"Suuri valkea valtaistuin."
"Se joka on niin uskollinen ollut yhdessä asiassa,
Voi olla yhtä uskollinen kaikessa."
Sewell.
Vuodet tulivat ja menivät. Oli jälleen elokuun aamu Genevessä, mutta
paljoa herttaisempi kuin se, joka kauan aikaa sitten näki St. Clairen
nunnain lähdön. Cornavin portti oli juuri aukaistu päästääkseen sisään
maito-, hedelmä- ja kasviskauppiaita, jotka aikoivat tuoda tavaroitaan
aikaiseen myötäväksi. Maatuotteilla lastattujen vaunujen jälessä
kävellen, kuten niiden ajajat, luikahti sisään huomaamatta kaksi,
joilla ei ollut mitään myötävätä. He olivat kookas puseroon puettu
mies ja tummatukkainen poika, joka saattoi olla neljäntoista vuotias,
mutta sellaiseksi kuitenkin oli pieni ja lapsellisen näköinen. Nämä
kaksi astuivat oitis sivuun tungoksesta ja vetäytyivät huomaamatta
huoneen varjoon. Silloin äkillisestä mielenjuohteesta vanhempi matkaaja
polvistui ja painoi huulensa karkeaan, epätasaiseen maahan.
"Kiitos Jumalan!" hän sanoi innokkaasti. "Tämä on Hänen vapaa
kaupunkinsa! Tämä on siunattu Geneven alue!" Kyyneleitä oli hänen
voimakkailla kasvoillaan, kun hän jälleen nousi.
"Isä!" huusi poika. "Katso, isä, katso! Tuolla on Jumalan istuin,
suuri, valkea istuin!"
Vuoriston haltija kohosi kaupungin yli etäisenä, vaan vallan näkyvänä
puhtaan kirkkaassa ilmassa, ei hehkuen auringon nousun hohteessa, vaan
valkeana ja tahratonna synkässä ylevyydessään Jumalan ikuisen oikeuden
tavalla.
Germain de Caulaincourt kohotti kyynelten himmentämät silmänsä.
"Se on Mont Blanc, hyvin suuri vuori", hän vastasi välinpitämättömästi.
Kuudennentoista vuosisadan sielut eivät usein väreilleet luonnon
ihanuuksien kosketuksesta, vaikka moni heistä hyvin käsitti sen
hienompiakin sulouksia. Mutta epäilemättä oli poikkeuksia. Katsaus
Norbert de Caulaincourt'in nuoriin tuijottaviin silmiin riitti
vakuuttamaan, että hän kuului niihin. Hänellä oli suuret, tummat silmät
ja kauniit, pehmeän tyttömäiset kasvot.
Isä laski kätensä ystävällisesti poikansa olkapäälle. "Varmasti olet
hyvin väsynyt", hän sanoi, "ja hyvin nälkäinen."
"Niin tekin olette, isä", nuori Norbert vastasi vilkkaasti, mutta
kääntämättä katsettaan pilvissä olevasta valkeasta ihmeestä.
"En tiedä, ennenkuin myöhempään, mitä sille asialle teemme. Mutta
menkäämme neuvosmiesten puheille!" kehotti De Caulaincourt.
"Menemmekö ravintolaan?" ehdotti Norbert, yhä katsellen ylös.
Germain pudisti päätään. "Ravintolat voivat antaa ainoastaan niukan
tervehdyksen rahattomille vieraille", hän sanoi.
Hänen puhuessaan avattiin ovi kadun toisella puolen ja valkotukkainen
mies tuli esiin hitaasti, sillä hän oli rampa. Hän katsoi hetkisen
kahteen vieraaseen, kääntyi pois, otti muutamia askelia katua myöten,
kääntyi takasin, katsoi taasen ikäänkuin neuvottomana.
Muukalaiset nostivat talonpoikaisia lakkejaan ja tervehtivät, --
vaan ei talonpoikien tavalla. Ami Berthelier vastasi, ja yhteisestä
vaikutteesta he lähestyivät. Ami puhui ensin. "Arvelen, herrat, että
olette muukalaisia täällä?"
"Niin olemme, herra. Tulemme Ranskasta pakolaisina evankeliumin tähden."
"Miten on matkanne onnistunut?"
"Pitkillä matkoilla vuoristojen yli olemme piilleet talonpoikien
majoissa ja enimmäkseen vaeltaneet öillä. Toin kotoa mukanani vähä
rahaa ja muutamia jalokiviä; -- ainoastaan sen verran kuin voin
piilottaa luonani. Vuorilla jouduimme ryövärien käsiin ja meiltä
rosvottiin aivan kaikki. Olimmepa iloiset päästyämme hengissä. Viime
yönä me kävelimme tänne pienestä vuoristokylästä. En tiedä sen nimeä.
Tänä aamuna odotimme portin luona, kunnes se avattiin toriväelle, ja
tulimme sisään heidän kanssaan."
"Muukalaiset, jotka etsivät suojaa luonamme, menevät kaupungintaloon ja
esittävät asiansa valtuusmiehille."
"Minä tiedän sen. Pyydän teitä ystävällisesti sanomaan mistä löydän
kaupungintalon."
"Ei kiirettä vielä, herra. Heidän jaloutensa eivät istu ennenkun
jumalanpalveluksen loputtua; se on kello kuudelta. Pikemmin tulkaa
ensin sisään kanssani ja lopettakaa paasto."
"Mutta te olitte poismenossa. Minä tulen häiritsemään teitä."
"Ette ollenkaan. Minä olen geneveläinen, te olette uskovainen, se on
kyllin. Tehkää minulle kunnia ja tulkaa sisään."
He olivat pian Berthelier'in asuinhuoneessa. Siinä he tapasivat
yksinkertaisesti puetun naisen, jolla oli suloiset, surulliseen
vivahtavat kasvot ja jonka isäntä esitteli heille sisarenaan, Claudine
Berthelier'inä. Ami oli jo saanut tietää vieraittensa nimet.
Claudine vastasi kohteliaasti, vaikk'ei sydämellisesti, ja meni ulos
kiiruhtamaan aamiaista.
Keitto oli Genevessä yleinen aamiaisruoka. Mutta vieraiden nälkää
ajatellen Berthelier kuiskasi sanan Claudinelle, ja pian toi vanha
palvelija, Margareta, vadissa kylmää suolattua paistia. Keitoksen,
leivän ja valkean hapanviini-maljan kanssa siinä olikin koko ateria.
Pöytä oli hyvin siloitettu ja pilkuttoman puhdas, mutta pöytävaatteita
ei käytetty silloin, ja kaiverrettu leipäpala oli ainoa suola-astia.
"Missä Gabrielle on?" kysyi Berthelier, kun hänen sisarensa tuli
sisään. Hän tuskin oli lopettanut puheensa, kun rakastettava
tyttö, puoleksi lapsi, puoleksi neiti, tuli sisään. Hänen hyvin
yksinkertaiset liivinsä ja harmaasta puolivillaisesta tehty hameensa
eivät voineet salata vartalon kauniita piirteitä, samalla kun kukkeat
kasvot näyttivät yhä kauniimmilta erilaisuuden vuoksi. Häntä seurasi
vanha palvelija, joka toi tullessaan säätynsä tavan mukaan oman
tinalautasensa ja asetti sen kainosti pöydän päähän.
Kaikki kääntyivät pöydän ympärille. Berthelier asettui päähän,
molemmat Caulaincourtit yhdelle puolelle ja Claudine ynnä Gabrielle
toiselle puolelle. Vieraat seisoivat odottaen pitkää rukousta. Mutta
heidän kummakseen Berthelier ainoastaan mutisi "siunatkoon Jumala
ruokamme", ja alkoi leikata suolattua paistia. Se oli hänen nälkäisille
vierailleen yhtä tervetullut kuin kaunein kiitosluku.
"Onko totta, herra", hän kohta senjälkeen kysyi, "että Henrik kuningas
on antanut uuden vainoomiskäskyn?"
"Liiaksikin totta, herra; vaikka tuskin hänen olisi tarvinnut nähdä
vaivaa, koska kerran vanhankin nojalla tulet jo leimusivat kautta
kuningaskunnan." Pakolainen kertoili esimerkkejä ja yksityisseikkoja,
jotka keskittyivät semmoisiin kauhuihin, että nykyaikaisen pöytäseuran
ruokahalu olisi hävinnyt. Tässä joukossa oli Claudine ainoa,
jonka ne todella saivat värisemään. Berthelier jo tiesi kaikki
ennestään. Margareta taasen ajatteli ainoastaan martyriuden kunniaa
ja palkinnoita. Mitä nuoreen Norbert'iin tulee, hänen silmänsä ja
ajatuksensa viipyivät aivan kuin lumottuina vastapäätä istuvassa
naapurissa. Gabrielle oli tuskin vanhempi kuin hän itse, pojasta
kumminkin hän jo näytti kauniilta neidolta, jonka puolesta kuka
ritari tahansa olisi ylpeillen käynyt taistelemaan ja samoin häntä
palvellutkin. Mutta miksi ei hän ollut puettu niinkuin toiset naiset?
Miksi olivat he verhonneet hänet kokonaan tuolla hirveällä, harmaalla
aineella? Mutta kumminkin, mitkä silmät, mikä suu, mitkä huulet! Miten
vakavan, miten hiljaisen näköinen hän oli! Poika toivoi, että tyttö
olisi puhunut, tai ainakin hymyillyt. Päästäkseen alkuun hän tahtoi
kaataa vähä viiniä hänelle. Gabrielle kiitti mitä miellyttävimmällä
äänellä, mutta sanoi juovansa ainoastaan vettä. Eihän se kovin kummaa
ollutkaan pojan mielestä, katsoen viinin laatuun.
Viimein kaikki lopettivat. "Kiitos ruuan jälkeen" lausuttiin hyvin
lyhyeen. Sitten vanha palvelija huomautti pojalle: "Nuori herra, kellot
soittavat aamurukoukseen. Tahdotko tulla kanssani jumalanpalvelukseen?"
Norbert katsoi isäänsä, joka kumminkin oli niin syventynyt puheisiin
Berthelier'in kanssa, että täytyi erittäin huomauttaa häntä.
"Tahdotteko te mennä, isä?" hän kysyi.
"Mene sinä, poikani; minä en mene tällä kerralla", Caulaincourt vastasi
ja jatkoi keskusteluaan.
Sen jälkeen Norbert ja Margareta menivät kirkkoon ja Claudine
Gabrielien kanssa toiseen huoneeseen. Berthelier ja hänen vieraansa
jäivät seisomaan akkunan ääreen. He katselivat kadulle, joka
nyt oli täynnä aamujumalanpalvelukseen läheiseen St. Gervais'n
kirkkoon kiirehtiviä miehiä ja naisia. Miehet olivat viitoissa tai
verkatakeissa, paitsi muutamia harvoja, virkamiehiä tai neuvoston
jäseniä, joilla oli hienot vaatteet. Naiset kulkivat verkahameissa
ja liiveissä ja käyttivät tiukkoja päähineitä. Koska ainekset olivat
yksinkertaiset, olivat väritkin koruttomia. Tuskin voi nähdä
kirkkaampaa vivahdusta niin pitkältä kuin silmä voi seurata ikävää
tietä.
"Herra Berthelier", kysyi ranskalainen äkkiä, "mitä tointa täällä
voivat ihmiset saada, jotka tulevat tänne rahattomina, kuten minä?"
"Se riippuu asianhaaroista, herrani. Te olette Ranskan säätyläisiä?"
Caulaincourtin pää painui alas. Berthelier'in katse ilmaisi: "Enkös sinä
arvannut!"
"Mieluummin", sanoi Caulaincourt, "tahtoisin olla kunniallinen
silkinkutoja, muurari tai nikkari, niin ett'emme poikani kanssa olisi
taakkana muukalaisille."
"Täällä ette tapaa muukalaisia, sillä Genevessä jokainen protestantti
on veli."
"Kumminkaan ei kukaan ihminen tahdo riippua avuttomana veljensä
niskoilla. On kirjoitettu: 'kantakaa toinen toisenne kuormaa', mutta
myös samassa paikassa: 'jokainen kantakoon omaa taakkaansa.' Mitenkäs
minä voin kantaa omaani ja pojan?"
"Pojasta ei ole vaikeuksia. Kun neuvosmiehet ovat nähneet teidät ja
kuulleet kertomuksenne, niin joku kansalainen ottaa teidät taloonsa.
Sitten saa poikanne mennä kouluun. Ja te --." Hän vaikeni.
"Ja minä?"
"Voitte tehdä mitä tahdotte, kun vain mukaudutte lakeihimme, jotka,
sen myönnän, ovat jotenkin ankarat. Ettehän kaiketi, tahtone pelata
uhkapeliä, tai tanssia, tai laulaa rivoja lauluja sunnuntai-päivinä?"
"No eihän toki", Caulaincourt vastasi hymyillen. "Se kumminkin, mitä
tahdon tehdä, olisi maanmiehieni mielestä häpeällisempää kuin tuo
kaikki yhteensä. Tahtoisin näet halulla oppia ja harjottaa vaikka mitä
kunniallista ammattia, joka vapauttaisi minut lisäämästä jalomielisten
isäntiemme ennestään jo niin suurta taakkaa."
"Mutta tämä olisi raskasta teille. Säätyläismies --."
"Ei saisi olla kerjäläinen, eikä varas." Äänettömyyden jälkeen hän
lisäsi: "Vaeltaissani ajattelin kirjapainoa. Se näyttää vähemmän kuin
muut ammatit vaativan ruumiillista työtä, johon minä olen tottumaton.
Sitäpaitsi olen aina rakastanut kirjoja."
"Niin paljo", sanoi Berthelier, "olen jo arvannut." Hän ei ollut
vielä kauan puhunut vieraansa kanssa, kun jo huomasi hänet älykkääksi
ja oppineeksi mieheksi. "Ajattelenpa vielä että kätenne hyvin ovat
tottuneet säveltäjän puikkoon, tahi ellen erehdy, pitelemään miekkaa."
"Olen palvellut kuningasta ja useammassa kuin yhdessä valtakunnassa",
sanoi Caulaincourt vaatimattomasti. "Mutta sen jälkeen kuin minä
Kristuksen kunnioitetun martyyrin neuvosmies Du Bourg'in kautta tulin
tuntemaan Hänen totuutensa olen elänyt syrjässä tiluksillani, joiden
nimi on Gourgolles, Dauphinessa, kuten jo kerroin teille, vai miten?"
"Arvelen ett'ette sielläkään enää löytäneet turvaa?"
Caulaincourt myönti. "Minulle tuli kalliiksi lähteä", hän lisäsi
surullisesti. "Paljo sellaista joka on hyvin rakasta minulle jäi
jälkeen. Kaksi pientä tyttöä ja kaksi poikaa, toinen niistä lapsi,
oli heitä. Jumalan kiitos, minä suutelin heitä heidän nukkuessaan; ja
samoin äitiä, rakkainta kaikista. Mutta hän tiesi aikeeni ja antoi
minulle anteeksi."
"Senkö että otitte hänen poikansa?"
"Hän ei ole Norbertin äiti, vaikkakin rakasti häntä kuten omaa lastaan.
En ollut herkkä uskomaan vaaraa ja kammoksuin uhrauksia. Toivoin
että ajat muuttuisivat ja toivoin myös että voisin opettaa vaimoni
ja lapseni uskomaan pelastus-oppiin. Mutta naisten sydän pitää kiini
vanhasta ennestään tunnetusta."
"No siitä", sanoi Berthelier, "minullakin on kokemus. Sisareni, joka
kerran oli nunnana St. Clairessa, pysyy tässäkin uskonnon turvapaikassa
sydämestään katolilaisena."
"Ja lapseni"; jatkoi Caulaincourt, "lapset eivät piittaa muusta kuin
leikistä ja huvituksesta."
"Täällä ei ole niin", sanoi Berthelier hymyillen. "Täällä aivan lapset
hehkuvat päästä lähetyssaarnaajina Ranskaan, Italiaan tai Alankomaihin,
voittaakseen marttyyrikruunun."
"Silloin pelkään ettei Norbert taida löytää täällä tovereita,
joista hän pitäisi. Hän on hyvin kummallinen poika, tavallaan hyvin
lapsellinen, kumminkin ajottain odottamattoman miehistynyt. Minua
suretti, että poika, joka oli minun kaikkeni, näytti kaikkein
vähimmän taipuvalta yhtymään minun aatteisiini. Hän piti parempana
leikkiä äitipuolensa naisritarina tai ottaa osaa pienten sisariensa
leikkeihin, kuin hoitaa lukujaan tai kuunnella Jumalan sanaa. Ja
kumminkin tuo lapsi, sillä muuta hän ei ole, kiiruhti lähikaupungin
naamiohuvista aivan yksin kotiin ja tuli etsimään minua kirjastostani.
Olin tyytymätön häneen, sillä hän oli äitipuolensa kanssa mennyt sinne
vastoin minun tahtoani. Mutta kun minä kuulin hänen kertomuksensa, näin
siinäkin Jumalan johtavan käden. Norbert oli kuullut majurin, jonka
talossa huvit pidettiin, ja kuninkaan kyrassierikapteenin kuiskailevan
aikovansa seuraavana päivänä vangita harhaoppisen Gourgolles'in herran.
Hän tuli varottamaan minua. Sitten tuo kunnon poika minun pyynnöstäni
kiiruhti takaisin yksinään pimeässä kaksi peninkulmaa kaupunkiin
saattaakseen vaimoani, Silläaikaa kun minä tein niitä vähiä varusteita,
joita ennätin. Kiitos Norbertin nopeuden, ennätti vaimoni ajoissa
saamaan ohjeeni lapsista ja tiluksista. Kuten sanoin, vaimoni antoi
minulle anteeksi. Me erosimme sovinnossa. Minun tunteeni ajoittain
olivat ihan tylsistyneet. Sydämeni näytti olevan kuollut kuin
kivi. Mutta silloin tunsin iskun ja voimakkaan, kun antaessani
Norbertillekin jäähyväissuudelmaa, hän ei näyttänyt olevan kovinkaan
surullinen erostamme.
"Siten aloin yksinäisen kulkuni vuorenrinnettä alaspäin. Kuljin jurosti
mieli raskaana, kun kuulin nopeita askeleita takanani. 'Olen petetty'
arvelin; enkä suuresti välittänytkään, sillä miksikäs eläisin.
Käännyin. Oli iltahämärä, mutta voin erottaa pojan, joka huohottaen
juoksi jälessäni. Seuraavassa silmänräpäyksessä Norbertin käsi tarttui
vaippaani, ja hänen äänensä kaikui korvassani."
"Isä, odottakaa minua!"
"Sinäkö?" sanoin.
"Miksi sanoitte minulle hyvästi, kun tiesitte --."
"Tiesin mitä?" sanoin.
"Tiesitte, että minä olin teidän." Niin pian kuin ennätti, hän lisäsi:
"olen oppinut yhden värssyn bibliastanne: 'Sinun kansasi on minun
kansani ja sinun Jumalasi on minun Jumalani.'"
"Herra Berthelier, siitä mitä silloin tein minua nyt hävettää kertoa.
Erotessa en itkenyt, mutta silloin puhkesivat syvyydet."
"Ymmärrän", sanoi Berthelier. "Jos minä ollessani vankilassa olisin
vaan voinut itkeä, en olisi kadottanut uskoani Jumalaan ja ihmisiin."
"Ah, tekin olette kärsinyt?" sanoi ranskalainen osanotolla.
"Ei kuten te. Jatkakaa, pyydän."
"Olisi väsyttävää kertoa teille matkoistamme, vaaroistamme ja
paostamme. Ja enpä suuresti välitäkään muistella jälleen noita
kärsimyksen ja vaaran päiviä, jotka kasvoivat viikoiksi. Jumalan
armosta olemme täällä aivan onnellisesti. Pojan tähden etenkin olen
iloinen."
"Teillä on niin hyvä turvapaikka", sanoi Berthelier, "kuin Geneven
vallit ja sen kansalaisten sydämet ja kädet suinkin voivat tarjota.
Jospa vain", hän lisäsi, "Geneve olisi sisällisesti yksimielinen."
Caulaincourt näytti hämmästyneeltä. "Onko siis erimielisyyksiä
joukossanne?" hän kysyi.
"Täällä on niitä. Minä olen elämäni onnen kanssa väärällä puolella, tai
paremmin olen aivan kokonaan ulkopuolella."
"Te puhutte arvoituksia, herrani."
"Tiesittekö, että ennenkun uusi uskontonne saapui meille, meidän
geneveläisten täytyi taistella ankarasti vanhojen oikeuksiemme
puolesta?"
"Miksi sanotte _uskontonne_, ikäänkuin se ei olisi myöskin teidän? Ette
varmaankaan ole katolilainen."
"Olen hugenotti."
"Siis -- veli."
"En teidän ajatuksenne mukaan. Meillä ennen hugenotti merkitsi
henkilöä, joka rakasti vanhoja oikeuksiamme ja liittoutui ystäviemme
kanssa Fribourgissa saavuttaaksensa ne. Mutta nyt sen sijaan Genevessä
vapauden sankarien lapsia kutsutaan libertiineiksi."
"Kuka ties vanha nimi oli parempi."
"Ja ne jotka pitivät sitä omanaan olivat parempia miehiä."
"Mutta mitä tekemistä teidän libertiineillä ja hugenoteilla on nyt?
Totuus, jonka te olette saavuttaneet, on tehnyt teidät vapaiksi ja on
siten tehnyt teille kaikki ja enemmänkin kuin mitä he ovat tahtoneet."
"Kukaties vielä kaikki mitä heidän isänsäkin tahtoivat. Tuskin
kumminkaan myönnän niin paljon. Herra Calvin ja konsistorio sitovat
ihmisten omiatuntoja liian kireälle."
"Ihmistä ei voida sitoa liian kovasti pois synnistä ja erhetyksistä."
"Se on riippuvaa asianhaaroista. Libertiinit kaikissa tapauksissa
pitävät asiain uudesta suunnasta vielä vähemmän, kuin heidän isänsä
vanhasta. Tässä arvelen heidän olevan tavallaan oikeassa ja väärässä."
"Miten se on mahdollista? Ettehän voi kävellä samalla kertaa oikealle
ja vasemmalle, tai olla yhtäaikaa valossa ja pimeässä."
"Ollaanko siis joko kokonaan oikeassa tai väärässä?" kysyi Berthelier,
hienosti olkapäitään kohauttaen. "Kuka tietää? Varmaankaan ei se mies
joka kävelee. Nämä meidän libertiinimme vaativat vapautta elääkseen
kuten itse haluavat."
"Tehden vapauden tekosyyksi mielivallalle", De Caulaincourt lisäsi.
"Aivan niin. Mutta onko se, mitä minulla on vaippani alla, toisten
ihmisten asia? Kukaties, jos herra Calvin ja konsistorio oikein
ajattelisivat, he antaisivat ihmisten kulkea omia teitään --
luonnollisesti järkevien rajojen sisällä ja välttäen julkisia
pahennuksia -- eivätkä vaatisi jokaista elämään Pyhän Antoniuksen,
Noan, Danielin tai Jobin tavalla Raamatun mukaan. Mutta heille pitää
välttämättä kaikki leikattaman heidän omien kaavojensa mukaan.
Ne saattavat olla puhtaat ja ylevät, vaan eivät sovi kaikille.
Antakaa kirkon pitää alueensa ja maailman omansa, sanon minä. Mutta
heimolaiseni sanovat: 'No hyväpä niin. Korvaukseksi kirkkonne
vaatimasta ärsyttävästä tarkastusoikeudesta, me pyydämme kirkon
etuoikeuksia. Joll'emme kuulu teihin, antakaa meidän olla rauhassa: jos
kuulumme, antakaa meille oikeus kaikkeen mitä teillä on annettavissa.'
Niin he vaativat samalla kun he pitävät lujasti kiinni oikeudestaan
päästä pyhälle aterialle. Kahdenkymmenen viiden neuvosto, jota me
kutsumme pieneksi neuvostoksi ja joka on osaksi herra Calvinin, osaksi
heidän puolellaan, on antanut epäselvän päätöksen, mutta papit -- tässä
kohden minun mielestäni aivan oikein -- protesteeraavat sitä vastaan
mitä he kutsuvat häväistykseksi. Siten ovat asiat nykyään."
"Ja minä havaitsen, ettei Geneve nykyään ole mikään taivas maan
päällä", sanoi De Caulaincourt.
"Eikä koskaan tule olemaan", rauhoitti Berthelier katkerasti hymyillen.
"Mutta luulenpa, että nyt teidän on aika esiintyä kaupungintalolla.
Teidän hyvällä luvallanne tahdon kävellä kanssanne ovelle asti, mutta
seurani edemmäksi ei olisi avuksi, koska olen pikemmin huonoissa
kirjoissa heidän jalosukuisuuksiensa kanssa. Sekä omasta että sisareni
puolesta olen tarkastuksen alainen ja olemme saaneet yhä uudelleen
sakkoja siitä, ett'emme käy kirkossa ja että muuten olemme pyhäpäivää
loukanneet."