiden joukosta, häviämättömänä, kaikille
laillistettuna. Sen surullinen kuuluisuus on kosto meille. Jos
protestanttisuuden uhrit olisivat olleet lukuisammat, heitä vähemmän
muistettaisiin. Mutta tuhansista, jotka tuntevat tapauksen, kuinka
moni tietääkään mitään miehen todellisesta luonteesta ja ajatuksista
tai sekavista syistä, jotka johtivat tuohon hirveään näytelmään du
Champel-torilla? Eikä tämä olisikaan paikka väitellä niistä. Erittäin
on huomattava, että henkilöt, aikansa lapset, joiden elämää koetamme
kuvata, näkivät asiat, yhdellä poikkeuksella, sen ajan kannalta,
eikä meidän. Mutta huomattava seikka ansaitsee mainitsemista. Juuri
se mies, jonka päälle jälkimaailma on liittoutunut asettamaan
häpeän näytelmästä, sattui olemaan ainoa mies, joka koetti välttää
sen kauhuja. Johan Calvin, yhdessä melkein kaikkien aikalaistensa,
katolilaisten ja protestanttien kanssa, arveli että Servetuksen piti
kuolla. Mutta hänen vakava vaikkakin hyödytön rukouksensa oli, että
tulikuolema vaihdettaisiin lievempään tuomioon -- telottajan kirveeseen.