Kesä alkaa jo vähitellen painua syksyksi ja pelloille on ilmestynyt
lyhteitä ja kuhilaita; yöt ovat pimeät ja tähtiset, mutta päivisin
paistelee aurinko kylläkin kirkkaasti ja heleästi.
Yksinäinen mies painelee pitkin maantietä. Hänen pukunsa on moitteeton
ja hyvässä kunnossa, joskin välillä hiukan pölyyttynyt ja menettänyt
laskoksensa. Eikä hänellä, niinkuin kulkijoilla ylimalkaan, ole
mitään selkäreppua eikä muutakaan kantamista. Kun hänet valtaa
nälkä tai väsymys, poikkeaa hän tien varrella oleviin taloihin
syömään ja nukkumaan ja maksaa mukisematta, mitä vaaditaan. Se onkin
kohtuullisinta, mitä maantien kulkijalta voi vaatia. Joskus hän vetää
povitaskustaan esiin kirjeen, lukee sen läpi tarkasti ja mustia
kulmakarvojaan rypistäen, mutta pistää sen takaisin taskuunsa ja
hymähtää jotakin itsekseen.
Ihmiset ovat hänet tuntevinaan, mutteivät ole siitä aivan varmoja.
Hänen kasvonsa ovat kovin kuluuntuneet ja laihat ja silmissä on
poissaoleva, tuijottava katse. Saattaisi luulla, ettei hänen päässään
ole jokainen kaira aivan paikallaan, mutta kyllä ne sentään sitä ovat,
sillä hän vastaa kysymyksiin selvästi, vaikkakin vältellen.
"No, mutta herran pieksut! Eikö se ole Niku?"
Mies rypistää kulmiaan ja katselee edessään seisovaa pyylevää
piika-ihmistä.
"On kylläkin", vastaa hän. "Onko se Hilja, vai erehdynkö minä?"
"Et erehdykään. Minä olen ollut täällä jo toukokuusta asti."
"Vai et sinä Saaressa enää olekaan?"
Niin, näkihän sen, mutta pitihän sitä jotakin sanoa.
"No, kuinkas Saaressa jaksetaan?"
"Kysy sitä vielä! Siellä on nyt vävy isäntänä, et ole tainnut
kuullakaan."
"Mistäpä minä... vai vävy?"
"Joo, Suontaan Heikki, oikein niitä isollisia."
"Isollinenpahan oli Helmikin."
"No olipa tietenkin. Vaan etpä usko: vaikka olivat sellaisia kuin
olivat, niin eivät oikein kunnollisesti vihille ehtineet, kun jo tulee
poika. Että oli se Heikki varansa pitänyt ja intekningin ottanut."
Sarkan Nikolai tuskin kuuntelee. Kulmakarvat vetäytyvät vielä
lähemmäksi toisiaan ja huulet puristautuvat yhteen.
"Mikäs sen pojan nimi on?" kysyy hän.
"Henrikki, Henrikkipä tietenkin, isänsä kaima."
"Vai niin", vastaa Niku ja huokaisee.
"Mutta nyt tulee kummallisin juttu koko asiassa", jatkaa suulas tyttö.
"Kun sillä on ruskeat silmät. Eikä kummankaan suvussa muisteta olleen
ruskeita silmiä."
"Sehän voi olla joku luonnon oikku", sanoo Niku yksikantaan. "No kuinka
Helmi jaksaa?"
"Sitä se rovastikin oli sanonut, että luonnonoikku, mitä lie atav...
atav... en häntä nyt muistakaan. Niin, Helmistäkö? Arvaathan tietenkin,
että se on iloinen, niin että syrjäinenkin sen huomaa. Vähemmästäkin
olisi."
"Niinpähän vainenkin."
Niku tekee jo lähtöä. Mutta sitten hän kääntyy ympäri ja kutsuu Hiljan
luokseen.
"Sinä, joka olet sellainen hiljainen ihminen, jonka takana salaisuudet
pysyvät", kuiskaa hän, "ethän vaan kerro, että me silloin kesällä
Helmin kanssa puuhailimme jos mitä."
Tyttö lyö kätensä yhteen.
"En totisesti. Ette suinkaan te vaan..."
"Ole hiljaa. Ethän kerro."
"No en!"
Niku jatkaa hymyillen keskeytynyttä matkaansa ja Hilja kertoo jo
navetassa salaisuuden palvelustoverilleen.
Ensi pyhänä sen jo tietää koko kylä, — jos tulevat tietämään muutenkin.