Ami Berthelier'in historia.
"Kerran alkanut vapauden taistelu periytyy vertavuotavasta isästä
poikaan; vaikka usein ehkäistynä, ei sitä koskaan voiteta."
Kun Geneve järven kaunis kaupunki otti vastaan uskonpuhdistuksen,
oli se jo tuntenut vapauden nousevan auringon kunniaa ja loistoa.
Noin kaksikymmentä vuotta sitten oli se heittänyt niskoiltaan
kaksinkertaisen tyranniuden, joka itse asiassa oli yksi ja sama.
Sillä julman, irstaan piispaprinssin ristien takana oli Savojan
ruhtinaan miekka ja valtikka. Piispa ja ruhtinas yhdessä olivat
sortaneet Geneveä, kunnes taakka tuli liian raskaaksi kannettavaksi ja
kaupunkilaiset alkoivat kysellä toisiltaan puodeissa ja toreilla:
"Miksi kannamme sitä kauemmin?" He olivat jo hyvin kehittyneet tekemään
tämänlaisen kysymyksen ja löytämään vastauksen. Heidän ammattikuntansa
olivat harjaantuneita, ja vilkkaan kaupungin seura- ja kunnalliselämä
oli tehnyt ne nopeiksi; samoin kauppa, näppärät ammattimiehet, taajat
matkat ja vieläpä kaikki henkiset edut, joita aika -- ja se oli
Renessansin aika -- voi tarjota, puolestaan vaikutti siihen. Heistä,
niinkuin useimmista heidän aikalaisistaan, se aika oli nuori; se oli
täynnä toimeliaisuutta ja lupaavaa odotusta. Samoin se oli nuoruuden
ja reippauden virheitä täynnä, täynnä rohkeutta ja vallattomuutta ja
tuota tietämättömyyttä, joka on vallan varma kaikesta taivaassa ja
maan päällä.
Kumminkin, kun aika on nuori, on hyvä niiden olla, jotka myöskin ovat
nuoria. Semmoinen oli Ami Berthelierinkin kohtalo. Hän oli varakkaan
Geneven kansalaisen orvoksi jäänyt lapsi. Isänsä oli lisännyt
omaisuutensa enemmän kuin kaksinkertaiseksi menemällä naimisiin
liikeystävänsä, Augsburgin kaupparuhtinaan, tyttären kanssa. Nuori
Berthelier, kasvatettuna Paduassa sai Renessansin hengen ja tottui
rakastamaan sen klassillisia oppeja, sen latinalaisia runoja, sen
kirjastoja ja sen "ruskeita kreikkalaisia käsikirjoituksia". Mutta
vielä enemmän hän piti vapaan, uudestasyntyneen Geneven unelmista. Hän
oli nuori, hieno mies, oppilas ja koululainen, mutta ennen kaikkea hän
oli Geneven kansalainen, sielultaan ja mieleltään hugenotti. Tällä
kunnia- ja tunnusnimellä ei ollut vielä uskonnollista merkitystä.
Uskonto ei tunkenut ollenkaan vielä semmoisten miesten kuin Ami
Berthelierin ajatuksiin. Heille se pikemmin merkitsi jäsenyyttä
ligassa, jota ensin pidettiin porvarillisena yhdistyksenä Freiburgin
ystävällisten asukasten kanssa. Mutta se olikin, kuten lopuksi
huomattiin liga Geneven ikivanhain oikeuksien puolustamiseksi. Hänen
parhaat ystävänsä olivat loistava ja vaihteleva Bonivard, St. Victorin
kuuluisa johtaja, tunnettu historiassa, tarinassa ja runoudessa
Chillonin vankina; Lévrier, virheetön tuomari, moitteettomin Geneven
patrioteista; ja ennen kaikkia hänen oma sukulaisensa Philibert
Berthelier.
Tämä merkillinen mies oli kansan johtajan perikuva. Rahvaan kanssa hän
laski leikkiä, nauroi ja piti kemuja, kätkien vakavammat ajatukset
iloisen naamion taa. Hänestä tuli heidän lemmikkinsä. Ja hän käytti
koko siten saavutetun vaikutuksensa innostaakseen heitä omalla vapauden
rakkaudellansa ja auttaakseen heitä saavuttamaan sitä. Näytellessään
iloista, huoletonta elämää, koko maailman nähden uhraten huvitusten
alttarilla, hänen sydämensä todellinen kutsumus oli vapaudelle, jolle
hän tarvittaessa oli valmis antamaan oman elämänsäkin.
Hänen nuori ja varakas serkkunsa Ami piti parempana suitsuttaa
ainoastaan pyhemmällä alttarilla. Tultuaan nuorena isänsä kuoleman
kautta riippumattomaksi, hän hienon aistinsa johtamana kiintyi
henkisiin harrastuksiin aistillisten nautintojen asemasta ja täytti
järven rannalla sijaitsevan miellyttävän maatalonsa mieluummin
ylioppilailla ja oppineilla kuin hyvillä seuraystävillä. Äiti kuoli
jo hänen lapsuudessaan, mutta hän oli suuresti kiintynyt ainoaan
kymmentä vuotta nuorempaan sisareensa. Ja hyvin tunnettua oli, että
vielä hellempi side yhdistäisi hänet eräänä päivänä kauniiseen Yolande
Lévrieriin, isänmaallisen tuomarin holhottiin ja veljentyttöön.
Kaikki onnistui, kunnes äkkiä puhjennut myrsky katkasi sen tukeen,
jonka mukana hän oli kukistuva. Vihattu kirkkoruhtinas, Savojan miekan
kannattamana ja Mamelukkien, geneveläisten itsevallan suosijoiden,
avulla tekeytyi pahimmalla hetkellä Geneven herraksi. Seurasi
hirmuhallitus, jolloin takavarikkoon otot, vangitsemiset, kidutukset
ja kuolema olivat päiväjärjestyksessä. Kaksi Geneven vapauden
johtajaa, Berthelier ja Lévrier, kuolivat mestauslavalla, molemmat
lannistumattoman rohkeina; Lévrier sitäpaitsi erittäin hyvän kristityn
tavalla, joka hän näyttää olleen. Kolmas, Bonivard, heitettiin
vankilaan, jonka hänen kärsimyksensä ja englantilaisen runoilijan
stanzat ovat tehneet niin kuuluisaksi. Mutta oli muitakin, jotka saivat
osansa suurista kärsimyksistä, vaikkakin jäivät kunniasta osattomiksi.
Heillä ei ollut runoilijaa; -- he kuolivat. Hyvin karvas oli Ami
Berthelierin huulille tarjottu malja, hänen joka oli hyvin tunnettu
suuren sukulaisensa hartaaksi ihailijaksi ja likeiseksi ystäväksi.
Kun oli vaikea todennäköisyyden varjollakaan todistaa isänmaan
ystäviä syyllisiksi johonkin, jota voitaisiin kutsua rikokseksi,
käytettiin äärimäisiä tapoja sen saavuttamiseen. Mutta ei kidutuspöytä
eikä ratas, ei kahleet, pimeys, eikä puute voineet avata uskollisen
oppilaan sulettuja huulia, vaikka ne mursivat hänen vahvan rakenteensa,
muuttivat hänen hiuksensa valkeiksi ja lisäsivät hänen ikäänsä
kaksinkertaisilla vuosilla. Kun viimein tuli vapautus, se tapasi hänet
sekä henkisesti että ruumiillisesti murtuneena, varjona entisyydestään.
Hänen omaisuutensa olivat sortajat ottaneet takavarikkoon. Jälellä
oli, salaisten ystävien huolehtimana, ainoastaan sen verran kuin hän
tarvitsi yksinkertaisen toimeentulon turvaamiseksi, mitä hyvänsä
tulevaisuus toisikaan hänelle. Margareta, perheen vanha palvelija,
joka oli ollut hänen sisarensa amma, tuli takaisin hänen luoksensa
hoitaakseen vähäisiä varoja vaatimattomassa asunnossa, jonka ystävät
olivat toimittaneet hänelle. Se oli yläkerta Rue Cornavilla olevasta
talosta, josta alakertaa käytettiin ulkomaan hedelmien myymäläksi.
Hänen sisarensa sai pahojen päivien alkaessa turvapaikan St. Clairen
nunnien luona, Amin suureksi huojennukseksi.
Ami palasi niinkuin kummitus elävien ihmisten maailmaan. Vähän oli
jätetty elämää häneen, ja kaikki mitä oli, näytti olevan muutettu
katkeruudeksi. Täytyy olla kauheata kulkea seitsemän kertaisesti
kuumennetussa ahjossa ilman Jumalan pojan läsnäoloa. Ihme on että
kukaan tekee sen ja jää eloon. Mutta sitä enemmän, koska Ami Berthelier
kaikesta tuskasta huolimatta ei ollut rikkonut omaa sieluaan vastaan,
on meidän uskominen että Yksi, vaikkakin näkymättömänä, seisoi hänen
tuntemattomana turvanaan, eikä vallan unhottanut häntä silloinkaan
kun hän epäili Hänen olemassaoloaankin. Ami Berthelier meni vankilaan
välinpitämättömänä puolipakanana, niinkuin Renessansin mies ainakin.
Sinne mennessä hänellä oli hyvin vähä uskoa hukattavaksi, mutta sieltä
palattua hän oli piintynyt uskomaton "ilman toivoa ja ilman Jumalaa
maailmassa".
Kalsea, katkera epäilys itsestään, maastaan ja kaikista ihmisistä oli
vallannut hänen sielunsa. Vieläpä uskonpuhdistuskin, nykyaikaisen
vapauden todellinen aamuaurinko, noustessaan Geneven yli tapasi hänet
sellaisena, jolle vanha rakkaus palaa jälleen, mutta joka ei sitä tunne.
Suuri "toukokuun kahdeskymmenes ensimäinen" [silloin Geneve vannoi
pitääkseen uskollisesti uskonpuhdistuksen perusteet] tapasi hänet
kylmänä ja tunteettomana. Hän kyllä seisoi Pyhän Pietarin suuressa
kirkossa tunkeilevien kansalaisten keskellä, jotka kohottivat
oikean kätensä ja vannoivat ollakseen uskolliset Jumalalle ja Hänen
totuudellensa, mikä nyt ensi kertaa ilmaantui heille Hänen pyhässä
evankeliumissaan, -- mutta hän ei kohottanut kättään eikä vannonut.
Koko toimitus oli vierasta hänen tietoisuudelleen, se oli hänestä
tarkotuksetonta ja ilman hengen antamaa sisältöä.
Hän ei osannut lukea ajan merkkejä. Hän kääntyi himmeään länteen, josta
ei voinut tulla valoa; ja siten, vaikka itä hänen takanaan oli yhtenä
loimona nousevan auringon kunniasta, hän ei voinut nähdä sitä.
Philibert Berthelierin pojat ja toiset vanhan Hugenotti-puolueen
jäsenet, jotka olivat säilyneet vainoilta tai palanneet maanpaostaan,
tulivat tervehtimään häntä. Mutta hänestä ne käynnit olivat enimmäkseen
turhia ja kiusallisia. Jotkut olivat sydämestään heittäytyneet uuteen
liikkeeseen, toiset taasen nuoren Berthelierin johtamina pitivät yhtä
vähä reformeeratuista kun heidän isänsä ruhtinaspiispasta. Heissä
kuvastui vanhojen hugenottien alempi eikä ylempi kerros. Ami, vaikkei
hänellä ollut heidän uskottomuuttansa vastaan muistuttamista, inhosi
heidän kevytmielisyyttänsä, raakuuttansa, ja heidän sopimatonta
puhetapaansa ja käytöstänsä.
Silloin, Geneven vielä ottaessa vastaan uskonpuhdistusta, kohosi
sen ympärille joukko voimakkaita vihollisia, jotka vallan uhkasivat
sen olemassaoloa. Vanha isänmaallisuuden tuli leimahti tuhastaan.
Ami, joka luuli etteivät kyyneleet olleet enää häntä varten, pudotti
kuumia pisaroita sormilleen. Hän peitti silmänsä nähdessään Geneven
kansalaiset järjestettyinä puolustamaan kotejaan, kun hän itse
ei voinut käydä taisteluun heidän kanssansa. Hän auttoi kaikesta
voimastaan puolustusta, ja ilman Margaretaa olisi hän itse nähnyt
puutetta antaessaan vielä enemmän. Kun isänmaalliset kansalaiset
hävittivät omat laitakaupunkinsa uhraten omat kauniit huvilansa ja
paljo omaisuutta, estääksensä vihollista saamasta tukea siellä, jätti
hän ilolla mökkinsä St. Gervaisin esikaupungissa, ja muutti köyhään
asuntoon, jota siihen aikaan kutsuttiin La Fusteriaksi. Ahtaassa
asunnossaan siellä hän antoi suojaa eräälle talonpojalle vaimoineen,
jotka monen muun tavalla olivat jääneet kodittomiksi esikaupunkeja
hävitettäessä.
Talonpoika oli yksinkertainen, rehellinen mies, jonkalaisia Geneven
kansalaiset tavallisesti tarkoittavat "harmaa-jaloilla". Hän eli ja
muokkasi omaa, vähäistä maatilkkuaan. Vaimo oli savojalainen ja paljoa
terävämpi. Heillä oli mukanaan lapsi, jonka arveltiin olevan heidän
omansa. Kaupungissa vallitseva tavaton tungos pian toi kuumeen, ja
sekä mies että vaimo saivat sen ja kuolivat. Kun vaimo sairastui, niin
lapsi tuli Margaretan hoitoon. Tuntiessaan kuolevansa vaimo tunnusti
ettei se ollut hänen omansa, vaan korkeampisäätyisten vanhempien lapsi,
jonka hän oli ottanut hoidettavakseen. Tämän ilmoituksen Margareta
huolellisesti kertoi isännälleen, joka kumminkin tuskin kuunteli ja
pian unhotti sen kokonaan. Mutta ei hän kieltänyt Margaretan vakavaa
pyyntöä, että hän saisi pitää lapsen ja hoitaa sitä. Niihin aikoihin
kun he palasivat Rue Cornaville, jota onneksi ei ollut tarvinnut
hävittää, oli hänen holhokkinsa tullut suureksi elämän iloksi hänelle.
Aika kului. Pian, kuten näytti, liian pian ei ollut enää lasta,
vaan tummasilmäinen, tummatukkainen pikkuneiti, liian vallaton
hoitaa ja ohjata, -- vähäinen vartalo elävä sormen nippuihin asti.
Piti katsoa ettei hän pudonnut tuleen tai vetänyt tuoleja päälleen.
Siinä oli toimiva pieni mieli poistamassa toisia ikävyyksiä, vaan
toisia tuottamassa. Ihmeellistä oli, että tämä hämmästyttävä olento
sai päähänsä kääntyä Ami Berthelierin puoleen kaikessa. Lapsuuden
oikullisuudella hän oli tyranni uskolliselle hoitajallensa, joka piti
hänestä huolta yötä ja päivää, ja ihaileva orja valkotukkaiselle
miehelle, joka satunnaisesti ikäänkuin lahjana antoi isällisen
huomautuksen. Hän odotti katsetta ja hymyä häneltä, käytti kaikki
kauniit taitonsa kiinnittääkseen hänen huomiotaan, ja kohosi autuuden
tasalle istuessaan hänen polvellansa.
Berthelier luonnollisesti piti siitä. Lapsen rakkaus on suloisin
imarteluista, kuten nähdään siitä tosiasiasta ettei ajanpituuskaan
koskaan ole voinut haihduttaa muistoa sen mielestä, jota se on kerran
kohdannut. Mutta kun vuodet kuluivat, tuli hän surulliseksi pienen
Gabrielien suhteen. Hän tiesi että tätä pitäisi opettaa ja kasvattaa,
mutta hänellä ei ollut vähintäkään käsitystä miten sitä olisi tehtävä.
Ei Margaretakaan, joka taisi keittää ja pestä erittäin hyvin, mutta
jo neulankin käyttelemiseen oli tottumaton, osannut sitä. Tärkeämpiä
syitä oli ettei hän kyennyt lukemaan; ja se uskonnollinen opetus,
jonka hän hartaana, vaan vähemmän valistuneena Calvinin seuralaisena
oli tilaisuudessa antamaan, ei näyttänyt hänen isännästään sopivalta
ravinnolta lapsille. Kaikissa näissä asioissa oli hän itsekin avuton.
Jalosukuiset neidit, hän mietti, olisivat opetettavat ompelemaan,
lukemaan ja rukoilemaan, ja näistä kolmesta tarpeellisesta
sivistysvälikappaleesta hän voi antaa ainoastaan yhden.
Tämä se oli syy, selvä hänelle itselleenkin, josta johtui hänen
esiintymisensä tuona elokuun aamuna St. Clairen naisluostarin
portin luona. Mutta ihmissydämen suuret syvyydet ovat kaukana
tietoisuuskuohujen alapuolella. Lapsen käden kosketus oli vähitellen
herättänyt hänessä semmoista, jonka hän arveli olevan ijäksi kuolleen.
Kaipaus sisareen, jota hän oli niin paljo rakastanut, alkoi ahdistaa
kasvaen aina vahvemmaksi ja muuttui viimein vallan sietämättömäksi.
Äkkiä muisti Ami ett'ei hänen sisarensa ollut kuollut, että hän vielä
voisi kuulla hänen äänensä, voisi vielä puristaa hänen kättänsä. Miksei
hän siis koettaisi tehdä sitä?
Hänen aikomuksensa kasvoi ja vahvistui ja kantoi, kun St. Clairen
nunnain karkoitus antoi siihen tilaisuuden, todellisuudessa hedelmiä.
Mutta saavuttaisiko hän suotuisan tuloksen? Jonkin aikaa oli hän
kiusauksessa epäillä.
Amin sydämessä, kuten unessa, asui kalpea sekaantunut nainen, puettuna
ei luostari- vaan tavalliskuosiseen, geneveläiseen naisen-pukuun.
Turhaan koetti hän sovittautua uusiin oloihin ja uusi ympäristö häneen,
aivan kuin lapsi asettaa kokoon eriosaista, vaikeata ratkaistavaa.
Ulkomuodolta tapasi hän hoitajansa paljoa vähemmän muuttuneena kuin
veljensä. Mutta muutos vanhan Margaretan mielessä oli hämmästyttävin
kaikista kummallisista ilmiöistä hänen ympärillään. Margareta näet
rukoili, mutta ei lukenut rukousnauhaansa kristityn tavalla. Hän
puhui uskonnosta käyttäen pitkiä sanoja kuten justificatsioni,
regeneratsioni, sanctificatsioni (puhdistaminen, uudestasyntyminen,
pyhitys), jotka hänen kuulijalleen yhtä hyvin, tai paremmin olisivat
voineet olla latinaa, sillä silloin hän olisi voinut uskoa, että
niillä oli tarkoitus, vaikka tuskin olisi tietänyt mikä se oli.
Claudine parka (ei kukaan kutsunut häntä nyt sisar Agatha'ksi) oli
sitä mielipidettä, että sitten kun hän jätti maailman oli se tullut
aivan hulluksi!
Sekä sisällä että ulkona oli aivan yhtä pahaa. Kadut olivat täynnä
tuntematonta vaaraa. Karkeat myöjätärnaiset huutoineen ja riitoineen
pelottivat hänet aivan suunniltaan. Ja härkiä, joita ajettiin
teurashuoneisiin, piti hän ensin villeinä eläiminä. Tuskin oli hän
kotonakaan paljoa iloisempi. Hänen veljensä oli ystävällinen ja
Margareta palveleva, mutta molemmat kohtelivat häntä kuten lasta,
joka hän olikin kaikissa käytännöllisissä asioissa. Vieläpä pieni
Gabriellekin vieroi häntä, omalla imartelemattomalla tavallaan
täysikasvuisia kohtaan, joita hän ei rakastanut tai tarvinnut. Claudine
ikävöi hiljaisuudessa luostaria. Jopa hän alkoi kutsua itseään
luopioksi ja ajatella että oli tehnyt anteeksiantamattoman synnin.
Hän sai huojennusta, vieläpä niin vähäpätöisen kuin lapsen
repeytyneiden koristeiden kautta. Eräänä päivänä juoksi Gabrielle
hänen luoksensa hyvin onnettomana sunnuntaipukunsa, hauskan, pienen
lyonilaisen silkkihameensa kanssa, joka oli repeytynyt vallan
vyötäreestä helmaan. Tyttö selitti leikkineensä viereisessä huoneessa
asuvan kirjansitojan pienten poikain kanssa. Jeannot oli sen reväissyt.
"Kelvoton, nulikka!" sanoi Claudine. "Mutta miksi sinä leikit noiden
pahojen poikien kanssa, Gabrielle? Se ei sovi pikku tytölle."
Gabrielle pahastui. "Isä sallii minun", hän sanoi ja juoksi pois
kutsumaan Margaretaa.
Claudinen sydäntä ahdisti kateellisuuden paha hengetär. Hän sieppasi
nopeasti yksinkertaisemman puvun lapselle ja seurasi häntä kyökkiin,
jossa tapasi hänet kiipeämässä pöydälle. Siinä tyttö aikoi istua ja
odottaa Margaretaa, joka aivan kuin Claudinen hyvän tähden ohjaamana
oli juuri silloin torilla.
"Anna panen tämän päällesi", Claudine sanoi. "Ja katsohan, Gabrielle,
minä neulon sinisen silkkipukusi, ennenkun isä tulee kotiin. Hänen
kanssaan sitte pääset Morland'iin kävelylle, niinkuin hän lupasi
sinulle tänä aamuna."
Vähä vielä hyväilyä, ja sininen silkkipuku oli kauniisti hänen
käsissään. Repeämä oli paha, mutta luostarissa opetetun neulojan
taitavissa käsissä se tuli somasti ja sukkelasti korjatuksi. Claudine
työskennellessään ei voinut olla huomaamatta, että puku oli huonosti
tehty ja soveltumaton. "Minäpä otan ja muutan sen", hän ajatteli "ja
kirjailen helman sillä kauniilla neuloksella, jonka sisar Ursula opetti
minulle."
Hänen sitä suunnitellessaan tuli Margareta sisään ja katseli
tarkkaavana työtä. Äkkiä hän kääntyi toiseen huoneeseen ja palatessaan
toi suuren sylillisen pieniä päähineitä, vaippoja, liivejä, kauluksia
ja kaikenlaista tavaraa.
"Sanoakseni totuuden, neiti", hän sanoi, "näiden pienokaisen vaatteiden
tähden on paholaisella ollut paljo valtaa ylitseni."
"En mitenkään epäile sitä", vastasi Claudine, harvinaisella
pontevuudella; "vaikka puolestani arvelen että hän käyttää paljo
enemmän hyödykseen isä Calvin'in harha-oppeja kuin viattoman lapsen
pukuja."
"En tahdo väitellä kanssanne, neiti, nähtyäni että te olette yhä vielä
kuten sanotaan katkeruuden sapessa ja tietämättömyyden kahleissa.
Yhtä kaikki tuo viaton, vihreä kaulusrepale ja sininen vaippa eivät
sovi senkään vertaa kuin mamelukit ja hugenotit tapasivat tehdä ennen
herätyksen tuloa meille. Ja lisäksi hän kaiken aikaa ylpeilee niistä
kuin papukaija pyrstöstään tai paavillinen piispa rististään."
"No hyvä, katsokaammepa mitä on tehtävissä", sanoi Claudine,
valtioviisaasti kyllä ollen olevinaan huomaamatta Margaretan loukkaavia
viittauksia.
"Katsokaas, neitini, tätä palaa ristiraitaista purppurata, jonka Madame
de Maisonneuve antoi herralle, jotta siitä tehtäisiin Gabriellelle
pieni sunnuntai- ja juhlapuku. Tämä on viehättävää, eikö niin? Tyttö on
pitävä siitä nähtyään sen päällään. Minä kumminkaan en koskaan tohdi
leikata sitä, sillä jos saksit erehtyisivät, niin se olisi 'syntiä
ilman katumusmahdollisuutta'."
Täten Claudine taitavana neulojana löysi kutsumuksensa ja sai
rauhan 'anteeksiantamattomien syntien' pelolta. Hän yhä pysyi
protestanttisessa kaupungissa sydämmestään uskollisena katolilaisena.
Koko sydämensä voimalla hän halusi kirkon sakramenttia, erittäinkin
messua, joka silloin oli lakkautettu Genevessä. Kerran tai kahdesti
hän sai uskonnollisia lohdutuksia valepukuiselta papilta, jonka hänen
veljensä sattumalta löysi. Hyväntahtoisella välinpitämättömyydellään
oli Ami kutsunut papin katsomaan Claudinea. Berthelier'n myöntymyksellä
opetti Claudine Gabriellelle omat rukouksensa ja uskontonsa alkeet. Se
oli loppumattomaksi harmiksi Margaretalle, joka teki kaikki voitavansa
estääkseen tätä turmiota, ottaen lapsen milloin vain voi P. Pietarin
kirkkoon kuulemaan Calvinia, ja itse koettaen painaa hänen nuoreen
mieleensä uusia oppeja. Ami ollen molempien ulkopuolella katseli
hiljaa, huvitettuna eri uskontojen taistelua. Hän hyvin tiesi, ettei
mikään niin helposti kuin julkinen katolilaisuudesta kiinnipitäminen
tulisi Gabriellea vanhempana saattamaan suuriin käytännöllisiin
vaikeuksiin, jos hän Geneveen jäisi. Mutta hän aina arveli että
sisarensa kaunis taikausko, jona hän piti sitä, haihtuisi pois lapsesta
tämän tultua täyteen ikään. Silloin Gabrielle ajattelisi ja uskoisi
kuten kaikki muutkin hänen ympärillään. Sitä ennen ei ollut väliäkään,
kumpi saavutti voiton. Ami ei käsittänyt, että semmoisessa taistelussa
nuoren sielun asema helposti käy tukalaksi, kun siitä juuri taistellaan
ja sille kaikki on kovin todellista ja vakavaa.
Gabrielle, jonka lapselliseen mieleen saarna Pietarin kirkossa ei
tunkeutunut, alussa taipui "Täti Claudinen", kuten tapasi kutsua
häntä, opetukseen. Gabrielle alkoi pitää erittäin paljo hellästä,
ystävällisestä naisesta, vaikkakin alusta loppuun "isä" vallitsi hänen
sydämmessään ilman kilpailijaa.
Ulkona suuressa maailmassa, samoin kuin Gabriellen vielä nuoressa
sydämessä, kilpailevat voimat taistelivat voitosta. On totta että
nykyisen käsityksen mukaan se oli maailma pienoiskoossa.
Tsaari Paul, viidenkymmenen miljoonan hallitsija, ylenkatseellisesti
nimitti kansallistaistelua Genevessä "myrskyksi vesilasissa". Vielä
purevampi Voltaire ivaili, että jokakerta kun hän puki peruukkinsa,
hän samalla puuteroitsi koko tasavallan. Kumminkin pieni valtio
oli määrätty oman historiansa kululla valaisemaan tuota teologista
opinsuuntaa, jonka sen etevin pappi niin täydellisesti on määritellyt,
että se on siitä asti kulkenut hänen nimellään. Vaikkakin ylevä ja
yksinkertainen käsite "valittu" -- Jumalan hyväksymä -- on kangistunut
opinkaavaan, puristettu järjestelmän siteisiin, ja joskus vääristelty
täydelliseksi erhetykseksi, ei se kumminkaan ole vähemmän suuri ja
tosi. Pieni, rohkea kaupunki järven rannalla oli todellakin Jumalan
valitsema eli hyväksymä kuten ennen vanhaan Sion, jolle Hän antoi oman
nimensä. Se oli valittu ottamaan vastaan Hänen sanansa ja näyttämään
koko maailmalle, kuinka se, kokonainen yhteiskunta rehellisesti
harrasti sen noudattamista. Se oli valittu olemaan turvapaikkana Hänen
vainotuille palvelijoillensa koko kristikunnassa. He tunkeutuivat sen
kaduille kuin todelliseen levonsatamaan, jossa he voivat oleskella
rauhassa pelkäämättä pahaa. "Salli minun tähteni onnettomuuteen
joutuneiden asustaa luonasi", oli Jumalan erityinen vaatimus Genevelle;
ja Geneve kuuli sen ja totteli.
Pieneltä valtiolta vaadittiin syvää uskonnollista vakaumusta ja
samoin sankarillista rohkeutta kohdata voimakkaiden naapuriensa vihaa
ottaessaan vastaan ja suojellessaan näitä pakolaisia. Sitä enemmän,
koska ei ilman paljoa yksityistä uhraantuvaisuutta sen asukkaiden
puolelta, voitu pitää yllä niin suurta paljoutta muukalaisia.
Kumminkin ystävällisyys tuli runsaasti maksetuksi. Geneve tuli hyvin
havaitsemaan, että on autuaampaa antaa kuin ottaa. Ei ainoastaan,
että lempeät ja rehelliset muukalaiset antoivat sen kansottamiseen
erittäin sopivaa ainesta, suuresti lisäten sen siveellisiä ja henkisiä
voimia, mutta myöskin tekemällä uhrauksia heidän hyväksi, se tuli
pelastetuksi tylyyden ja erakkomaisuuden kuolettavista vaaroista.
Heidän vakava henkensä johti yhdessä aikalaisten kanssa huomion
uskonnon ja elämän tummemmille ja vakavammille puolille. Sen miehen,
joka innosti ja johti heitä, voimakas nero johti myöskin samalle
suunnalle. Mutta käytännöllinen hyväntahtoisuus vaikuttaa laajentavasti
ihmisen luonteeseen. Paastoaminen ilman muuta tarkoitusta johtaa
ahdasmielisyyteen, mutta paastoaminen, siinä mielessä että voisi
ruokkia tarvitsevia, laajentaa sydäntä. Ja sydän ja mieliala ovat
riippuvia toisistaan. Tästä armeliaisuudesta Jumalan onnettomien
hyväksi kalvinistisen Geneven ankara aikakausi sai sulouden ja
loisteen, jota vailla se muuten olisi ollut. Vaikk'ei se kokonaan
voinut pelastaa sitä ankarasta kiihkoilemisesta se kumminkin paransi
sen itsekkäisyydestä.
Mutta ennenkun pieni kaupunki voi ottaa vastaan ja täyttää tehtävänsä,
se oli ensin kasvatettava ja opetettava, puhdistettava siinä itsessään
olevista kelvottomista aineksista. Todellisen järjestyksen ja tosi
vapauden pahimmat viholliset ovat väärä järjestys, joka on orjuutta, ja
väärä vapaus, joka on mielivaltaa. Heittäessään päältään Rooman ikeen
Geneve oli vapautunut ensimäisestä. Toista vastaan sillä kumminkin
vielä oli pitkä ja ankara taistelu edessään. Tätä edusti puolue, jonka
jäsenet historiassa tunnetaan _libertinien_ nimellä.
Mutta tämä näytöksen loppukohtaus tapahtui vasta vuosia sen jälkeen
kun pieni Gabrielle ja St. Clairen nunna liittyivät Ami Berthelier'in
huoneen jäseniksi.