Ranskan pakolaiset ja Geneven libertinit.
"Hiljainen voimakas henkilö meluavassa maassa."
Seuraavana sunnuntaiaamuna, joka oli syyskuun ensimäinen, suuri kello
"Clemens" soitteli kutsujaan varhaiseen jumalanpalvelukseen P. Pietarin
tuomiokirkossa, missä oli määrä toimittaa kristityn kirkon vakavin ja
pyhin jumalanpalvelusmeno, pyhän ehtoollisen jakaminen. Kaikki kirkkoon
johtavat kadut olivat tungoksellaan sanankuulijoita tai ainakin
kirkkoon mielijöitä. Erittäin tänään -- Genevessä hyvin muistettavana
päivänä -- nuo joukot tarjosivat iloisemman ja vaihtelevamman näön
kuin tavallista. Siellä oli paljo siivoja kansalaisia tummissa
puolivillaisissa tai verkaisissa puvuissa, paljaspäisiä oppipoikia,
puseroihin puettuja poikia ynnä palvelustyttöjä hopeisine puolivöineen,
hyvin tärkättyine kulmikkaine päähineineen ja korkeine nahkakenkineen.
Mutta oli toisia aivan erilaisia henkilöitä, verrattain harvalukuisia
vaan hyvin huomattuja vaatetuksensa loistosta ja komeudesta,
samettiviitoista, höyhenhatuista ja miekoista, jotka riippuivat
heidän kupeillaan. Muutamat saattelivat naisia, joiden puvuissa
silkki ja pitsit loistivat kaupungin ylellisyyslakien uhalla. Heidän
ohi kulkiessaan rypistyivät monet kasvot, ja moni ääni kuului
mutisevan, jopa Raamatun vakavilla lausetavoilla, heille vähemmän
imartelevia ennustuksia tuomiosta, joka jumalattomia libertineja
odottaa tulevassa maailmassa. Kuultiin viittauksia "pöyhkeistä
narreista", "löylyn lyömistä hetaleherroista" j.n.e., jotka olematta
erittäin sopivia, kumminkin joka tapauksessa kevensivät puhujien
mieliä. Mutta kohteliaisuudet nakattiin kernaasti takasin. Libertinit
laskettelivat ivaa, pilkkaa, halveksivia katseita ja häväistyssanoja
"uudestasyntyneille", "kuoletetuille" ja "pyhimyksille".
Eräät pojankasvot katselivat heitä kumminkin ystävällisesti, eräs nuori
sydän riemuitsi heidän oivista juhlapuvuistaan, humusta ja liikkeestä,
jonka ne synnyttivät ikäville kaduille. Norbert de Caulaincourt oli
ollut ainoastaan kuusi päivää kaupungissa, kumminkin oli hän jo
tullut siihen johtopäätökseen, että paikat hänestä tuntuivat hyvin
epämiellyttäviltä. Ei siltä että hän olisi katunut valinneensa isänsä
kohtalon tai lausunut moitteen sanaa hänestä, -- sellaista eivät edes
villit hevosetkaan olisi voineet kiskoa hänestä! Mutta alkaaksemme
hänen murheittensa sarjaa, oli ensin kirjansitoja herra Antoine Calvin,
joka asui Rue Cornavinin varrella Berthelierien vierellä, avannut
heille talonsa tarjoten Jumalan nimessä heille leipää ja suojaa.
Epäilemättä sangen ystävällisesti tehty kirjansitojan puolelta. Norbert
aavisti hänen sillä tahtovan itselleen ansiota ja odottavan korvausta
tulevassa maailmassa. Mutta hänestä, Norbert Caulaincourtista ja hänen
isästään, ranskalaisesta aatelismiehestä, joka oli kuin ruhtinas näiden
porvarien, näiden tolvanoiden joukossa -- tuntui aterioiminen tuon
ammattilaisen, hänen vaimonsa ja poikiensa parissa, joista vanhemmat
työskentelivät isiensä "orjan ammatissa", suorastaan onnettomuudelta ja
häväistykseltä. Totta oli että pakolaisia kohdeltiin kunnioitettuina
vieraina. Perheen pojat auttoivat oppipoikaa palvelemaan ja osottivat
nuorelle ranskalaiselle seuralaiselleen hienoon kunnioitukseen
yhdistettyä kohteliaisuutta, mutta tämäkään tuskin lievensi hänen
ylenkatsettaan.
Ja vielä enemmän, hän oli alkanut käydä koulua, ja se henki millä
hänen opettajansa ja koulutoverinsa häneen vaikuttivat, tuntui,
vaikkakin kaukana ivasta, kuitenkin yhtä epämiellyttävältä. Hänen
täytyi myöntää että nämä pikkuporvarit, samanikäiset ja nuoremmat kuin
hän, tiesivät paljon enemmän yleisistä asioista kuin hän. Ensin hän
koetti kohdella opettajiaan, joita piti itseään paljon alempiarvoisina,
miltei hävyttömyyteen vivahtavalla välinpitämättömyydellä, mikä kyllä
oli käynyt laatuun eräitten hänen edellisten kasvattajiensa suhteen.
Mutta hän huomasi hyvinkin pian että hänen täytyi muuttaa käytöstään,
jos tahtoi välttää sietämätöntä häpeää saamalla julkista rangaistusta
seuraavana lauvantaiehtoona.
"Mutta olenhan ranskalainen aatelismies", sanoi hän eräälle
ystävälliselle pojalle, joka ollen pakolainen itsekin, koetti varottaa
häntä.
"Niin minäkin olen", vastasi Louis de Marsac. "Mutta vaikka molemmat
olemme Ranskan poikia -- ja vaikkakin olisimme kuninkaan lapsia -- ei
se tee vähintäkään erotusta."
Siksipä tuona sunnuntaiaamuna, hänen käydessään kirkkoon isänsä
vierellä, hänen nuori sielunsa oli katkeruutta täynnä. Hän tunsi
olevansa kuin lintu, joka oli sulettu liian pieneen ja sen pahempi
hyvin rumaan häkkiin. Tuskinpa voi herra Berthelierinkään näkeminen,
tämän astuessa ohitse kauniin tyttärensä (niin hän luuli), paraaseen
pyhäpukuun puetun Margaretan kanssa käsikkäin, lohduttaa häntä, vaikka
hän nostikin heille lakkiaan kuten tapa vaati. "Täällä on kaikki niin
surullista", hän sanoi itsekseen, voimatta hillitä ikävystynyttä
ilmettä kasvoillaan.
"Mikä sinun on, poikani?" kysyi De Caulaincourt irtautuen siitä
ylevästä mielialasta, jota tunsi tänä pyhänä juhlana -- niin
harvinaisena hänelle, joka vain henkensä uhalla tähän asti oli
uskaltanut sellaisesta nauttia.
"Ei minua mikään vaivaa, isäni. Mutta katsohan! Tuolla menee komea
herrasmies, joka on puettu samaan tapaan kuin meillä kotona." Ja
Norbert loi koreaan nuoreen libertiniin, joka pöyhkeili heidän
sivullaan silkissä ja sametissa, ystävällisemmän silmäyksen kuin mitä
herraparka oli pitkään aikaan saanut.
Viimein hän saapui isänsä kanssa tuomiokirkkoon. He tulivat varhain,
mutta se oli kumminkin miltei täynnä kansaa. Seurakunta näytti
levottomalta ja rauhattomalta, ikäänkuin olisi odottanut tai aavistanut
jotakin tulevaksi. Norbert ei tuntenut suurtakaan kunnioitusta häntä
ympäröivää sekalaista kansalaisjoukkoa kohtaan, ja pian hän mielensä
kevennykseksi antoi vikkelän iskun erään ison oppipojan kylkiluille,
koska luuli tämän aiheettomasti sysänneen hänen isäänsä. Nuorukainen
olisi ehkä maksanut samalla mitalla takasin, jollei muuan mies heidän
vierellään olisi varoittavasti ojentanut kättään.
"Muista", hän sanoi, "että tämä on Jumalan huone."
"Ken olisi voinut niin luulla?" vastasi Norbert, katsellen väsymättä
yksinkertaista sisustusta, josta oli poistettu kaikki mikä saattoi
muistuttaa roomalaista loistoa. "_Ma foi!_ jos tämä on geneveläistä
kohteliaisuutta -- --"
Hänen päättämätön lauseensa häipyi erään kookkaan vanhan vaimon
viittaan, tämän rajusti törmätessä häntä kohtaan. Ja nyt jokainen hänen
ympärillään sysi tai sai sysäyksiä, työntäen naapuriaan tai, koettaen
antaa tälle tietä, vaikk'ei mitään tietä ollut annettavissa. "Vai
niin, tämäkö on Jumalan huone!" ajatteli Norbert itsekseen. "Jotakin
erinomaista lienee tekeillä".
Sitte hän tungoksessa tunsi erään hienoista herroista
juhlapuvussaan. Erään oppipojan vyönkiemuraan tarttui kultahetale,
ja tämä tempasihe irti repien kalliin koristeen. Herrasmies siitä
huolimatta tunkeutui eteenpäin, mutta muuan syrjäinen sanoi aivan
ääneensä: "Seisokaa tiheässä, hyvät ystävät! Pysyttäkää ne
ulkopuolella". Iskuakaan ei sattunut, kättäkään ei kohotettu,
mutta kansa liittyi lujasti yhteen, seisoen hiljaa yhtenä lihas- ja
jännemuurina vastustaen väkivaltaista tunkeutumista.
Norbertin veri kiehahti. Hänen mielensä oli tykkänään sisääntunkijoiden
puolella. Mitä oikeutta oli kellään pidättää heitä, jos he olivat niin
hulluja että tahtoivat tulla sisälle? Jos hieno herrasmies näki hyväksi
mennä kirkkoon -- ja sitten mokomaan kirkkoon -- oli se ainoastaan
hänen oma asiansa. Huomattuaan olevansa lähellä verkapukuista miestä
hän yhtyi häneen ja työnsi täydestä sydämestään hänen kanssaan.
Hän näki piankin että oli läsnä useita herrasmiehiä, jotka valloittivat
itselleen tien kirkkoon yhtenäisessä ryhmässä, huolimatta äänettömästä
päättäväisestä vastarinnasta. Hän oli kadottanut isänsä kokonaan
näkyvistään. Siksi hän kulki toisten kanssa, jotka seisahtuivat
onnistuttuaan viimein asettumaan näkyville niin kutsutun "alttarin"
eteen.
Mutta oliko se mikään alttari? Norbertin kummastelevat silmät voivat
nähdä vain sievän valkean liinavaatteen, joka verhosi jotakin -- hän
ei tiennyt mitä. Hän ei ollut koskaan ollut läsnä reformeerattujen
ehtoollisella. Jo asian uutuus ja esineiden yksinkertaisuus antoi
hänelle lievän kunnioituksen tunteen. Erään lähellä seisovan libertinin
lausuma huomautus karkoitti kumminkin äkkiä sen. "Arvelen että tällä
kertaa olemme voittaneet nuo pyhät miehet".
"He ovat vallin juurella, mutta ilman tikapuita", sanoi toinen
kovemmalla äänellä.
"Hiljaa!" keskeytti kolmas. "Me olemme voitolla. Näytelkäämme osamme
kauniisti ja antakaamme mustatakkien viettää hartauttansa."
Silloin Norbert huomasi jumalanpalvelusta paraillaan pidettävän. Pappi
jymyytti pöydän takaa jonkinlaista lukua, rukousta tai varoitusta
-- hän ei oikein tietänyt mitä eikä siitä välittänytkään. Mutta
rajattoman pitkä se oli. Lähinnä seuraava kumminkin herätti hänetkin.
Clement Marotin virsi suuren seurakunnan laulamana pani vanhan kirkon
seinät kajahtamaan. Norbert yhtyi lauluun. Hän tunsi nämä virret,
joita Ranskassa usein katoolilaisetkin lauloivat. Sitten seurasi yhä
enemmän lukemista ja rukoilemista, mikä oli vallan käsittämätöntä
välinpitämättömälle kuulijalle.
Toisen virren aikana tummapukuinen, hoikka olento astui saarnastuoliin.
"Hän on isä Calvin", virkkoi Norbert itsekseen, "isäntämme, hyvän herra
kirjansitojan, veli, joka ei ole lainkaan suosittu. Semmoinen laiha ja
kalpea mies, mustatukkainen, piikkipartainen ja pitkänenäinen. Silmät
hänellä ovat läpitunkevat kuin kaksiteräinen miekka."
Seurakunta kiintyi tykkänään häntä kuuntelemaan. Vieläpä libertinitkin,
häirityn kärpäsparven lailla kohistuaan, vaipuivat jonkinlaiseen
vastenmieliseen äänettömyyteen, ollen aivan kuin pakotettuja
kuulemaan puhetta jota vihasivat. Niin oli Norbertinkin laita. Hänen
täytyi kuunnella. Nuo kylmät, selvät ja kiihkottomat sanat tulivat
syvästä vakaumuksesta, tunteiden syvyydestä, syvemmältä kuin kiihkon
lähteistä. Teräs on kylmää, mutta ahjon kova kuumuus sen valmistaa.
Jokainen sana oli mitä sattuvin tarkoitukseensa ja tarkoin sovitettu
kuin kivi mosaikkiin. Norbert tunsi tajuttomasti sen voiman. Vaikkei
hän välittänytkään itse aineesta, joka käsitteli Herran ehtoollisen
oikeata vastaanottamista, ja vaikka toistikin itsekseen ettei se häneen
lainkaan kuulunut, hän ei kumminkaan voinut siirtää siitä huomiotaan.
Hän koetti pudistautua sen vaikutuksesta ja ajatella muita asioita. Hän
yritti katsoa ympärilleen tunteakseen mikä noista hienosti puetuista
herroista olisi herra Philibert Berthelier, libertinien johtaja ja
läheisen naapurin, kaunistyttärisen ja ramman miehen sukulainen?
"Vie sun, miten tuimilta he kaikki näyttävätkään ja miten
päättäväisiltä! Miten he käsillään tapailevat miekkojaan! Jollei tämä
olisi kirkossa, niin tapahtuisi pian kuuma löyly täällä! Ah, ehkäpä
niin tapahtuukin, sillä eihän tätä juuri voida kirkoksi kutsua."
Mutta tällöin tuo voimakas ääni tempasi hänet taasen mukaansa ja piteli
häntä jättiläisen otteella. Ääni oli kylmä, miltei matala, mutta
kumminkin se täytti joka tuuman suuresta rakennuksesta.
"Minä ohjaan itseäni mestarini säännöillä", sanoi Calvin, "joka on
minulle selvä ja hyvin tunnettu. Koska pian tulemme vastaan ottamaan
Herramme pyhän aterian, niin jos joku jonka konsistorium on siitä
kieltänyt lähenee tätä pöytää, tahdon menetellä vaikka se maksaisi
henkenikin niin kuin minun tulee."
Seurasi vakava rukous. Sitten saarnaaja kylmästi astui alas
saarnastuolin rappuja, tuli esiin ja otti paikkansa Herran pöydän
luona. Kunnioittavasti hän kohotti valkean liinan ja paljasti leivän
ja viinin. Se oli Norbertille harvinainen näkö. Hän oli tottunut
ottamaan vastaan rippileivän ja kunnioittamaan kalkkia, vaan ei koskaan
uneksinutkaan maistamista. Hartaan vakavasti Calvin siunasi aineet ja
seisoi sitten odottavasti.
Syntyi äkkiä kohahdus, kilinä ja jalkain töminä. Asestetut libertinit
virtasivat eteenpäin, jokainen ojentaen oikean kätensä ottamaan leipää
ja vasemmalla pitäen miekan kahvasta.
"He ottavat sen", oli Norbert sanomaisillaan. Mutta hän tukahdutti
sanansa hämmästyneenä. Leivän ja viinin yli ojennettiin kaksi kättä --
suojelevaa kättä -- hentoja ja heikkoja kuten sairaan vaimon tai
kuolevan lapsen. Mutta äänessä, joka kaikui täyteen ahdetun kirkon
halki, ei ollut heikkoutta. "Nämä kädet te voitte rusentaa, nämä
käsivarret silpoa, tämän henkeni te voitte riistää, mutta ette koskaan
voi pakoittaa minua antamaan pyhää ainetta siihen soveltumattomille ja
häpäisemään Herrani pöytää!"
Painostava ja kauhea oli äänettömyys joka valtasi joukon. Norbert
pidätti henkeään, kun hän tenhottuna tarkasti libertinien nolostuneita
kasvoja. Heidän ojennetut kätensä vaipuivat alas, ja he katsoivat
epäillen toisiinsa. Viimein hänen ihmeekseen ja luultavasti heidän
omaksikin kummastuksekseen nämä voimakkaat asestetut miehet kääntyivät
vaijeten poispäin ja astuivat hitaasti ulos kirkosta. Ääneti kansa teki
heille tietä. He olivat poissa.
Sitten, aivan kuin ei mitään olisi tapahtunut, isä Calvin piti
rukouksen toisen papin avustamana. Sen jälkeen kansa astui
kunnioittavasti esiin ja kukin seisten paikallaan söi palan leipää ja
joi vähän viiniä. Tämä oli kaikki mitä Norbert näki, mutta hän tunsi
jotakin mitä hän ei nähnyt -- Jumalan voiman läsnäoloa.
Myöhemmin isä ja poika seisoivat yhdessä makuuhuoneessaan, ainoassa
paikassa ovien sisäpuolella, joka oli sopiva heille yksityisiä
keskusteluja varten.
"Mieleni on raskautettu puolestasi", sanoi hra De Caulaincourt.
"Miksi niin, isä?" Norbert kysyi katsahtaen ylös kengästä, jonka
nauhoja aukoi.
"Sinä tiedät etten Gourgollessa koskaan käskenyt sinua. Minä annoin
sinun palvella Jumalaa äitipuolesi kanssa. Mutta täällä on asianlaita
toisin. Olet sanonut: 'Jumalasi on minun Jumalani'."
"Minä pidän siitä kiini, koska pidän sinusta. Kumminkin tunnustan että
vanha tapa minua miellyttää paremmin."
"Minä tahtoisin sinun mielistymään minun tapaani -- ei ainoastaan sen
vuoksi, että se on minun, vaan koska se on oikea. Siihen luulin sinun
kääntyvän Jumalan armon kautta, tämän päivän vakavan jumalanpalveluksen,
rukoustemme, saarnan ja vakavan ja juhlallisen menomme kautta,
erittäinkin katsellessasi Herran ehtoollisen nauttimista. Mutta Jumala
ei ole nähnyt hyväksi täyttää tätä mielihaluani. Mitä sinä tänään näit
-- minä sanon sen surulla ja häpeällä -- sopi paremmin taistelukentälle
kuin Jumalan huoneeseen."
Norbert seisoi suorana isänsä edessä ja katsoi häneen säkenöivin silmin.
"Isä", hän sanoi, "olen nähnyt taistelukentän tänä päivänä. Ja olen
nähnyt parhaan miehen voittavan. Tuo nälkiytynyt pitkänaamainen
mustatakki voi saarnata mitä tahtoo, ja tosiaankin ymmärsin tuskin
sanaakaan hänen puheestaan, mutta hän on oikeassa, koska hän puolustaa
sitä ja saa kaikki ihmiset kunnioittamaan itseään -- siksi on hän mies
ja kunnollinen mies. Mutta, isä", hän lisäsi hetkisen perästä, "ole
niin kiltti ettet puhu tästä mitään talonväelle. Nuo ynseät toverit,
kirjansitojan nulikat, tulisivat vallan sietämättömiksi, jos saisivat
tietää että minun täytyi sanoa niin paljo kiittävää heidän sedästään,
jota muutenkin kunnioittavat kuin kuningasta."
"Hänestä tulee Geneven kuningas, ennenkun kaikki on ohi", vastasi De
Caulaincourt. "Mutta minä tahdon kunnioittaa luottamustasi, poikani",
hän lisäsi hymyillen.
"Tämä on taasen esimerkki Jumalan teistä ja nuhde uskottomalle
sydämelleni", hän ajatteli jälestäpäin. "Juuri minkä luulin saavan
harhateille joutuneen poikani kuohuksiin on koskettanut häntä oikeaan
paikkaan. Jumala suokoon minun joskus nähdä kaiken toivoni hänestä
toteutuvan."