Kerran Sarkan Nikolai poikkesi musiikkikauppaan ja osti hanurin. Hän
oli maakuntia kierrellessään oppinut hiukan käsittelemään mainittua
soittokonetta ja arveli, että saahan tuolla joskus iltaisin vedellä.
Tulevat sitten mieleen kesä ja metsät ja tanssipaikat. Juuri niin,
metsät ja niityt, — Helmikin oli aina seisahtunut kuuntelemaan, kun
kuuli soitettavan, vaikkapa sitten etäälläkin.
* * * * *
"Nyt niitten päivien sitten pitäisi alkaa vähitellen lähestyä."
Niku ei tahdo enää viihtyä työpaikassaan eikä hän myöskään viihdy
niissä huoneissa, jotka tulevat hänen kodikseen. Hän on aina
liikkeessä, aina hän keksii muuttelemista ja järjestelemistä.
"Älä tule tänne", oli Helmi kirjoittanut, "minä tulen ilman muuta, kun
aika tulee. On hyvä, että olet niin järjestellyt."
Se oli ollut helmikuussa. Senjälkeen oli Niku kirjoittanut niinkuin
ennenkin, mutta vastausta ei ollut tullut, ja Niku arvasi, että Helmiä
vartioitiin, kun oli huomattu, millä mallilla asiat olivat Lieneekö
edes saanut hänen kirjeitäänkään, elleivät vain nekin liene joutuneet
toisten käsiin. Sitten hän rupesi ajattelemaan, miten Helmi mahtanee
päästä lähtemään. Eiköhän tyttöparka liene tehty aivan neuvottomaksi
ja rahattomaksi. Silloin Sarkan Nikolai meni postikonttoriin ja kysyi
millä tavalla rahat varmimmin joutuvat vastaanottajan omiin käsiin.
Siellä vastattiin, että vastaanottotodistuksella. Ja Niku lähetti.
Jonkun päivän kuluttua hän sai takaisin vastaanottotodistuksen ja tunsi
paikalla Helmin käsialan. Muuatta päivää myöhemmin tuli postikortti,
johon hätäisellä käsialalla oli kirjoitettu:
"Kiitoksia. Ne olivat tarpeen. Helmi."
Seuraavat päivät Sarkan Nikolai kulki onnellisena ja kuin unessa.
* * * * *
Aivan kuin itsestään tuli kevät. Niku sen tuloa ei ollut huomannut.
Lumi oli kadonnut maasta, silmut puhkesivat puihin, ihmiset vaihtoivat
talvipukunsa kevätvaatteisiin. Ja eräänä päivänä Sarkan Nikolai aivan
kuin herää siihen, että puistoissa soitellaan. Mitä, ei suinkaan kesä
vielä ole tullut? Ei, mutta se on kylläkin pian alkamassa.
"Nyt, nyt sen päivän pitäisi pian valjeta."
Mutta päiviä kuluu eikä sitä odotettua päivää valkene. Auringon
valo käy yhä lämpimämmäksi ja ihmisten kasvot alati tyytyväisemmän
näköisiksi, mutta Sarkan Nikolai kalpenee ja kuihtuu. Hän ponnistelee
päivät otsansa hiessä, mutta yö ei suo hänelle lepoa. Pienimmästäkin
risahduksesta hän havahtuu ja rientää avaamaan oven, mutta vastassa on
vain autio eteinen.
"Ei suinkaan Helmi ole — kuollut?"
"Ei, sen verran kai ne olisivat inhimillisiä, että antaisivat
jonkunlaisen tiedon hänellekin. Jotakin, jotakin tässä täytyy olla, —
mutta kyllähän Helmi siitä kirjoittaisi. Odotetaan, odotetaan Herran
nimessä."
Sarkan Nikolai katselee huoneita, joita hän on ajatellut heidän
yhteiseksi kodikseen. Eivätkö ne kelpaisi, ainakin aluksi. Kenelläkään
niistä tovereista joiden luona hän on käynyt, ei ole niinkään hyvin.
Toisinaan hänen tekee mieli hakea käsiinsä suutarin Tuomas, ryypätä
ja unohtaa, mutta hän heittää sen asian mielestään heti sen tultua.
Eihän se kuitenkaan mitään hyödyttäisi. Toinen asia olisi mennä itse
Hirvikylään ottamaan selko asioista, mutta Helmi oli siitäkin aikoinaan
kirjoittanut, että se niitä vain pahentaisi. Ei muuta kuin odota, odota!
Hivuttava, kalvava levottomuus kasvaa vähitellen, mutta varmasti
kuluttavaksi tuskaksi. Hän ei muista aikaa eikä paikkaa, hän laiminlyö
velvollisuutensa ja saa muistutuksia työnjohtajiltaan, mutta he
huomaavat, että hänessä on jotakin epäkunnossa ja hän puolestaan nielee
huomautukset kärsivällisesti, tietäen, että hänessä se vika on.
Näin kuluvat päivät.
* * * * *
Muuan kirkas, auringonpaisteinen aamu tuo selvyyden.
Niku on menossa työpaikkaansa ja kiiruhtaa portaita alas, kun
postinkantaja tulee häntä vastaan. Työntää kirjeen kouraan ja menee
sitten matkoihinsa, mutta Nikusta tuntuu kuin olisi se katsellut häntä
tarkkaavaisemmin kuin tavallisesti.
Kirje taas, pitkästä aikaa! Niku riemastuu, hän unohtaa työhön menonsa
ja unohtaa kaiken muun ja harppoo jälleen portaita ylös. Mutta samalla
hän havahtuu ja häntä alkaa jäädyttää, kauan aikaa kalvanut levottomuus
saa taas ylivallan, ja kun hän sormielee kirjettä auki, vapisevat
hänen kätensä. On niinkuin harmaja sumu laskeutuisi hänen silmiensä ja
paperin väliin, ennenkuin hän voi lukea, mutta sitten hän kokoaa kaikki
voimansa ja lukee.
"Hyvä Niku!
Kyllähän itse ymmärrät, että se kaikki silloinen oli vain
lapsellisuutta ja suurta erehdystä. Ja ymmärrät senkin, etteihän
meistä olisi voinut mitään tulla. Minulla on jo mies, joka sopii
minulle paremmin. Meidät vihittiin jo kuukausi sitten. Kyllä sinäkin
sopivamman löydät. Älä kiusaa itseäsi enää äläkä kirjoita minulle.
Hyvästi. Älä muistele minua pahalla.
_Helmi_."
Sarkan Nikolai istuu kuin tylsistynyt. Paperi, jonka kirjaimet ovat
tanssineet hänen silmissään putoaa lattialle, ja vasen käsi riippuu
kuin herpaantuneena sivulla. Aurinko paistaa huoneeseen ja siinä hän
istuu tunti tunnilta.
"Sopivamman", mutisee hän itsekseen, ja: "Vihitty kuukausi sitten."
Mutta sitten hän karkaa ylös, silmät seisovat päässä, hän lyö
raivostuneena edessään olevan kahvikupin lattiaan ja karkea kirosana
pääsee hänen huuliltaan.
"Jumaliste!" kirjoittaa hän. "Vielä kerran minä tulen."
Hänellä on raivon kiire viedä rivinsä postiin, mutta hänen askeleensa
on horjuva ja hänen kasvonsa ovat kuoleman valkeat.
Eikä hän sinä iltana tullut takaisin niihin huoneisiin, jotka oli
kodikseen sisustanut.