"No nyt, Tuomas, jos sinulla on sitä viinaa, niinkuin silloin kerskuit,
niin ala kantaa framille."
Sarkan Nikolai retkahtaa väsyneenä, valkeana ja lyötynä sohvan
kulmaan ja ummistaa silmänsä. Hän ei muista, missä hän on vuorokauden
kuljeskellut. Hän on nähnyt metsää, merta ja kallioita, mutta
ennen kaikkea katuja, suoria, yksitoikkoisia katuja ja kiimaisia
sokkelokatuja, joilla kuhina alkaa vasta puolen yön jälkeen. Mutta hän
on vain kulkenut, kulkenut ja järjettömästi ajatellut. Ja nyt hän on
väsynyt.
Suutarin Tuomas katselee häntä haalein, veristävin silmin.
"Onks sull rahaa ja?" kysyy hän.
"Onks sull? On. Kysy sitä vielä. Vaan pitääkö sinulle näyttää?"
"Ei ole väliä. Saamasi pitää niin, että nyrkit ovat savessa."
"Tuossa on. Ota se nyt ensi aluksi. Lisätään sitten kun se aika tulee."
"Kylläpä sinusta on tullut aika porvari."
Tuomaan silmät välähtävät, kun hän pistää setelin liivintaskuun ja
menee asialleen. Mutta Sarkan Nikolai kätkee lompakkonsa varmimpaan
taiteensa. Hetken kuluttua Tuomas tulee.
"Kuule", kysyy hän, "mitä varten sinä tuota hanuria mukanasi kiikutat?
Oletko sinä ruvennut pelimanniksi?"
"Onko minulla hanuri?"
"Siinähän se on vierelläsi. — Hä, oletko sinä ollut hummaamassa?"
"Ei, en minä koskaan ole ollut niissä hommissa, ellen ala vähitellen."
Silloin Niku muistaa, että hän tullessaan on poikennut kotonaan ja
jostakin päähänpistosta ottanut hanurin kainaloonsa.
"Alkuaan minä ajattelin soitella tällä muutamalle tytölle, mutta nyt on
sama, vaikka soittelisin sinulle. Mutta naukataan ensin."
"Kippis vaan. Eikö se olekin ryssillä se musiikinpuoli niinkuin
veressä?"
"Sitä ne hokevat. Tanssi ja musiikki. Kuule, Tuomas, oletko sinä
koskaan rakastanut naisihmistä?"
"Montakin."
"Ja onko kukaan sinua jättänyt?"
"Jokainen on jättänyt heti kun on tullut tarkemmin tuntemaan. Mutta
kukaan ei niin nopeasti kuin sinua."
"Hä! Mitä sinä meinaat?"
"Äitisi jätti sinut saatuaan tuskin sinua kunnolla valmiiksi."
"Saatana, Tuomas, jos henkesi on sinulle kallis, niin..."
Sarkan Nikolai kavahti seisomaan, puukko välähti hänen kädessään ja
suutarin Tuomas peräytyi huulet vavisten ja kalpeana. Minuutin näytti
siltä kuin miesmurha olisi tulossa. Mutta sitten Niku pisti puukkonsa
tuppeen ja istuutui raskaasti huoahtaen. Hän näytti aivan selvinneeltä.
"Älä kiusaa minua, vaan ole hyvä kaveri ja juo!" sanoi hän
rauhallisesti. "Ja anna äitivainajan maata rauhassa kankaassaan. Se
kuuluu lopultakin olleen hyvä ihminen."
"Minulla tahtoo tuo suuvärkki olla niin kärkäs laulamaan", virkkoi
Tuomas anteeksipyytäen, "tiedäthän sen jo vanhastaan. Mutta ryypätään
pois vaan."
Huoneeseen tuli raskas, painostava hiljaisuus Vain lasit kilahtivat
tuon tuostakin ja savupilvet kävivät paksummiksi. Sarkan Niku humaltui,
mutta hän ajatteli samalla kertaa äitiään ja Saaren Helmiä ja tuli
siihen johtopäätökseen, että jos äitivainaja syntinsä takia oli
tuomittu helvettiin, niin kyllä hän kernaasti tällä kertaa olisi samassa
paikassa.
"Kohtalo kiertyy, kiertyy kuin kiertyykin, perkele vie", sanoi hän
enemmän itselleen kuin toiselle "Ryssä ei koettanutkaan korjata
erehdystään ja pääsi sen enemmittä, minä tein, minkä ihminen voi ja
saan silti kärsiä. Minä en tiedä, rakastiko ryssä, mutta minä rakastin.
Ja äiti sai kärsiä ja kuolla sen takia, että oli piika ja vähän
huorahtanut, mutta Helmi kulkee pää pystyssä siksi, että se on talon
tyttö ja vihittiin kuukausi sitten. Mutta se onkin _minun_ Helmini. —
Sanotko sinä vielä, piru, ettei kohtalo kierry? Hä?"
Toinen kuuntelee ihmetellen ja silmät harallaan.
"Mitä sinä oikein itsekseni turiset?" kysyy hän. Nikolai havahtuu.
"Sitäkö se sinuun kuuluu!" tiuskasee hän. "Juo. Niin, minä aioin kysyä
sinulta, että kun tyttö sinut jättää, mitä sinä silloin teet?"
"Minä ajattelen, etteipä tuo ainoa ole maailmassa, ja haen toisen."
"Reippaasti toimittu. Mutta mistä minä tähän reikään haen toisen ja
sopivan?"
"Ellet sinä siihen pysty, niin minä hommaan. Minä sanon, jukukliut,
että kun minä sen tuon tähän paikkaan, niin, kun sinä vain sen
näetkin..."
"Älä helkkarissa! Mitähän minä sitten teen?"
"Sulat, sulat siihen paikkaan. Ihan seisoallesi."
Sarkan Nikolai hörppäsi lasistansa.
"Kuulehan nyt, Tuomas", sanoi hän vakavasti. "Sinä puhut näistä
rakkauden asioista niinkuin... niinkuin elukka."
"En muista nähneeni hevostakaan kuin pikku kakarana. Mutta enhän minä
tietenkään osaa rakastaa niinkuin ryssä rakastaa. Se kuuluu niillä
olevan erikoinen konsti."
Sarkan Nikolai hörppäsi uudemman kerran, kakisteli ja irvisti.
"Minä tarkoitan oikein tosissani", puhui hän sitten, "että jos sinä
olisit rakastanut kaikesta sydämestäsi ja mielestäsi, — muutenkin kuin
noin vain, että on saanut maata vierekkäin ja niin poispäin, — jos te
joskus olisitte aikoneet mennä yhteen ja teillä olisi lapsikin, sinä
hommailisit ja puuhailisit, minkä hengestä lähtee, ja hän sitten äkkiä
menisikin naimisiin toisen kanssa. Pirunko silloin tekisit?"
"Minä veisaisin kiitosvirren siitä, että pääsisin maksamasta ruokkoa."
"Vaan entä ellei se olisi sinun ruokkosi vaivainen?
"Sitten on naisessa vika."
Niku vetää kulmakarvansa yhteen. Tätä puolta asiassa hän ei ole tullut
ajatelleeksi. Ei, se ei voi olla mahdollista.
"Ja", jatkaa toinen päätään huojutellen, "voisin minä tehdä senkin,
että menisin ja työntäisin veitseni miehen rintaan." Silloin Sarkan
Nikolai hypähtää ylös. "Perhanan poika!" huudahtaa hän, pudistaen
Tuomaan kättä. "Sinäpä, sinäpä sen sanoit."
Hän seisoo siinä ympärilleen katsellen ja aivan kuin paikalla aikoisi
lähteä, mutta sitten hän taas horjahtaa sohvalle istumaan.
"Ei, ei", mutisee hän itsekseen. "Murhasta on suuri rangaistus, vaikkei
suinkaan minun kanssani ole väliä. Mutta minä mietin, minä mietin..."
Sitten hän tarttuu hanuriinsa ja alkaa sillä vedellä pitkäveteisiä,
surumielisiä kappaleita.
Päivä onkin jo loppuunkulunut, alkaa hämärrellä ja tulee ilta. Sarkan
Nikolai istuu pää riipuksissa ja alkaa olla aivan valmis.
"No, Nikolai", sanoo Tuomas virkistyen, "otapas siitä itsellesi täräys
ja aletaan miettiä sitä neitosta."
"Mitä perhanan neitosta?"
"Sitä, jonka oli määrä korvata se Helmi, tai mikä sen nimi nyt oli."
"Anna sinä vain niitten ilotyttöjesi olla ja..."
"Minä vannon sinulle..."
"Älä vanno yhtään mitään. Kyllä minä sinun huorasi ellen tiedä, niin
aavistan, enkä minä niistä välitä penninkään edestä."
"Kylläpä sinä nyt..."
"Joo, minulta ne eivät hyödy penniäkään eivätkä mitään muutakaan. Älä
yritäkään. Vaan ota minua käsikynkkään, saata kotiin ja pidä ryyppy
huomisen varalle. Tai voithan sen jo ottaa mukaasi."
"Onko sinulla oikein kotikin?"
"Tule ja katso."
Kulku käy läpi öisten katujen ja hämäräperäisten kujien ja viimein
päädytään Sarkan Nikolain kotiin. Tuomas hämmästyy, kun hän astuu
sisään. "Ketä varten sinä tämän olet laittanut?"
"Kerroinhan jo sinulle."
"Taivasten tekijä! _Nyt_ minun järkeni lamppu vasta sai valon."
Mutta Nikun silmä havaitsee lattialla paperikaistaleen. Se on Helmiltä
viimeksi tullut kirje. Hänen ensi ajatuksensa on repiä se kappaleiksi,
mutta hän muuttaakin päätöksensä, laittaa sen vapisevin sormin entisiin
laskoksiinsa ja kätkee sen huolellisesti povitaskuunsa. Sitten hän
heittäytyy kahden hengen vuoteelle ja alkaa itkeä.
Ja se itku on vain puoleksi juopuneen itkua. Toiseksi se on pienen
lapsen.