Syksyinen yö on pimeä ja taivas on pilvessä, mutta Hirvikylän Saaren
parista ikkunasta vilkkuvat vielä tulet. Kenties ikkunaverhojen takana
vielä liikkuu varjoja, kenties kaikki ovat jo asettuneet levolle, mutta
isäntä tahtoo vielä sängyssä lukea päivän uutisia. Sitten hän sammuttaa
tulet ja kääntyy, niinkuin pitääkin, Helmiin päin.
Sarkan Nikolai seisoo maantiellä, katselee vilkkuvia tulia ja puree
yhteen hampaitaan.
"Tuleen, liekkeihin koko Saari!"
Mutta samalla hän malttaa mielensä. Äidin oli käynyt vielä huonommasti,
eikä hän ollut yrittänyt saada maailmaa liekkeihin, ja tuo toinen
tuolla tulen ääressä, se oli järjestänyt asiansa hyvin. Oikein hyvin!
Se oli niin iloinen, että "syrjäinenkin sen huomasi". Vaan hän, Sarkan
Nikolai, kulki täällä ja odotteli. Nyt hän oli tullut!
Häntä jäädyttää niinkuin ei milloinkaan ennen. Tuolla oli Saaren
vaaleankeltainen päärakennus ja sen takana oli lutti... Perkele sentään!
Sarkan Nikolai tuntee Saaren kuin viisi sormeansa. Hän ei suotta ole
siellä kesäkautta ollut, ei siellä suotta rakastanut eikä elänyt siellä
elämänsä kauneinta aikaa. Hän odottaa vain, että tulet tuolla sisällä
sammuisivat.
Ja ne sammuvat. Isäntä heittää tietenkin lehtensä vuoteen viereen
lattialle tai asettaa sen vuoteen vieressä olevalle tuolille tai
pöydälle, ähkäisee, kääntyy Helmin puoleen ja alkaa syleillä häntä.
Nikun suonet jyskyttävät, kun hän kääntyy kujalle. Siinä on entinen
riihi, jonka kynnyksellä he istuivat, — onko siitä edes vuottakaan
kulunut. Hän pysähtyy, katselee hetkisen riihen ovesta ammottavaa
mustuutta, ja kun hän jatkaa matkaansa, saattaisi syrjäinen luulla,
että hän nyyhkii.
Jos hän nyyhkii, niin se taukoaa, kun Saaren päärakennus on
kädenulottuman päässä. Hampaat kirskahtavat taas yhteen. Mutta hän
ei malta olla kiertämättä rakennusta, vielä kerran katselematta.
Makuuhuoneen ikkunoiden alla hän jää seisomaan. Siellä hän nyt on,
korttelin tai kahden välimatkan päässä.
Joku vaisto Sarkan Nikolaissa menee auttamattomasti sekaisin. Hän
kokoaa keuhkonsa ilmaa täyteen ja huutaa minkä kurkusta lähtee:
"Helmi!"