Valkotukkainen mies oli hyökännyt nunnan luo, joka seurasi alijohtajaa.
Nunna oli kävellyt pää painuneena, itkien hiljaa huntuunsa, jonka hän
nyt pelosta ja hämmästyksestä heitti osaksi sivulle. Kasvonsa olivat
sievät ja miellyttävän näköiset, vaikk'eivät ne koskaan liene olleet
kauniit, tuskin nuoruudessakaan. Pehmeät, ruskeat hiukset olivat yhä
ilman harmaita ja otsa ja poski rypytön. Näytti kuin olisi elämä
kohdellut häntä lempeästi, ja niinpä olikin, yhden suuren sieluntuskan
jälkeen. "Tule mukaan, sisareni, tule kanssani, tarvitsen sinua!" hän
alkoi, ei kovaa, vaan matalalla, kiivaalla, puoleksi tukahdetulla
kuiskeella.
Claudine vetäytyi hänestä pois pelon hämmentämänä. "Ei, ei", sopersi
hän. "Oi ei, minä olen Kristuksen morsian."
Mutta mies ei hellittänyt. "Katsoppas minua, Claudine, katsohan nyt
minua", hän pyyteli. "Olen Ami, veljesi, jota niin rakastit entisinä,
vanhoina aikoina. Etkös muista?"
Silloin nunna katsoi häneen, katsoi vakavasti, ikävöiden. Uusi valo
koitti hänen tumman sinisissä silmissään. "Niin, minä muistan", hän
sanoi uneksien. "Vanhat ajat! -- Mutta ne ovat menneet, aikoja menneet.
-- Olen kuollut maailmalle. Anna minun mennä!"
Ami piti yhä kiinni. "Claudine", hän anoi, "katsoppas minua vielä
kerran."
Claudine katsoi jälleen. "Mutta te ette ole Ami. Olette vanha, vieras
mies", hän sanoi, kasvonsa epäilevän näköisinä. Sitten hän muuttuneella
äänellä lisäsi: "Enkä minä voi puhua kanssanne. Nähkääs, suljemme tien.
Minun täytyy mennä."
"Et saa mennä, Claudine, kuulehan! Orvon lapsuutemme muiston nimessä,
kun olin isä ja äiti sekä sinulle -- --"
Tässä alijohtaja kääntyi ja puhui. "Mitä tämä sopimaton sekaantuminen
merkitsee?" hän kysyi ankarasti. "Eikö ollut sovittu että saisimme
mennä ilman nöyryytystä tai estettä? Tämäkö on teidän väärä-oppista
lupauksen pitämistä? Mies, väisty! Elä koske pyhään sisareen,
Kristuksen morsiameen!" Sitten hän sanoi vastaansanomattomalla,
käskevällä äänellä: "Sisar Agatha, tule pois!"
Murtuneen miehen hento vartalo näytti kasvavan ja hän puhui melkein
majesteetillisesti: "Hän, jota kutsutte Sisar Agathaksi, on sisareni
Claudine Berthelier. Hän lähtee kanssani kotiin."
"Hän ei saa! Sisar Agatha, muista itseäsi ja valaasi! Pitäkää huoli,
valtuusmies, täyttäkää lupauksenne ja pyytäkää heitä antamaan tietä."
Virkamies selvitti ääntään ja näytti epäilevän. "Jos nainen tahtoo --"
hän alkoi.
"Hän on pitävä valansa. Tule, sisar!"
Claudinen hämmentyneet silmät kääntyivät säälittävästi yhdestä toiseen.
Hän vaihteli väriä, hän näytti olevan pyörtymäisillään. Mutta hän ei
liikkunut eikä tehnyt elettäkään pudistaakseen pois veljensä kättä.
Lopulta sitten johtaja välitti. "Antakaa sisar Agathan valita", hän
sanoi heikolla, vanhuudesta vapisevalla äänellä. "Sisar, mitäs sinä
itse tahdot?"
"Niin, valitse", sanoi alijohtaja ankarasti. "Tule kanssamme ja pidä
lupauksesi, tai mene takaisin maailmaan, josta olet luopunut, ja kadota
sielusi iäksi!"
"Jollei Jumala anna sinulle katumusta", sanoi johtaja. "Mutta valitse,
sisar Agatha, sillä meidän pitää mennä."
Claudine vapisi kovin. Virran tavoin riensivät nuoruuden päivät
takaisin hänen luoksensa. Mutta toisella puolen oli elämän tottumus,
oli hänen valansa ja oli vielä se, jota hän piti velvollisuutenaan
Jumalaa kohtaan. Hänellä ei ollut voimaa päättää.
Amin vahva tahto ratkaisi hänen puolestaan. Hän tarttui Claudinen
käsivarteen ja veti hienolla väkivallalla hänet pois. Oli jo aika: he
olivat jo liian kauvan sulkeneet tien. Johtaja pois kääntyessään sanoi
surumielin jäähyväisensä, alijohtaja taas ankaralla äänellä lausui:
"Jumala antakoon sinulle anteeksi." Oikeastaan hänen ajatuksensa
kumminkin oli: "En usko, että Hän sitä koskaan tekee."
Ami johdatti sisarensa kansan läpi, joka seisoi melkein ääneti ja
kunnioittaen, lukuunottamatta muutamia häpeemättömiä katupoikia
kokkapuheineen luopuvalle nunnalle. Heidän saavuttuaan rauhalliselle
kadulle, hän sanoi: "Meillä on jonkinverran käveltävänä, sillä minä
asun sillan takana Rue Cornavi'n varrella. Majapaikkani on köyhä, mutta
mukava. Olen valmistuttanut huoneen sinulle. Tiesin että tulet
kanssani."
Claudine oli kävellyt hänen rinnallaan koneellisesti, hämmentyneenä.
Tai paremmin, niinkuin se joka yht'äkkiä on muutettu toiseen maailmaan.
Kadut, talot, ohikulkijat -- kaikki olivat ihmeitä. Häntä ivaavat pojat
olivat sekä ihme että kauhistus. Maakin hänen jalkainsa alla tuntui
lisäävän hänen epävarmuuttansa, johon kummallisesti sekaantui tieto
väärinteosta. Hän oli siellä missä hänellä ei ollut oikeutta olla ja
missä ei ollut hänen paikkansa. Oli paljo taloja, paljo väkeä, useita
kasvoja ja kaikki hänelle tuntemattomia.
Mutta kuultuaan veljensä puhuvan hän koetti jännittää itseään. Hänen
hämmentyneessä ajatuksessaan alkoivat hienon syntyperän ja veren
vaistot päästä voitolle. Hän teki kohteliaan yrityksen vastata, vaikka
tuskin ymmärsi Amin puhetta. "Asutko siis yksin?" sai hän lausutuksi.
"Margareta on aina mukana."
Claudinen kauniit, hämmästyneet kasvot saivat puhtaan mieltymyksen
hohteen. "Vanha rakas vaalija!" sanoi hän. "Mutta ei -- se ei voi olla.
Hän olisi jo sadan vuoden vanha."
Epäselvä hymy kierteli Berthelier'in lujilla, selväpiirteisillä
huulilla. "Hän on juuri kuudenkymmenenkolmen vanha", hän sanoi. "On
vasta kuusitoista vuotta siitä kun erosimme, eikä hän silloin ollut
vanha muista kuin minusta ja sinusta."
"Kuusitoistako vuotta? Ei se minusta tuntunut niin pitkältä.
Uskonnonharjoituksissa ovat tunnit pitkiä, mutta vuodet lyhyitä."
"Minusta se tuntui paljoa pitemmältä. Paitsi Margaretaa on luonani
vielä lapsi."
"Mikä lapsi?" lausui Claudine hieman kummastuneella äänellä.
"Muutamia vuosia sitten, kun me pelkäsimme savojalaisten ja ligan
hyökkäystä, hävitimme omat esikaupunkimme puolustusta varten. Tietysti
olet kuullut siitä?"
Claudine pudisti päätään.
"Kansaa tuli kaupunkiin St. Gervais'tä asti hakemaan turvaa. Margareta
ja minä tulimme myös, vaikk'ei Rue Cornavin ollutkaan hävitetty.
Me annoimme suojaa asunnossamme maalaisväelle, eräälle miehelle ja
vaimolle, jotka kuolivat siellä kuumeeseen. He jättivät tämän pienen
lapsen. Margaretan täytyi hoitaa ja elättää häntä, ja -- mitäpäs siinä
oli tekemistä? Enhän voinut jättää lasta ulos rappusille."
"Olisittehan voineet tuoda hänet luostariin."
Berthelier kohautti olkapäitään ja vaikeni. Sitten hän alkoi jälleen:
"Margareta piti hyvää huolta lapsesta, mutta nyt lapsi kasvaa ja --
minä tarvitsen sinua."
"Häntäkö varten?" Sen Claudine lausui tyytymättömyyden tunteella, jota
ei itsekään ymmärtänyt.
"Enemmän itseäni varten."
Äänettömyys seurasi. Viimein Claudine, jonka tajunta näytti vähitellen
palaavan, kääntyi kysymään: "Veli, mikä on tehnyt sinut niin
valkotukkaiseksi ja rammaksi?"
"Luulin että tiedät. Vankila ja ratas se oli. Mutta eivät he minulta
mitään saaneet. Ja minä olen saanut kostoni. Se minkä puolesta
taistelimme on saavutettu. Tosin kyllä emme me sitä voittaneet eikä
edes meidän menettelytapamme."
"En ymmärrä", sanoi Claudine. Äänettömyyden jälkeen hän lisäsi: "Mutta
toivon, veli, ettet ole unhottanut uskoa ja tullut harhaoppiseksi
toisten tavalla. Sielusi olisi iäksi kadotettu."
Epäselvä hymy palasi jälleen. "En usko samoin kuin sinä", sanoi Ami.
"Mutta voit lohduttaa itseäsi, sillä en minä usko Villiam Farrel'in enkä
Johan Calvinin oppejakaan. Ja ehkäpä en pidä näitä herrasmiehiä pappeja
parempana. Kumminkin he ovat meidän puolestamme tehneet meidän työmme."
"En ymmärrä", sanoi Claudine jälleen, tällä kertaa melkein säälien.
"Yksi niistä monista asioista, joiden tähden tahdon sinua, sisareni",
lisäsi Ami ystävällisesti, "on että opetat pienelle Gabriellelle hänen
rukouksensa, sillä Margareta vanhoillaan kallistuu suuresti uuteen
oppiin. Minä taasen pidän vanhaa -- vaikkakaan en niin hyvänä vahvoille
miehille -- soveliaampana pienille tytöille. Mutta viimeinkin olemme
perillä."
"Onko se tämä talo, jossa on kirjansitojan kilpi?"
"Ei -- seuraava. Mutta risti silmäsi Claudine, kun menet sivu, sillä
siihen on juuri tullut asumaan isä Calvinin oma veli, joka sitoo
kirjoja hänelle."
Kun Berthelier lähestyi omaa oveaan, juoksi ulos pieni, kaunis,
tummasilmäinen ja tummatukkainen tyttö ja heittäytyi ihastuttavalla,
ylenmääräisellä tervetuliaisella hänen syliinsä.
"Varovasti, varovasti!" sanoi Ami. "Varo sauvaani ja rampaa jalkaani.
Gabrielle, tämä on minun rakas sisareni ja sinun hyvä tätisi Claudine,
joka tulee elämään kanssamme ja pitämään huolta sinusta ja minusta.
Mene hänen luoksensa, suutele hänen kättänsä ja pyydä häntä rakastamaan
sinua."
Lapsi peräytyi pahantuulen näköisenä. "En pidä hänen vaatteistaan", hän
sanoi, "enkä tahdo kenenkään muun rakkautta kuin teidän ja Margaretan."
Berthelier katsoi sisareensa. "Näet jo että sinua tarvitaan täällä",
hän sanoi. "Emme osaa Margareta enkä minä tehdä muuta lapsen kanssa
kuin rakastaa sitä. Mutta tule sisään, sisareni. Tervetuloa kotiini,
tai pikemmin omaasi."