Sitten uudella voimalla:
"Panitko sinä sille nimeksi Nikolai!"
Sanat kajahtavat pimeässä yössä ja kaiku ne toistaa. "Panitko sinä
sille nimeksi Nikolai?"
Tulet syttyvät uudelleen, tällä kertaa pitkin koko rakennusta.
Ikkunoita avataan, joku ovi tuntuu käyvän.
Herra, mitä hän oli tehnyt! Nopeasti kuin kärppä piilottautui hän
viinimarjapensaikkoon. Siinä kuljetaan ja siinä käydään, mutta tulet
sammuvat taas ja äreä miehenääni kuuluu sanovan:
"Arvasinhan minä, ettei siellä ketään ollut!"
* * * * *
Vieläkin kerran: etteikö Sarkan Nikolai tuntisi Saaren taloa? Kuka sen
sitten tuntisi, ellei hän.
Nyt hän istuu tuvan rappusilla ja ollaan jo paljon sivu puoliyön. Mutta
vielä ei ole alkanut valjeta, sillä syksy on jo pitkälle ehtinyt.
Ja kuistin seinälle, oven viereen, on kiinnitetty lauta, ettei ovi
auki lentäessään pääsisi hakkaamaan kuistin seinää. Se on hyvin
lujasti kiinnitetty, Niku tietää sen, sillä hän on viime vuonna sen
itse siihen kiinnittänyt, eikä hän koskaan tee huolimatonta työtä.
Niku siis istuu siinä ja miettii, Sarkan Liinun ja muutaman ryssän
poika. Vaikka eihän ennen mietitty enää miettimällä parane. Hän on jo
ajatellut äitivainajaa, kasvatusvanhempia ja Elliä. Tässä maailmassa ei
ole hänelle mitään tehtävää, jota toinen ei voisi tehdä yhtä hyvin ja
paremminkin.
Saaren Helmin viimeinen kirje on hänen kädessään. Jostakin syystä
ottaa hän nuppineulan rintapielestään ja kiinnittää kirjeen rintaansa.
Sittenpä hän alkaakin olla suunnilleen valmis.
"Terve nyt vaan, kasvatusvanhemmat ja sinä, Elli-kiltti. Sanokaa
terveisiä ja kysykää, eikö kohtalo kierry!"
Hän ottaa esille köyden, jonka on mukanaan tuonut, ja kiinnittää sen
lujasti itse lyömäänsä lautaan. Toiseen päähän teki hän taidokkaan ja
helposti juoksevan silmukan. Mieheltä pitää kaiken käydä nopeasti ja
täsmälleen.
"No nyt, Saaren Helmi, näkemiin. Olisit totisesti saanut panna sille
nimeksi Nikolai. Mutta pääsetpähän isästäkin."
Jonka jälkeen hän pisti päänsä silmukkaan ja hirtti itsensä Saaren oven
pieleen.
Aamu alkoi juuri silloin sarastella.